Kärsimyksiä on niin monenlaisia, ettei niitä edes osaa aina useinkaan analysoida eikä määrittää miten ne rakentuvat. On kuitenkin sekä tuotettuja, että tahattomia kärsimyksiä. On tietämättömyydestä syntyviä, tiedostaen tuotettuja, ideologisia, uskoen kärsimyksen tuottavan hyvää kasvua ja oppimista, on rakenteellisia, laiva kääntyy kovin hitaasti.
Näyttää siltä, että vaikeimpia on juuri rakenteelliset, järjestelmään pesiytyneet, vähättelemättä mitenkään yksilötason ongelmia. Vähän aika sitten tuli uutisissa tietoa väitöskirjana väitetystä, jossa tutkimus todisti, että työpaikkojen ongelmat 1980 luvulta alkaen nähtiin pääosin yksilöiden ongelmana eikä järjestelmän ja yhteisön. Vähäisin kokemuksin voin sanoa, että erityisesti yhteisön ongelmista tulevia vaurioita nähdään huonosti. Esim. päihde ja/tai mielenterveysongelmainen, jolle opetetaan elämässä selviytymisen taitoja, ruuan laittoa, peseytymistä, talouden hoitoa ymv. eli arjessa selviytymistä. Jos kysymys on vain näistä ongelmista, se auttaa, mutta jos kysymys sosiaalisesta syrjinnästä, nuo ei auta mitään, jos on kysymys ajattelutaitojen estymisestä, nuo ovat riittämättömiä. Ajattelutaidot on harjoiteltava uudelleen, opittava, ettei psyyken puolustus tuhoa niitä. Moni sanoo, että ota niskasta kiinni, valitse, etsi uusi paikka jne. Kun psyyke on vaurioitunut pahasti, psyykkinen puolustus aggressioina, ahdistuksena ja kauhuna hajottaa ajatukset hallitsemattomaksi itsen valinnassa, kokemus on joko möykky, massa tai hajoava, muisti- ja mielikuvia ei saa kiinni.
Esim. kymmeniä vuosia koulukiusattu on menettänyt ajattelukykyään
psyykkisen puolustuksen ottaessa vallan psyykessä. Itsellä
työpaikkakiusattuna apua hakiessa tätä ei huomioitu missään
vaiheessa. En nähnyt sitä missään hoivakodissa missä
opiskeluaikoihin harjoittelin, usein hoidetaan vain tunteita, kuten
näyttää käyneen lääkäreillä kokonaiskuvan hahmottamisessa,
uskotaan tunne-elämän ongelmaksi sosiaalinen valtaongelma.
Kaikkea ei tietenkään voi yleistää.
Suomessa
hoivakulttuurissa usein on vallalla vielä kommunistiset
käytänteet, itsemääräytymistä ei kunnioiteta, ja
itsemääräytyminen on syyllinen yhteisön ongelmiin.
1984 ilmestyi Milan Kunderan kirja ”Olemisen sietämätön keveys” Luin sen melko pian julkaisun jälkeen, nyt uudelleen, iäkkäämpänä luku syvensi kirjan sanomaa. Se on sykähdyttävä, haastava ja todellinen ideologinen katsaus kommunismin ytimiin. Yksilöllisyys ja itsemääräytyminen tuhotaan ihmiseltä, ja laitetaan palvelemaan valtaapitävien näkemyksiä ihmisyydestä. Päähenkilö kirurgi ja vaimonsa sysätään syrjään näkemystensä vuoksi, suorittajiksi, jotka harhailee erilaisten sattumien viidakkoon oirehtien eri tavoin näkemättä enää hyvin itseään, kuten seksuaalinen orjuus. Elämä on paradoksaalista, kun vaadit päätökselläsi toista olemaan tietynlainen ja syytät vääristä näkemyksistä, valitset samalla oman näkemyksesi, mihin toisen on alistuttava.
Kysymys on äärimmäisen monimutkaisista asioista, kuinka ihmisyytemme saa olla. Ketkä ja mikä sen määrittää, saako ne olla sitä mikä on mahdollista? Jo perustavanlaatuinen kysymys on se, miten henkisyys nähdään olevan ihmisyyden suhteessa, saako olla mieli, kieli, saako olla tunteet ja miten niitä saa kehittää, mikä sallitaan. Tunteiden kieltäminen on johtanut jatkuviin psyykkisiin ongelmiin ja sairauksien syntyyn, syvävaikutteiden vaikutusten estymiseen ihmissuhteissa. Edm. kirjassa juuri tämä aukenee, ihmiselle mahdollistetaan ja suodaan biologinen minuus, kehoaistipohjaisena kuin eläimillekin, vaistojen varaan, ei vielä tarpeiden, kuten ruoka, mikä viettinä esiintyy ruuan muistikuvan esiintyessä. Vauva hakeutuu rinnalle hajun mukaan, mikä on alkua kehollisena, nälkä on tarve vasta kehollisen ulottuvuudessa. Kärjistetysti voisi sanoa, että biologisen minuuden vaatimuksessa on kommunismin aate, mitä nykyään konservatismi tukee.
Jos soisimme ihmiselle henkisyyttä, sallisimme myös metaforien kautta kehittymisen, kieliyhteyteen, itseyden henkisenä olentona, mitä tuo kirja myös avaa. Kulttuurit ovat kehittyneet biologisen kehityksen yliarvostamisena, sukupuolisuuteen nojaten, ja sitä kautta vahvimman valtaa ehdollistumana, kehon haluja vaistonvaraisesti. Käsitykseni mukaan kristinuskossa sallitaan yksilöllisyys metaforien avulla kehittyväksi, toki myös tapojen ja sanojen orjuutta on siellä järjettömästi, mutta yksilöllisyys tuodaan ainakin esiin.
Tuntuu siltä kuin ihmiset haltioituisivat taiteen piirissä
vain itsensä kuulemiseen, ja vain omien kokemustensa avulla
elämäntuntua saaviksi, mikä suotakoon tarpeellisena sekin, mutta
näyttää siltä, ettei face to face ole enää arvossa, emme kohtaa
toisiamme aistimusten syntyessä sisäisessä minuudessa, ettei
kokemuksia kohdata myötäsyntyisesti, sillä tunteet eivät nouse
välillemme, jos vain keho saa puhua, tunne on syväsyntyisempi
kuin kehonkielen viestit.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti