PUHUMINEN AUTTAA, VAI AUTTAAKO

Varhaisessa keski-iässä käsittelin nuoruudessa syntynyttä traumaani psykiatrin hoivassa. Psykiatri istui hiljaa ja odotti puhettani. Mutta puhe tuli hyvin vaivalloisesti esiin. Minä suorastaan järkytyin lisää hiljaisena olemisesta. Sehän oli traumani perusongelma, hiljaiseksi vaiettu. Psykoanalyyttinen lähestymistapa maata divaanilla psykiatrin kuunnellessa ei sopinut minulle. Vaikka ahdistus sinällään voi tuoda tietoisuuteen mielikuvia ja ihminen alkaa käsitellä niitä vaistomaisesti, minä olin saanut puhumisesta julmat rankaisut, kun yhteisön valhe piti säilyttää.

Yhteisöissä on yllättävän paljon valheellisia tarinoita, sitä ihanteellista sepitystä, jota haluaisimme olla, mutta johon emme aina kykene. Ihmisen minuudessa on Joharin mukaan neljä puolta, itselle sekä toisille näkyvä ja piiloutuva/salattu. Tämä toisille näkyvä ja niin kutsuttu julkiminuus on usein valheiden, ihanteiden, sovittujen ja uskaltamisen aluetta, rohkeutta näkyä. Rautaisen ammattilaisen tulisi nähdä ihmissuhdetyössä näiden silmälasien taakse.

Psykoterapeuttini ei osannut löytää silloisen uskallukseni tarinoiden taakse särkynyttä ja pelokasta psyykeäni. Vain sivulauseessa lausuttu traumatapahtuma olisi pitänyt noteerata. Kauhun päällä oli tarina hyväksytystä kertomuksesta, ja kerroin vain toiveitani, joita halusin toteuttaa, järkytykseni tuli esiin väkivallan ilmetessä. Huoleni toisista ihmisistä kertoi väkivaltaisista tapahtumista sillä hetkellä elämässäni, niihin olin takertunut ja niiden olisi pitänyt kertoa, miksi ne ovat kuin tulivaunu. Opin tietysti näistä lukemisen ja kuulemisen tärkeää oivallusta tarinoiden takaa, mutta ei sääntönä, vain yksilön kontekstissa.

Minä olisin tarvinnut terapeutin, joka olisi osannut kysellä. Sillä luottamuksellisessa ja turvallisessa piirissä läheiselleni kykenin puhumaan traumasta. Joillekin puhe sopii mainiosti, kuuntelu on ensiarvoista, mutta itsekullakin on oma keinonsa käsitellä asioita, vaikkapa kirjoittaa tai maalata kuvin. Vaatii herkkyyttä havaita itsekullekin sopiva tapa. Joku lukitsee sielunsa arkun lopullisesti kiinni, mikä johtaa usein siihen, että tämä henkilö heijastelee ongelmansa muihin.

Raija