SYYLLISYYDEN JA HÄPEÄN VAIKEAT LONKEROT

 

Moni asia elämässä on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, helppous on joskus tarpeen, joskus se voi harhauttaa pois totuudesta ja itsen todellisuudesta, rentoutustakin tarvitaan, sopiva määrä stressiä voi aktivoida. Syyllisyys ja häpeä lienee niitä vaikeimpia. Näyttää siltä, että niiden juuria on vaikea tutkia, nähdä ja kuulla, mitä taustalla on ja mikä näkyy vain pinnalla. Olen lukenut monia asiantuntijoiden kirjoja näistä, tutkimuksia ja teorioita ja olen yhä ymmälläni siitä, kuinka niissä ei näy selkeää syyseurasusuhdetta. Elämme yhä tänä päivänä keskiajan ongelmissa ymmärtämättä näitä, moralismi kukoistaa ja jalkapuut esiintyvät erilaisina kuin alkujaan kirkoissa.

Joku sanoi, että menneisyys täytyy unohtaa ja elää tätä päivää. Kuinka voisin unohtaa, kun se menneisyys tulee esiin niin monin tavoin ihmisten käyttäytymisessä, tuomitsemisessa, syyllistämisessä ja häpäisyissä. Ihmiset ovat jääneet roolien vangeiksi, ajatuneet osaamisessaan niin syvälle roolin lonkeroihin, etteivät näe tietä uuteen tapaan toimia. Ikään kuin menneisyyden kieltäjät haluavat livetä tämän päivän teoistaan ja vastuusta, jota he menneisyydestä kantavat rooleissa, tavoissa, vallan ja armottomuuden liekeissä. Viha leiskuaa ja inhot sivaltelevat poskipäitä, eikä kukaan näytä huomaavan, että niitä kannetaan takkien liepeissä kuin karttakeppiä koulukurituksissa. Katson parhaillaan espanjalaista sarjaa La Promesa YleAreenassa. Aatelisten ajan kartanon salaisuuksista ja vallan väärinkäyttöä, kieroilua, takana päin vehkeilyä ja valheita. Ihan naurattaa, kuinka samanlaisia ovat asiat tänä päivänä, sama eriarvoisuuden probleematiikka ihmisyyden suhteen.

On tärkeää erottaa yhteisömallit, jossa toimintakulttuuri suosii yhteisövallassa moralismia juoruihin perustuvana toimintamallina ja taas toivon kulttuurin, jossa suojellaan yksilöiden mahdollisuus olla yksilö, jolla on mahdollisuus osallistua prosesseihin kuultuna vastoin roolien valtaan alistaa muita näkemyksiin. Tässä on suuri vaikututus johtamisella.

Vihaan yllyttäjiä on yhteisöissä liikaa, tiedostamattakin, myös asenteilla niiden ylläpitäjiä, mielikuvien kautta kuljettajia ja niiden kautta tiedon levittäminen on yleistä niin perheissä kuin työpaikoilla. Inhon, syyllistämisen tai häpäisyn kohteeksi voi joutua kuka tahansa ja suuremmassa vaarassa on ne, joissa on erilaisuutta. En yhtään tänään ihmettele sitä, että psykologian opettajani sanoi, ”älä näytä pelkoasi”, sillä se nostaa muidenkin pelkoja esiin ja vie tuomitsemiseen, jos ei uskalla kohdata niitä. Se vain on mahdotonta, jos yhteisö lisää koko ajan uhkia. Pelon hallitseminen on mahdotonta ihmiselle ajattelutasolla, jonka kehoon se on isketty, kajottu väkivalloin. Kun yhteisön jäsenet liittoutuvat mielikuvien kautta toisiinsa ja kuljettavat tarinaa, heidän ikään kuin ongelma on se, että he valitsevat vallan oikeudella ”keskimääräisen totuuden”, mikä häivyttää asiasta toden puhumista. Tämä ongelma on ollut jokaisessa yhteisössä, jossa olen ollut mukana, etsitään vain syntipukki ongelmiin ja siirretään pois joukosta. Etsitään vain vikoja ihmisestä, eikä nähdä mitään hyvää, ne johtavat näkemyksiä. Olen saanut paljon myönteistä palautetta itsestäni yksilöiltä, olen aktivoija, myötäeläjä, huomiova, ymmärtäjä, osaava, etsivä, oppija, mutta yhteisövallassa näihin etsitään vastakkainen ilmiö, jossa olen tehnyt virheen ja se jää totuudeksi. Tässä ilmenee odotusten ongelma, minkälainen ihmisen pitäisi olla, ehkä joskus myös sitä, että tunnetasolla odotetaan kuin isältä tai äidiltä menneisyydestä, korjaamaan asiat täydelliseksi. Odotuksia on hyvin erilaisia ja eri asioihin, on oikein odottaa hyvää kohtelua, oikeuksia ruokaan, asuntoon, taloudelliseen toimeentuloon, vuorovaikutukseen, itseilmaisuun.

Liian usein ajatudutaan yksilöpsykologisesti tutkimaan syyllisyyttä ja ohjeena on ikään kuin vapautua sen ikeestä, ilman että siinä tulee vapautta todellisesti vapautuen, vaan iskuja sivallellaan anteeksipyyntöjen jälkeen, rinnakaisilmiönä, sulkien ulos, vastaamatta, huomioimatta, kieltäen puheet ja itseilmaisun. En ole suostunut kantamaan syyllisyyttä teoista, joita en ole tehnyt, vaikka sen joku on synniksi todennut ja katsonut oikeudekseen rangaista julmasti. Mutta häpäisyn jälkeistä tuskaa ei saa pois vaikka kuinka järkeilisi ettei syytä ole. Se on syvimpiä kehoon juuttuneita tunteita, enemmän ahdistusta, joka pysyy niin kauan kun häpäisyä jatketaan, eikä vapaudelle ole tilaa eikä mahdollisuutta. Tämä on vahvasti sosiaalisen vallan ongelma, jossa kontrolloimalla ja häpäisemällä alistetaan yksilö uskomaan kontrolloijan näkemystä. Kontrolloidulta ei kysytä, vaan tarinaa kuljettavat manipuloivat jäseniä valtaan ja populistista tietoa hyväksi käyttäen. Aivan tavalliset ihmiset tekevät persoonallisuudesta kuvaa, ilman minkäänlaista koulutusta, sen psykologisoiminen on tuonut. Tämä uskomusten ja asenteiden tiede on vallitsevaa, jossa yksilöä syynätään, ja syynääjät projisoivat ongelmansa syynättävään. Ei saa etsiä ja tutkia menneisyyttä ja syytetään siinä rypemistä, kun tuo esimerkikkinä tähän päivään, sillä nämä samat ongelmat ovat tässä ja nyt vallanhimonakin. Menneisyydestä voi löytää itseään. Voi olla paljon helpompi katsoa asiaa menneisyydestä käsin kuin kauempana ja luoda tavoitetta tulevaisuuteen päin, kun huitaista päin naamaa, teit just tuon väärin nyt. Monissa kirjoissa voi lukea tarinaa, toisen kertomana ja se voi auttaa omien kokemusten kohtaamisessa ja käsittelyssä, ne tarinat voi viedä myös torjuntaan ja puhdistautumiseen, jossa totuus unohtuu ja tavat jatkavat pahoina. Hyvät käsittelytaidot on tarpeen ja asian voi käsitellä tässä ja nyt, vaikeita mielen tuskia kokevan kanssa vaikeampaa.

Enkö tunne siis syyllisyyttä ja häpeää, tunnen liikaakin, kuten moni muu, kenellä on oikeus määritellä mitä pitäisi tuntea ja tulkitaan asiaa muiden kuin itsensä mielikuvista käsin, tuntea syyllisyyttä teoista, joita ei ole tehnyt, kieltäminen on tietysti mahdollista, torjunta, kun kokee asian liian vaikeaksi? En vain hyväksy manipulointia ja vallan väärinkäyttöä toisten nurjertamiseksi ja heidän elämänsä tuhoamiseksi. Niin monia tapauksia tutkiessani on selvinnyt, että takana on aivan toinen tarina mitä edessä päin kerrotaan, syyllisyyden ja häpeän kantaa yhä toinen henkilö, kuin teon tekijä, kun tarinaa ja vallanpitäjiä palvotaan ja uskotaan.

Niin monessa korkeankin asiantuntijan kirjassa olen huomannut suorastaan syyllistämiseen ja häpäisemiseen ohjaavaa neuvoa, jossa totuus katoaa taivaan tuuliin ja vallan väärinkäyttäjät pääsee lyömään olan takaa syylliseksi nimetyltä ja häpäisyä kuin suositellaan.

Valitettavan usein olen nähnyt, että ihmistä syytetään siitä mitä syyttäjä itse tekee, syyttäjän teot peitellään kauniilla tarinalla, ja syytetty julistetaan julkisesti häpäisten, se jatkuu, jatkuu ja jatkuu, piinattu ei pääse tuomareista. Kun niin monessa kirjassa, elokuvassa, ja taideteoksissa tämä tuodaan esiin, ihmettelen suuresti, miksi ihmiset ovat yhä sokeita tavallisessa arjessa tämän suhteen. Kun oikeasti tapahtuu vääryyttä ja tehdään kurjia tekoja, eikä kertojaa kuunnella, vaan tehdään siitä henkilökohtainen ongelma, heikkoon itsetuntoon viitaten ja/tai että asiaan liittyy huono käyttäytyminen, on ollut törkeä, se on rumaa ylikävelyä, jossa ihmistä ei kuunnella, vaan mitätöidään hänen kertomuksensa tapahtuneesta. Ei ole moralismia tietää oikea ja väärä hyvin perusteltuna.

Persoonalisuuteorioiden luominen on psykologisoimista mikä näyttäytyy yleisessä eetoksessa, epäluuloisuudessa, tuntuu kuin hullut tekisi hulluja toisistaan. Tällä hetkellä Suomen hallitus syyttää työttömiä laiskoiksi vetelehtijöiksi.

Että kohtaisi toisen ihmisen rehellisesti, nähden ja kuullen häntä, on ensin opittava tunnistamaan itsessään tunteita, ettei reagoi toisen käyttäytymiseen jonkin ulkoisen habituksen mukaan yksipuolisesti huomioimatta ihmisen tarpeita (Maslow). Kun ei huomioida ihmiselle tehtyjä tekoja, se tuhoaa. Omassa trauman kriisissä 1978 – 1990 ei ollenkaan otettu käsittelyyn traumaani. Samaa puhuvat nykyään monet nuoret. Ulkoisiin merkkeihin tuijottelu vie pois ihmisen kuulemisesta. Kun traumani nousi pintaan, olin levoton, keskittymätön, poukkoileva, eli keho oli hajonnut liitoksistaan, sitten kuolin, en enää reagoinut. Sosiaalisen vallan ongelmia näkee kuin kehosta (ei aina), yhteys itseen on hajonnut, sille ei enää ole merkitystä, sille ei ole oikeutta, minää ei ole, mikä tahtovana kokoaisi pyrkimyksen eteenpäin menoon, yrittämiseen. Nämä on yksinkertaistamista, mutta huomionarvoisia. On myöhäistä korjata mielenterveyttä enää, kun ihminen on tehnyt itsemurhan. Näihin kaikkiin on alkuratkaisu, ollaan rehellisiä, kuunnellaan, eikä uskota yhteisön tuottamiin juoruihin ja ennakkoluuloihin.

Vastoin järkeä ihmiset toimii niin, että ajautuvat rooliin, eivätkä kohtaa omia tunteitaan, mikä olisi ihmisenä kasvun edellytys, ilmoitetaan yhteisövallan avulla rajat, joita yksilö ei saa ylittää ja usein on kysymys siitä, kun asioita tuodaan esiin ja ihminen kohtaa tunteita, joita hän ei halua kohdata, syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta. Muistin, sanojen tarpeeton kritisointi ja asioiden esiin tuomisen estäminen on tähän keinona.

Rehellisyys, toivo ja kärsivällisyys on odotusten summausta, mitä odotamme, mitä kärsivallisyyttä vaaditaan, jos odotetaan levottomuuden poistumista ja ei huomioida, että tulisi saada puhua totta ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kärsivällisyys ilmenee kummallisessa valossa, kun perussyy ei poistu, minkalaista kärsivällisyyttä vaaditaan, saako mitään vai onko vain annettava, palveltava muita, kuten ideologisesti voi ajatella. Tässä muistan opin ”Auttajan varjo” Lindqvistin Martin kirjasta, auttaja vaatiikin itsensä palvelua toisen kautta.

Miten sitten määrittää sen, kuinka paljon ”hyvää ja pahaa” saa olla näkyvillä, kuinka paljon ihminen kestää nähdä kurjuutta ja kuinka paljon ihanuutta, molemmissa on vaaransa. On vaara, jos me puhdistaumisen innossa katharsiksessa unohdamme todellisuuden ja toden, mitä tapahtuu, emme enää havaitse sitä, torjumme tietoisuudesta ja rakastumme kauneuteen. Piileekö tämä positiivisessa psykologiassa, realismi katoaa, sitä kysyisin. Mutta miten kertoa realismista, ettei inho nouse ihmisillä pintaan. Vaikka kirjassani Kuoleman kädet on kaunis tarina selviytymisestä, psyykkisen puolustuksen voimasta, kuinka kovassa kohtelussa psyyke luo suojaavaa todellisuutta selvitäkseen, se ei saanut lukijoilta huomiota, vaan karmeat tapahtumat. Onkin vaikeaa määritellä, mitä ihminen kestää, kun se on kunkin kokijan kyvyissä ja todellisuus pitäisi jotenkin säilyttää, ettei mennä kenenkään kauniiseen maahan asumaan, tai pudota mustiin kuiluihin.

Raija

LAPSI JOKA OLIT

 

Tästä tuli kyllä niin sekametelisoppaa, että lukeminen jää lukijan vastuulle.

Lapsi on viimeinen uhri ihmisten vallan väärinkäytössä. Jokainen kynnelle kykenevä näyttää tietävän, mitä kasvatus ja opetus on ja antaa ohjeita kuin olisi suurikin tietäjä. Mielipiteitä saa olla, mutta jos ja kun korkealta taholta, vallan oikeudella aletaan ohjaamaan ja lähestymään ihmisyyden ongelmia sekä ottamaan käyttöön alistamiskeinoja näkemyksellä, joita ei edes kasvatukseksi voi kutsua, minulla nousee karvat pystyyn. Arvostettu kasvatustieteilijä Hollo on sanonut; kasvatus on kasvuun saattamista. Kasvatustieteen ylimpänä ohjenuorana on hyveet, joita kohti lasta ohjataan, arvot, joiden kautta ne jäsennetään, hyvyys, kauneus ja totuus.

Hyveitä on esimerkiksi; Rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus, ystävällisyys, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus. Siten hyve-etiikassa huomio siirtyy eettisestä teosta teon tekijän eettiseen luonteeseen. Itse näen, että nämä häviää ja muuttuu vastakkaiseksi, kun ihmistä kohdellaan epäkunnioittavasti tai väkivaltaisesti mielen suhteen. Kun kehittyneissäkin kulttuureissa johtavana ajatuksena on ulkopäin toisen analysointi ja sitä totuutena pidetään, monen elämän tuhotuu tätä kautta, se on ylivaltaa. Se on tullut luonnontieteistä, uskonnoista ja vallasta, mitä pääosin miehet ovat kehittäneet. Ihmistieteet eivät pidä ainoana totuutena ulkoisesta havaitsemista. Mielen valta ja fyysiset voimat kuvastavat tätä ulkoisen havaitsemisen kehitystä niin tieteessä, uskonnoissa kuin tarinoissakin, ihminen uhrataan niiden perusteella, todistetaan toinen omista pahoista teoista suhteettomasti vastakkaiseksi mitä hän on, oman mielen, syntien ja rikosten vuoksi, ahneutena, tunteiden kautta kateutena, fyysisyydessä ja psyyken puolustuksessa kuin vaadituksi arvoksi, esim. miellyttämiseksi häpäisyn alla, mikä on fyysisen puolustuksen ominaisuus, jota eläimillä jo todetaan, pelon alla alistuminen. Tunteiden kautta kehttyneet persoonallisuushäiriöt ovat pääosin kasvatuksesta tulleita, siksi niihin on syytä suhtautua kriittisesti, ovatko ne ihmisen omaa aitoa kokemusta. Psyyken puolustuksessa ja rikollisesti toimiessaan ihminen luo valhetarinoita mielensä suojaksi ja häpeää paetessaan.

Kasvatuksen ja opetuksen historia on täynnä ihmisen alistamista, oppimista kehitetään behavioristisilla menetelmillä. Konstruktionismi ei ole levinnyt, jossa olisi lapsen todellista kehittämistä ja kehittymistä, eikä hän olisi aikuiselle vain orja.

Minne katosi kristinopin esille tuoma viaton lapsi? Onko yhä kaikkien näkemysten taustalla hyvä/paha asetelma, mikä ylimpänä valvoo ja määrittää valintoja ja näkemyksiä moralistisesti konkretian sijaan? Katosiko se psykologian myötä, vai ihmisen vallanhimosta, luokittelun äärimmäisestä vimmasta ja hierarkkiaan perustuvan vallan avulla, ihmisvallalla, mitä tieto ei ole johtamassa? Entä jos kaltoin kohtelussa ihminen ei ole vapaa valitsemaan vaan psyyke pursuaa järjettömiä mielikuvia. Ei ole psykiatrikaan vapaa näistä, tunnemme käsitteen, omnipotenssi, jossa lapsen tahtoelämää kuvataan voimana, mikä pyrkii kaikkivaltiuteen. Olettekö nähneet vauvojen hyppivän kehdostaan? Itse ajattelen aika kuivasti, alkuun on vain aivot, ja ihmisestä tulee sitä, mitä sinne syötetään ja mikä mahdollistuu. Leikki on avain tarkastella kehitystä niin, ettei persoonallisuuteen tuijottaminen ole pääroolissa. Jos ja kun lapsella on vapaan leikin oikeus varhaislapsuudessa omaehtoisesti ja ihan luonnostaan aikuisten sitä liikaa ohjaamatta, tunteista syntynyt aivomyrsky (Jari Sinkkonen) alkaa tuottaa mielikuvia, joita opitaan ymmärtämään sanakielen kautta nimeten. Positiivisessa kuvassa lapsen mieli on ihmettä, josta hän iloitsee ja nauttii, keksii ja ihmettelee. Se on täynnä sattumia, joten valinnan kykyä on tarkasteltava kyseenalaistaen. Winnicot tutkijana oli erityisesti perehtynyt lasten psykologiaan. Hänen yksi esimerkki lapsen valinnoista ja hallinnan tarpeesta on varjojen kiinniottaminen. Nähdessään varjoja vauva yrittää ottaa niitä kiinni, konkreettisesti tutkittuna, ei mielen terminä ihmisen varjosta/pahuudesta. Mitä jos ajateltaisiin, että lapsi tutkii maailmaa koskettamalla ja maistamalla, eikä pyrkimys ole hallitsemiseen! On tärkeää, että lapselle tulee kykyä valitsemiseen ja että mieltymyksiä ja/tai pelottavia asioita tutkitaan, mutta on myös hyvä muistaa, mikä on lapsen kehitystaso.

Leikki on vahvin asia opettamaan kuvittelua ja myötätuntoa, nähdä asioita, toisten kokemuksia ja tarinoina, joissa mm. kirjallisuus satujen muodossa opettaa eläytymistä, mutta ei tee sitä, jos oma syvä tunnekokemus ei ole taustalla tunnistamassa ja tulkitsemassa kokemusta ja yhteyttä siinä. Ei ole turhaan sanonta, rakasta ensin itseäsi, eli tunnista kokemuksia, ne eivät kuitenkaan koskaan ole samoja kuin toisen, vain viitekehyksiä yrittää ymmärtää. Rakenteellisesti oppimisen yksi osa on etuotsalohkon lyhytaikaista muistia ja voi viedä ihanteellisten tavoitteiden maailmaan liiallisesti, todellisuutta enää näkemättä, eikä tunnekeskuksen mantelitumake vaikuta yksilössä ja yhteisönormit tallaa ne jalkoihinsa, tietoisuus kehittyy vain ihanteiden kautta ja ajattelumme kulkee niiden mukaisina, tavoitteina niin kirjoitetuissa kuin puhutussa kielessä.

Leikki ja mielikuvitus eivät itsestään selvästi vie vapaana hyvään kehitykseen. Leikkivä ja oppiva mieli on kuitenkin turva ihmisyyteen myönteisenä. Ellei itsehallinta kehity, mielikuvitus valtoimenaan voi viedä järjettömään tiedon tulvaan, ilman loogisuutta, ilman todellisuutta, vain luovuutta tuottaen. Tarvitsemme jäsentyneen tiedon oppimisen tueksi jäsentämistä oppien, kielellisesti ja asioiden johdonmukaisen selityksen, tapahtumien näkemisen totuudenmukaisina. Jatkuva aistimuksiin yllyttäminen tahtomaan aina uutta ja uutta, tuo tyytymättömyyden, ja ihminen jää vangiksi ympäristön syötteeseen, riippuvaiseksi, kuten myös menneisyyden kiinnittyminen mielen kokemuksiin ilman luovaa uudelleen käsittelyä, unohtamatta totuutta, vain irtaantuen sen puristavasta voimasta vapaiden mielikuvien avulla, kokemuksen lempeyttäminen, mitä voi kehittää esim. kirjoittamalla tai maalaamalla. Tyytyväisyyttä saavuttaakseen ja iloa kokeakseen ihminen tarvitsee juuri vuorovaikutuksen, yhteyden itsen sisäisiin kokemuksiin ja toisiin, jota kunnioituksen avulla tuetaan, väkivalta, aliarvostaminen, ylivalta ja toisen ulkoisesta määrittely tuo sekä oppimiseen että mieleen tarkastelevan otteen, jossa ei enää tarkastella omaa ajatusta, vaan heijastetaan omia kollektiivisia valtaraajoja toiseksi kuin ne oikeasti ovat, mielen kääntyessä kohti esittämistä vallan vaatimuksiin. Väkivallan alla psyykkinen puolustus luo käänteisen kuvan ihmisyydessä, mieli heijastaa olemassa olevaa valtaa miellyttämisen alttarilla.

Ihminen on kohde, jota operoidaan, häneen tunkeudutaan, sen sijaan että katsottaisiin asiaa niin, että ihminen on itsensä luoja oppijana kontekstissa ympäröivään maailmaan. On katsantosuuntia, jolloin kaiken kasvun takana olisi ongelma äiti/lapsi suhteessa, sen tunne-elämän ongelmissa, ja siksi taistellaan äitejä vastaan alistaen ja häpäisten, eikä esiin nostetan miesten tuomaa vallan (väkivallan) ongelmaa, jossa he pyrkivät hallitsemaan kaikkia, jolloin vuorovaikutus on tunkeutumista toiseen.

Kaikesta ikään kuin kehitetään hyvää ja/tai pahaa vain hallitsemiseksi ja vallan avulla. Kehitetään yksipuolisesti niin, että aivoihin kehittyy kuin valtakäytäviä, mitkä estää ihmisyyden kehitystä, tunteet voi aktivoitua liikaa, sanakieli, psyyke, keho, kokonaisuus katoaa, osien vaikutus toisiinsa alkaa vastustaa toista osaa ja kun näitä kehitetään kehomielen kautta, niiden näkymä olemisessa on kuin käänteinen, esiintyy toisena kuin sisimmässä olemme, usein tiedostamatta, koemme ja ajattelemme ja niin se mitä olemme, ulkoisesti tulkitaan tulkitsijan havaintoihin perustuen, usein valheellisesti havaitsijan kokemuksia peilaten. Tästä on psykologian tutkijalla teoria, itselle ja toisella näkyvä ja näkymätön.

Ammattiosaamisessa pyritään johdonmukaisesti tiedon avulla syys/seuraus suhteiden ymmärtämiseen, tavoitteisiin ja korjaamaan virheellisiä tietoja sekä tapoja.

Olen surullinen, pettynyt ja toivoton kasvatuksen ja opetuksen maailmaan, mikä on pirstaloinut ihmisen ja ihmisyyden sellaiseen maailmaan, jossa ne katoavat mustaan aukkoon näkemättä enää kokonaisuutta, jossa pakenemme oikeutta ihmisyyteen, kun meillä on niin suuri vallanhalu, eikä oppimista ja tietoa kunnioiteta.

Näen ongelmia sekä vanhemmuudessa että julkisessa päivähoitoa tai koulutusta tarjoavissa laitoksissa, joista lämpö, rakkaus ja välittäminen ovat kadonneet. Vapaudessamme valita kaiken aikuisena vallanhimossamme riistämme ihmisyyden oikeudet kasvaa ja oppia ihmisenä, vapaudella tuhotaan vapaus valintojen ja vallan avulla, kuten päiväkodit ja koulut, jotka tarjoavat vain tietynlaisen kapean asian opettelua, kuten liikunta, matematiikka, taide tmv. Tällöin otamme oikeuden valtaan, rajoittaen ihmistä näkemästä kokonaisuutta ja omaa ihmisyyttään. Tämä ei tarkoita, että kaikkea pitää tuoda kehitykseen kerralla ja aina, koko ajan. Tämä tarkoittaa meidän aivojemme kykyä oppimiseen, jossa osia valiten voimme tuhota tai kehittää myönteisesti jotain toista puolta ihmisyydessä, kauneuden kääntöpuoli on julmuus, mitää ei voi olla liikaa. Kaikkea on tasapainotettava koko ajan.

Monia tutkimuksia olen lukenut lapsuuden kehityksestä. Niistä on syntynyt myös kriittisiä näkemyksiä, onko niissä lapsen olemukseen kuluvia elementtejä mukana, vai luovatko tutkijat omien hypoteesien kautta sellaista ihmisyyttä, mitä ei lapsella oikeastaan ole.

Eikö rajoja sitten tule asettaa? Kyllä, alkuun rajat oli suoja, joka turvasi lampaita joutumasta susien syötäväksi. Rajat on lapselle turva tutkia ja kohdata tunteensa ja tietonsa, sekä kehittää tietoisuuttaan, ottaa niitä vastaan ja kokea, ne auttavat tunnekokemusten säätelyä sanojen avulla, liialliselta, sanat on kuin perusrunko oppimisessa, minkä yläpuolelle usein/joskus nousee mieli, kun sanakieli on liialllisesti ehdollistettu aivotoimintaan eikä kokemukset suojaa minuutta. Sanat ovat rakennuspuita ymmärrykseen, joiden avulla tullaan hitaasti ja varmasti tukemaan osaamisen syntyä itseen ja toisiin. Sanakielen ylivoima ja ehdollistuminen yli ymmärryksen tuottaa minuutta, joka myös pyrkii valtaan ja hallitsemiseen ilman ymmärrystä, ja voi jättää ydinminuuden kokemusten esiintulon pimentoon, itsensä tunnistamista tunteiden suhteen, mielen salakanavien syntyä näkymättömiin, valheen ja panssareiden rakentumiseen, jossa valta on sanelija, psyyken puolustus tai vallanhimo vie karmeisiin tekoihin, ilman ihmisyyden ja inhimillisyyden kokemusta.

Ideologiset taistelut ovat kuin sota aivoissa, mille annetaan lupa olla siellä vallanhimomme vuoksi. Ne jättävät eristyksiin joutuneita ja toimimattomiksi muuttuneita osia sulkuun, etteivät aivot enää toimi vapaasti. Kuten ainoastaan sanakielellä kaivetaan uria, kehomielellä ulkoisen voimaa, tunteilla persoonallisuutta, käden toiminnot aktivoivat analyyttistä ajattelua vasemmalla puolen aivoja, liiallinen aistien aktivointi voi nostaa kehon yliaktivaatioon ja sisäisen minuuden kehitys jää torsoksi, eikä yhteys tunteisiin toimi, kehomieli jättää vuorovaikutuksesta syntyneitä tunteita syrjään ja/tai ylikorostaa niitä. Näin itse asiassa vapaus valita idologisesti estää vapautta ihmisyyden kehityksessä. Voimme viedä tarinoiden avulla ihmistä harhaan, konkretia kariutuu ja pirtaloitunut tiede kulkee vain omia polkujaan itsetarkoituksellisesti.

Miksi ei voida hyväksyä sitä, ettei se persoonallisuus ole elämän alun vaikuttavin asia, vaan kokemusten tuoma aktivaatio, jossa leikin avulla opitaan kieltä, kuvia, tunteita ja tuntoja kehossa. Kehon varjoja lapsen mielessä ei vielä välttämättä ole lyöden mutiin, ellei ole kaltoin kohdeltu ja yksipuolisesti kehitetty, voi olla mielekkyyden tapoja, hyväksymistä ja vapautta olemassa ilman tuomioita. Miten paljon meille syntyy neurologisia ongelmia, aivojen toimimattomuutta juuri ideologisten ja valtamenetelmien avulla alistamismielessä tarkoitetun oppimisen vaatimusten alla, synapsit ei toimi, välittäjäaineet loppuvat, ja mieli on osa-aikainen puskija. Nykyään tiedetään, että tunteita syntyy joka puolella aivoja, nyt ne on ikään kuin määritelty tulevaksi persoonallisuuskehityksen kautta, eikä vapautta ole kokea tässä ja nyt hetkessä. Tunteiden kehitys tietyn kaavan mukaan ja määriteltynä ohjaa taisteluun, kateellinen, ahne, mustasukkainen jne. jossa olemme vankina hyvä/paha akselilla, sen sijaan, että hyväksyisimme tunteet sellaisena kuin ne tulevat, vähemmin tulkittuina toisesta, voisimme päästä ehkä syvemmälle vapauteen, armoon ja hyväksyntään. Ei niin, etteikö ihmissä syntyisi noita negatiivisia tunteita, vaan antaisimme ihmiselle itsellen oikeuden tutkia niitä ja nimetä ne, emmekä ulkopuolelta määrittelisi niitä, emme loisi ihmiskuvia, jotka uusintavat itseään, psylogisoimalla ja käytetä tiedon valtaa alistamiseen riistämällä yksilönoikeudet.

Näyttää sitä, ettei ihmisiä arvosteta vuorovaikutuksen kautta, toisiamme tukien ja kasvaen, on vain tunnejohttaminen, seksuaaliviritteinen maailma, jossa asiat eivät jäsenny kokonaisuutena, on vain äärilaitoja.

Raija

PÄHKINÖITÄ PURTAVAKSI

 

Minä en voi sanoa enkä vaatia minkälainen sinun tulee olla, vain sinä itse voit tulla sellaiseksi kuin olet. Voin vain kertoa mitä olen kokenut ja nähnyt, mitä olen oppinut viisaimmilta, opiskellut ja elämäni on avannut ne näkyväksi havaiten ja havannoiden. Pyrin mahdollisimman hyvin kuvaamaan asioita esimerkein ja myös opintojen myötä tulleista näkemyksistä, niin kuin se kykyjeni puitteissa on mahdollista. Toivon, että jokin pieni näkökulma auttaa sinua tutkimaan itseäsi ja näkemään maailma monelta tasolta ja eri näkökulmissa. Minusta elämää ja sen todellisuutta ei aina voi nähdä todenmukaisesti, siellä voi olla enemmän tavoitteellista, menneisyydestä kumpuavaa ja nyt mahdollisuudessa olevia. Se voima mikä tulee itsensä tutkimisesta, mikä tulee matkan mukana, mieli- ja muistikuvien kautta, voi antaa valtavasti voimaa ja vapautumista kokemusten tuomasta tuskasta.

Etsitkö itseäsi. Teorioita ja elämännäkemyksiä on niin monia, että etköhän ainakin jotakin uutta itsestäsi löydä, toisten näkemyksistä tai jokin vanha avautuu ja ehkä et ole ollenkaan rajannut itseäsi johonkin lokeroon, vaan näet itsesi muuttuvana. Olen penkonut itsestäni monet tunkiot ja taivaan kanavat, monia peltoja taivaltanut, niin monta näkemystä on syntynyt ettei aina itsekään saa niitä kiinni, onneksi on ystävät, jotka antavat rehellisen ja/tai itseään peilaavan mielipiteen, ja myös vääristyneenä, kuten itsekin. Jostain syystä minulle ei ole vieraita uskontojen ja filosofien teoriat, ei tieteen, jos ei omat kokemuksetkaan. Mutta jotain oli opittava, ennen kuin alkoi ymmärtää itsessään monia puolia, psyykeä, kieltä, tunteita, sosiaalisuutta ja minuutta ja sen ytimiä kerroksineen.

Aloitetaan siitä vanhimmasta. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Juuri tästä viisaudesta Jeesus puhuu, sisäisestä, jonne on pyrittävä. Minkä alussa siis? Tämä on mielestäni mielen tietoiseksi tulemista ja yksi on häpeätaso kun Jumala kysyy, miksi peitätte itsenne. Alussa on tunne, josta syntyy mielikuva kuvana, mielen ominaisuutena ja oppiessa sen liittää sanaan, ei aina, se on kiinni oppimisesta, joskus mieli syöksee liikaa aggressiota tai masennusta eikä hallinta ole mahdollista, joskus sana on jo niin ehdollistunut ulkoaoppimisena, ettei yhteyttä sisäisiin kokemuksiin eikä tunteisiin ole alkuajattelussa. Tunne on on nimettävä sanaksi, jos aikoo ymmärtää sitä yhteisessä kielessämme, jakaa sitä kokemusta ja ottaa se haltuun, löytää yhteys itseen ja toiseen ihmiseen. Aikuisena nämä on usein automatisoituneita, eikä niitä tule ajatelleeksi eikä kohdanneeksi, mutta antaessaan ajan kokemukselle, ne voivat tulla itselle näkyväksi rakentaen itseluottamusta sekä mielenrauhaa, sekä selkeyttävät kokemusta, tunteiden tunnistamista ja ajatuksen syntymää. Joskus on niin ettei synny mitään kuvaa, vain kehon kipuaistimus ja/tai jännite, esim. masennuksessa tai liian vahvassa aggressiossa. Carl Jung, mielen tutkija kirjoittaa tarinan totuuden etsijästä, lääkäristä, joka etsii Jumalaa, ulkopuolelta. Lääkäri kertoi terapiassa, ”unessa pesin koko taivaan kloridilla, enkä löytänyt Jumalaa.” Totuus itsestä on kuin katsomisen, kokemisen, tuntemisen ja ajattelun tulosta, oppimisen henkseleissä, mihin kiinnitämme huomion itsessä ja ulkopuolella.

Varhaislapsuuteni oli vapauden, ilon ja leikin tyyssija. Kansakouluaika oli kohtuullisen mukavaa, olin hyvä oppilas ja opin hyvin, ajan hengen mukaan olin myös kiltti, aika ujo, mikä näkyy selkeästi koulukuvissa. Perusopintoina se ei mahdollistanut jatko-opintoja ja vasta 40 vuoden iässä sain Kelan tukemana koulutuksen opistossa sosiaali-alalla ja mahdollisuuden jatko-opintoihin ja sekin säkällä, kun selkävamma esti raskaan työn päiväkodissa. Minulle oli suuri järkytys kun vuonna 1976 menin päiväkotiin töihin. Lapsia enemmänkin rajoitettiin terveen elämän toiminnoista, kuten liikunnasta, itseilmaisusta ja vuorovaikutuksesta, (myös tutkimuksin todettu). Tapana oli askarrella usein pöydän ääressä istuen. Henkilökunta oli sairaalasta tulleita hoitajia ja lapset ikään kuin laitettin sänkyyn ”tervehtymään”. Vasta 1990 luvulla alkoi yleistyä lastentarhanopettajien osuus henkilökunnasta, mutta vain osassa sallittiin heidän työskentelynsä ja 2/3 oli yhä lastenhoitajia. Järkytykseni vuoksi kutsuin kerran kasvatusta ja opetusta rankaisukasvatukseksi. Rankaisukulttuuri ja arvot olivat ristiriidassa lapsuuden kokemuksieni valossa, osittain myös nuoruudesta tulleet rankat traumat vaikuttivat kokemuksieni synnyssä. Leikki ei ollut arvossa, tuo oppimiskehityksen alkutekijä rakenteellisena ja luovuuden ylläpitäjänä, leikki, mikä oli syntymäkuntani kantavin voima oppimiseen ja paljon tutkittu siellä, jo 50 vuotta, varhaislapsuuttani. Tämä yhteiskunnallisten arvojen ristiriita seurasi koko työ ja -oppimiselämäni ajan. Leikki oli varhaislapsuuteni ajalta tutkittua asiaa kyläyhteisössä, mikä ikään kuin ohjasi oppimisen juurille elämässäni. Koska meillä on venäläinen oppimiskäsitys yksilöllisyydestä, yksilöllisyyttä estetään. Myös itselläni kävi näin, mielen opintoja yritettiin estää, tietoiseksi tuleminen itsestäni estyi, kirjani Kuolemat kädet hylättiin, jossa itsensä löytyminen ja tuleminen takaisin sekä psyyken puolustus tulee näkyväksi.

Oppimiseni estyi monesta syystä nk. normaalien ihmisten kriteerien puitteissa aikuisiässä. Sain ja piti elää ikään kuin erillistyneitä osia itsestäni. Vain ruumiina ja pakkoroolissa oli aika 16 vuodesta aina 25 vuoteen, yhteisön toimenpiteiden, asenteiden ja syrjinnän alaisena. Tämä johti lopulta psyyken romahtamiseen, itseyttä ei enää ollut, vain ruumis liikkuvana, ja psyyke puolustautuvana aggressioineen, ei aina sitäkään ja pakkorooli, tämä on sosiaalisten käytänteiden ongelma, mikä ei näy tavoitteissa ja julkipuhutuissa tiedoissa. Kehonkuvani katosi olemattomaksi, tunnistamattomaksi, jonka vuoksi pidän tärkeänä, että ihmisellä on minuus, jonka kautta hän voi hahmottaa olemustaan. Pääosin oppimisnäkemykset pohjaavat nk. kehittyneempään minuuteen, jossa yksilöllä on halu ja tahto, päätäntävalta omiin kokemuksiin, eikä niitä ole häpäisty, vaan tuettu asiallisesti ohjaten.

Moni vierastaa näkemystä, että yhteisö saa aikaan sairastumisen. Ei se ainoastaan niin yksipuolista ole, mutta vallankäyttöä on todella hyvin monenlaista. Itseltäni suljettiin puheoikeus tyystin ja sain olla vain tietynlainen yhteisön vallan alla, hymyillä ja puhua tietyllä äänellä, surun karheuttama ei ollut sallitttua, siitä seurasi sulkeminen ulos ja rankaisu, useimmiten juuri erilaisuuden vuoksi, ei saanut olla luova ei innostua eikä tuoda omia käsityksiään esiin, vaan toteltava yhteisövallan näkemyksen mukaan. Taustalla oli rikos, mitä salaattiin ja se johti siihen ettei avoimuutta saanut olla, sillä olisinhan voinut lipsauttaa tai paljastaa esiin jotakin, mitä piti salata. Taustalla oli alkujaan valtion tekemä rikos äidilleni, rotuoppiin perustuva, jolloin 4000 äitiä pakkosteriloitiin ilman lääkärin tutkimuksia, jos lapsia oli liikaa. Samaan aikaan jouduin väkivaltaisen rikoksen kohteeksi eikä äiti kyennyt auttamaan, myös lääkärien keskuudessa, mikä hyväksyttiin ja siten sen toteuttamista pidettiin hyvänä. Kohtelun vaikutus alkoi näkyi niin, että hyvin kohtelevissa yhteisöissä ei ollut oireita, mutta huonosti kohtelevissa traumani nousi pintaan. Opiskeluissani näkyi selvästi syrjinnän jäljet, kun ei saanut puhua ja psyyke oli jatkuvassa puolustuksessa, puheeni oli puuroa ja ahdistukseni jatkuvana piinana toi liikaa jännitettä pelkojen lisätessä niitä uhkien myötä. En oppinut Ruotsin enkä Englannin kieltä, kun en psyyken puolustuksessa pystynyt hahmottamaan mieltä enkä muistikuvia, ne hajosi, mutta opin psyyken toimintaa ja yhteyksiä yhteisötoimintoihin. Yhdessä viiden vuoden yhteisöjaksossa opin, ettei välittämistä todella ollut, vaikka tekijät olivat sosiaalialalla ja 30 – 50 vuoden ikäisiä naisia, johtamaan pääsi öykkärityttö, joka alkoi syrjintäasenteilla jakaa porukkaa kuppikuntiin. Kukaan ei koskaan koko yhteisaikana tullut tukemaan, ei pyytänyt kaveriksi, ei yhteisiin projekteihin, kun nuori tyttö antoi vihansa purkautua minuun, mikäpä lie siinäkin ollut takana, oman äidin/isän mahdolliset kasvatusvirheet. Kaikkein suurin ogelma oli se, ettei näihin puututtu.

Vastakkaisilmiöitä. Yhdessä yhteisössä kuoli nuori työntekijä, josta pidin paljon, jopa ihailin. Minua ei kutsuttu hautajaisiin yhteisön jäsenten toivomuksesta. Kuollut oli aiheuttanut jollekin mielipahaa, ja hän oli sanonut vähän pahasti kyseiselle henkilölle, ja tämä oli vastannut takaisin mustamaalamalla kuollutta. Mutta tämä mustamaalaja ei suinkaan kyseenlaistanut itseään ja tekemisiään, hän ei vaan voinut sietää, että hänelle sanottiin mitään vastaan, eikä hän ottanut vastuuta kokemastaan ja vallastaan, vaan siirsi vihan henkilöön, joka ihaili kuollutta, minuun, tapahtui arvojen siirto ja häpäisy. Joitakin kertoja elämässä olen nähnyt, kuinka syrjäytyneet kantaa toisten taakkoja, aliarvostettuja laitetaan syntipukeiksi ja valhetarioiden kertojia ihaillaan, rikollisiakin, nämä lienee näitä kevyitä mielenterveysongelmia, normi-ihmisissä. Joskus todella olen jäänyt suu auki, kun olen kertonut ihailevani vaikka jotain näyttelijää, henkilö, joka ei voinut sietää minua, haukkui oittis kyseisen näyttelijän. Tätä ilmiötä näkee sekä persoonan tekojen ja puhumisen erilaisuutena tekoihin nähden ja myös yhteisöjen toimintatavoissa. Näitä ei yleensä näytetä julkisuudessa, ettei muut pääse vaikuttamaan, se on nk. salattua minää.

Yhteisöjen valtamekanismit ovat moniulotteisia. Terveitä ja hyvinvoivia yhteisöjä on olemassa, minäkin olen niitä kohdannut ja silloin kysymys on ollut siitä, ettei ennakkoluulojen ja mustamaalaamisen henkilöitä ole ollut operoimassa asenteita. Sitten on vaurioituneita yhteisöjä vallan väärinkäytössä ja vaikeiden asioiden kohtaamisen ongelmia, joissa puuttuu tietoa ja osaamista, on rakenteissa hierarkkisia käytänteitä, kuka saa puhua ja kenellä on oikeuksia.

Yksi psykiatrimentorini sanoi, että mielen romahdukseen johtaa viisi rankkaa tekijää, kuten syöpä, kolari, avioero, kuolema, pakkoroolit, itsemääräämisoikeuden riisto, jne. Asioita ei voi selittää ainoastaan yksilöstä käsin eikä ympäristöstä, mutta jos ihmisyys tuhotaan, ei sitä voi selittää muuten kuin, että ihminen ei ole tietoinen teoistaan, vallan saaneet minuudet tekevät tahdon kautta, jos se mahdollistetaan.

Elämä jatkuvana taisteluna itsemääräämisoikeuden puolesta on näkynyt minussa, jopa vahvoina reaktioina, vihana, mutta pääosin asioiden puolesta puhumisena lasten oikeuksssa, ihmisoikeuksissa, mutta psyyken sairastumisen aikaan oli niin kovat rankaisut, etten lopulta jaksanut vaan murruin, itsemääräämisoikeuteni riistettiin. Paluu itseyteen mahdollistui irtaantuessani yhteiskunnan normeista, kun irtisanouduin töistä ja lähdin taiteen kautta auttamaan itseni palauttamista teatterissa näyttelemällä ja kirjoittamalla. Ihminen oppii vain miellyttämään muita, jos häneltä evätään oleminen omana itsenään rankaisujen avulla.

En ole auktorisoitu asiantuntija en Freudin enkä Jungin, mutta olen harrastanut heidän teorioidensa tutkimista, sekä opiskellut asiaa mielen suhteen, niin Jungin varjo käsitteessä kuin Freudin ID käsitteessä.

Seuraavassa viitekehystä käytettyihin termeihin Wikipediasta.

Varjo on jungilaisessa psykologiassa se osa persoonallisuutta, joka on tiedostamatonta ja usein ristiriidassa tietoisen tajunnan kanssa. Se saattaa olla osa henkilön alkuperäistä persoonallisuutta, joka on syrjäytynyt tietoisen mielen tieltä; sieltä löytyvät tietoisen mielen torjumat ajatukset, esimerkiksi epämiellyttävät luonteenpiirteet ja tietoisen mielen kanssa yhteensopimattomat pyrkimykset. Varjo toimii tietoisuuden suhteen kompensoivasti ja vaistonvaraisesti eli sen vaikutus voi olla hyvä taikka paha. Masentuneen tai pelokkaan ihmisen unelmissa ja visioissa varjo voi olla säälimätön tai myötätuntoinen.

Päällimmäinen kerros varjosta edustaa piilotajuista, henkilökohtaisista kokemuksista tullutta osaa persoonallisuudessa. Alempi kerros varjosta koostuu historiallisesta aspektista, jonka katsotaan olevan osa kollektiivistä ylipersoonallista piilotajuntaa.

Yliminä eli superego (saks. Über-Ich) on psykoanalyyttisen teorian mukaan yksi ihmisen psyyken kolmesta kerroksesta.

Metapsykologiassaan Sigmund Freud jakoi psyyken kolmeen osaan tai asteeseen: minä (latinaksi ego), viettipohja (latinaksi id, joka vastaa suomen pronominia se) ja yliminä (latinaksi superego).[1]

Psykoanalyysin mukaan persoonallisuuden kolmas rakenne yliminä muotoutuu lapsen oppiessa kasvattajiltaan, millainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi siis sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Yliminän muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat lapsen myöhemmätkin kokemukset, vaikkapa kouluajan samastumiset auktoriteetteihin.

Freudin alkuperäisen teorian mukaan yliminää voidaan luonnehtia oidipuskompleksin perilliseksi. Kun lapsi havaitsi, että isä on esteenä oidipaalisten toiveiden täyttymiselle, minä muodosti saman esteen itseensä ja jäljittelemällä pääsi osalliseksi isän voimasta. Yliminä ei kuitenkaan ole vain varhaisimpien eroottisten kohteenvalintojen jäänne, vaan sen perustana on myös reaktionmuodostusta: paitsi että lapsen pitää olla sellainen kuin isä, hän ei toisaalta saa tehdä kaikkea, mitä isä tekee. Minän heikkous yliminän vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että yliminän muodostuessa minä oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Yliminä on etäämpänä tietoisuudesta kuin minä, ja se yltää syvälle viettipohjaan[2]. Yliminä on lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä, ei vanhempien realistinen jäljennös. Yliminä on paitsi rankaiseva myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan.

Yliminä sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman — tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Yliminän arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa. Yliminän tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös minäihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät[3]. Velvollisuudentunto kuuluu yliminään, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama yliminä vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.

Uusimmissa psykoanalyysin suuntauksissa on pyritty luopumaan rakennemallista ja korostamaan psyykkisen kehityksen prosessiluonteisuutta ja vuorovaikutusta.[4]

”Tässä juuri huomaan, että olen eri mieltä, lapsi uhrataan kun vanhemmat eivät osaa nähdä lapsen tarpeita lapsen kehitystason valossa. Joku aika sitten luin Ylen artikkelin, jossa kerrottiin, että tekoja ei ole huomioitu persoonallisuustutkimuksissa. En usko vietteihin  ainoastaan, vietti on aistimuksesta syntyvä kokemus, kun esim, ihminen tuntee ruuan tuoksun, hän pyrkii sitä kohti, syntyy vietistä halu saada sitä. Sen sijaan olen eri mieltä oidipus ongelmasta ja samaistumisesta. Koska sain lapsena paljon leikkiä vapaasti, tuollaista samaistumista ei tapahtunut, ja seksuaalisia tuntemuksia syntyi vasta, kun hormonitoiminta alkoi nuoruusiässä. Sen sijaan, kun minut alistettiin pakkorooliin alkoi fyysiset reaktiot, kehoon tuli suuresti jäännitettä, mitä pyrki purkamaan, mitä voisi kutsua seksuaalaiseksi kokemukseksi, pyrin vahvaan viehättämiseen ja miellyttämiseen, koska todellisesta olemisesta sain julmia rangaistuksia”. Raija

.

Roolit ovat ihmissuhteiden ehkä vaikuttavin asia. Ne vaikuttavat tässä ja nyt, vaikka juurilta kumpuaa vaikutteita vielä tiedostamattakin. Pakkoroolit ehkäisevät itseksi tulemista, koska ne ovat valtasidonnaisia ja osa minuuden pystyvyyttä tai pystymättömyyttä, kollektiivisesti kehittynyttä minuutta, että kykenisimme toimimaan, koska pääosin minuuden juuret ovat pelkopohjaisia ja heikentävät liikaa minäolemusta. Tässäkin äärilaidat tuo liikaa vahvuutta ja/tai heikkoutta jonka ravintoa on toiset ihmiset tukien ja/tai heikentäen, eri osaamisessa ilmentyen. Rooleissa valta on vaikuttavin asia, jossa eri arvot määrittävät oikeutta puhumiseen, olemiseen, jmv. ihmisoikeuksiin, jossa toisella on syyllisyys ja vaikuttavat eri tavoin toisiin ja eri ihmisissä ja toiset saavat määräämisoikeutta puhumisessa ja siten valtaa muodostaa ajattelumalleja, joissa yhteisön eetos rakentaa estäviä tekijöitä itseilmaisuun, jos ja kun niistä rangaistaan. Yhteisön kehittyminen roolien ylivallassa erilaisista näkemyksistä rajoittuu ja estää kehittämistä. Pääosin näitä yhteisöllisesti rakentuneita rooleja tarkastellaan persoonallisuuden kautta, yksilöistä syntyneinä. Kun yhteisö ottaa julmasti rankaisten ihmiseltä kaiken ilmaisuvapauden, jäljelle jää vain keho, jonka reaktioit olivat itselläni satunnaisia örinöitä ja lopulta muodottomaksi muuttuneen kehon, kehonkuva oli täysin häviävä ja mittasuhteiltaan epätodellinen.

Kirjoittamiseni kuvastaa puutteen olemusta, kun ei saa puhua, mikä tunnetaan sosiaaliteorioiden tutkimuksissa.

Raija