Lokakuun kirja. Lukuaika 15 min.
Kuolema on ehkä suurimpia kysymyksiä ihmisen elämässä
syntymän myötä. Mitä syntyy ja mitä kuolee, mihin nähden,
kuka tai mikä siihen vastaa ja minkälaisin oikeuksin se tulee,
missä, miten ja milloin? Nämä ovat niitä ikuisuuskysymyksiä,
jossa oikeudet ihmisyyteen tulevat näkyviin ja/tai jäävät
toteutumatta. Kuolemanpelko voi aiheuttaa vakavia psyyken häiriöitä,
elämänpelkokin.
Ratkaisevaa sanan ymmärtämisessä on vallan
vaikutus mieleen monien muiden vaikutteiden ohella, mitä
ne vaativat tullakseen ihmisessä ja ihmisyydessä näkyväksi
itselle ja muille, määritteleekö toinen niitä vallan varjolla vai
saako leikki tulla jakamisessa kokemuksen avaamisen avaimeksi, kasvun
juurille. Lapsi on erityisen hyvin avoin ja leikkivä,
haavoittuvaisena, erehtyvänä, oppivana ja etsivänä, minkä soisi
jäävän osaksi minuutta, luovuuden osaamiseksi. Hyväksyntä
olemassaolon ylläpitämiseksi kuuluu hoivaan; leikin, jakamisen ja
innostuksen piiriin. Silloin haavan ydin ei ole käärinliinat ja
niiden aitous kankaana, väittely siitä, onko ne naamioita, vai
peräti oikean uskon sopivuutta, aito vai väärennös,
konkretisoidaanko se ainoaksi totuudeksi ja millä ihmisyyden
kyvyillä, onko naamioina sanakielen valta, maaomistus, asemaoikeus
vai lupa olla omanlaisensa. Toteutuuko merkitykset ja tarkoitukset
ymmärrystä synnyttäen? Löytyykö symbolien takaa ihmisyytemme eri
puolet?
Miten kasvamme ja opimme minuuden tietoisuuteen, mistä ja
miten tietoa tarjotaan?
Itsensä ymmärtämisen ytimessä on
monia tekijöitä, välillä avoimuudesta itseensä ja toisiin on
vetäydyttävä, välillä kysyttävä, miten se tulisi näkyväksi,
kestääkö sen itse ja muut. Jo luomiskertomuksessa Jumala perää
häpeästä, miksi peitit itsesi, pääsiäiskertomuksessa Jeesus
huutaa ristinpuulta, miksi minut hylkäsit. Eilen kysyttiin
Kulttuuricoctailissa Jouko Turkan avoimuuden vaatimuksesta, miten sen
kestää, voiko sitä olla liikaa. Ajattelen, että molempia voi olla
liikaa ja/tai liian vähän, sekä avoimuutta että sulkeutuneisuutta
ja vaurioittavampia sulkevina ovat pakkorooleista tulleet, koska ne
rikkovat vapaata ja aitoa aistimusta ahdistuksen pakkopinnoitteena
tai pelon riistäessä sekä syytteenä omantunnon vaatimuksissa.
Valitettavan usein vapaammin aistiva, luova ja vilpitön joutuu
pakkomielteisen uhriksi, peiliksi, eikä ylikontrolloiva näe toista.
Tämäkin ongelma näkyy Jeesuksen kertomuksessa, viaton uhrataan
toisten syntien vuoksi, Jeesus joutuu sovittamaan toisten synnit
ja nimetään pelastajaksi.
Liiallisessa avoimuudessa aistimusten hajoaminen voi
mennä niin rajuksi, ettei kokemusta saa enää avattua itselle
näkyväksi, määriteltyä sitä, tunteet ovat voineet lukittua
omista vaatimuksista, ja/tai muiden liiallisesti kieltäessä niitä
häväisten, ja tällöin vaatimuksissa hävitä kokonaan, ja valta
ottaa olemassaoloon määritteet, jotka eivät ole enää omaa itseä.
Tässä näen juuri eron sisäsyntyisesti muuttuvan
ja kasvavan, oppivan itsen ja roolin välillä, pakottavassa
roolissa keho pelon vaikutuksena huutaa kipua jännitteisenä niin,
että ihminen kavahtaa ja etääntyy, joku taistelee voittaakseen,
avatakseen ja/tai sulkien vaikka väkisin, odottaen liikaa, vaatien
sen ehdoksi hyväksynnälle, kuten Turkasta monesti sanottiin, kaikki
ei sitä kestänyt, toiset muuttivat sen kasvun siemeneksi. Kun
vaatimukset menee liian rajuiksi, ihmisyys voi tuhoutua. Ja ellei
toinen täytä ehtoja, hänet hylätään, mikä on vallan
väärinkäyttöä, ei kunnioitusta. Hyvin harvoin Turkasta tuodaan
esiin kunnioittava puoli, mikä nyt näkyi ohjelmassa.
Miltä tuntuu ihmisestä, kun hänelle esitetään jatkuvasti
uusia vaatimuksia ja määriteltävää, mitä pitäisi vielä oppia
ja asetutaan kasvattajan sekä opettajan rooliin vaatimuksineen,
selitä tämä, syyllistäen ja psykologisoiden ja ihminen ei ole
valmis kohtaamaan asiaa, tai se on väärin perusteltua, valhetta,
etsitään tietä väärästä ratkaisusta eri ongelmaan. Miltä
tuntuu, kun ainoa toivo on ollut elämässä kuolema kymmeniä
vuosia, kun kukaan ei suostu vuorovaikutuksen kautta oppimisleikkiin,
jakamaan kanssasi elämää, oppijan tielle, vaan vaatimuksena on
pakkoteitä, kuten tunnetie itsetutkiskeluna psykologisesti,
toistona kielen kautta asian oppiminen, eikä oma totuus
olemisessaan, tai sitten sinun on valittava ideologisesti halun ja
tahdon tie fyysisessä kokemuksessa
seksuaalisuus ainoana voimalähteenä, mikä toki on osa ihmisyyttä
ja voi antaa voimaa, mutta ei vielä ihmisen kokonaisuus mielen
osalta, molemmat tiet on tarpeen tutkiskella. Osaammeko erottaa
halut ja tarpeet? Tarpeet ovat oikeuksia ihmisyyteen, itselleni
Maslowin teoriat on tullut pohjaksi tutkimiseen. Oppina voisi olla
myös metaforien kautta itsensä tutkiminen, leikkiä toistemme
kanssa oppien toisiltamme, kokemuksen jakaminen ja havaitsemisen
oikeus, missä haavoittuvuus ja erehtyminen on luvallista, asiaa ja
itseä voi korjata, uudistaa.
Kohtaaminen on leikin ytimessä, suostummeko tasavertaisuuteen
asettamatta toista jalustalle, tai alentamalla valtamme alle.
Kaikki vastaukset eivät löydy ihmisen tunnekokemuksesta ja sen tien
etsimisessä, se voi loukata ihmistä syvästi, jos ympäristö on
vienyt puheoikeudet, mitätöinyt, halveksinut, häpäissyt ja
estänyt vaikuttamisen persoonatasolla, mielikuvien kautta,
tietyllä rajatulla asemalla estäen ja luokitellen. Usein olen
huomannut, ettei kaltoin kohdeltu käyttäydy törkeästi, puhu
ilkeästi ja/tai muuten sopimattomasti, hän on voinut vain kerran
kyseenalaistaa teon, ja saa elinkautisen. Usein olen nähnyt myös,
että seksuaalisuudeksi tulkitaan pelon jäljet, jännitteisyys
kehossa ja jos ja kun sattuu siihen yhdistymään viehättyvyyttä
monella tasolla, kateus ja viha nousee hallitsemaan
vuorovaikutukseen, tekee tulkintoja, ei kuule eikä näe
todellisesti, vaan antaa mustasukkaisuuden ja kateuden olla
kokemuksessa valintakriteeri havaintojen, hahmottamisen ja
tarinan syntymiseen.
Leikki on ihmisyyden ydintä, se on mielikuvia unista lähtien
kohtuajoilta, se on havaitsemisen oppia jo lapsipsykologiassa, vauva
tutkii varjoja koskettaen, eikä välttämättä ollenkaan
hallitakseen, vaan aistiakseen ja tutkiakseen. Valtaa kumartavassa
hierarkkisessa vallankäytössä menetämme ihmisyyttä, ihailemme,
palvomme ja/tai halveksumme toisia niin, että ihmisyys muuttuu
suorittamiseksi, roolin vankilaksi. Leikki on oppimisen ydintä,
ottaa haltuun mieli- ja muistikuviaan, saaden aikaan tunteita,
kokemuksia ja ajattelua. Taiteen tehtävässä voi käydä niin, että
ihmiskuvat ovat niin kapeita, että yksilö joutuu vain
itsetutkiskeluun omien syyllisyyksiensä kanssa, eikä vapaudu vielä
vuorovaikutteiseen seuraukseen muuttumisena, saa tukea katharsikseen.
Vallan väärinkäyttöä ja välinpitämättömyyttä on se, että
mitataan, tarkistetaan ja valvotaan toista koko ajan, tekeekö hän
oikein vai väärin, jakamatta tunteita ja hylätään, ellei ihminen
alistu uskomaan ja tottelemaan omannäköistä vaatimustamme.
Läheisyydessä oleva jakamisen ja leikin oleminen tuottaa
iloa sekä tuo sitoutumista, jopa rakkauden tuntua,
jossa juuret monisyisenä vaikutteineen ovat hyvin syvällä
aitoudessa.
Oikealla ja väärällä hallitseminen voi olla tahallista
ja/tai tahatonta, joskus on lupa olla erillään,
vastuullisena se jatkuen osin unohtamisena ja anteeksiannon kautta yrittää
uudelleen eikä silloin jää tuomarin ahdistavaan rooliin. Monta
asiaa olen unohtanut, muistista on kadonnut koko asia, kun on ollut
stressiä, kerran unohdin jopa vierailun, muisti oli selviytymisen
kanavilla. On toki oltava joitain yhteneväisiä normeja, ei kukaan
kestä jatkuvaa muutosta, pysyvyydellä on suojaava vaikutus,
mutta sillä ei voi estää uudistumista, kohtuus kaikessa. Eikä
se piiloutuminen ole aina pahasta, omien salaisuuksien ja turvan
suojaaminen, silloin kun se ei aiheuta tuhoa toiselle. Ihminen
tarvitsee myös sielun tulen toisen kohtaamiseen rauhan rinnalle,
mikä haastaa tutkimaan toista, jopa arvaamattomuutta, mikä kutsuu
kaipuuseen kiehtovuudessaan vetovoimaisena. Itsensä hyväksyminen
antaa voiman, mutta toisen tuomitessa estää kohtaamisissa
luottamusta itsearvostukseen ja itsekunnioitukseen vieden pelkoon kun
tuo itseys ei saa vapaasti olla oma itsensä vaan se on ehdollistettu
liiallisiin vaatimuksiin hyväksynnän suhteen, suojaavana se on psykologisen
tunne-elämän kokemuksen hyväksyntää olemassaoloon. Joskus käy
niin, että vain joku aivon osista on aktivaatiossa, mikä riippuu
osin toiminnoista ja kiinnostuksesta, kun ne erillistäen osiin erkanevat yhteyden sulkien, sitä
sanotaan dissosiaatioksi.
Raija