Olen
syntynyt viisikymmentä luvun alussa kylässä, jossa taikausko oli valloillaan.
Valta oli miehillä, eikä jo opintoja käynyt äitini saanut kovinkaan paljon
sanan valtaa. Niinpä hänen henkiset pyrkimyksensä kohdistuivat kylän
opettajaan, joka vieraili meillä säännöllisesti. Muistan kuinka kiivaita heidän
keskustelunsa olivat kasvatuksesta ja opetuksesta. Suurin osa kyläläisistä oli
taikauskon varassa, tietoon ei luotettu, uskomukset olivat arkipäivää.
Elämä oli
myös rankkaa sukuni miehille, joita asui kylällä kuusi veljestä perheineen. Jo
1700 luvun alussa he olivat muuttaneet
kylään, tiettömän tien päähän, karuun korpeen, johon raivattiin peltoja.
Taustalla suvulla oli paljon maita ja mantuja, kartanoita ja valtaa, mutta
riidat ajoivat osan miehistä korpeen varattomina.
Syntymäkylääni
on tutkittu tieteen voimin kolmenkymmenen vuoden välein, mikä on kehittynyt,
mitä on jäljellä kulttuurista, joka oli oppimattomien ihmisten synnyttämää.
Erityisen tarkkaan tarinaa on kansanterveystieteen arkistossa sedästäni, jolla
uskomuksia riitti vaikka muille jakaa. Siihen kytkeytyy niin vahvasti tarinan
kertomisen taktiikka, että huuli pyöreänä sai lukea lehdistä mitä kaikkea oli
tapahtunut, ainakin hänen mielikuvituksessaan, mutta ne lehdissä totena
kirjoitettiin. Setäni oli pahasti alkoholisoitunut, ja rumasti elettyä elämää
pitää romantisoida, tie sekin.
Usein
lapsena kuulin tarinoita yliluonnollisista voimista, jotka häärivät ihmisten
elämässä. Lapsia surmattiin, ja huonekalut lentelivät pirtin perällä.
Jokseenkin tänä päivänä voi kohdata uskomusten siivittämiä tarinoita. Jos
ihmisiltä kysyy jostakin asiasta, ja heillä ei ole tietoa, he kyllä kehittävät
vastauksen mihin kysymykseen vaan. Ei siitä voi muuta sanoa, kuin että on
sitten vahva luottamus itseen. Tarinan kertominen onnistuu ihmiseltä, joka ei
osaa sanoa, en tiedä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti