Moni asia elämässä on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, helppous on joskus tarpeen, joskus se voi harhauttaa pois totuudesta ja itsen todellisuudesta, rentoutustakin tarvitaan, sopiva määrä stressiä voi aktivoida. Syyllisyys ja häpeä lienee niitä vaikeimpia. Näyttää siltä, että niiden juuria on vaikea tutkia, nähdä ja kuulla, mitä taustalla on ja mikä näkyy vain pinnalla. Olen lukenut monia asiantuntijoiden kirjoja näistä, tutkimuksia ja teorioita ja olen yhä ymmälläni siitä, kuinka niissä ei näy selkeää syyseurasusuhdetta. Elämme yhä tänä päivänä keskiajan ongelmissa ymmärtämättä näitä, moralismi kukoistaa ja jalkapuut esiintyvät erilaisina kuin alkujaan kirkoissa.
Joku sanoi, että menneisyys täytyy unohtaa ja elää tätä päivää. Kuinka voisin unohtaa, kun se menneisyys tulee esiin niin monin tavoin ihmisten käyttäytymisessä, tuomitsemisessa, syyllistämisessä ja häpäisyissä. Ihmiset ovat jääneet roolien vangeiksi, ajatuneet osaamisessaan niin syvälle roolin lonkeroihin, etteivät näe tietä uuteen tapaan toimia. Ikään kuin menneisyyden kieltäjät haluavat livetä tämän päivän teoistaan ja vastuusta, jota he menneisyydestä kantavat rooleissa, tavoissa, vallan ja armottomuuden liekeissä. Viha leiskuaa ja inhot sivaltelevat poskipäitä, eikä kukaan näytä huomaavan, että niitä kannetaan takkien liepeissä kuin karttakeppiä koulukurituksissa. Katson parhaillaan espanjalaista sarjaa La Promesa YleAreenassa. Aatelisten ajan kartanon salaisuuksista ja vallan väärinkäyttöä, kieroilua, takana päin vehkeilyä ja valheita. Ihan naurattaa, kuinka samanlaisia ovat asiat tänä päivänä, sama eriarvoisuuden probleematiikka ihmisyyden suhteen.
On tärkeää erottaa yhteisömallit, jossa toimintakulttuuri suosii yhteisövallassa moralismia juoruihin perustuvana toimintamallina ja taas toivon kulttuurin, jossa suojellaan yksilöiden mahdollisuus olla yksilö, jolla on mahdollisuus osallistua prosesseihin kuultuna vastoin roolien valtaan alistaa muita näkemyksiin. Tässä on suuri vaikututus johtamisella.
Vihaan yllyttäjiä on yhteisöissä liikaa, tiedostamattakin, myös asenteilla niiden ylläpitäjiä, mielikuvien kautta kuljettajia ja niiden kautta tiedon levittäminen on yleistä niin perheissä kuin työpaikoilla. Inhon, syyllistämisen tai häpäisyn kohteeksi voi joutua kuka tahansa ja suuremmassa vaarassa on ne, joissa on erilaisuutta. En yhtään tänään ihmettele sitä, että psykologian opettajani sanoi, ”älä näytä pelkoasi”, sillä se nostaa muidenkin pelkoja esiin ja vie tuomitsemiseen, jos ei uskalla kohdata niitä. Se vain on mahdotonta, jos yhteisö lisää koko ajan uhkia. Pelon hallitseminen on mahdotonta ihmiselle ajattelutasolla, jonka kehoon se on isketty, kajottu väkivalloin. Kun yhteisön jäsenet liittoutuvat mielikuvien kautta toisiinsa ja kuljettavat tarinaa, heidän ikään kuin ongelma on se, että he valitsevat vallan oikeudella ”keskimääräisen totuuden”, mikä häivyttää asiasta toden puhumista. Tämä ongelma on ollut jokaisessa yhteisössä, jossa olen ollut mukana, etsitään vain syntipukki ongelmiin ja siirretään pois joukosta. Etsitään vain vikoja ihmisestä, eikä nähdä mitään hyvää, ne johtavat näkemyksiä. Olen saanut paljon myönteistä palautetta itsestäni yksilöiltä, olen aktivoija, myötäeläjä, huomiova, ymmärtäjä, osaava, etsivä, oppija, mutta yhteisövallassa näihin etsitään vastakkainen ilmiö, jossa olen tehnyt virheen ja se jää totuudeksi. Tässä ilmenee odotusten ongelma, minkälainen ihmisen pitäisi olla, ehkä joskus myös sitä, että tunnetasolla odotetaan kuin isältä tai äidiltä menneisyydestä, korjaamaan asiat täydelliseksi. Odotuksia on hyvin erilaisia ja eri asioihin, on oikein odottaa hyvää kohtelua, oikeuksia ruokaan, asuntoon, taloudelliseen toimeentuloon, vuorovaikutukseen, itseilmaisuun.
Liian usein ajatudutaan yksilöpsykologisesti tutkimaan syyllisyyttä ja ohjeena on ikään kuin vapautua sen ikeestä, ilman että siinä tulee vapautta todellisesti vapautuen, vaan iskuja sivallellaan anteeksipyyntöjen jälkeen, rinnakaisilmiönä, sulkien ulos, vastaamatta, huomioimatta, kieltäen puheet ja itseilmaisun. En ole suostunut kantamaan syyllisyyttä teoista, joita en ole tehnyt, vaikka sen joku on synniksi todennut ja katsonut oikeudekseen rangaista julmasti. Mutta häpäisyn jälkeistä tuskaa ei saa pois vaikka kuinka järkeilisi ettei syytä ole. Se on syvimpiä kehoon juuttuneita tunteita, enemmän ahdistusta, joka pysyy niin kauan kun häpäisyä jatketaan, eikä vapaudelle ole tilaa eikä mahdollisuutta. Tämä on vahvasti sosiaalisen vallan ongelma, jossa kontrolloimalla ja häpäisemällä alistetaan yksilö uskomaan kontrolloijan näkemystä. Kontrolloidulta ei kysytä, vaan tarinaa kuljettavat manipuloivat jäseniä valtaan ja populistista tietoa hyväksi käyttäen. Aivan tavalliset ihmiset tekevät persoonallisuudesta kuvaa, ilman minkäänlaista koulutusta, sen psykologisoiminen on tuonut. Tämä uskomusten ja asenteiden tiede on vallitsevaa, jossa yksilöä syynätään, ja syynääjät projisoivat ongelmansa syynättävään. Ei saa etsiä ja tutkia menneisyyttä ja syytetään siinä rypemistä, kun tuo esimerkikkinä tähän päivään, sillä nämä samat ongelmat ovat tässä ja nyt vallanhimonakin. Menneisyydestä voi löytää itseään. Voi olla paljon helpompi katsoa asiaa menneisyydestä käsin kuin kauempana ja luoda tavoitetta tulevaisuuteen päin, kun huitaista päin naamaa, teit just tuon väärin nyt. Monissa kirjoissa voi lukea tarinaa, toisen kertomana ja se voi auttaa omien kokemusten kohtaamisessa ja käsittelyssä, ne tarinat voi viedä myös torjuntaan ja puhdistautumiseen, jossa totuus unohtuu ja tavat jatkavat pahoina. Hyvät käsittelytaidot on tarpeen ja asian voi käsitellä tässä ja nyt, vaikeita mielen tuskia kokevan kanssa vaikeampaa.
Enkö tunne siis syyllisyyttä ja häpeää, tunnen liikaakin, kuten moni muu, kenellä on oikeus määritellä mitä pitäisi tuntea ja tulkitaan asiaa muiden kuin itsensä mielikuvista käsin, tuntea syyllisyyttä teoista, joita ei ole tehnyt, kieltäminen on tietysti mahdollista, torjunta, kun kokee asian liian vaikeaksi? En vain hyväksy manipulointia ja vallan väärinkäyttöä toisten nurjertamiseksi ja heidän elämänsä tuhoamiseksi. Niin monia tapauksia tutkiessani on selvinnyt, että takana on aivan toinen tarina mitä edessä päin kerrotaan, syyllisyyden ja häpeän kantaa yhä toinen henkilö, kuin teon tekijä, kun tarinaa ja vallanpitäjiä palvotaan ja uskotaan.
Niin monessa korkeankin asiantuntijan kirjassa olen huomannut suorastaan syyllistämiseen ja häpäisemiseen ohjaavaa neuvoa, jossa totuus katoaa taivaan tuuliin ja vallan väärinkäyttäjät pääsee lyömään olan takaa syylliseksi nimetyltä ja häpäisyä kuin suositellaan.
Valitettavan usein olen nähnyt, että ihmistä syytetään siitä mitä syyttäjä itse tekee, syyttäjän teot peitellään kauniilla tarinalla, ja syytetty julistetaan julkisesti häpäisten, se jatkuu, jatkuu ja jatkuu, piinattu ei pääse tuomareista. Kun niin monessa kirjassa, elokuvassa, ja taideteoksissa tämä tuodaan esiin, ihmettelen suuresti, miksi ihmiset ovat yhä sokeita tavallisessa arjessa tämän suhteen. Kun oikeasti tapahtuu vääryyttä ja tehdään kurjia tekoja, eikä kertojaa kuunnella, vaan tehdään siitä henkilökohtainen ongelma, heikkoon itsetuntoon viitaten ja/tai että asiaan liittyy huono käyttäytyminen, on ollut törkeä, se on rumaa ylikävelyä, jossa ihmistä ei kuunnella, vaan mitätöidään hänen kertomuksensa tapahtuneesta. Ei ole moralismia tietää oikea ja väärä hyvin perusteltuna.
Persoonalisuuteorioiden luominen on psykologisoimista mikä näyttäytyy yleisessä eetoksessa, epäluuloisuudessa, tuntuu kuin hullut tekisi hulluja toisistaan. Tällä hetkellä Suomen hallitus syyttää työttömiä laiskoiksi vetelehtijöiksi.
Että kohtaisi toisen ihmisen rehellisesti, nähden ja kuullen häntä, on ensin opittava tunnistamaan itsessään tunteita, ettei reagoi toisen käyttäytymiseen jonkin ulkoisen habituksen mukaan yksipuolisesti huomioimatta ihmisen tarpeita (Maslow). Kun ei huomioida ihmiselle tehtyjä tekoja, se tuhoaa. Omassa trauman kriisissä 1978 – 1990 ei ollenkaan otettu käsittelyyn traumaani. Samaa puhuvat nykyään monet nuoret. Ulkoisiin merkkeihin tuijottelu vie pois ihmisen kuulemisesta. Kun traumani nousi pintaan, olin levoton, keskittymätön, poukkoileva, eli keho oli hajonnut liitoksistaan, sitten kuolin, en enää reagoinut. Sosiaalisen vallan ongelmia näkee kuin kehosta (ei aina), yhteys itseen on hajonnut, sille ei enää ole merkitystä, sille ei ole oikeutta, minää ei ole, mikä tahtovana kokoaisi pyrkimyksen eteenpäin menoon, yrittämiseen. Nämä on yksinkertaistamista, mutta huomionarvoisia. On myöhäistä korjata mielenterveyttä enää, kun ihminen on tehnyt itsemurhan. Näihin kaikkiin on alkuratkaisu, ollaan rehellisiä, kuunnellaan, eikä uskota yhteisön tuottamiin juoruihin ja ennakkoluuloihin.
Vastoin järkeä ihmiset toimii niin, että ajautuvat rooliin, eivätkä kohtaa omia tunteitaan, mikä olisi ihmisenä kasvun edellytys, ilmoitetaan yhteisövallan avulla rajat, joita yksilö ei saa ylittää ja usein on kysymys siitä, kun asioita tuodaan esiin ja ihminen kohtaa tunteita, joita hän ei halua kohdata, syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta. Muistin, sanojen tarpeeton kritisointi ja asioiden esiin tuomisen estäminen on tähän keinona.
Rehellisyys, toivo ja kärsivällisyys on odotusten summausta, mitä odotamme, mitä kärsivallisyyttä vaaditaan, jos odotetaan levottomuuden poistumista ja ei huomioida, että tulisi saada puhua totta ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kärsivällisyys ilmenee kummallisessa valossa, kun perussyy ei poistu, minkalaista kärsivällisyyttä vaaditaan, saako mitään vai onko vain annettava, palveltava muita, kuten ideologisesti voi ajatella. Tässä muistan opin ”Auttajan varjo” Lindqvistin Martin kirjasta, auttaja vaatiikin itsensä palvelua toisen kautta.
Miten sitten määrittää sen, kuinka paljon ”hyvää ja pahaa” saa olla näkyvillä, kuinka paljon ihminen kestää nähdä kurjuutta ja kuinka paljon ihanuutta, molemmissa on vaaransa. On vaara, jos me puhdistaumisen innossa katharsiksessa unohdamme todellisuuden ja toden, mitä tapahtuu, emme enää havaitse sitä, torjumme tietoisuudesta ja rakastumme kauneuteen. Piileekö tämä positiivisessa psykologiassa, realismi katoaa, sitä kysyisin. Mutta miten kertoa realismista, ettei inho nouse ihmisillä pintaan. Vaikka kirjassani Kuoleman kädet on kaunis tarina selviytymisestä, psyykkisen puolustuksen voimasta, kuinka kovassa kohtelussa psyyke luo suojaavaa todellisuutta selvitäkseen, se ei saanut lukijoilta huomiota, vaan karmeat tapahtumat. Onkin vaikeaa määritellä, mitä ihminen kestää, kun se on kunkin kokijan kyvyissä ja todellisuus pitäisi jotenkin säilyttää, ettei mennä kenenkään kauniiseen maahan asumaan, tai pudota mustiin kuiluihin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti