keskiviikko 6. syyskuuta 2023

PÄHKINÖITÄ PURTAVAKSI

 


Minä en voi sanoa enkä vaatia minkälainen sinun tulee olla, vain sinä itse voit tulla sellaiseksi kuin olet. Voin vain kertoa mitä olen kokenut ja nähnyt, mitä olen oppinut viisaimmilta, opiskellut ja elämäni on avannut ne näkyväksi havaiten ja havannoiden. Pyrin mahdollisimman hyvin kuvaamaan asioita esimerkein ja myös opintojen myötä tulleista näkemyksistä, niin kuin se kykyjeni puitteissa on mahdollista. Toivon, että jokin pieni näkökulma auttaa sinua tutkimaan itseäsi ja näkemään maailma monelta tasolta ja eri näkökulmissa. Minusta elämää ja sen todellisuutta ei aina voi nähdä todenmukaisesti, siellä voi olla enemmän tavoitteellista, menneisyydestä kumpuavaa ja nyt mahdollisuudessa olevia. Se voima mikä tulee itsensä tutkimisesta, mikä tulee matkan mukana, mieli- ja muistikuvien kautta, voi antaa valtavasti voimaa ja vapautumista kokemusten tuomasta tuskasta.


Etsitkö itseäsi. Teorioita ja elämännäkemyksiä on niin monia, että etköhän ainakin jotakin uutta itsestäsi löydä, toisten näkemyksistä tai jokin vanha avautuu ja ehkä et ole ollenkaan rajannut itseäsi johonkin lokeroon, vaan näet itsesi muuttuvana. Olen penkonut itsestäni monet tunkiot ja taivaan kanavat, monia peltoja taivaltanut, niin monta näkemystä on syntynyt ettei aina itsekään saa niitä kiinni, onneksi on ystävät, jotka antavat rehellisen ja/tai itseään peilaavan mielipiteen, ja myös vääristyneenä, kuten itsekin. Jostain syystä minulle ei ole vieraita uskontojen ja filosofien teoriat, ei tieteen, jos ei omat kokemuksetkaan. Mutta jotain oli opittava, ennen kuin alkoi ymmärtää itsessään monia puolia, psyykeä, kieltä, tunteita, sosiaalisuutta ja minuutta ja sen ytimiä kerroksineen.


Aloitetaan siitä vanhimmasta. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Juuri tästä viisaudesta Jeesus puhuu, sisäisestä, jonne on pyrittävä. Minkä alussa siis? Tämä on mielestäni mielen tietoiseksi tulemista ja yksi on häpeätaso kun Jumala kysyy, miksi peitätte itsenne. Alussa on tunne, josta syntyy mielikuva kuvana, mielen ominaisuutena ja oppiessa sen liittää sanaan, ei aina, se on kiinni oppimisesta, joskus mieli syöksee liikaa aggressiota tai masennusta eikä hallinta ole mahdollista, joskus sana on jo niin ehdollistunut ulkoaoppimisena, ettei yhteyttä sisäisiin kokemuksiin eikä tunteisiin ole alkuajattelussa. Tunne on on nimettävä sanaksi, jos aikoo ymmärtää sitä yhteisessä kielessämme, jakaa sitä kokemusta ja ottaa se haltuun, löytää yhteys itseen ja toiseen ihmiseen. Aikuisena nämä on usein automatisoituneita, eikä niitä tule ajatelleeksi eikä kohdanneeksi, mutta antaessaan ajan kokemukselle, ne voivat tulla itselle näkyväksi rakentaen itseluottamusta sekä mielenrauhaa, sekä selkeyttävät kokemusta, tunteiden tunnistamista ja ajatuksen syntymää. Joskus on niin ettei synny mitään kuvaa, vain kehon kipuaistimus ja/tai jännite, esim. masennuksessa tai liian vahvassa aggressiossa. Carl Jung, mielen tutkija kirjoittaa tarinan totuuden etsijästä, lääkäristä, joka etsii Jumalaa, ulkopuolelta. Lääkäri kertoi terapiassa, ”unessa pesin koko taivaan kloridilla, enkä löytänyt Jumalaa.” Totuus itsestä on kuin katsomisen, kokemisen, tuntemisen ja ajattelun tulosta, oppimisen henkseleissä, mihin kiinnitämme huomion itsessä ja ulkopuolella.


Varhaislapsuuteni oli vapauden, ilon ja leikin tyyssija. Kansakouluaika oli kohtuullisen mukavaa, olin hyvä oppilas ja opin hyvin, ajan hengen mukaan olin myös kiltti, aika ujo, mikä näkyy selkeästi koulukuvissa. Perusopintoina se ei mahdollistanut jatko-opintoja ja vasta 40 vuoden iässä sain Kelan tukemana koulutuksen opistossa sosiaali-alalla ja mahdollisuuden jatko-opintoihin ja sekin säkällä, kun selkävamma esti raskaan työn päiväkodissa. Minulle oli suuri järkytys kun vuonna 1976 menin päiväkotiin töihin. Lapsia enemmänkin rajoitettiin terveen elämän toiminnoista, kuten liikunnasta, itseilmaisusta ja vuorovaikutuksesta, (myös tutkimuksin todettu). Tapana oli askarrella usein pöydän ääressä istuen. Henkilökunta oli sairaalasta tulleita hoitajia ja lapset ikään kuin laitettin sänkyyn ”tervehtymään”. Vasta 1990 luvulla alkoi yleistyä lastentarhanopettajien osuus henkilökunnasta, mutta vain osassa sallittiin heidän työskentelynsä ja 2/3 oli yhä lastenhoitajia. Järkytykseni vuoksi kutsuin kerran kasvatusta ja opetusta rankaisukasvatukseksi. Rankaisukulttuuri ja arvot olivat ristiriidassa lapsuuden kokemuksieni valossa, osittain myös nuoruudesta tulleet rankat traumat vaikuttivat kokemuksieni synnyssä. Leikki ei ollut arvossa, tuo oppimiskehityksen alkutekijä rakenteellisena ja luovuuden ylläpitäjänä, leikki, mikä oli syntymäkuntani kantavin voima oppimiseen ja paljon tutkittu siellä, jo 50 vuotta, varhaislapsuuttani. Tämä yhteiskunnallisten arvojen ristiriita seurasi koko työ ja -oppimiselämäni ajan. Leikki oli varhaislapsuuteni ajalta tutkittua asiaa kyläyhteisössä, mikä ikään kuin ohjasi oppimisen juurille elämässäni. Koska meillä on venäläinen oppimiskäsitys yksilöllisyydestä, yksilöllisyyttä estetään. Myös itselläni kävi näin, mielen opintoja yritettiin estää, tietoiseksi tuleminen itsestäni estyi, kirjani Kuolemat kädet hylättiin, jossa itsensä löytyminen ja tuleminen takaisin sekä psyyken puolustus tulee näkyväksi.


Oppimiseni estyi monesta syystä nk. normaalien ihmisten kriteerien puitteissa aikuisiässä. Sain ja piti elää ikään kuin erillistyneitä osia itsestäni. Vain ruumiina ja pakkoroolissa oli aika 16 vuodesta aina 25 vuoteen, yhteisön toimenpiteiden, asenteiden ja syrjinnän alaisena. Tämä johti lopulta psyyken romahtamiseen, itseyttä ei enää ollut, vain ruumis liikkuvana, ja psyyke puolustautuvana aggressioineen, ei aina sitäkään ja pakkorooli, tämä on sosiaalisten käytänteiden ongelma, mikä ei näy tavoitteissa ja julkipuhutuissa tiedoissa. Kehonkuvani katosi olemattomaksi, tunnistamattomaksi, jonka vuoksi pidän tärkeänä, että ihmisellä on minuus, jonka kautta hän voi hahmottaa olemustaan. Pääosin oppimisnäkemykset pohjaavat nk. kehittyneempään minuuteen, jossa yksilöllä on halu ja tahto, päätäntävalta omiin kokemuksiin, eikä niitä ole häpäisty, vaan tuettu asiallisesti ohjaten.


Moni vierastaa näkemystä, että yhteisö saa aikaan sairastumisen. Ei se ainoastaan niin yksipuolista ole, mutta vallankäyttöä on todella hyvin monenlaista. Itseltäni suljettiin puheoikeus tyystin ja sain olla vain tietynlainen yhteisön vallan alla, hymyillä ja puhua tietyllä äänellä, surun karheuttama ei ollut sallitttua, siitä seurasi sulkeminen ulos ja rankaisu, useimmiten juuri erilaisuuden vuoksi, ei saanut olla luova ei innostua eikä tuoda omia käsityksiään esiin, vaan toteltava yhteisövallan näkemyksen mukaan. Taustalla oli rikos, mitä salaattiin ja se johti siihen ettei avoimuutta saanut olla, sillä olisinhan voinut lipsauttaa tai paljastaa esiin jotakin, mitä piti salata. Taustalla oli alkujaan valtion tekemä rikos äidilleni, rotuoppiin perustuva, jolloin 4000 äitiä pakkosteriloitiin ilman lääkärin tutkimuksia, jos lapsia oli liikaa. Samaan aikaan jouduin väkivaltaisen rikoksen kohteeksi eikä äiti kyennyt auttamaan, myös lääkärien keskuudessa, mikä hyväksyttiin ja siten sen toteuttamista pidettiin hyvänä. Kohtelun vaikutus alkoi näkyi niin, että hyvin kohtelevissa yhteisöissä ei ollut oireita, mutta huonosti kohtelevissa traumani nousi pintaan. Opiskeluissani näkyi selvästi syrjinnän jäljet, kun ei saanut puhua ja psyyke oli jatkuvassa puolustuksessa, puheeni oli puuroa ja ahdistukseni jatkuvana piinana toi liikaa jännitettä pelkojen lisätessä niitä uhkien myötä. En oppinut Ruotsin enkä Englannin kieltä, kun en psyyken puolustuksessa pystynyt hahmottamaan mieltä enkä muistikuvia, ne hajosi, mutta opin psyyken toimintaa ja yhteyksiä yhteisötoimintoihin. Yhdessä viiden vuoden yhteisöjaksossa opin, ettei välittämistä todella ollut, vaikka tekijät olivat sosiaalialalla ja 30 – 50 vuoden ikäisiä naisia, johtamaan pääsi öykkärityttö, joka alkoi syrjintäasenteilla jakaa porukkaa kuppikuntiin. Kukaan ei koskaan koko yhteisaikana tullut tukemaan, ei pyytänyt kaveriksi, ei yhteisiin projekteihin, kun nuori tyttö antoi vihansa purkautua minuun, mikäpä lie siinäkin ollut takana, oman äidin/isän mahdolliset kasvatusvirheet. Kaikkein suurin ogelma oli se, ettei näihin puututtu.


Vastakkaisilmiöitä. Yhdessä yhteisössä kuoli nuori työntekijä, josta pidin paljon, jopa ihailin. Minua ei kutsuttu hautajaisiin yhteisön jäsenten toivomuksesta. Kuollut oli aiheuttanut jollekin mielipahaa, ja hän oli sanonut vähän pahasti kyseiselle henkilölle, ja tämä oli vastannut takaisin mustamaalamalla kuollutta. Mutta tämä mustamaalaja ei suinkaan kyseenlaistanut itseään ja tekemisiään, hän ei vaan voinut sietää, että hänelle sanottiin mitään vastaan, eikä hän ottanut vastuuta kokemastaan ja vallastaan, vaan siirsi vihan henkilöön, joka ihaili kuollutta, minuun, tapahtui arvojen siirto ja häpäisy. Joitakin kertoja elämässä olen nähnyt, kuinka syrjäytyneet kantaa toisten taakkoja, aliarvostettuja laitetaan syntipukeiksi ja valhetarioiden kertojia ihaillaan, rikollisiakin, nämä lienee näitä kevyitä mielenterveysongelmia, normi-ihmisissä. Joskus todella olen jäänyt suu auki, kun olen kertonut ihailevani vaikka jotain näyttelijää, henkilö, joka ei voinut sietää minua, haukkui oittis kyseisen näyttelijän. Tätä ilmiötä näkee sekä persoonan tekojen ja puhumisen erilaisuutena tekoihin nähden ja myös yhteisöjen toimintatavoissa. Näitä ei yleensä näytetä julkisuudessa, ettei muut pääse vaikuttamaan, se on nk. salattua minää.


Yhteisöjen valtamekanismit ovat moniulotteisia. Terveitä ja hyvinvoivia yhteisöjä on olemassa, minäkin olen niitä kohdannut ja silloin kysymys on ollut siitä, ettei ennakkoluulojen ja mustamaalaamisen henkilöitä ole ollut operoimassa asenteita. Sitten on vaurioituneita yhteisöjä vallan väärinkäytössä ja vaikeiden asioiden kohtaamisen ongelmia, joissa puuttuu tietoa ja osaamista, on rakenteissa hierarkkisia käytänteitä, kuka saa puhua ja kenellä on oikeuksia.


Yksi psykiatrimentorini sanoi, että mielen romahdukseen johtaa viisi rankkaa tekijää, kuten syöpä, kolari, avioero, kuolema, pakkoroolit, itsemääräämisoikeuden riisto, jne. Asioita ei voi selittää ainoastaan yksilöstä käsin eikä ympäristöstä, mutta jos ihmisyys tuhotaan, ei sitä voi selittää muuten kuin, että ihminen ei ole tietoinen teoistaan, vallan saaneet minuudet tekevät tahdon kautta, jos se mahdollistetaan.


Elämä jatkuvana taisteluna itsemääräämisoikeuden puolesta on näkynyt minussa, jopa vahvoina reaktioina, vihana, mutta pääosin asioiden puolesta puhumisena lasten oikeuksssa, ihmisoikeuksissa, mutta psyyken sairastumisen aikaan oli niin kovat rankaisut, etten lopulta jaksanut vaan murruin, itsemääräämisoikeuteni riistettiin. Paluu itseyteen mahdollistui irtaantuessani yhteiskunnan normeista, kun irtisanouduin töistä ja lähdin taiteen kautta auttamaan itseni palauttamista teatterissa näyttelemällä ja kirjoittamalla. Ihminen oppii vain miellyttämään muita, jos häneltä evätään oleminen omana itsenään rankaisujen avulla.


En ole auktorisoitu asiantuntija en Freudin enkä Jungin, mutta olen harrastanut heidän teorioidensa tutkimista, sekä opiskellut asiaa mielen suhteen, niin Jungin varjo käsitteessä kuin Freudin ID käsitteessä.

Seuraavassa viitekehystä käytettyihin termeihin Wikipediasta.


Varjo on jungilaisessa psykologiassa se osa persoonallisuutta, joka on tiedostamatonta ja usein ristiriidassa tietoisen tajunnan kanssa. Se saattaa olla osa henkilön alkuperäistä persoonallisuutta, joka on syrjäytynyt tietoisen mielen tieltä; sieltä löytyvät tietoisen mielen torjumat ajatukset, esimerkiksi epämiellyttävät luonteenpiirteet ja tietoisen mielen kanssa yhteensopimattomat pyrkimykset. Varjo toimii tietoisuuden suhteen kompensoivasti ja vaistonvaraisesti eli sen vaikutus voi olla hyvä taikka paha. Masentuneen tai pelokkaan ihmisen unelmissa ja visioissa varjo voi olla säälimätön tai myötätuntoinen.

Päällimmäinen kerros varjosta edustaa piilotajuista, henkilökohtaisista kokemuksista tullutta osaa persoonallisuudessa. Alempi kerros varjosta koostuu historiallisesta aspektista, jonka katsotaan olevan osa kollektiivistä ylipersoonallista piilotajuntaa.

Yliminä eli superego (saks. Über-Ich) on psykoanalyyttisen teorian mukaan yksi ihmisen psyyken kolmesta kerroksesta.

Metapsykologiassaan Sigmund Freud jakoi psyyken kolmeen osaan tai asteeseen: minä (latinaksi ego), viettipohja (latinaksi id, joka vastaa suomen pronominia se) ja yliminä (latinaksi superego).[1]

Psykoanalyysin mukaan persoonallisuuden kolmas rakenne yliminä muotoutuu lapsen oppiessa kasvattajiltaan, millainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi siis sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Yliminän muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat lapsen myöhemmätkin kokemukset, vaikkapa kouluajan samastumiset auktoriteetteihin.

Freudin alkuperäisen teorian mukaan yliminää voidaan luonnehtia oidipuskompleksin perilliseksi. Kun lapsi havaitsi, että isä on esteenä oidipaalisten toiveiden täyttymiselle, minä muodosti saman esteen itseensä ja jäljittelemällä pääsi osalliseksi isän voimasta. Yliminä ei kuitenkaan ole vain varhaisimpien eroottisten kohteenvalintojen jäänne, vaan sen perustana on myös reaktionmuodostusta: paitsi että lapsen pitää olla sellainen kuin isä, hän ei toisaalta saa tehdä kaikkea, mitä isä tekee. Minän heikkous yliminän vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että yliminän muodostuessa minä oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Yliminä on etäämpänä tietoisuudesta kuin minä, ja se yltää syvälle viettipohjaan[2]. Yliminä on lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä, ei vanhempien realistinen jäljennös. Yliminä on paitsi rankaiseva myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan.

Yliminä sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman — tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Yliminän arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa. Yliminän tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös minäihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät[3]. Velvollisuudentunto kuuluu yliminään, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama yliminä vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.

Uusimmissa psykoanalyysin suuntauksissa on pyritty luopumaan rakennemallista ja korostamaan psyykkisen kehityksen prosessiluonteisuutta ja vuorovaikutusta.[4]

”Tässä juuri huomaan, että olen eri mieltä, lapsi uhrataan kun vanhemmat eivät osaa nähdä lapsen tarpeita lapsen kehitystason valossa. Joku aika sitten luin Ylen artikkelin, jossa kerrottiin, että tekoja ei ole huomioitu persoonallisuustutkimuksissa. En usko vietteihin  ainoastaan, vietti on aistimuksesta syntyvä kokemus, kun esim, ihminen tuntee ruuan tuoksun, hän pyrkii sitä kohti, syntyy vietistä halu saada sitä. Sen sijaan olen eri mieltä oidipus ongelmasta ja samaistumisesta. Koska sain lapsena paljon leikkiä vapaasti, tuollaista samaistumista ei tapahtunut, ja seksuaalisia tuntemuksia syntyi vasta, kun hormonitoiminta alkoi nuoruusiässä. Sen sijaan, kun minut alistettiin pakkorooliin alkoi fyysiset reaktiot, kehoon tuli suuresti jäännitettä, mitä pyrki purkamaan, mitä voisi kutsua seksuaalaiseksi kokemukseksi, pyrin vahvaan viehättämiseen ja miellyttämiseen, koska todellisesta olemisesta sain julmia rangaistuksia”. Raija

.

Roolit ovat ihmissuhteiden ehkä vaikuttavin asia. Ne vaikuttavat tässä ja nyt, vaikka juurilta kumpuaa vaikutteita vielä tiedostamattakin. Pakkoroolit ehkäisevät itseksi tulemista, koska ne ovat valtasidonnaisia ja osa minuuden pystyvyyttä tai pystymättömyyttä, kollektiivisesti kehittynyttä minuutta, että kykenisimme toimimaan, koska pääosin minuuden juuret ovat pelkopohjaisia ja heikentävät liikaa minäolemusta. Tässäkin äärilaidat tuo liikaa vahvuutta ja/tai heikkoutta jonka ravintoa on toiset ihmiset tukien ja/tai heikentäen, eri osaamisessa ilmentyen. Rooleissa valta on vaikuttavin asia, jossa eri arvot määrittävät oikeutta puhumiseen, olemiseen, jmv. ihmisoikeuksiin, jossa toisella on syyllisyys ja vaikuttavat eri tavoin toisiin ja eri ihmisissä ja toiset saavat määräämisoikeutta puhumisessa ja siten valtaa muodostaa ajattelumalleja, joissa yhteisön eetos rakentaa estäviä tekijöitä itseilmaisuun, jos ja kun niistä rangaistaan. Yhteisön kehittyminen roolien ylivallassa erilaisista näkemyksistä rajoittuu ja estää kehittämistä. Pääosin näitä yhteisöllisesti rakentuneita rooleja tarkastellaan persoonallisuuden kautta, yksilöistä syntyneinä. Kun yhteisö ottaa julmasti rankaisten ihmiseltä kaiken ilmaisuvapauden, jäljelle jää vain keho, jonka reaktioit olivat itselläni satunnaisia örinöitä ja lopulta muodottomaksi muuttuneen kehon, kehonkuva oli täysin häviävä ja mittasuhteiltaan epätodellinen.


Kirjoittamiseni kuvastaa puutteen olemusta, kun ei saa puhua, mikä tunnetaan sosiaaliteorioiden tutkimuksissa.


Raija



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti