NARSISMISTA

Viimeisen vuosikymmenen ehkä noteeratuin persoonallisuushäiriö on ollut narsismi. Sille ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä.

Olen työskennellyt muutamien satojen henkilöiden kanssa työelämässä, mutta en ole kohdannut koskaan narsistia. On henkilöitä, jotka ajavat omaa ideologiaansa läpi enemmän tai vähemmän vahvasti, joskus jääräpäisestikin. Perusteluja ei aina ehditä käydä läpi ja osa onkin uskomuksia.

Sen sijaan olen tavannut paljon henkilöitä, jotka haluavat, että heidän näkemyksensä on toteutettava hinnalla millä hyvänsä, ja heikot ja hiljaiset nujerretaan. Heidän uskomuksensa ja mielipiteensä viedään eteenpäin totena, eikä ihmiset jaksa taistella heidän kanssaan. Useimmiten on kysymys ideologiasta kuin perustellusta tieteellisestä tiedosta.

Minusta näyttää siltä, että narsismi on enemmänkin valtataistelua kuin persoonallisuushäiriö, mutta enhän ole nähnyt heitä, mutta luulisi niitä jo tulleen vastaan niinkin suuressa ihmismäärässä, joita olen kohdannut. Ehkä narsismi onkin vuorovaikutuksesta syntyneen valtataistelun tulos, kun kaksi jääräpäistä yrittää todistaa toisen häiriiintyneeksi persoonastaan. Toisaalta asema yhteisössä näyttäisi antavan valtaa toiseen nähden, erityisesti työpaikoilla.

Narsisimia kannattaisi myös tarkastella lapsen tasolle taantuneen ja kiusatuksi joutuneen näkökulmasta. On luonnollista, että kiusattu pyrkii etsimään itsestään hyvyyttä pyrkien kohottamaan omaa osaamistaan, ja se voisi näyttää narsistiselta. Onhan lapselle tyypillistä pyrkiä itsensätoteuttamiseen yli kaiken.

Yhteiskunnassa ja yleensä työyhteisöissä vallitsee toisen arvioinnin käytänteet. Hoitajat määrittelevät hyvin herkästi vanhuksen käytöstä levottomuutena, kun  itsemääräämisoikeuden toteutumaa ei ole. Ehkä onkin syytä tarkastella sitä, miten narsismikin on valtataistelua, ja valtaa käyttävät supistavat ihmisoikeutta. Liian paljon ihmisiä on vaipunut yksinäisyyteen ja puhumattomaksi, kun yksikin sana on liikaa.

Raija