TUNTEIDEN NEGATIIVISUUS JA POSITIIVISUUS

 

 

Tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen sekä kasvokkain että somessa. Erityisen herkästi tarttuvat negatiiviset tunteet. Siksi täälläkin kannattaa jakaa myös hyviä asioita ja ilonaiheita.

Negatiivisuus on kuin emotionaalista tupakointia. Hetken nautinto tekee hiipien hallaa. Ja ympärillä olevat asiat saa passiivisen tupakoinnin haitat. Mutta toimiihan se toisinkin päin. Hyvä meininki olisi niin kuin pullan tuoksua. Nämä kaksi edellistä kappaletta oli suosituilta twiittaajilta.

Negatiivisista ja positiivisista tunteista puhutaan puolesta ja vastaan, mutta ei sitten useinkaan kerrota, miten ne linkittyvät mihinkin. Vanha sanonta on sekin, ettei ole valoa ilman pimeyttä, näin tunteita ja mieltä kuvaillaan, jos ja kun ne eivät ole saavuttaneet mielen vapautta. Tunteista peruskokemuksina pidän surua ja iloa, synnynnäisinä. Sen jälkeen arvot ja kokemukset tuovat ne värittyneinä erilaisiksi tunteiksi, kuten kateus, ahneus jne. ne seitsemän kuolemansyntiä.

Mihin tunteet kohdistuvat, omaan mieleen, jossa kokemus aktivoituu vai esim. asiaan? Jos vaellamme vain omien kokemusten kautta havaiten, ei syvempää ajattelua tahdo kehittyä. Sanoja tarvitaan aina kuvaamaan asioita, ei keskustelua tule tyrehdyttää, sanat ovat välineitä ymmärrykseen. Jos ajattelemme ammatillisesti, ei lääkäri voi mennä omien tunteiden mukana, ei psykologikaan, mutta niitä voi olla, ja ne voivat tulla kuormaksi, jota ei kestä eikä ole selvittänyt omia tunteitaan. Ammatillisesti tunteista voi olla vapaa ja keskittyä hyvään tietoon.

Mielen suojelemiseksi on hyvä olla vapaa tunteiden kokemiseen, kuten Irwin laulaa, ”vain mielen vapaus” maailma on kaunis biisissään. Kun kuulet karmean tarinan, murhan, pedofilian, sorron, kavaluudet tmv. karvat nousevat pystyyn, mutta mielen vapaudessa pystyt kohtaamaan tuon pahuuden, ja nostamaan hyvyyden tunteiden yläpuolelle, näkemään negatiivisuuden samastumatta siihen, ja lähdet mahdollisesti taistoon kärsimystä vastaan, piilottaminen on negatiivista. Me ei voida hävittää tunteita, tiettyyn rajaan niitä on kestettävä, on osattava vapautua ja antaa ajattelulle mahdollisuus kehittyä analyysin tasolle, käyttämään järkeä. Niin positivismi kuin negativismi tunteiden sallimisella tietyin ehdoin voivat estää tunteita tulemasta, ja silloin menetämme ihmisyyttä, ei voi valita kumpaa tahansa, ne ovat tarpeellisia, ja voivat tuhota toisiaan ajautuessaan mieleen ehdollistumiksi. Ne antavat voimaa, mutta niiden ei tarvitse johtaa ajattelua.

Jos mieli on omien kokemusten vuoksi mustaa ja negatiivista, ja on sitä piilotajuisesti itseltä kieltäen, myös niiden kohtaaminen ympäristössä synnyttää negatiivisia tunteita, jos ne on positiivista, silloin positiivisia. Mieleen takertuessaan tunteet muuttuvat käänteiseksi, kauneuden takana vaanii julmuus. Kohtelu on avainsana, sitä kautta tunteet voivat tulla aika inhimilliseksi kokea, eivätkä takerru kehotuntemuksiin ylisaistimuksina erkaantuen ajattelusta. Tunteen voimaa on hyvä laimentaa, etteivät ne mielen kautta liikaa hallitse ja aidot tunteet säilyvät.

Jos ja kun tunteet muuttuvat mielen kautta heijastaviksi, niiden taustalla on useimmiten kaltoin kohtelu, nöyryyttäminen, väkivalta ja osattomuus yhteisössä. Tunteet voi kuolla kokonaan, tai tulla näkymättömäksi, jos yksilöllä ei ole puheoikeutta, ja ihmisoikeuksia laajemmin. Tällöin tunteet aktivoituvat mielen jännitteiksi kehossa ääreishermoston aktivaationa, ja puhutaan kehotunteista. Äärimmäiseen voimakkuuteen tunteiden kohdalla voi johtaa yliminä ja/tai ulkoa tulleet liialliset kontrollit ja/tai muu väkipakoin opetettu, kuten sanakieli liikaa ja liian varhain, ja näin tunteiden vapaalle ilmaisulle ei jää tilaa oppia säätelemään leikin avulla. Voisin huutaa, antakaa aito lapsi takaisin. Monet ihmisyyttä tutkivat tieteenalat ovat harhautuneet tästä liialliseen järjen käyttöön ja sanakielen ylivaltaan.

Raija

 

 

ISYYS JA ÄITIYS

 

Isäksi ja äidiksi tuleminen lienee geneettisistä geneettisin taipumus. Valaat vaeltavat tuhansia kilometrejä kutualueille, karhut haistavat naaraan kilometrien päästä, ja aistiihan ihminen feromoneja kuiskiakseen haluistaan lähentyä toista ihmistä. Ihmissuhteet ja ihmisyys ovat kuitenkin enemmän kuin lisääntyminen, viehätysvoima, geneettiset taipumukset ja luonnontieteet. Henkinen puolemme vaatii tarkastelua lähtökohdistaan, kulttuuristaan, uskonnoista ja on uskallettava kysyä tieteeltä vastauksia. Eriarvoisuus on ehkä kaikkein vakavin avioliittojen tuhoaja. Siksi on hyvä lähestyä asiaa enemmän kulttuurin ongelmien kautta kuin fyysisten ja geneettisten variaatioiden läpi. Raamatun mukaan avioliitto on sakramentti, ja eri kirkkokunnilla on erilaiset sakramentit. Kirkkoisä Augustinus määritteli sen seuraavasti: ”kun henki yhtyy aineeseen” Tämä on minunkin näkemys, kuinka henki ja hengellisyys on nähtävissä. (henki = sosiaalisuus, tunteet ja kieli. Hengellisyys = Jumalasta ihmiseen tuleva).

Kieltämättä ihmisyyden henkinen perusta on rakkaus. Riippuen mahdollisuuksista kehitykseensä, rakkaus kaartelee kehosta mieleen ja tunteisiin, fokusoituen aistimuksiin tai henkisen kehityksen lähteille, nk. sisäiseen minuuteen. Pahassa mielen vaurioissa rakkaus muuttuu sairaaksi riippuvuudeksi, aistiehdollistumiksi, kehotunteiksi.  Sisäisen minuuden uskon olevan kristillisen sanoman ydin, löytää Jumalan puhumisen kautta kokemuksensa ihmisyyteen, havaita sekä ulkoisia että sisäisiä kokemuksiaan, tunteitaan ja mieltään. Jouluyön messussa paavi puhui tyttäreksi ja pojaksi syntymisen ihmeestä, lapsen ihmeestä, myöhemmin joulupäivänä hän sanoi, että lapsi on sana. Valitettavasti myös uskonnon kieli korostaa vielä sukupuolisuutta. Monet uskontokuntien näkemykset perustuvat maallisiin näkemyksiin, mikä ei vahvista henkistä kulttuuria ja ihmisen henkistä kasvua. Mies ei sittenkään ole kristinuskon ydin, vaan se tulee luonnontieteistä, vahvemman voimasta.

Olen surullinen siitä, että perheen arvo on laskenut minimiin. Yhteiskunta määrittelee ja tunkeutuu perheisiin. Elämme kuin sosialismissa, jossa valtio ottaa huostaan lapset, koska vanhempia ei kunnioiteta, mutta se on myös fasismia. Katsoin Yle Areenassa sarjan KIRI, jossa sosiaalityöntekijän kautta tutkitaan tummaihoisen lapsen murhaa. Valkoihoisten adoptioperheen vanhemmat murhaavat lapsen, tietävät sen perheessä ja salaavat, murhaajaksi valehdellaan lapsen biologinen isä, jolta lapsi on adoptoitu huumeiden käytön vuoksi. Tuntuu siltä, että kulttuurit ovat rotuoppeja, jotka ovat pesiytyneet järjestelmiin.

Erilaisilla järjestelmillä ja vallan oikeuksilla sekä uskontojen, valtioiden, tieteen että yhteiskunnan menetelmillä perheitä on tuhottu, isyyttä ja äitiyttä mustamaalattu ja tuhottu kevyin perustein. Naisvihaajat nousevat säännöllisesti esiin miesten ja lasten keskuudessa, onhan sillä vankat perinteet, äitejä on pidetty psyykkisten vaurioiden päätekijöinä, eikä ole nähty sitä, että mies ylivaltaisena määrittelee naisen teot sallien ja/tai sallimatta. Huoraksi naista syyttävä mies on useimmiten oman psyykensä uhri, psyykkinen puolustus on kasvattanut kehoon nk. naisen. Yhteiskuntatieteitä haukutaan pseudotieteiksi, ja ajetaan kiimaisena luonnontieteiden valtaa, miesvahvuutta elämisen oikeuksiin.

Kukaan isä tai äiti ei ole täydellinen. Lapset eivät aina muista todellisina lapsuuden tapahtumia, jotkut paremmin kuin toiset. On ensin kasvettava aikuiseksi, mieluummin tultava itse vanhemmaksi, ennen kuin ymmärtää miten esim. tunne-elämä näkyy lapsi/vanhempi suhteessa.

Inhimilliseen ja välittävään ihmisyyteen kuuluu ihastumisen kokemus saaden ja antaen, mikä on perinpohjaisesti vanhemmuuden ydinasiaa. Siitä lähtee lapsen itsekunnioitus ja itsearvostus, vanhemman katseesta, sanoista, vapaudesta ja teoista sekä oikeuksista omaan itseyteen. Jos ja kun lapsi ei saa tätä kokea löytääkseen itsensä, hän usein ajautuu keholliseen maailmaan ilman sisäisiä tuntojaan. Väkivaltainen suhde vanhemman ja lapsen välillä on tie narsismiin, mikä on kehollisuuteen liimautuva psyykkistä puolustusta, ja tunteet heijastavat tätä kokemusta, eivätkä ne ole tunteiden ja itsen synnyttämää vaan kokemuksen, jota yksilö on saanut kokea kohteluna. Tästä seuraa juuri se ehdollistuminen kehollisiin kokemuksiin, jossa tunteet jäävät kiinni entisiin tunnemuistoihin, eivätkä välttämättä erota tässä ja nyt hetkessä tulevaa tunnetta, ja ne voivat sekoittua liikaa vanhaan. Pysyvyyden tärkeys on kehollisen harjaantumisen myötä esim. sanakieleen.

Yhteiskunnan ja kulttuurin tehtävä ihmisyyden suojelemisessa on keskittynyt sukupuoliin, ja keholliseen kokemukseen seksuaalikeskeisesti. Onko valaat ulkoisten ärsykkeiden mukaisesti, eli ympäristöstä tulleiden virikkeiden vuoksi lisääntymiseen pyrkivä vaelluksellaan? Teemmekö kulttuurin avulla yliseksuaalisuutta ja erehdytämme ihmistä pois sisäisestä itseydestä, välittävästä ja kokevasta ihmisyydestä.

Ihailu vilpittömästi ja aidosti kunnioittaen on elämän syvintä ydintä. Vanhemmuudessa tunne-elämä on niistä tärkein, muut opit tulevat paljon muualta. Lasta ei voi ihailla liikaa, koska lapsi alkaa vierastaa sitä, koska hänen omanarvontunto rakentuu itseluottamukseen, eikä lapsi ota liikaa ihastelua. Jos ihailu johtaa arvojen kautta ylimielisyyteen, on aitous menetetty lapsen sisäiseen kokemukseen. On tärkeää muistaa, että lapsen kehollisessa kokemuksessa on alkuun synnytysahdistus, mikä tuottaa pelkoa ja lapsi tarvitsee erityisen paljon vanhempiensa tukea.

Raija

 

RAKASTA, KÄRSI JA UNHOITA

 

 

Rakkaus on ehkä maailman vaikeimpia asioita, ja kuinka herkästi me puhumme rakkauden nimeen, teemme nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja, annamme ohjeita, kun rakastat ensin itseäsi, opit rakastamaan myös toista jne. Rakkauden moniin muotoihin kannattaa tutustua. Rakkaus on matka, mikä on ehkä suurin suurimmista. Suuressa kirjassa sanotaan, että Jumala rakasti niin paljon maailmaa, että antoi ainoan poikansa, ettei kukaan, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. Minulle tämä tarkoittaa uhraamista, monelle kauttakulkua taivaaseen toisen kautta. Näkemys on täysin kiinni persoonan kehityksestä, kuka kurkottaa kuuta, kuka matalassa majassa majailee. Näkemys voi viitata myös siinä mielessä minuuteen, että lapsi voi olla avain hyvään kehitykseen, mutta Jeesus kasvoi aikuiseksi, ja se sai vallan. Lapsi sinällään ei ole kehittymättömänä avain, vaan lapsen ominaisuudet kykyyn ratkoa ja havaita itseen kohdistuvia asioita tiedon avulla. Valitettavasti tieteessä ulkoa havaitut näkemykset ovat menetelminä saaneet ylivallan, ja sisäinen minuus, se kohtuajalla unia näkevä minuuden lähde mieleen ja tunteisiin nähden on hylätty ja seksuaalilähtöinen/näköinen on otettu johtavaksi tekijäksi, mikä usein lapsella on huonosta kohtelusta tullutta. Vallan ja hallitsemisen ongelma ihmiskuvassa näkyy tässäkin, ohjailu tiettyjen kehitysalueiden mukaan alistaen niiden ikeen.

Jos Jumala ei osaa rakastaa ja hylkää ainoan poikansa, miten ihminen siihen pystyisi tai ehkä tuossa piilee asian ydin, jos olet itsesi jumalaksi luokitellut, rakastamisen kykysi heikkenee. Minusta tuntuu siltä, että ihmiset on menettäneet puhetaitonsa, liian kevyesti heitellään ilmoille yleisohjeita suurista monimutkaisista asioista. Kuuntelen tässä samalla YLEÄ, jossa TUTKIMUKSIN väitetään, että yksilökeskeinen elämä tuo välinpitämättömyyttä. Minulle tämä edm. tarkoittaa enemmän sosiaalistamista, jopa sosialismia, jossa yksilöllisyyttä aliarvioidaan.  Kun asiaa tarkastelee itsekeskeisyyden kannalta, itsekkyys tekee juuri tuota, mutta menetetty itse ei tee, huomioitu itse välittää. Totta kai me tarvitsemme toisia, ilman toista ei ole itseä, tai on aika vähän. Mutta samalla täytyisi muistaa, että tuolla toisella voi olla liikaa valtaa toiseen nähden, ja itse voi tuhoutua. Samastuminen on sosiaalistamisen ydinasioita, minun mielestä monen masennuksen takana.

-50 luku oli kalseaa aikaa ihmisen mielenterveyden kannalta. Siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia, työ ja rajat olivat selkeitä useimmiten, aikuiset osasivat vastuunsa kasvattajina. Tunne-elämää ei juuri hoidettu eikä huomioitu, kasvatus oli autoritaarista. Tuolloin elin lapsuuttani. Vanhempana ja jonkin verran kasvatustiedettä lukeneena, sekä sitä omassa elämässä kokeneena tiedän, että äitini oli 2000 luvun käsitysten kasvattaja, huomattavasti aikaansa edellä ja sai siitä kylän vanhoilliset niskaansa, vähintäänkin opettajat, joille kurittaminen ja alistaminen oli metodina aika yleistä. Aina muistan myös opettajan, joka tuli uudempien oppien mukaan kouluun, ja hänet vanhoilliset opettajat ja lasten vanhemmat tuhosivat mielenterveyden murtumaan.

Elämän laadussa yksinkertaiset selitykset eivät riitä. Joku kertoi pari päivää sitten, että kärsivällisyys on tärkein oppi ymmärtää ja hyväksyä. Kyllä, mutta se voi mennä liiallisuuksiin, liiallisella kärsivällisyydellä voi menettää koko elämänsä, sillä toisen ihmisen valta tuhoaa herkästi toisen ihmisen, itsekin siinä voi onnistua, riippuvuus toisesta on usein tuhoutumisen syynä. Psykiatrinen näkemys omnipotenssin ja itsekkyyden valtaamasta lapsesta on ehkä suurimpia tuhon tuottajia ja rakkauden estäjiä, kuin myös jako pahoihin ja hyviin ihmisiin. Lapselle on ehdottoman tärkeää, että hän voi olla varhaislapsuudessa itsekeskeinen, että hänelle voi kehittyä kyky ajatteluun, tuntemiseen ja kokemiseen ja siihen kohtelulla on merkittävä vaikutus.  Ei rakkauteen kannata sokeasti uskoa, kun ei siihen Jumalakaan pystynyt, vaan antoi lapsensa kuolemaan. Voisi melkein sanoa, että jokaisella asialla, jokaisella sanalla ja tapahtumalla on kääntöpuolensa ja vastakkaisuutensa väärin käytettynä.

Itselleni omien lapsien rakastamisesta on jäänyt eniten mieleen huoli heidän pärjäämisestään, ja pelko heidän kuolemisestaan. Oli niin paljon helpompi hoitaa muiden lapsia.

On helppo sanoa, rakasta itseäsi, niin osaat rakastaa toista. Jos ihmiset ovat ilkeitä toisilleen, jatkuvasti aliarvioivat ja murjovat sinua lyttyyn, vihan tunnetta ei saa pois ajattelemalla, viisaita miettimällä, tuskin vahvalla vihallakaan, jos ja kun se vaurioittaa itseä, suuttuminen kohtuullisesti on hyvää itsensä hoitoa. Vihaa voi käyttää puolustukseen ja on syytä käyttää. Rakkaus vaatii kunnioittamista ja hyvää toivovaa näkemystä ja toteutusta toisiin nähden. Pelkkä sydän ei riitä, on oltava myös taitoja kuulla ja nähdä ihmistä muuttuvana, kehittyvänä ja vapautta antavana. Rikollisuus on eri asia, sitä ei tarvitse hyväksyä ja puhun nyt rikoksesta ihmisyyttä kohtaan.

Anteeksianto on merkittävä ja tärkeä, psykologisesti tärkeimpiä asioita kehityksen turvaamiseksi ja pahimmillaan vain itseään varten elämistä. Tiedämme, että anteeksiantoa ja hyväksymistä tapahtuu myös rikoksiin nähden sallien niiden toteuttamista yhä uudelleen. Elämä toisten on kanssa ratkaisevaa, voiko se toteutua, suhteuttaminen tekoihin ja niiden vaikutuksiin.

Sallimmeko jatkuvasti jonkin arvon ohjata meitä syventymättä tarkemmin loogiseen näkemykseen syväsyntyisesti ja ympäristöön vaikuttajina. Miksi meidät altistetaan jatkuvasti seksuaali-identiteetin aktivoivaan voimaan? Miksi ei kieli-identiteetin tai oppivan mielen voimaa huomioida? Miksi täytyy sosiaalisen vuorovaikutuksen antaa määrittää oppimisen rajat? Ehkä ihminen oppiikin enemmän pohtimalla ja kokemalla itseään. Minulle sosiaalinen oppiminen on opettanut eniten vallan väärinkäytöstä, ei tiedon moninaisuudesta.

Puhumista voidaan arvostaa liikaa, ja puhumattomuuden vaurioittavia vaikutuksia ei ymmärretä. Asioita tarkastellaan liikaa ulkopuolelta, ja yksilöllisyys hylätään. Olen vakuuttunut siitä, että masennuksen yksi syy on yksilöllisyyden hylkääminen, ja persoonallisuuden alasajo, mikä usein juuri tehdään sosiaalisen vallan kautta, ja yksilöt samaistuvat liikaa toisiinsa. Kärsimyksen ymmärtäminen ja sen tuhoavan vaikutuksen analysointi ehkä auttaa löytämään kanavia hyvän tekemiseen. Oman syyllisyytensä kohtaamattomuus ja mielen taipumus heijastaa syyllisyys on monen ihmisen tuho.

Raija

 

 

PEILAUTUMINEN VUOROVAIKUTUKSESSA

 

 

Peilautuminen on ehkä vaikeimpia asioita ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja tulee pahimmin esiin kasvoista kasvoihin tilanteessa. Peilautuminen tapahtuu nk. peilisoluissa aivoissa, aistimuksen heijastumisena toisiin, hyvässä ja pahassa. Tällöin ihminen on tavallaan oman mielensä orja, antaa mielen ja tunteiden synnyttää ajatuksensa, eikä erittele havaitsemistaan omista mielikuvista. Se on kuin sokeaa rakastumista, vaikka kuinka joku sanoisi, tuo ei ole todellista, sanominen menee kuuroille korville, tunnetila johtaa. Peilautumisessa ihminen yhdistää omat mielikuvat toisesta syntyneeseen kokemukseen, näkemiseen ja kuulemiseen ennakkotietojen ja asenteidensa mukaan ja siirtyy vallan vaikutuksen alaiseksi tiedonmuodostuksessa. En muista tarkkaan peilautumisen määritelmiä, oppiskirjassani ei nyt ole käsitettä otsikoissa, enkä muista minkä käsitteen alla se sijaitsee. 500 sivun opus vaatisi aikaa ja paneutumista uudelleen asiaan. Tällöin voikin kysyä, onko tuo luonnontieteen tuoma ulkoa havaitseminen ja vuorovaikutukset ihmisten välillä kehittävin ja totuutta etsivin vaihtoehto, pysytään vaan kriittisinä.

Usein olen huomannut, että työnohjaus ja työnopastus sekoitetaan toisiinsa. Työnohjaajakoulutuksessa tutkitaan mielen toiminnallista rakennetta ja sen ehtoja toimintaan. Itse olen käynyt psykoanalyysin toiminnalliset menetelmät koulutuksen. Tällöin tutkitaan ihmisen todellisuutta mielen käyttäytymisessä, opetellaan ottamaan haltuun kunkin omia mielikuvia ja käsitellään niitä niin, että mieli vapautuu pakkomielikuvista ja vapauttaa havaitsemaan ja kuulemaan ympäröivää todellisuutta mahdollisimman oikein. Persoonallisuuden kautta ohjaaminen ei kuulu ohjaajan oikeuksiin, yksilöllinen minuus, vaan on ehdottomasti yksilönoikeus ja menetelmässä käytetään mielen yleisiä toimintamekanismeja perusteena, persoonallisuus kuuluu psykologiaan. Yksilön todellisuudesta käsitellään mielikuvia, muistikuvia, esikuvia, esikuvien muodostumista suhteessa lähihoivaajiin, tunnekuvia, ja haetaan yksilön mielenhallintaan keinoja. Tämä on objektisuhdeteoria nimeltään.

Pääosin yhteisön ongelmiin ja ristiriitoihin on puututtu keskusteluin, ja se on varmasti oikea vaihtoehto, ajattelun kehittämistä ja yhteisten käsitteiden löytämistä, tavoitteiden ja kokonaisuuksien rakentamista yhteisön hyvinvoinnin hyväksi.

Perinteisesti yhteisöissä toimitaan mielikuvien pohjalta, ja mielikuvajohtaminen on yleistä. Tällöin yhteisöt joutuvat riitatilanteisiin, jolloin valtataistelut ja heikosti muodostunut tieto pääsee johtamaan, tiedosta puuttuu osia ja vallalla pelataan pelejä, joissa toisia hyljeksitään ja toisia ihaillaan. Tällöin mieli hallitsee ja mielikuvajohtajat pääsevät käyttämään valtaa väärin, ihmiset ovat jääneet rooleihin, syyllinen, naurattaja, asiallinen, kuulija, näkijä, jne. Esim. Aatu (nimet keksitty) on joutunut ryhmässään epäillyksi työpaikalta varastamisesta. Varastamista tukenut henkilö Arvo, ei halua jäädä itse kiinni teosta, vaan haluaa Aatun kantavan syyllisyyden. Niinpä hän vääristelee Aatun puheita, jättää kertomatta osan, ja saa Aatun näyttämään syylliseltä mustamaalaten. Koska rikollisuus on usein tuomittavaa, suurin osa ryhmästä siirtyy Arvon puolelle tuomitsemaan Aatua. Tällöin mielikuvajohtaja kerää yhteisön joukot valheellisen tarinansa alle, ja yhdistää joukkoja syrjimään Aatua. Asian tutkimiseen ei anneta mahdollisuutta, eikä Aatua kuunnella. Aatu lähetetään psykiatrin pakeille, ja psykiatri etsii syitä Aatun persoonallisuudesta, koska Aatu on alkanut aiheuttaa ahdistusta joukossa ja hän saa häirikön leiman, ja potkut. Syyllisyys on muodostanut ahdistusta kaikille tuomitsemisen kautta, mutta uskonnollisessa uhrikulttuurissa vain Aatu tuomitaan ja hän joutuu kantamaa taakan kuin Jeesus aikoinaan. Aatu sysätään yksinäisyyteen ja mielikuvien annetaan rehottaa, vaikka Aatu yrittää mitä, hänelle ei anneta tilaa, tämä paikka on meidän. Keskustelut mielikuvajohtaja Arvon kanssa kahden kesken ei onnistu, koska Arvo antaa oman mielensä johtaa ajatuksiaan, ja hylkää Aatun näkemykset ja kokemukset. Arvo käyttää valtaa väärin, ja hakee itselleen muiden tukea, hänellä on vallanhimoa ja todellisuudesta pakoa, mikä sokaisee. Itsesuojelu sallii hänen valehtelunsa, sillä hän ei halua katsoa silmiin omaa pahuuttaan, vaan siirtää sen toisen harteille, ja tavallaan ajautuu narsismiin. Narsismin juuressa on usein itsesuojelu. Arvo on joutunut yksityiselämässään ahdistuneeseen tilaan. Jatkuvassa puolustuksessa oleva mieli tuottaa ikään kuin nautinnollisen tilan ulkoa nähtynä, koska psyykkinen puolustus hermostossa aiheuttaa tahdosta riippumattoman jännitteen ääreishermostossa ja se näkyy kehonkielessä itsevarmuutena, jopa hyökkäävyytenä. Tästä hän ei pääse eroon, koska psyyken puolustaminen on jatkuvaa läheisessä suhteessa. Hän on ajautunut ylimielisyyteen eikä kykene kohtaamaan omaa syyllisyyttään, vaan siirtää sen Aatun kannettavaksi, koska hän kuvittelee, että Aatu on vahva ja alkaa myös uskoa todeksi, että Aatu on syyllinen, vaikka koko varkaus olisi valhetta.

Näin face to face ei aina ole ratkaisevan hyvä ajattelun toimintaa kehittävänä, mieli ja tunteet johtavat. Tarinassa ei välttämättä ole järjen häivää vaan pelkkää pakenemista omasta itsestä, valheen sallimista itselle, pakoteitä on monia. Mielen ja tunteiden näkemiseksi ja itsen hallitsemiseen tarvitaan kovin monia keinoja ja ajattelun kehittämistä, yleisemmin se onnistuu taiteen avulla, jos ihminen on oppivainen. Joskus vaan näyttää siltä, että taide elää omaa elämäänsä ja on saanut itseisarvon, eikä siirry yksilöiden kyvyiksi, sekin on ikään kuin laittautunut arvoasteikkoihin, nostamaan ihmisen yhteisöllistä asemaa ja kokemusta arvostavaksi, kun sitä ei saa kunnioituksena todellisuudessa. Kun mieli on hallitsija ja jos kohtelun vuoksi psyyke on jatkuvasti vaikeassa puolustuksessa, lopputuloksena on se, että mieli hajottaa ajattelun, jättää muistista pois havaintoja ja tarinasta tulee itsetarkoitus, mikä elää omaa elämäänsä totuudesta riippumatta, väkivalta tuottaa ongelmia.

Kielellisessä kehityksessä on voinut kehittyä Touretten oireyhtymän tapaisia pakkomielteitä, kieli on ehdollistunut mieleen, ja laukaisee asenteellisen näkemyksen pihalle ilman, että kykenee ajattelemaan, onko se oikein, havaitsemaan, erittelemään ja rakentamaan johdonmukaisesti, kirosanat voivat lähteä liutana ilmoille.

Moraali ei ole helppoa, siitä on puhuttu vuosituhansia, etsitty ratkaisua sen mahdollisimman korkealle tasolla, hyveisiin, mutta on uskottu ihmisen pahuuteen niin, ettei siihen voi vaikuttaa. Vähemmän on tutkittu tarinan kehittymisen ongelmaa joukoissa, valhetarinoiden syntyä. Kun tarinat tai mieli hallitsevat, ja syyllisyydestä tehdään kollektiivinen, kukaan ei tunne syyllisyyttä, ja kun yksilö syyllistetään, hänen elämänsä uhrataan ja valheet hallitsevat ja jäävät totuudeksi. Totuus ei ole tässä ja nyt, sitä täytyy tutkia, ja olla rehellinen. Ylipäätänsä toisten tarkkailu tuottaa paljon ongelmia, parempi olisi kunnioitus, mutta ei mitään sokeasti uskoen. Epäily pitää aina yllä järjettömyyttä vainoharhaisuuteen asti, terve epäily voi löytää totuuden.

Raija

 

NE IHMISOIKEUDET

 

On itsenäisyyspäivä 2020 Suomessa. Televisiossa veisataan, siellä on kirkonmenot, niin kuin meillä aikoinaan sanottiin, viimeisenä virtenä soi ”Soi kunniaksi luojan”. Se oli äitini lempivirsiä, mitä hän lauloi, kun oli toivoa ilmassa. Kun hän oli menettämässä toivoaan, hän lauloi ”Saatanan häijy, kun julmana juuri, maata käy voimalla valloittamaan”. Minulle ei kotona lapsuudessa tyrkytetty uskontoa, sain oppia sen tarkoituksia ja merkityksiä syvemmin vasta aikuisena ja olen siitä iloinen, kun ymmärrykseni on ollut ajattelussa jo pidemmällä. Uskonnon vaikutus on tullut vahvimpana kansakoulussa -50 ja -60 luvulla. Aikuisiällä sorruin läheisen tuttavan houkutuksella okkulttiseen seuraan kaksi kertaa, ja jouduin psykoosin kaltaiseen tilaan. Mieleni ei vielä osannut silloin käsitellä julistusta. En ole tyrkyttänyt uskontoa kenellekään, minulle sen sijaan on tyrkytetty. Tämä on joulutarina tai oikeastaan joulusaarna.

Selviytymisen tieni on ollut pääosin virallisissa koulutuslaitoksissa opistosta yliopistoon, ja erilaisia kursseja pitkin elämää, harrastuksia ja työtä. Punaisena lankana näissä on ollut se, että olen pyrkinyt niihin itse, paitsi opiston kohdalla ammattipsykologin suosituksena. Oppimisen tie on ollut kuin ihmisyyden arvot johdattamassa minua kehitykseni mukaisiin tarpeisiin vastaten, oppimiseni oli leikin kontekstista tullutta konstruktiivista tyyliä, mutta se hävisi väkivallan alla, kun kuulo- ja näköaisti estettiin vuorovaikutuksessa tai rajattiin olemattomiin. Ympäristön väkivalta tuotti kauhun, mikä synnytti yliaistimukset, liian suuren jännitteen pelon ja rankaisujen kautta, mikä iski mieleen. Herran pelko ei ole viisauden alku, opin, miksi ei voi oppia. Sosiaalialan opisto oli vaativin käytännön ja teorioiden oppimiseen, sitä mikä oli käytäntö, ja toimiko ne teoriat, -90 luku. Erityisen kiinnostunut olin minuuden kehityksestä, koska se ei toteutunut kohdallani, eikä yhteisö ollut sitä mitä opetettiin. Opin muuta kuin sosiaaliset teoriat opettivat, opin, että mieli hallitsee, ahdistukset määräävät ja valta tuhoaa ihmissuhteet, hallitsemisen ja vallanhimo. Lapsuuteni oli ollut leikin mahdollisuutta, ja se piti yllä halua oppimiseen, vaikka ympäristön ihmiset yrittivät sitä estää, kuljin silti omaa polkuani, kohti unelmiani, mitkä eivät aina onnistuneet. Sain palkaksi rangaistukset ja yhteisöstä sulkemisen, enkä ole brutaali, yksi virhe riitti sulkemiseen, puhuminen kohtelusta. Sinällään fyysiset aistiharjoitukset toivat oppia, teoriat toimivat johdonmukaisesti tieteen näkemyksissä, mutta niissä ei huomioitu valtaa ja ihmisen valheita todellisuudessa, ne olivat kuin ihanteita.

Uskon asiassa olen pitänyt pääni, osallistunut vain vähän normirituaaleihin yhteisön tapojen mukaan, mutta pitänyt äitini opin, usko tulee vain Jumalasta. En halua, että sitä kukaan muu määrittää, minkälainen sen tulisi olla, silloin se ei ole enää Jumalaa, minulle Jumala on ainoastaan hengellistä. Kristinuskon Jumala on persoonallinen. Jatko-opinnoissani opin ymmärtämään, kuinka tärkeää on erottaa psyyke ja sen lainalaisuudet sanakielen kehityksestä, ja kuinka kaltoin kohdellun psyyke tuottaa sanakieltä ilman yhteyttä sanan merkitykseen, vertauskuvaannollisesti ja symbolisesti, unissa ja psyyken puolustuksessa, parantuakseen. Tämä alkoi tapahtua minulle ensimmäisen kirjan kirjoittamisen yhteydessä, kun aloin käsitellä traumaani, onneksi en ollut vielä ehdollistettu psyyken osalta oppeihin, vaan mieli toimi luonnon antamin ehdoin, vasta kirjoitustaidon oppineena kansakoulun pohjalta. On väärin, ettei tätä huomioida ihmiskuvassa, vaikka Raamattu kertoo kyllä siitä paljon, mutta niin sekavasti, ettei siitä pääosa ihmisistä saa selvää, vaan tulkitsee sitä kirjaimellisesti ja toistaen tutkimatta omaa mieltään ja sieluaan. Kirjaimellisesti sanaan uskovat tavallaan tuhoavat Raamatun ihmiskuvan, sen mitä Jeesus opettaa, kaventamalla ihmisyyttä heikkoon kehitykseen, huomioimatta ihmisen kokonaisuutta.

Elämäni on kuin arvojen luisuminen läpi ruumiin, mielen ja sielun, ihmisoikeuksien menetystä. Arvot, jotka ovat tärkeää ihmisyyden säilymiseksi, kehittymiseksi, ja pysymiseksi ovat kuin ilkkuneet yhteisövallan alle jäädessäni, menettäessäni ne. Holtittomat väittävät tässä kohtaa, ettei pidä antaa muiden alistaa, olen saanut siitä niin pahat rankaisut, että on ollut pakko säilyäkseni hengissä. Tommy Hellsten on sanonut, ”Se mistä luovut, sen saat”. Jokseenkin se on ärsyttänyt minua, koska se on toiminut itselläni toisinpäin, on eri asia menettää itsekkyyden vuoksi jotakin, kuin menettää arvottomuuden, osattomuuden ja köyhyyden vuoksi. Vihaan yleistyksiä, jotka sitten asenteina isketään jokaiseen asiaan. Useat yhteisöt, kirkko ja yhteiskunta virkakoneistoineen on toiminut ihmisyyttäni vastaan tuhoten kykyjäni mielessä, kielessä ja tunteissa, ja ottanut sosiaaliset oikeudet itsemääräytymiseen vallan väärin käytössä, se alkoi 16 vuoden iässä, hyvämuistisen ja oppivan ihmisen elämässä. Aina lopulta on käynyt niin, että toimet, jotka ovat kohdistuneet itseeni, ovat olleet taustaltaan valtion ja/tai kunnan virkamiesten tekemiä rikoksia käskyvallan kautta työssä ja yksityiselämässä, jotka on haluttu salata oikeutta myöten, kaikki mahdolliset korkeimmat instituutiot ihmisoikeusjärjestöjä myöten ovat kieltäytyneet auttamasta. Kuka sitä omaa rikostaan ja osallistumistaan haluaisi paljastaa, yhteisöä ja yhteiskuntaa, joiden toimia on aina pitänyt oikeana ja uskottavana, yhteisövaltaa, mikä on Jumalan asemaan saatettu. Yhä saan rangaistuksia yhteisön taholta siitä, että olen oma itseni, yksilöä ei saa olla.

Varhaislapsuudessa kärsin ruuan puutteesta, ja laktoosi-intoleranssi vaikeutti asiaa, kun ruoka oli pääosin maitotuotteita. Olin kovin laiha ja heikkorakenteinen. 8 – 12 vuoden iässä, saimme lasin maitoa päivässä, 2 viipaletta leipää, neljä perunaa ja voista tehtyä kastiketta. Jouluna oli lihaa, mutta muutoin kovin harvoin. Maitotilan tuotot oli lähetettävä meijeriin, että pystyttiin maksamaan valtion velat maatalon perustamisesta, joihin se tukea ensin myönsi ja otti yhtäkkiä pois kahden vuoden kuluttua. Niin vanhempani joutuivat hätään luottaen valtioon. Monessa asiassa oli puutteita, kuten vaatteet, montako mekkoa äiti loihtikaan Pelastusarmeijasta tulleista paketeista uusiksi.

Kylällä, jossa asuin ei ollut muuta kuin kansakoulu -50 luvun Kainuun korvessa. Halusin oppikouluun, mutta se olisi tullut liian kalliiksi kulkea junalla, eikä vanhempani voineet sitä maksaa. 30 vuoden iässä yksinhuoltajana kävin oppikoulua.

Yhteisö puuttui elämääni rikoksen kautta. Paha päälle käyminen ja alistaminen järkytti mielen psykoosin partaalle, jonka jälkeen puheoikeuteni mitätöitiin, kokemukseni alkoi siirtyä alitajuntaan. (pidän eri asiana alitajuntaa, normien syntymää ja tiedostamatonta, josta tiedostamattomasta aidot tunteet tulevat) Puheen tuottaminen alkoi tuhoutua, tuo koko kreikkalaisen filosofian ydinasia, ihmisyyden oikeus, jakaminen vuorovaikutuksena ihmisyyden osalta ja itsen ilmaisuoikeus. Menetin oppimisen kyvyn kuulemisessa ja puheen tuottamisessa pitkäksi aikaa. En syytä vanhempiani, koska heidät oli saatettu hätätilaan.

Minut on siis riisuttu kaikista elämän oikeuksista yhteisövallan avulla. Kukaan ei ole koskaan puuttunut asiaan, vaikka olen sitä pyytänyt, sillä virkarikokset kuuluvat tottelevaisuuteen, valtiovallan ja kirkon oikeuksiin määrätä ihmisyyden oikeudet, joita alamaiset toteuttavat. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, ettei ihmiset ymmärrä sitä, jos toista halveksitaan ja lyödään, hän menettää kykynsä inhimillisyyteen. Näin myös monet häpeän kasvot heidän alistuessaan ylhäältä tulleen vallan alla. Toiset iskevät aggressiolla takaisin, toiset kääntyvät sisäänpäin tuhoten itseään. Minulla oli harvoin aggressiota, mutta sitten se tuli kertarysäyksellä psykoosina. Kun kaikki oikeudet viedään, merkitykset katoavat.

Kun olen pyytänyt apua presidentistä alkaen, ihmisoikeusjärjestöistä, arkkipiispalta, oikeusasiamieheltä, mielenterveysasiantuntijoilta, ketään ei ole kiinnostanut, koska ihmiskuvat ovat olleet sitä, että ihminen itse aiheuttaa ongelmia, persoonallisuusteorioita.  Sitä ei ole huomioitu, että yhteisö ja yksilöt siellä ovat kohdelleet törkeästi, valehdelleet julkeasti, ja estäneet puhumisen. Minultahan ei tarvitse kysyä, kun on katsottu olevan mielisairas. Ongelman taustalla on se, että kuvitellaan kaiken tulevan ihmisen reaktioista kohtaamiinsa asioihin, ja tottelevaisuus on ainoa määre, jonka katsotaan olevan oikein.

Miksi arkkipiispa ei voinut puuttua asiaan? Lähetin hänelle kirjani, jossa puhun osittain uskonnollista kieltä, ja se ei ole yksilön oikeutta kirkossa ja minä olin oppinut sen lapsuudessa, johon olin taantunut, ainoa turvani kauhun keskellä. Kirkko ei halunnut huomioida kaltoin kohtelusta tullutta mielen puolustuksen käyttäytymistä, ja sen näkymistä sanakielessä, vaan sitoutui autoritaarisesti Raamattuun, julistaen ja palvoen vain Jeesuksen oikeutta elämään. Presidentti ei halunnut, että hänen johtamansa valtio paljastuisi rikolliseen tekoon järjestelmässä, tämä on kulttuurinen perimä. Oikeusasiamies keksi, että olen kaksi vuotta myöhässä, kun vasta silloin mieli oli palautunut siihen pisteeseen, että kykenin tuottamaan puhetta selkeästi.

Mutta Suomessa näitä kaltoin kohteluita ei tunnusteta tapahtuvan, ei ole raiskauksia, ei syrjintää, ja mielenterveysongelmaisiin suhtaudutaan hyvin jne. Jos joku näistä kertoo, hän on paranoidinen.

 

Raija

 

ELÄMÄÄ JA KUOLEMAA

En ole itse kokenut kuolemaa vahvana, vaan luonnollisena asiana. Ehkä se johtuu siitä, että olen asunut maalaistalossa, jossa kuolemaa myös tuotettiin ja oma elämä oli jatkuvaa kuolemista, luopumista omista ihmisoikeuksista. Nyt ystäväni kuoltua suru on ollut kuin ikävää siihen yhteyteen, mikä meillä oli, toistemme todellisuuksien ymmärtämistä. Hänellä oli kärsimys mittapuideni mukaan liian suuri, näin, että kuolema oli helpotusta. Jouduin pohtimaan, oliko se minulle helpotus, oliko se näkemykseni, kuinka olin käsitellyt hänen kärsimystään, oliko elämän arvo toimintakyvyssä ja vaikutusmahdollisuudessa, oman elämäni kuvaa, että en halua vihannekseksi.

Työelämään on liittynyt muutama kuolemantapaus. Eskareita hoitaessani olimme jakamassa ruokaa 40:lle lapselle toisen opettajan kanssa, jossa oli yksi allerginen. Jos hän sai kanamunaa, ja hän joutui anafylaktiseen shokkiin ja ellei hän olisi saanut vastalääkettä kuolema olisi tullut pian. Silloin ei ollut päiväkodeissa ensiapulääkettä. Onneksi lääkäri oli alakerrassa ja hän selvisi. Toin tapahtuman jälkeen asian esiin palaverissa, kuinka voisimme ennaltaehkäistä asiaa. Esitykseni tyrmättiin, loukkaannuin, minusta kuolemanvaaraan ei saanut saattaa lapsia tahallisesti tai huolimattomuuden vuoksi. Hoitajat ja opettajat olivat vain vihaisia minulle, asiaa ei otettu käsittelyyn. Keittiöhenkilökunta kuitenkin reagoi, ateriat laitettiin siitä lähtien eri astioihin kyseiselle lapselle. Näin jälkeenpäin ajatellen olen pohtinut sitä, että ruokailun järjestäminen oli suunniteltu huonosti, suurin osa henkilökunnasta jäi tekemään muita asioita, jotka olisi ehtinyt kyllä muulloinkin hoitaa. Huono omatunto sai siis siirtämään asian maton alle, ja korjauksen esittäjä häpäistiin ja koska minut oli alistettu ihmisoikeusriistossa puhumattomuuteen väkivallan alla, se toi häpeää ja mikä ei millään terapialla väistynyt, kun sitä vaan tuotettiin koko ajan lisää.

Vanhushuollossa olin tukihenkilönä alkoholistien elämässä. Asiakas oli ollut vaikeassa lonkkaleikkauksessa ja ei vastannut puhelimeen ja juuri näissä leikkauksissa on suuret komplikaatiot. Jouduin soittamaan poliisit, ettei hän olisi ollut kuoleman vaarassa, ja silloin hän vielä nauroi asialle. Tuli toinen kerta, ja hän ei vastannut puhelimeen. Viestitin, että minun pakko ilmoittaa poliisille, ellen saa vastausta. Se oli hänelle liikaa, hän ilmoitti, ettei halua enää minua tukihenkilöksi, olin pilannut kuulemma hänen elämänsä. Joidenkin alkoholistien on todella vaikeaa ottaa vastuuta omista teoistaan ja ymmärtää, että joku voi olla huolissaan heidän elämästään. Itse olisin joutunut syytteeseen kuoleman tuottamuksesta.

Tätä syylliseksi leimaamista on vähän joka puolella, lääkärit ja hoitajat ovat syyllisiä siihen, ettei elämä onnistu potilaalla, tuovat kipeitä asioita esiin, ehkä väärinkin. Syyllisyyden ja kärsimyksen suhde moraaliin on ratkaiseva, jos sitä ei ole, ei omatunto kolkuta ja kärsimys siirretään toiseen. Ammattilaisena jaksaa kantaa toisen syyllisyyttä hoivan ajan, mutta läheisten kesken se on vaikeaa, tunteet nousevat pintaan. Kaltoin kohtelun yhteisöissä pelkkä syyllisyyden käsittely ei edistä parempiin vuorovaikutuksiin. On pohdittava myös tuomitsemista ja rankaisua, moraalia. Syyllisyyden siirto omista teoista toisen ihmisen kannettavaksi on valitettavan yleistä.

Periaatteessa me kaikki olemme syyllisiä, kukaan ei onnistu olemaan täydellinen. Rankaisu ja tuomitseminen johtaa ilmestysfilosofiaan, syylliseksi nimetty ulkopuolinen on leimattu oman syyllisyyden kantajaksi, julistettu ja häväisty, eikä todellinen syyllisyys enää vaikuta ihmisissä siten, että ihminen pyrkisi parantamaan tekojaan ja kantamaan oman syyllisyytensä. Joudutaanko tässä syyllisyyskierteeseen, mikä on loputonta, ehkä joudutaan, se on ihmisen osa, liiallisuutena liikaa jokaiselle, mutta kärsimystä lieventämällä ehkä saavutamme helpotusta ja ottamalla kunnioituksen hyveeksi pyrimme pois syyllistämisestä, häpäisystä ja tuomitsemisesta? Kuinka tämä toimii nyt alkoholistin suhteen, osan aikaa ammattilainen voi kantaa syyllisyyttä, ja kykenee siihen ammatin tuoman osaamisen turvin. Jatkuvaan itsensä syyllistämiseen ei kannata uhriutua, alkoholistilla on oma vastuunsa.

Ihmisenä minun on kysyttävä itseltäni, ajanko omia arvojani ja syötän niitä toisille, mutta joudunko ahdistukseen nihilistisessä näkemyksessä, ja syyllistynkö heitteille jättöön. Koko auttamisesta putoaa pohja pois, jos meillä ei ole arvoja, joiden puolesta taistella, toki ne ovat monimutkaisia ja niitä on tarkasteltava kriittisesti.

Ratkaisevaa kohtaamisissa on kokemus mielessä ja tunteiden syntymä, onko kokemuksessa ylemmyyden tai alemmuuden tunteita, vai kohtaatko tasavertaisena toisen, luottamuksen ytimessä. Vastaanottavuus toisen itseilmaisuun ilman tuomiota ja syyllistämistä, jolloin kuuleminen onnistuu ja keho-, tai sanakieli ei vaikuta liikaa mielikuvien kautta, niin, että alkaa tulkitsemaan. Valitettavasti Suomessa vaikuttaa hyvin vahvasti autoritaarisen kasvatuksen ja opetuksen jäljet ja se aiheuttaa vuorovaikutukseen estymistä ilmaisussamme, se on kuin armeijan opeista tullut käskykulttuuri. Tiedon välittyminen on yhä mielikuvien levittämistä ja vallanhimoa.

Mutta kuinka koskaan ihminen voi kehittyä tietoiseksi itsestään, reaktioistaan, käyttäytymisestään ja kaikesta ihmisyyteensä kuuluvasta, miten vaikuttaa toisiin, kun he päivät pääksytysten lukevat kirjailijoiden äärettömän pitkiä mielikuvia, muistikuvia, ja elävät koko ajan ympäröivässä maailmassa, eivätkä ehdi itseään katsoa.

Raija