HÄPEÄLLISTÄ

Viime perjantain Pressiklubissa mediatutkija Anu Koivunen ja hänen vieressään istuva toimittaja vastasivat Ruben Stillerin kysymykseen, ”Mitä ette kertoisi itsestänne somessa”? Kuin yhdestä suusta he vastasivat ”häpeää”. Onneksi siitä on alettu puhua enemmän ja jopa tutkittukin asiaa. Sitä on tutkittu varsin vähän, Helen Block Lewis on uranuurtaja. Häpeä sekoitetaan usein syyllisyyteen. Häpeä kohdistuu kehoon ja syyllisyys tekoihin. Häpeän teoriat puuttuvat psykoterapeuttisen psykoanalyysin teorioista, vaikka häpeä on mitä primaarein tunnemuoto. Häpeäteorian puuttuminen ja häpeän huomioimattomuus on voinut vahingoittaa potilaita. (Duodecim, terveyskirjasto) Häpeä lamaannuttaa ihmisen, saa hänet sulkemaan ajatukset. Tuon kyllä allekirjoitan, elämäni on kuin todiste häpeän vaikutuksesta ihmiseen.

Koivunen sanoi mielenkiintoisesti, ettei häpeää tuoda esille, koska siihen ei löydy tarinaa taustaksi. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Kuuluisin tarina on varmasti Jeesuksen tarina kristillisissä yhteisöissä. Jeesus ristiinnaulittiin, koska hän alkoi kertoa toista tarinaa uskosta, kuin mitä monijumalaiset kulttuurit olivat oppineet. Hänet häpäistiin ja tapettiin.  Tarina löytyy häpäisemisen takaa, uskomus, tosi tai epätosi, sillä ei ole merkitystä, häpäisemiseen johtaa poikkeava näkemys tai teko. Minut häpäistiin, kun kerroin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Tarina, jota haluttiin kertoa, oli kaunis, mitään pahaa ei ollut tapahtunut, päiväkodin työntekijät olivat virheettömiä.

Tärkeää olisi oppia erottamaan psykologinen häpeän synty yksilössä, ja vallan väärinkäytöstä syntyvä häpäiseminen. Yksilössä tapahtuu ensialkuun jo vauvana vierastaminen. Lapsi pettyy, kun hän kohtaa vieraan henkilön, odotukset vuorovaikutukseen lamaantuvat, lapsi painaa päänsä alas ja vetäytyy, pettyy kun äiti ei ollut paikalla. Vallan väärin käytössä uskomus ja/tai tarina ovat ristiriidassa, jolloin eriävä mielipide tuhotaan, ja esille tuoja hirtetään. Myös vallan väärinkäytössä on taustalla yksilöllinen häpeä, jossa erilaisuutta vierastetaan, ja häväisty laitetaan kantamaan häpeänkantajan omaa taakkaa. Hyvässä yksilöllisessä kehityksessä häpeä ei enää vaikuta tuhoavasti, vaan se on suojaava elementti, pahoissa häpäisyissä ihmisen on mahdoton selviytyä.  Syvä häpeä saa tekemään vihatekoja. Kun jokin yksilö häpäistään, hänen on mahdotonta saada enää yhteisössä hyväksyntää. Ja vaikka yhteisö pyytäisi anteeksi ja tunnustaisi tekonsa, silti häpäisty saa niskaansa jatkuvan epäilyn.

Häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta todellisuutta, se käynnistää todellisuuden torjuntaa laajemman kieltämisen ja aiheuttaa ajatuksettomuutta (Kinston 1987). Kyky kestää häpeää on samalla tavalla tärkeä kuin kyky sietää masennusta ja syyllisyyttä.

Häpeän fenomenologiaan kuuluu houkutus identiteetin luovuttamiseen. Sen pyrkimyksenä on saavuttaa ristiriidattomuus toisen kanssa ja kelvata toiselle. Häpeä liittyy itsestä luopumiseen; häpeästä taas paetaan itsen korostamiseen ja toisen mitätöintiin. (Lainaukset Duodecimin terveyskirjastosta)

Raija