KASVATUKSEN OMITUISUUTTA

Kasvatuksessa me usein ajatellaan, että teemme siitä parempaa kuin vanhempamme, mutta sorrumme sitten tiukassa tilanteessa samoihin virheisiin. Onneksi kuitenkin teemme paremmin useimmiten.

Pahimpia virheitä mitä olen kohdannut väkivallan jälkeen on tunne-elämässä syntyneiden vaurioiden toisto. Pari isävanhempaa, joiden sisarukset olivat tyttöjä, joutuivat lapsuudessa kilpailemaan oikeuksistaan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kummallakin sisaret olivat vanhempia, ja heille syntyi perheessä vahvempia oikeuksia kuin pojille. Tämän seurauksena pojat kokivat kateutta ja menetyksen tuntua. Omituisinta oli se,  että tuo jatkuva kateuden tunne jäikin persoonallisuuteen, he kasvattivat omia lapsiaan vertailemalla toisiin ja ylistämällä vieraita lapsia usein omia parempina. Lapset muistivat kovin katkerina isäänsä, joka ei kyennyt tai halunnut antaa huomiota lapsilleen. Surullisinta oli yhden lapsen itsemurha kovin nuorena, viimeisen pyynnön jälkeen, isä hylkäsi ties monennenko tuhannen kerran jälkeen.

Hyväksyntä kuuluu rakkauteen, sen soisi vanhempien huomaavan. Kasvaminen ja oppiminen on vuorovaikutteista, jossa ihminen ratkaisee ongelmia itse arvottaen niitä, valiten ja seuloen. Tätä kutsutaan konstruktiiviseksi oppimissuunnaksi. Liian usein kasvatus on kuin onkin behavioristista, ärsyke ja reaktio uskomuksineen. Uskomukset on huono pohja kasvatukselle, vaikkei niitä voi täysin välttää, pelko pahin.

Kasvatusteorioissa opitaan paljon näkemyksiä ihmisen erilaisista olemuksista. Itse uskon jokseenkin arkisesti kasvamiseen ja oppimiseen. Uteliaisuus synnynnäisenä motiivina aktivoi meitä tiedon etsintään, vuorovaikutus antaa kanavat, joissa vallan välttelyllä saadaan hyvää aikaan. Jo pieni vauva nostaa katseensa synnyttyään äitiin päin, valitsee oman äidin rinnan monista vaihtoehdoista, ja sosiaalisuuden ydin syntyy katseen kautta.

Rakkaus ja välittäminen, nuo suuret sanat, ei aina kohtaa ihmiselämässä. Valta on usein se joka sanelee, asema, joka on annettu tai otettu, rooli, joka ohjailee. Mutta rakastetaan silti, sillä hylkääminen, pettäminen ja menettäminen liiallisina olivat ne kolme mielenmurtajaa.

Raija

TAHTO, PELKO JA KUULEMINEN

Olen pohtinut sitä, kuinka monta kertaa kuulee ihmisten valittavan etteivät he tule kuulluksi. Ihmisen puhetta tulkitaan ja silloin se pääsääntöisesti menee pieleen, sillä ei tulkinta voi olla oikeammassa kuin kertoja, vaikka kuinka sitä valheenakin ajattelisi. Parempi luottaa kertojaan, sillä siinä ainakin osa on totta.

Mikä on ero sitten toden puhujan, särkyvän ihmisen ja valheita puskevan välillä? Kun psykiatrit sanovat, että mielenterveysongelmaisellakin on johdonmukaisia ajatuksia, on siihen syytä uskoa. He voivat kiertää kehää, toistaa, olla hajanaisia, yksittäisten tapahtumien sarjoja tulee esiin jne.

Toinen ihminen tulkitsee toisesta kertomusta, kehonkieltä, arvoja ja tavoitteita. Kertomuksessa tavoitteen osuus on merkittävä. Mutta ulkoisessa havainnoinnissa voi huomata yhtäläisyyksiä kehonkielessä, vaikka tavoite ja persoonallisuus olisi aivan erilainen kuin toisella. Elin pitkään pelon ja kauhun kautta elämässäni. Kertomukseni oli tällöin epäjohdonmukaista, poukkoilevaa ja sattumien otoksia. Kehoni oli levoton, ja särkyvä. Yritin pitää itseäni koossa keskittyen ajatuksen ja tunteiden hallintaan, että niissä olisi ollut jotain järkeä. Mutta pelko ja kauhu pudotteli sanoja, eikä ajatuksia saanut pidettyä koossa. Mutta tuo keskittyminen koossa pysymiseen aiheutti sen, että kasvoni olivat kivikasvot, itsekkään pyrkyrin ja egokeskeisen näköiset. Näin juuri ulkoapäin tarkastellen. Tarkka havaitsija olisi huomannut särkyvän minuuteni.

Kun ihminen on tahtova, hänellä on pääsääntöisesti johdonmukaisia ajatuksia, ilmaisu on selkeää, ja tavoitteisiin pyrkimys arvottuu suhteessa päämääriin. Hyvä valehtelija usein kertoo ihanteellisen tarinan, että se miellyttäisi muita tai sitten pelosta odotusten mukaisen. Pelkäävällä kertomukset eivät kulje miellyttävästi, keho voi oireilla levottomasti, josta sitten epäillään valehtelijaksi ja tulkitseminen vaikeuttaa entisestään kokijan tuntoja. Kehonkieli voi oireilla hyvinkin onnettomasti, ja tulkintojen tekeminen on vaarallista ja useimmiten se menee päin honkia. Suurimmat ongelmat tulkitsemisessa syntyy siitä, että me tulkitaan käyttäytymistä omien kokemusten valossa. Kuitenkin ihmisen käyttäytymisessä on sekä käytöstapoja, että käytöshäiriöitä ja nämä usein sekoitetaan.

Kuuleminen ja näkeminen on taito, jota pitää erityisesti oppia, ettei tulkitse oman mielensä mukaan.

Raija

NAISEN ARVO

Jälleen tuli todistettua, kuinka Suomessa arvostetaan naista. Tapanilan joukkoraiskauksen tuomioissa puolustetaan syytettyjä sillä, etteivät he tehneet raiskausta nöyryyttävästi. Perustuslain mukaan meillä on koskemattomuussuoja, ja sitä pitäisi kunnioittaa, mutta se ei tunnu tuomareille tulleen selväksi.

Ihmisarvo on Jumalan kuva, joku on sanonut. Ja minkälainen kuva se on? VT testamentissa kovin julma, UT hieman inhimillisempi.

Nykyään voidaan jo tieteen valossa ainakin sivistyneissä valtioissa tarkastella asioita konkreettisemmin, joskin moraalinen konteksti ihmisyyteen on aina jäljellä, pahuuden ja hyvyyden analysointi. Sitäkin voisi jo uusintaa kielessa, esim. tuhoava ja suojeleva. Mutta kummassakin näissä on probleemansa, mihin nähden ja mitä varten.

Tiede on tuonut omat näkemyksensä ihmisen oikeudesta ihmisyyteen, mutta se on ollut kovin lääketieteellinen, olemme kuin Pavlovin koirat, ärsykkeestä reagoivia. Itse olen sitä mieltä, että tuo eläimellisyys tulee ihmisyyteen vasta fyysisten rasitusten seurauksena, muutoin aistimukset on vastaanottavia. Kuolaaminen kuuluu eläimellisyyteen, mikä on treenausten jälki. Freud siirsi syntisyyden ja pahuuden naisista lapsiin, eikä sekään ole hyvä tie. Miestä ei juuri pidetä syntisenä. Seksuaalivoittoinen näkemys ihmisyydestä on Pavlovilaista, ja tarkastelee ihmistä päämääriinsä pyrkivänä ja elimistönsä tuottajana eritteineen, liikuta ja laukea. Vuorovaikutus sanakielellisesti kehitettynä on ilon ja ymmärryksen synnyttämistä, jossa voi empatiakin kehittyä.

Raiskausten luvallisuus julkisemmin alkoi Marlon Brandon elokuvasta "Viimeinen tango Pariisissa". Anaaliyhdynnällä suotiin raiskauslupa. Kaikki paikat fyysisessä olemuksessa olivat tunkeutumiseen oikeutettuja. Seksuaalisuudesta tuli tunkeutumisen ja väkivallan oikeutta, jossa miehet menettivät kykynsä aistia ilman väkivaltaa, iloiten toisesta, mikä on vuorovaikutteisuuden ydinta. Seksuaalisuudesta tuli itsetyydytystä.

Raiskaus on yhteiskunnallinen ilmiö, jossa ihmisen arvo on ollut kautta aikojen pahan ikeessä. Siihen on saanut tunkeuitua ja tuomita. Uskonnoista tieteeseen se on uusintanut ihmisarvon ja pitänyt sitä loukattuna.

Raija

AIDOSTI JUHANNUKSENA

Juhannus ja sauna on suomalaisille pyhä paikka. Siinä katsotaan olevan niin paljon aitoa ja syvällistä, että se tuo taianomaisen tunnelman. Olen itse syntynyt -50 luvun alussa savusaunassa. Taru kertoo, että synnytys oli ollut vaikea, ja äiti olisi ottanut alkoa elämänsä ainoan kerran. No, se on tarua, sillä oli kieltolaki, eikä sitä ollut liiemmin tarjolla, ellei nyt naapurin isännältä haettu, sillä kyllähän hän sitä keitteli.

Juhannuksena teen mahdollimman paljon aitoja ja syventäviä tekoja. Luin kirjan itsemurhaajasta, joka eli näytelmää peilaten sitä muihin, Philip Roth, Nöyryytys. Erinomainen kirja, kannattaa lukea, kuinka naiseus ja mieheys meissä voi vaikuttaa. Katsoin dokumentin Tv1, jossa delfiineille yritettiin opettaa ihmisten kieltä, Englantia. Sivujuonteena huomasin, että delfiinillä alkoi ilmetä seksuaalisia taipumuksia hoitajaansa kohtaan, jota ei sen kummemmin kommentoitu tutkijoiden parissa. Itselleni tuli heti mieleen sivistyksen, eli sanakielen vaikutus kehoon erilaisena seksuaalisuutena, kuin aito olisi. Ja tällä aidolla tarkoitan sitä, että seksuaalisuuden synnyttää tunteet, ilo ja vapautuminen, jonka tunne synnyttää toiseen ihmiseen ihastumisessa. Kun taas esim. liian tietoista synnyttämistä on vaikka miehen voimallisuuden kokemus, joka tietoisesti mielikuvilla synnytetään, pakonomaisesti kiihottaen. Tunne on se, joka vapauttaa veren kiertäämään ja saa paisuvaisen vahvemmaksi, kuin mielikuvitelman voimalla.

Psykologian tutkija Goffman on tehnyt teorian, jossa ihminen on tavallaan aina näytelmässä, hänellä on rooli, jota hän näyttelee, rooli voi olla sekä suoja, että turma. Olemme äidin roolissa, lapsen, isän, ammatin jmv. Tietoisuus roolin osaamisessa vahvistaa meitä, jos se on suhteessa aitouteemme, mutta jos se on ylimielinen ja vahva ylitse itsen, se vaurioittaa. Osaaminen on tiedosta ja kokemuksesta syntynyttä, mutta jos se on kaukana aitoudesta, se ei tartu osaamisessa käytäntöön. Edm. mainitun kirjan päähenkilö lopettaa itsensä näytelmä LOKIN Konstantin Gavrilovits`ina. Joka päiväisessä elämässä voin nähdä näytelmiä joka päivä, kuka syvemmällä, kuka väljästi rooliinsa sitoutuneena tietojensa ja oppimansa valossa. Aitoja on harvassa.

Aidosti, puhtaasti ja vilpittömästi ihmisyydestä iloiten, paljaan saunakulttuurin syvimmällä olemuksella me emme tarvitse rooleja. Ei pieni lapsi täräyttele typeryyksiä, jos ei se niitä ole oppinut jostakin. Aitona me olemme vilpittömiä, seksuaalisia ja väkivallattomia, mikäli kulttuuri antaa siihen tilan. Vasta suuruushallusinaatiot jumaluuksista ovat harhauttaneet meidät aidon kokemuksen piiristä. Mieskulttuuri on tuonut kuninkaat ja jumaluudet, vallan, mikä turmelee ihmistä, kun suuruus ei anna tilaa heikkoudelle, asema ja omaisuus velvoittaa valtaan.

Raija

KUN TUNTEET KUOLEVAT

Eilen suljin television, kun jossakin miehet ruoskivat itseään verille uskossaan kärsimyksen voittoon Jumala-suhteen kilvoittelussa. Luja oli heidän uskonsa. Meille itsekullekin on erilaista uskon kokemus. Muutama vuosi sitten katsoi elokuvan, "Da Vinci koodi". En enää muista tarkoin tarinaa, mutta minuun vaikutti Jeesuksen jälkeläisen merkitys Kristus-kokemuksessa, hän oli "arvoinen". Veriperillinen oli tyttö, ja hänet oli piilotettava, salattava, sillä uskon maailmassa vain miehet ovat oikeutettuja.

Arvoisella on vastakohtansa, arvoton. Minulle ei ole merkitystä sillä, kuka arvottomuuden tai arvoisuuden luo, merkitystä on sillä, voimmeko me tuntea ja välittää toisistamme, jonka arvoisuus antaa. Olen sanonut jossakin yhteydessä, ettei ihmisellä ole tunteita. Tämä tapahtuu silloin kun ei välitetä, ei olla arvoisia, ollaan arvottomia.

Kun tunteet kuolee, alkaa keho myös näyttää kuolleelta, vakavuus ja toivottamuus piirtyvät kasvoihin kuin kuoleman ja kärsimyksen kalma. Arvottomuus on kuolettavaa. Itselläni on melkein aina ollut hyvä itsetunto, kiitos siitä hyvän lapsuuden. Mutta jos on toiselle arvoton, ajatukset ja tunteet vääriä, korjattavia ja mitätöityjä, ei tunteitakaan synny, ei iloa, eikä kokemuksia, on vain kuolleita lauseita, fraaseja, joita toistaa. Ilo itsestä katoaa, tunteet eivät synnytä enää uutta itseilmaistavaa, on vain alistuttava vallan väärinkäyttöön. Yhteen aikaan puolustauduin, uskalsin, olin rohkea ja luotin itseeni, yritin. Sain siitä niin julmat rankaisut, että oli pakko lopettaa. Julmuus oli riistävää, tappavaa, ja tuntui typerältä lause, jos puolustat, siitä sai kahta kauheammat rankaisut. Vain vallankäytössä voi etsiä rajoja, miten ja kuka siihen oikeuttaa.

Mistä tuo ylimielisyys oikein tulee ihmisiin? Yksi tekijä on asenteet ja kuljetettu tieto, jostakin johdettu, jota pidetään yllä, epäilyksen viitta, joka pitää ihmistä ala-arvoisena, mielisairaana ja/tai häirikkönä. Häirikön leiman sain, kun puutuin lapsiin kohdistuneeseen väkivaltaan päiväkodissa, vain viisi kertaa 35v. aikana. Yksi tekijä on ihmisen heikkous jossakin asiassa. Mistä tahansa voidaan kiusata! Eräässä koulutuksessa 50v. naiset kiusasisvat yhtä ikäistään oppilasta meikkaamisesta. Meikatulla oli rosoiset kasvot, ja hän halusi tehdä niistä siedettävämmät itselleen ja muille kohtaamiseen. Minulla on ollut koko elämäni trauma puhumisen tuottamisessa. Julma suuni sulkeminen yhteisön voimalla on tuottanut sen, puhe katkeilee ja joskus siitä tulee epäjohdonmukaista. Onneksi on tämä kirjoitus, joka yksinäisyydessä onnistuu. Kun minua kohtaan ei hyökätä, eikä tehdä väkivaltaa, osaan myös puhua.

Yksistään ihmisen kunnioituksen puute saa ihmiset tekemään pahaa, kiusaamaan. Usein siellä on taustalla negatiivisiksi muuttuneet tunteet, kateudeksi ja ahneudeksi, kun ei ole tullut omana itsenään hyväksytyksi, tunteet on joutunut kieltämään itselle positiivisina, ja ne ovat joutuneet häpäisyn alle, siirtymään kaiken muka tarpeellisen alle.

Raija

LUOVAA AIKAMATKAILUA

Unessa matkustetaan herkästi niihin maisemiin, joissa on joskus ollut ja käynyt, ja uusinnetaan kokemus. Mietitään sitä, mitä tulisi jos luovuus saisi ylivallan, jos kaikki menneisyys muuttuisi uusiksi, minne katoaisi arvot ja totuus, elämiselle tärkeät prosessit, joissa mielekkyys majailee. Unet ja luovuus on lähellä toisiaan, jopa synonyymeja. Vaikka ihmisen havainnointiin tuleekin suhtautua tietyllä varauksella, silti on syytä luottaa jonkinlaisen totuuden säilymiseen. Kaikkea ei voi muuttaa ja antaa luovien prosessien kaunistaa unissa, vaikka olisi kuinka positiivinen, se alkaa olla jo maniaa. Elämä voi olla kaunista, ilman että mieli hurmokseen antautuu ja ihailla voi ilman kiihkoa. Nautinnolla ja nautinnolla on eroa. Pelon kautta syntynyt pakkoihailu on usein kiihkon takana, tunneriippuvuus.

Luovuus katsotaan syntyvän hybriksestä, johon minä en usko hyveenä. Hybris on muinaiskreikaksi loukkaus, ja tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistääkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään, lainaus Wikipedialta.

Luovuus on joka tapauksessa synnynnäistä, sillä näkeehän kohtulaiset jo unia. Onko unissa jotain universaalia, jopa geeneihin liittyvää, siitä en uskalla sanoa mitään?Mutta hybriksen luovaa prosessia karttaisin ja antaisin tilaa kypsyvälle luomisprosessille. Luovuuden voi jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensin on syntymävaihe, mikä on myyttinen ja hahmotuksessa rakenteilla, sitten on rakentuva ja hahmottuva, jossa prosessissa syntyy ymmärrettävä kuva/sana muoto, ja lopulta on tulos, jonka yksilö rakentaa. Luovuuden lopputulos on se, johon voidaan puuttua, jos se on järjetön, liian ristiriitainen tai tuhoava, mutta sitäkin voidaan kritisoida, tuhoaako se järjetöntä jne. Luovuuden synty on autonomiaa ja itsemääräämisen aluetta, johon ei pidä kajota, se on ihmisyyden suojelua.

Luin juuri twiitin, jossa kulttuuri teilattiin tarpeettomaksi, ja vain biologia ja kemia uskottavaksi. Vain biologisena olentona ihminen on materian vanki, jossa on materian ongelmat. Kulttuuri on tarinan, unien ja luovuuden ehdoilla toimivaa ihmisyyttä, mikä antaa voiman uskoa itseensä, antaa myös luovuudelle tilan, tulla itseään toteuttavaksi. Materiassa päädymme liikkeeseen ja suoritukseen, jossa ihmisyys yksilönä lakkaa ja katoaa. Kulttuuri on menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden akselilla kulkeva elävä vesi, jossa luovat prosessit hengittävät materian eloon. Järki ja tunteet on vuorovaikutteista olemassaoloa,  mikä säätelee kuoleman ja elämän kenttää.

Raija

AIVOKUKKANEN

Moni muistaa varmasti mindmapin, jota monissa koulutuksissa harrastetaan. Se onkin mitä mainioin väline tarkistaa noita omia kokemuksia, ehkä löytää sieltä sitä, mikä jarruttaa näkemästä sellaista, joka auttaisi ymmärtämään itseä. Teenkin tässä mielivaltaisen ja etsityn aivokukkasen, jonka taustalla on kuitenkin kolme pääuraa, menetykset, toiveet ja todellisuus. Yritän tuoda näkyviin riippuvuutta.

Ensimmäisenä on unelmien ja toiveiden juova luikertelemassa kohti korkeuksia, käy etuaivolohkolla maalailemassa ennakkoon sitä, jota haluaisi, ammattia, opiskelua, urheiluautoa, kaunista vartaloa, valta-asemaa, rakkautta, kännykkää ja mv. Mikä näistä oli se, jossa olit kokenut onnistumista, kognitiivista riemua, ihailua toisten taholta, menetystä tai menestystä. Menetitkö ammatin yhteisön vallan vuoksi, vai puutteellisen tiedon, arvojen vai kannustuksen vuoksi. Kuitenkin yksin haluat mitä haluat, toivot mitä toivot, paitsi jos sinulla on paha trauma, se pukkaa toistamaan itseään, se ei olekaan toiveesi, vaan toisinto. Ehkä ammatti olikin sitä, mitkä oli vanhempiesi toiveet hyväksynnän saamiseksi, ja tunteet ryöpsähtävät johtamaan kokemuksiasi. Rakkaus oli ollut ehdollinen, et ollut saanut olla itsesi.

Kännykkä, se on tuo merkittävä kapistus. Sillä sitä tietä aktivoituu aivojesi ajattelutaidot. Ensin karkemotoriikka aktivoi hienomotoriikan ja siitä käynnistyy ajattelun kehykset, jonka kautta versot alkavat kasvaa yhä uusiksi mielikuviksi, alat synnyttää itseilmaisua itsesi ja ympäristösi iloksi. Mahtuuko se ympäristöön, saatko takaisin rakkausvoiman, joka tukee sinua, toiveesi toteutuu. Mikäli sinut tyrmätään toistuvasti, mielesi alkaa huutaa perustarvetta tulla hyväksytyksi, siihen voi syntyä riippuvuus, joka ei ole terve. Ihminen on aina sekä itsensä hyväksymisen, että toisten tuen tarpeessa, olemme sosiaalisia ja ilomme syntyy sekä itsestä, että tarpeesta tulla osalliseksi. Jos olet menettänyt oikeutesi rakkauteen, osallisuuteen, olet monesti myös menettänyt onnellisuuden avaimet. Ihminen haluaa tulla näkyväksi, vaikka kyllä yksin työskentelykin voi tehdä onnelliseksi.

Eräs jo edesmennyt kirjailija oli kouluttamassa minua eräällä kurssilla jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän sanoi, "itsellesikö kirjoitat, ei tästä muut ymmärrä mitään, lyön sinua kirveellä päähän", hän sanoi. En ollut kaunokirjallinen kuin hän, mutta en ollut suinkaan kypsä kirjoittamaan, sillä etuaivolohkollani ei syntynyt ehjiä lauseita, sillä armoton tunnekauhu pudotteli ajatuksia kuin kiljotiini päitä lahtarin toimesta. En osannut taiteen perustehtävää, katharsista, tehdä teoksesta puhdistavaa, ja irtaannuttavaa. Lakkasin kirjoittamasta kymmeneksi vuodeksi. Minun oli eheytettävä itseni, uskottava itseeni, onneksi se oli varhaislapsuudesta vahva voima ja onnistumisen kokemus, ja sillä sain iloni takaisin, mieleni nousi ja kykenin toteuttamaan itseäni.

Mieli, tuo monen onnellisuuden takana piileksivä mittaaja, se on tyytyväinen, kun saa toimia omien toiveiden toteuttajana, silloin se on aktiivinen, rynnii etuaivolohkolle kukkimaan ja synnyttää kukkameren. Pelkkä tunne ei sille riitä, sillä tunne vie kokemuksen usein kauas mielekkyydestä, negaatioon, joka vie voimia nousta ylös ja katsoa eteenpäin. Tunne on tiedostamaton alkuvoima ja vasta motoristen taitojen jälkeen harjoituksessa tulemme tietoiseksi omista haluistamme, vaiheittain löydämme tien tahtoon, prosesseissa se voi muuttaa muotoaan ja voimme kasvaa vastaanottamaan tulevaisuutta ja tässä ja nyt elämää.

Raija

KANSA, JOKA PIMEYDESSÄ VAELTAA...

YK:n lapsiasiantuntija on suomalainen, lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen. Olen oppinut häneltä paljon, mm. taakan kantamisen käsitteen varhaislapsuuden tunne-elämän hoitamisessa. Myöhemmin siitä tuli myös syventävien opintojen selkeytys tunteiden kehitykseen mielen maisemissa. Äiti, tai lähihoivaaja kantaa tunnevoimaa jakaen sen lapsen kanssa katseen kautta tai kosketuksin, lempeällä hoivalla. Kun tämä jako tapahtuu, lapsen tunne-elämää ei ala johtamaan pelot. Sanonta, "herran pelko, on viisauden alku", saattaa meitä pelon valtakuntaan, jossa irrationaaliset tunteet alkavat johtaa kehitystä, tunteet tulevat niin voimalla, ja hallitsemattomasti, että ne alkavat mielikuvien kautta johtamaan ajattelua mielivaltaisesti.

Kasvatuksessa ja opetuksessa on viime vuosikymmeninä korostettu rajojen merkitystä. Alkujaan rajat kasvatuksessa tarkoitti aitaa, jolla lampaita suojeltiin ja se tuli myös kasvatukseen. Kun rajat eivät enää suojele, ne voivat olla myös katseen kautta pelon synnyttäjiä, kovakouraisessa käsittelyssä viedä kehityksen pelkoon. Liian tiukat rajat voivat estää hyvän kehityksen, liian löysät tuhota sen.

Olen hyvin pettynyt suomalaiseen varhaiskasvatuslakiin. Yhäkin siellä jätetään liian vähäiseksi vaatimus kasvattajien koulutuksessa tuntea tunne-elämän kehitystä. Näin lapset ohjautuu pelon kehitykselle. Ryhmät on liian suuria, aikaa ei ole pienen lapsen kohtaamiseen yksilöllisesti. Vahvat tunteet voivat olla myös sykäys aktiivisuudelle, mutta ei suinkaan niin hyvät kuin kuvitellaan. Jo yksistään liikunta on vahva motivaattori lapselle, ja sen alkuperä on uteliaisuudessa, ei tunteissa. Uteliaisuus on synnynäinen perusmotiivi.

Moni avioliitto kariutuu siitä syystä, että aikuisuudessa vasta parisuhteessa tunteet saa tulla esiin, ja ne tuovat mukanaan koko lapsuuden ajan kielletyt tunteet.

Tunne-elämässä mielikuvien syntyminen on ehdottoman tärkeää, että ne voivat kehittää kykyä mieltymykseen, aistimukseen ja mielihyvään, mikä ylläpitää elämän voimaa, elämästä nauttimista ja iloitsemista. Varhaislapsuudessa mielikuvien on suorastaan pommitettava aivoja, että ne aktivoituisivat. Ohjauksessa niiden hallintaan tarvitaan turvaa ja luottamusta, ymmärrystä ja hyväksyntää, jolloin ajattelu tasapainoittuu, ja eriytyminen sanakieleen ja tunteisiin voi onnistua.

Vähättelemällä tunteiden hoitoa ja niiden alkuperäistä tarkoitusta, viemme koko kansakunnan kehityksen turmioon. Suomella ei ole varaa jättää tunteita hoitamatta. Hyvä tunteiden hoito on niiden turmiollisen voiman ehkäisyä, ei niiden kieltämistä, vaan jakamista, hyväksyntää ja rakkautta hyväksymisenä ja ihmisyyteen kuuluvana.

Raija

HEIKKOUKSISTA VAHVUUKSIIN JA PÄINVASTOIN

Kansakouluaikainen ystäväni soittaa silloin tällöin. Hän on alkoholisoitunut. Viimeiseksi sanoikseen hän sanoi, sinä olit niin vahva nuorena. Ihmettelin lausahdusta. Asuimme yhdessä nuoruudessa, siitäkö hän muistaa minut vahvana. Silloin olin kokenut kovan kaltoin kohtelun, olin kuin jäykistynyt suolapatsas, puhumaton, ihminen, joka ei enää reagoinut, totteli kun käskettiin, eikä uskaltanut vastustaa. Pelkäsin ihmisiä niin, että muistan työpaikkani ompelimosta vain alaosat, katse oli suunnattu maahan. Kuka on vahva, kuka heikko? Ystäväni lapsuudesta muistan sen, että hän oli veljiensä kiusaama, isänsä ihannoima, mutta äitinsä runtelema. Näkikö hän minussa silloin oman heikkoutensa kautta vahvuutta?

Eräs opettajani, mielen asiantuntija sanoi syventävillä opinnoillani, mikä koski mielen ja tunteiden peilaamista, "ihminen näkee toisessa itseään". Ainakin hän saattaa peilata itseään, löytää itsestään sellaista, mitä hän ei näkisi muutoin. Vain erittäin harva ihminen havaitsee maailmaa todellisesti ja kokonaisuutta hahmottaen, suurin osa havainnoistamme on peilausta ja usein hyvin kapea-alaista näkemystä.

Naisena olen kokenut naisten kateuden luuytimiä myöten. Se mitä olen kokenut onnistumisessa on yritetty saattaa häpeän alle. Varhaislapsuuteni suuressa perheessä toi minulle ilon sisaristani, vuorovaikutus oli kuin elämän vesi, jota ilman en voinut olla. Se ilo, mitä koin yhdessä olemisesta, lapsuuden innostus ja voima, sitä häpäistiin. Kun sain vihdoin elämäni takaisin nuoruudessa tapahtuneen rikoksen vuoksi, olin lapsenomaista intoa täynnä, mutta se oli liiallista, sitä ei saanut olla, se teilattiin.

Tuo kaikki on joukkovoiman ja yhteisön yliarvostamista ja perustuu valtaan ja valtahan tunnetusti sokaisee ihmisen. Jos arvoihin otetaan kunnioitus lähtökohdaksi, tuota joukkovaltaa ei tarvita. Yhteisöihin pesiytynyt nk. demokratia on useimmiten monen ihmisen surma. Itseni kohdalla arvioinnit perustuivat koulutuksen vaatimuksiin. Arvioijat eivät itse olleet saaneet sitä koulutusta, jota opiskelin, sen vuoksi arviointi perustui mielen kokemuksiin, ei tietoon. Mielen pohjalta ja vääristyneimmillään arviot ovat täysin vastakkaisia mitä ihminen on. Kateus aiheuttaa myös sen, että  onnistumisesta etsitään vastakohta, jota sitten todistetaan ihmisen ongelmaksi, vaikka se olisi tapahtunut kerran kymmenessä vuodessa, se on leimaamista. Onnistumisen kokemukset vuorovaikutuksessa kumottiin eristämällä minut joukosta. Edm. on myös johtamisongelma, jossa mielipidejohtajat johdattavat harhaan tunteitansa peilaten, mielivaltaisesti.

Se mikä minussa on ollut vahvaa, on perustunut totuuden suojelemiseen, mutta minua on rankaistu julmasti totuuden puhumisesta, enkä ole pieniin seikkoihin puuttunut, mutta toisen elämän tuhoaminen on ollut raja, jossa olen puhunut. Heikkoudekseni voisi nimetä ilon, elämästä nauttimisen, mutta se on ollut kiellettyä. Kun on menettänyt elämän, se on suuri ilo saada kokea sitä.

Rakkausavioliittoni on pelastanut paljolta kärsimykseltä. Rakkaus, hyväksyntä, ja myötäeläminen on nostanut minut elämän tielle. Sitä toivoisi kaikille.

Raija

VIATTOMUUDESTA PAHUUTEEN

Muutama vuosi sitten Aamulehti oli haastatellut valtakuntamme vastuullista psykiatria Hannu Lauermaa. Kysymykseen, onko pahuus synnynäistä, hän vastasi, että on. Itse en usko siihen, mutta pahuus on opittua ja kietoutuu vahvasti valta-asemaan, ihanteisiin ja rikoksiin. Raamatun mukaan se on itsellistä. Olen kuullut monen uskovaisen sanovan, että se on kuin henki, joka iskee heikkoihin. Minusta se henki kulkee ihmisten mukana asenteissa.

Siihen uskon, että kun pahuus lähtee liikkeelle, sitä ei meinaa pysäyttää mikään, se on sitkeä ja elää voimallisesti, siihen kytkeytyy moraali, ja se leimaa hyvin vahvasti ihmistä, joka joutuu sen kohteeksi, vaikka ei olisi ollut lähettyvilläkään.

Viattomuus on yksi pahuuden kohteista. Suuri kertomus kertoo, kuinka Jeesus viattomana lapsena syntyy ja lopulta tuhotaan joukkovoimalla. On kuin ihminen ei pystyisi katsomaan silmiin viatonta, uskomaan hänen kauneuteensa, vaan julmasti tuhoaa hänestä sen. Taustalla voi olla kateutta, mutta myös rooli, jonka yksilö on ottanut harteilleen, kun ei ole voinut olla oma itsensä odotusten viidakossa.

Pahuus piileksii usein joukoissa. Joku haluaa johtaa mielikuvia ennakkoluuloisesti ja suojellakseen omaa viattomuuttaan ottaa jostakin kohteen, jonka leimaa, ja usein se on toinen ihminen. Näillä yhteisöllisillä leimaamiseilla on piirteinä kuljettaa vääristynyttä tietoa. Vaikka yksilö olisi kuinka fiksu, ystävällinen, osaava ja inhimillinen, leimaaja mustamaalaa häntä, kun ottanut kohteekseen. Siinä mielessä voi sanoa, että pahuus on itsellistä, se elää hyvin sitkeästi ja jokaisella tuntuu olevan tuomitsemisen oikeus.

Kateudessa on hyvin raadollisia piirteitä. Kun ne tulevat tiedostamattomasta, niitä ei aina huomata. Tunteet syntyvät aina tiedostamattomasta, mutta on myös opittuja ja esitettyjä tunteita, niillä pelataan. Kaunis nainen naisten keskuudessa joutuu kateuden kohteeksi, urheilullinen adonis miehenä miesten keskuudessa.

Yhteisötasolla saattaa olla tarvetta esittää oma yhteisö virheettömäksi, sitä esiintyy kommunismissa, firmojen etiikassa, kirkoissa, kouluyhteisöissä, jne. Mitä korkeammalla on ihanteet, sitä vakuuttavammin yritetään pitää kiiltokuva kunnossa. Sen kääntöpuolena on julmuus, joka leimataan johonkin. Pahuus halutaan salata, sillä se tuo syyllisyyttä ja häpeää, haluamme olla viattomia, mutta ihminen ei ole sitä. Pahuus tuntuu linkittyvän juuri sosiaalisuuden ytimeen, näemme ulkopuolella pahuuden.

Raija

SE ALKUPERÄISYYS

Ihminen haluaa tietää mahdollisimman hyvin, onko joku asia synnynnäistä vai opittua. Sen perään on juostu tutkimaan aina kohtuaikoja ja sen toimintoja selittäen niiden mekanismeja. Joskus parikymmentä vuotta sitten luin psykoanalyytikko Helene Kleinen teoksia. Muistan sieltä väitteen, jossa hän tulkitsee ihmisen alkuperän seksuaaliseksi, koska sikiö imee genitaalia. Minulle se taas vain tarkoittaa sitä, että sikiön alkuasento on koukussa, ja suu osuu liikkeen voimasta genitaaliin. Tämä toiminto aktivoituu ja kehittyy, mikäli sitä aktivoidaan, hormonit vaikuttavat, liikkeet vaikuttavat. Tämän seurauksena voi syntyä kehoaktivoitunut suuntaus ihmisen kehitykseen.

Kun tarpeeksi aktivoidaan kehoa, sen seurauksena on kehotunteet, mitä itse kutsuisin mieluummin tuntemuksiksi tai tunnoiksi, jotka kiihtyessään tahtovat kokea ja nähdä samanlaista eli itsensä kopiointia aina haluun ja tahtoon saakka. Liike, kuten imeminen syntyy liikkeiden seurauksista, jotka ovat sarjoina toistuneet, kielen toiminnosta alkaen.

Syntymän jälkeen syntyy tunteita, jotka ovat erilaisia kuin kehotunteet, niiden pohja on luottamuksessa ja turvallisuudessa ja siitä syntyy terve riippuvuus hoivaajaan ja jossa vuorovaikutus alkaa ja kehittyy hoivalaatunsa mukaiseksi. Tämä on kristillisyyden ydintä, synnyttää vuorovaikutus, jossa hyvässä lykyssä tunteet ja sanakieli alkaa johtamaan tietoisuutta kohti valinnan vapautta. Seksuaalijohtoinen kehitys vie useimmiten kohti pakkopaitaa ja kehon vankilaa, jossa nautinnot pohjautuvat elimistön reaktioihin, endorfiinit alkavat tuottaa nautintoa, endorfiinit jopa hävittävät tutkimusten  mukaan tunteita. Vuorovaikutuksesta syntyneet tunteet tuottavat iloa jakamisen ja onnistumisen kautta, ne ovat teon alaisia.

Minuudessa on sekä tiedostamaton että tietoinen puoli. Ihminen ei kykene muistamaan kaikkea eikä se ole tervettäkään, aivot ylikuormittuisivat. Havainnoista suurin osa vaipuu tiedostamattomaan, osa on poimittavissa takaisin, osa katoaa ja unohtuu. Yhteiskunnallinen alitajunta on mielestäni eri asia kuin tiedostamaton. Alitajunta on opittu, normeista rakentunut kieltokori, vatulointikori, sanoisi Sipilä.

Jo yksistään yksilöiden elämässä olen nähnyt monia henkilöitä, jotka etsivät tuota alkuperäisyyttä aina kehon rääkkäyksestä asti löytääkseen ne ehdot, mitä ne pitävät sisällään. Seksuaalisuus on hyvin vahva itseään ruokkiva tuntoaistimus, sillä on taipumuksena etsiä omanlaistaan, niin että sen kokemuksen voi kokea omakseen. Jatkuva kehotreenaus voi aktivoida tarvetta tuntoaistimukseen, itsensä kokemukseen kehollisena ja sitä kautta nautintonsa löytävänä. Pelko on vahva vaikuttaja kehotietoisuudessa. Pelko ikään kuin vie ihmisen varjoksi, ja jossa hän katselee itseään kuin ulokkeena ja näkee varjonsa etsivän toimintaa, joka sitten on kohdentunut johonkin yksittäiseen ja ulkopuoliseen, kokonaissubjektius katoaa. Pelko vie ihmisen pois itsestään, ulkokuoreen, joka hakee aktia ympäristöstä, siksi pelko on tärkeää oppia tunnistamaan ja hallitsemaan sitä.

Tietoisuuden ylilyönneissä tiedostamaton jää sivuun. Tiedostamaton on hyvin tärkeä osa ihmisen henkistä kehittymistä. Tiedostamaton toimii vahvimmillaan unissa, joita jo sikiöt näkevät. Ne näyttävät ihmiselle sitä puolta mitä tietoisuus ei näe, ja yksilö voi tulkita unen tarkoituksen tai muistissa näkymättömän. Tiedostamaton ja unet avartavat ihmisen kykyä nähdä itseään peilistä, ne aktivoivat vuorovaikutuksen kykyä ja ovat herkemmin vapauttavia tietoisuudessa operointiin. Liiallinen kehotuntoisuus on vankila, joka ohjaa ihmistä kohti kapeampia näkymiä. Tiedostamaton on suoja ihmisyydelle, liialliselta kehollisuudelta.

Kristinoppia väljästi osaavana ajattelen, että vuorovaikutus ihmisten välillä on tervehdyttävää, ja missä alkuperässä myös yhteyttä Jumalaan etsitään.

Raija