Yleensä
kauneutta pidetään hyveenä, onhan ensimmäisiä tunnereaktioitamme ihastuminen.
Mutta kun olen outo ihminen, minä kyseenalaistan suurin piirtein kaikki.
Mielestäni Sauli Niinistö sanoi aika hyvin eilen haastattelussa. Hän ei halua
olla arvojohtaja ja ryhtyä henkiseksi johtajaksi, ja kuitenkin johdatella
arvopohdintaa.
Lapsenomainen
kauneuden ihannointi voi viedä meitä harhaan, vaikka se on tuiki tärkeä
kehityksen väylä juuri arvoihin, mitä arvostaa, mitä kunnioittaa, kuinka löytää
hyvän ja pahan ellei se ole omassa kokemuksessa vahvoina tuntemuksina. Vaikka
jokaisen tulee kuitenkin pohtia oman rehellisyyden oikeamielisyyttä, me emme
ole toistemme kopioita, emme sovi monestikaan malliksi toiselle, mutta
vuorovaikutuksemme on tarkoitus vaikuttaa että kasvaisimme ihmisinä.
Lapsena me
luemme satuja, joissa usein hyvä ja paha taistelee, ja sitä kautta opimme
erottelemaan niitä. Noin seitsemän vuoden iässä pitäisi osata erotella, mutta
entä jos ei niin käykään. Yhäkin 70 vuoden iässä saatamme vain katsoa kauneutta
elämässä, ja hylkiä todellisuuden, jossa pahaa tapahtuu. Tämä näyttäisi olevan
jopa yleistä. Se kertookin enemmän siitä, että elämäntilanteet vaativat
tasapainottamista, ei niinkään siitä, että emme osaisi erotella oikeaa ja
väärää. Kun elämä on raskasta, emme jaksa kuunnella kaunista, tai sitten
hamuamme kaunista, se on kuin mielen kykyä, kohdata peilejä, mieli suojautuu ja
puolustautuu vallitsevia oloja vastaan ja puolesta. Silloin mieli on
liiallisessa rasituksessa.
Kauneus on
arvona muuttuva. Kun se lopulta muuttuu totuuden puolesta taisteluun, kauneus saavuttaa
mittasuhteen, jossa se tuo tyytyväisyyttä, pelkkä kauneus tuo vasta tunteita. Valhe synnyttää meissä kiihkoa, joka ruokkii itse itseään.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti