MILTÄ NYT TUNTUU?

 

Tämä on kysymys, mikä esitetään urheilijoille, kun he voittavat, tuntuu joskus koomiselta koko kysymys. Tunteet ovat erittäin tärkeä asia ihmisen elämässä ja ihmisen kehityksessä, mutta se ei ole aina ongelman ratkaisu ja oleellinen asia tilanteessa. Miltä nyt tuntuu, kysymys voi olla erittäin kiusallinen leipäjonossa olevalle. Yksinhuoltajalle tärkein asia on ehkä pyykinpesukoneen osto, mistä saisi siihen rahaa, ja se ei niin paljon tunteita pintaan nosta, ainakaan ylentäviä, helpotusta tulee arkeen. Väsynyt kroppa siinä puhuu, että jaksaisi nousta seuraavana aamuna siihen osa-aikatyön arkeen, juosta vielä illalla siivoamaan talon rappuja, että voisi täyttää leipäkoria kaupassa käydessään.

Puhe ei ole aina ratkaisu kaikkiin asioihin ja usein tässä vallassa olijoiden kulttuurissa unohdetaan se, että ihminen osaa itsekin ajatella, ettei tarvitse neuvoa alvariinsa. Tavallaan tyhjä ja omaan elämään kuulumaton ylentävä virkistystarjonta saattaa olla jopa loukkaavaa, ja kun yhteisö vielä odottaa siitä kiitollisuutta, se voi tuoda enemmän surua kuin iloa, miellyttämisen olemuksen, jossa armo on toisen käsissä, ja ihmisellä sitä ei tunnetusti ole. Ihminen ei elä pelkästään hengestä, se on suomalainen sanonta, leipää tarvitaan myös.

Nuoruuden työpaikassani johtaja ei kestänyt iloa, ja minulla se juuri kuului elämääni, kun olin päässyt pahasta elämäntilanteesta eroon. Ei ole ollenkaan kummallinen sanonta, ”kel onni on, hän onnen kätkeköön” surujen maassa, salailun, petosten ja rikosten maassa puhumista on vältettävä, ettei oma pää joudu vadille. Joskus joku opetti minulle, että täytyy mennä yhteisöön vähän niin kuin varpaat edellä, että saa itsensä kuuluviin. Moni ei saa varpaitaan sisälle ollenkaan, tuo yksilökeskeinen ajattelutapa ei tunne yhteisövallan normeja.

Oppimisen kannalta on erittäin tärkeää, että tunteita syntyy, mutta niitä ei välttämättä edes synny kurjissa oloissa, kovien tuomitsijoiden alla. Tunteiden syntyminen luo mielikuvia näkemisen, kuulemisen ja positiivisen kokemuksen kautta. Katsoin eilen sarjan ”Varjojen maassa” Yle Areenassa. Siinä oli onnistuttu luomaa ne todelliset arjen olosuhteet, joissa monet ihmiset joutuvat elämään tänäkin päivänä, suurin osa ihmisistä maailmalla. Tunteiden tuhoutumista voi kuvata monella tapaa, ehkä tämä ylevien ihmisten tapa ei ole paras mahdollinen viestintämuoto. Joskus on niin, ettei kestä nähdä omaa todellisuuttaan, tunteet on hävinneet kiellettynä itsen tai ympäristön taholta, eikä niihin pääse käsiksi, ei osaa kuvailla, tilalla voi olla kauhua, mikä hajottaa. Jonkin verran on tietysti opittu, kirkkokin jakaa jo leipää.

Joskus tuntuu teennäisiltä julkkisten haastattelut. Mitä jos urheilija sanoisikin, kylläpä on narsistinen olo, voitin tuon kurjan koiran juoksussa? Eikö muka synny ylemmyyden tunteita, he menestyvät aina, voittavat aina, menestyjien tarina on median leipää. Ei siellä näy kovinkaan paljon köyhiä voimattomia ihmisiä, joilla tunteet on loppuneet, ei jaksa enää lenkkeillä, toivo on mennyt. Ongelmat ratkaistaan puutteen takia, mikä on jokaisella erilainen, ei aina tunne-elämän ongelma, mutta voi sitäkin olla. Toivo pitää olla realistista, eikä tarvitse luoda sosiaalipornoa. Turkka loi keholimaa esityksiin, ja sai monet kääntymään pois.

 

Raija

MIKSI VIHAAMME?

 

Elämän parhaimpia hetkiä on se, kun löytää kirjan, joka tuo niin paljon hyvää mieltä, että on viikoiksi onnen kantamaa. Tämä kirja on nyt minulla Rauno Juntumaan, ”Miksi vihaamme”, yksilön ja yhteisön tunteen anatomia. Se mielenrauha ja helpotus, mikä kirjaa lukiessa syntyy, on melkein auvoisuuden kokemusta. En sittenkään ole elänyt harhoissa havaitsemisen ja havainnoinnin suhteen, vaan tieto ja tutkimus tukee näkemyksiäni, ja se tuntuu totuudelta. On kuin kulkisi totuuden tiellä, mikä on sitä nähtyä maailmaa, jota olen tarponut. Se ei tietenkään ole kaikkien totuuden tie, mutta ei kenenkään totuus tee toisen totuutta valheeksi, eikä voi totuutensa kautta vaatia valtaa itselleen yli muiden.

Suosittelen kirjaa kaikille. Jos olisin rikas, lahjoittaisin kirjan kansanedustajille alkaen Petteri Orposta, päätyen Li Anderssoniin, ja Sanna Mariniin. Ainakin some keskustelijoiden puitteissa voi sanoa, että joillakin kansanedustajilla on kummallisia näkemyksiä ihmisyydestä ja joukkokäyttäytymisestä, vihamielisyyttä, mutta tämä kirjaa kuvaa sitä kaikkialla esiintyväksi ilmiöksi ja olen nähnyt sitä kaikkialla. Kaikki eivät halua nähdä tätä valtailmiötä. Antaisin kirjan myös Sauli Niinistölle, Tarja Haloselle ja Jari Sarasvuolle, ylipäätänsä johtajille. Ihmissuhdetyöläisille kirja olisi erityisen tarpeellista pakollisena tentteihin. Toimittajien perusoppikirjaksi tämä soveltuu erityisesti. Puolueeton tieto on taitolaji, jossa kyllä täytyy olla vahvaa osaamista ja tämä kirja tekee sen erittäin hyvin.

Tämä kirja ei kumartele suuria, ei jätä helpolla uskontoja eikä tiedettä, ei korosta muiden paremmuutta, katsoo vain kriittisin silmin osatekijöitä käyttäytymiseemme, mielen ja tunteiden kautta, uskon ja uskomusten kummallisuuksia hierarkkisena ilmiönä. Aatteet, opit ja ideologiat ovat tarinoiden kautta tarkasteltu totuuden ja valheen pysymisenä, ihmisten erilaisina riippuvuuksina toisiinsa nähden, yksilöistä yhteisöihin ja tiedon olemisena meissä.

Itsetuntemus on avainasemassa siihen, miten ymmärrämme muita. Juntumaa puhuukin ulkoistamisesta tunteittemme suhteen, syyllisyydestä pakenemista, siirtoa muihin. Kyytiä saavat monet ideologiset aatteet, ja se on oikeutettua kritiikkiä. Täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on, eikä tarinana, jolla pelaamme itsellemme valtaa valheiden avulla. Hän kuvaa kuinka yhteisövallan alla ihmisen henkiset kyvyt heikkenee.

Niin monet kokemukset ja tieto ihmisessä on jotain muuta muuttumisen virrassa ja järjestelmien kiskoilla, kuin ne parhaimmillaan voisivat auttaa ihmistä kasvussa ja kehityksessä. Jos ajattelemme esimerkiksi ahdistusta, mikä on synnynnäistä, mikä voisi olla tunnistin meidän ristiriitoihin, mutta kun se muuttuu pelon ja aggression mielleyhtymässä vihaksi, se ei palvele ihmisyyden mahdollisuuksia tuottaa hyvää. Aggressio, mikä luultavammin on ensiparkaisun lähteillä syntynyttä, kipuun reagointia hyvän olon menetyksessä. Aggressio kokemuksen luomana mahdollisuutena on suuttuminen, silloin kun siihen on tarvetta, mutta pitkittyneenä ja vihaksi kehittyneenä tuhoavaa. Juntumaa puhuu monista tunteista niiden muutoksina havaitsemisessamme.

Tässä on esimerkki rohkeudestani. Uskallan esittää suurille herroille oppimista. Tässä voit nähdä myös itseäsi, miten suhtaudut siihen, suotko kaikille kunnioituksen, onko se sinusta arvokasta, että maan matonen tulee nähdyksi, vai laitatko häpeäkoppiin hiljentymään.  Kunnioitan vapaata ja aitoa vuorovaikutusta, jossa kaikkien ihmisarvo toteutuu. Elämäni on todistanut, ettei se ole yleistä ollenkaan, vaan kuten Mauno Koivisto on sanonut, se riippuu sitä, kuka sanoo, onko se oikein. Se kertoo siitä, onko sinun kunnioituksesi hierarkkista, onko tieto sinulle ylhäältä tulevaa uskoa ja tottelemista, mitä ei saa kritisoida. Tätä Juntumaa kuvaa erinomaisesti, kuinka meidän halumme ja tahtomme on auktoriteettisidonnaista, ja äiti kasvatti minut vapaaksi ilmaista itseään, totuuden tärkeyttä monella tasolla, alkaen lapsen silmiin katsomisesta, mikä sitten katoaa häpeän myötä häpäisemisestä.

Raija

 

TOTUUDEN MURTAJAT

 

Ihmisissä on sekä toisen ihmisen suojelijoita, että valtaan pyrkijöitä, joiden tarkoituksena on muuttaa ja murtaa sinua toiseksi kuin olet. Toisinajattelijoita yritetään muuttaa omien arvojen mukaisiksi, joskus jopa niin markkinatalouden tai sosialismin ehdoilla toimivaksi sätkynukeksi, ettei ole mitään rajaa. Monille tulee näistä vaikeita ongelmia, tavaroiden hamstraamista, vaatteiden yliostamista ja kauneuden vuoksi juostaan markettien huulipunaosastot tyhjiksi, jos jonkinmoista kiiltoa huulille, monille eri sävyille, eri tilaisuuksiin, trendeihin ja paikkoihin. Osa näistä on tahattomia ja tiedostamattomia, osa tietoisia pyrkimyksiä saada toinen tai itse mieleisekseen, tai saamalla itselleen hyväksynnän kauneusvaatimuksissa. Kun valta annetaan toiseen nähden, melko takuuvarmasti saat muutosvaatimukset. Ihminen muuttuu, tahdommepa sitä tai emme, sanoi vihkipappini. Pakkorooliin asetettu ja ihmisoikeuksia vailla oleva on altis niin kehoaistimuksen kuin ajatustenkin tuomiin muutoksiin, sille tasolle, ettei hän näe enää itseään, vaan on jäänyt muutoksen vangiksi, kulutushyödykkeeksi monella tasolla, saadakseen olla yhteisön jäsen ja pitää elinmahdollisuudet. Muuttumattomuus on toinen ääripää, itse kangistuin aistimattomaksi ruumiiksi, kun en tahtonut alistua rikoksen alla.

´Muuttuminen on osittain tarpeellista ja tärkeää oman oppimisen, kehityksen ja kypsymisen kannalta. Tarinat muuttuvat, mutta tarinan rakenteet säilyvät ihmisyyden suhteen ja ne hyödyttävät toisia enemmän kuin toisia, ja ovat vahvasti sidoksissa valtaan ja oikeuksiin. Totuuden muuttaminen on valheenhallitsijalle ja/tai tarinan ylläpitäjälle omien etujen ajamiseksi pääsyynä saada toinen muuttumaan. Sitä on kaikkialla, ei ole täysin rehellisiä ihmisiä ja täysin rikollisia, jo havaitseminen voi olla puutteellista, ajatuksen käsittelystä puhumattakaan, ja ellei ole oppinut puhumaan tai kuvailemaan asiaa ymmärrettävään muotoon, joskus valhe vie. Totuuden havaitsemista saattaa vääristää liian voimakas mielikuvitus, mikä voi tulla esim. väkivallan jäljiltä, mutta totuus säilyy kehomuistissa äärimmäisen hyvin ja ristiriita voi olla sietämätön, kun tarina on toinen kuin totuus. Omien sisäisten ristiriitojen, ihanteen ja todellisuuden suhteen käsiteltynä ja nähtynä auttaa kestämään yhteisöissä vallitsevia ristiriitoja. Surullista on se, kun valtahirmut yrittää muuttaa ihmistä, joka ei ole tietoinen itsestä, on liian hauras tai heikko puolustamaan itseään ja identiteetti on niin heikko ja/tai vaurioitunut, että hän on liian altis vaurioittaville muutoksille. Ihminen voi muuttua sekä positiivisesti ja/tai negatiivisesti. Kohtuullista muutos on silloin, kun ihmiseen tulee mielekkyyttä suhteessa yhteisöön, itseen ja toisiin ihmisiin, mutta se ei ole toisen miellyttämistä, vaan yksilöllä tulee olla oikeus itsensä valitsemiin ihailtuihin asioihin, mutta ei pakkoroolin kautta, vaan aidosti lapsenomaisesti ja vilpittömästi, sillä vain se voi tuoda tyydytystä olemiseen. Vaarallista on se, kun ihmisen identiteettiä yritetään muuttaa toiseksi kuin hän on, ja hänestä tulee tuuliviiri ilman tietoista periaatetta etsiä totuutta, havaita maailmaa sellaisena kuin se on, vaan muutosagentit muuttavat sitä mieleisekseen. Kohtuuttomat kulutusvimmat ja tyydyttymättömyys on useimmiten ulkoa luotua pakotetta, joita yksilöinä taas luovat vallanhimoiset pyrkyrit.

Väkivalta, elinmahdollisuuden uhkat, ja mielenhäiriöiden syntyminen erilaisten arvojen viidakossa voi synnyttää sellaisen vaaran, jossa ihminen menettää täysin itsemääräämiskykynsä. Siksi perustuslaissa turvataan itsemääräämisoikeus.

Nuorena ja ymmärtämättömänä en ymmärtänyt näitä vaaroja ja yhteisö pääsi manipuloimaan identiteettiäni yhteisön totuuden tai paremminkin tarinan mukaiseksi, koska rikoksesta haluttiin vaieta, mutta kukaan yhteisövallan edustajista ei ollut paikalla näkemässä asiaa, vaan he kuljettivat mieleistään tarinaa ja sinetöivät valtaansa muiden avulla. Niinpä lopullinen tuomioni oli päätyä yksinäisyyteen päästäkseni ulos rikollisesta yhteisöstä. Ja tämä rikollinen yhteisö ei ollut mikään jengi vaan tuiki tavallinen kyläyhteisö.

Pakkoroolia ajatellessani joskus naurattaa, ellei se olisi niin traagista. Rooli, johon minut pakotettiin yhteisövallalla, on kuin mielen matka siihen identiteettiin, johon muutos tarinalla yritettiin tehdä. Siinä tulee esiin mielen olemus, mielikuvitus ja kehoaistimus/havaitseminen. Rooli oli kuin ruumis, johon laitettiin takkeja jatkuvasti uudelleen päälle, erilaisia ja erinäköisiä, vallanpitäjien ja arvojen puitteissa. Hyväksyntää en juurikaan saanut kokea. Se missä sain kokea hyväksyntää, oli yksityiselämääni osunut rakkaus, mutta mieleni murruttua hänenkin mielensä saatiin muutettua epäluuloiseksi ja asenteelliseksi, negatiivisten arvojen sävyttämiksi. Kun se tehdään virallista reittiä, juuri mitään muuta ei ole tehtävissä kuin suojautua.

Positiivinen muutos on havaitsemisen saaminen mahdollisimman totuudenmukaiseksi. Mutta ihminen ei tee sillä mitään, jos tarinan kuljettaminen totuudenvastaisena on tärkeämpää kuin totuus. Hahmottaminen oikein on tärkeimpiä asioita. Kun väkivaltaa tehdään, aistiharhat ovat mahdollisia, mutta harvinaisempia kuin mielikuvitus psyyken puolustuksena. Parhaimpana opiskeluissani koin sanakielen harjoittamisen hahmottamiseen, tarinoiden luomisen mahdollisimman selkeästi. Ensin kirjoitettiin tarina, jota luotiin aina ja aina uudelleen, kunnes tarinasta tuli uusi. Tällöin ei ollut tarkoitus muuttaa havaitsemista vaan luoda mahdollisimman selkeää kuvausta. Hahmottaminen syntyy pääosin tavoitteiden kautta etuotsalohkolla. Yhdellä kirjoittajakurssilla opin syvätietoisuuden ja syvätunteiden löytämistä runoja lukemalla ja kirjoittamalla.

Opettaminen väkivaltaa kokeneelle on yksi vaarallisempia asioita normitoteutuksena. Psyyken puolustuksesta tulee tulvimalla mielikuvia ja havaitseminen jää toiseksi, mieli luo vain jatkuvasti jotain uutta, eikä havaitse ympäröivää todellisuutta, ja siinä voi käydä niin, että tarinat alkavat elää omaa elämäänsä irrallisena todellisista tarpeista ja ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka jokaisella ihmisellä on oikeus omaan todellisuuteen, siinäkin on rajat, havaitsemisen ja mielikuvituksen välille täytyy saada tasapaino.

Mielen- ja totuudenmurtajat haluavat muuttaa toista ihmistä mieleisekseen. Tätä tehdään usein salassa ja se on melkein mahdoton todistaa puheiden ja oikeustoimien kautta, jonkin verran saa selville yksilöiden oireista käyttäytymisessä. Olen nähnyt niin paljon valheita, etten enää usko ihmisen hyvyyteen ja rakkauteen, yhteisövallalla saadaan murrettua vahvakin mieli. Vastapuolella on yksilöt, joiden vallanhalu on niin himon alla, että he ovat valmiita myymään, vaikka vanhempansa, saadakseen tahtonsa läpi.

Minuuden toimintatapoja voi muuttaa mielekkäiksi, mutta identiteetin murtaminen on tuhoavaa. Totuus on kuitenkin ohdakkeinen. Kauniisti käyttäytyvä ja inhimillinen saa kateuden liikkeelle, ja kun valtaa annetaan tai otetaan, se pyrkii tuhoamaan tuon kauneuden ja se tuottaa pääosin tuhoa toiseen. Jotkin rakastuvat omaan kauneuteensa ja vaativat muille samaa. Joskus näyttää siltä, että rikoksia suojellaan enemmän kuin totuutta, koska tarinan voima on niin vahva. On vain parempi oppia hyväksymään toinen sellaisena kuin hän on ja tiedän, että se on vaikeimpia asioita, mitä olla voi, sillä yhteisövalta on niin sidoksissa ryhmän dynamiikkaan, ja mielen toimintaehtoihin, että se on jopa mahdotonta, totuuden arvo on nolla.

Turhauttamalla, kuulemattomuudella ja huomioimattomuudella sekä tyhjiöön saattamalla ihmisen mieli on murrettu tutkimuksissa jatkuvasti, se on fakta. Tarkkuus häviää, kun havaitseminen ja havainnointi minän/itsen kyvyn keholliseen aistimukseen hajoaa.

Eräs psykoanalyytikko puhuu vihan oikeudesta ja tarpeesta ihmisyydessä siksi, että ihminen löytäisi vihan itsestään, sillä sitä toisen vihaaminen useimmiten on, mutta voi olla muutakin, esim. itse vihaan väkivaltaa ja alistamista. Viha on usein rykelmä ahdistusta, pelkoa ja aggressiota, joista on tullut vihaa. Itselläni viha muuttui keholliseksi kankeudeksi näkyen päällepäin, koska puhe- eikä tunneoikeutta ei ollut, siten se ei selkeytynyt trauman ollessa pahimmillaan. Ei voi sanoa, että olisin väkivallan ja alistamisen harrastaja, päinvastoin, olen taistellut niitä vastaan koko elämäni, mutta se on tabu ja siitä rangaistaan yhä rankemmin.  

 

Raija

 

 

 

KAUNEUS KATSELIJAN SILMISSÄ

 

Elämä on pääsääntöisesti arkista aherrusta, ja helmiä löytää harvemmin, mutta niitä löytää ja ainakin huomaa ne jälkeenpäin arvokkaaksi. Eräs korkeimman tason mielen asiantuntija yliopistosta opetti, että kasvatus on merkittävin ongelmien tuottaja käyttäytymiseemme. Hän myös sanoi, että 97 % ihmisistä on skitsofreenisia. Toinen merkittävä ohjaajani oli persoonallisuuden tutkija. Hän löysi ihmisiä tutkiessaan ongelman, mikä minusta pitää paikkansa, vastakkaisuusilmiö. Ihminen näkee vastakkaisena toisen sanoman, näkemisen ja kuulemisen, ahkerasta etsitään laiskuutta.

Näihin on jokseenkin pakko uskoa, ja miksei uskoisi. Nämä todistuvat jatkuvasti elämässä, kun muistaa tehdä havaintoja ja osaa olla tarkkaavainen, eikä usko jokaiseen tarinaan. Esim. Pohjois-Korean presidentti Kim Jung Il, joka on diktaattori, hänessä ilmenee äärimmäistä itsekkyyttä, vain hän osaa ajatella, ajatteluoikeudet on vain hänellä, ja järjestelmä tukee diktatuuria, levittäen sitä ihmisiin tapana ja mallina, hierarkkisena hallintamenetelmänä. Tässä moni miettii, saahan sitä ajatella, vaikka ei tuo julki sitä tai vuorovaikutukseen. Olen eri mieltä. Pakkorooli ja ihmisoikeuksien puute vie kyvyn ajatteluun, jopa tunteisiin ja se voi tapahtua täällä kenelle tahansa, ei tarvitse olla presidentti.

Muistisääntöihin kuuluu, että muistamme harvoin nähtyä, ja se pysyy hyvin muistissa, jatkuvasti tapahtuva katoaa, joskus voi kadota kaikki muistista tai vain osa toimii, kuten dementoituneilla ei pelaa lyhytaikainen muisti. Kun harvoin joku sanoo jotakin, se muistetaan erittäin hyvin, itselläni, jolta puhe oli kiellettyä, ja joskus harvoin, kun sitten lausuin sanani, siitä nousi kova vastustus. Julman joukkovallan alla rangaistusten vuoksi pysyin hiljaisena.

Vuorovaikutukseen tuo ongelmia toisen kokemuksen ja sanomisen peilautuminen toisesta toiseen, ja silloin menee sekaisin sekä tunteet että puhe, syntyy todellisuudesta uusia totuuksia ja tulkintaa. On parempi oppia kuuntelemaan ja kehittyä oman itsen ilmaisussa selkeyteen. Sinällään pelkkä kuuleminen ei auta, jos sille ei anneta mitään merkitystä, eikä arvosteta, mitä toinen puhuu. Ihminen on koko ajan muutoksessa, luo uutta ja kehittyy, mutta on myös ihmisiä, jotka juuttuvat paikoilleen ja se on surullista. Minä en pidä siitä, että totuudesta aletaan riitelemään, siinä vain yritetään tehdä toisen kokema totuus toiseksi, se on valtataistelua. Totuuteen mahtuu paljon erilaisia näkökulmia, ja ihmisyydessä on monia puolia.

Miksi ihmisten täytyy kulkea tiedon perässä, mikä on kaukana totuudesta? Meillä on ihmiskuva, joka elää vahvana lääketieteestä tulleena, kirkon perinteestä kulkeneena ja siirtynyt sieltä kasvatustieteeseen ja elää vahvana ihmisten keskuudessa. Psykologisesta tiedosta on kehittynyt persoonallisuuteen tuijottaminen, ja ihmisoikeudet ovat jääneet pimentoon. Tämä on joukkovallan tuomaa harhaa viisauden lähteenä, jossa häiriön aiheuttajaksi ymmärretään yksilön ongelmat, eikä teot, joita yksilölle tehdään. Enemmistöä suojellaan syyllisyydeltä ja häpeältä, eikä heidän tekojaan saa kritisoida, uhri kantaa taakan, ja valhe sekä luodut tarinat suojelee joukkoa. Lasten oikeuksien palauttaminen leikkiin saattaisi estää näitä ja puolittaa mielenterveys- ja oppimisongelmat. Sanakielen yliarvostus vie enemmän uskomiseen kuin ajatteluun, jossa tunne-elämän syrjäyttäminen vahvistaa niiden voiman hallitsemattomaksi, ja vuorovaikutukseen tulee vaikeita ongelmia, valtaan pyrkimistä sanakielen kautta. Näiden metodien muuttaminen ja korjaaminen puolittaisi terveydenhuollon menot. Kansan eetos vallitseviin oppeihin on vaikea muuttaa, ja vallankin kun siitä ei kerrota kansalle.

Myytit ja tarinat elävät vahvana ihmisten keskuudessa. Jokainen, joka kärsii mielenterveyden ongelmista toteutumattomien ja puuttuvien ihmisoikeuksien vuoksi, on oikeutettu saamaan apua, mutta asian voisi korjata ennaltaehkäisevästi oppeja ja oikeuksia muuttamalla, ammattioikeuksien väärinkäytöltä. Onko Suomi vain loppujen lopuksi sosialismin luvattu linnake, koevaltio?

Tunnepuolen hoitamattomuutta korjataan työnohjauksena, opetellaan ottamaan haltuun syöksyvät mielikuvat ja tunteet, jotka ovat opetusmetodien vuoksi jätetty syrjään koulutuksissamme. Työpaikoille on tuotu hierarkkisia johtamismenetelmiä niin lääketieteen kuin armeijankin puolelta, koska niitä on pidetty älyn ilmentyminä. Tuo äly on ollut harhaa, jossa on tuotu enemmän ongelmia ihmisille, kuin todellista hyvinvointia, matematiikka loogisena ei selitä kaikkia ulottuvuuksia ja niiden muutoksia, joskin se on tarpeellista oppina. Ainoastaan sanakielen kautta oppiminen jättää tunne-elämän syrjään ja se alkaa oireilla, sanakieli tuo enemmän uskomista. Oppimispsykologiaan tarvitaan panostusta, ja laajempaa näkökulmaa kuin persoonallisuus. Puheoikeuden ja osallisuuden puuttuminen tuottaa oppimisvaikeuksia ja häiriöitä tunne-elämään, kuten kaltoin kohtelukin väkivaltana. Mutta näihin ei uskota joukkovaltaa demokratiana tai diktatuuria ihannoivissa systeemeissä, niistä ei katsota tulevan ongelmia. Puheoikeuden puuttuminen vie lopulta myös kuulon.

Tiede toi luonnontieteiden kautta toisesta havaitsemisen ongelman objektiivisuuden takaamiseksi ja tällöin vietiin yksilöltä ihmisoikeudet. Kun ei voi havaita eikä havainnoida, siinä se kyky myös katoaa käyttämättömänä, alkaa uskominen ja totteleminen.

Muistattehan myytin, jossa Narkissos katsoo itseään veden pinnasta, ja muuttuu kukaksi alkuperäisen myytin mukaan, mutta myöhemmin siitä on tullut narsismista diagnosointia. Tämäkin on perustunut hyvä/paha akseliin näkemiseen ihmisyydessä, vikojen etsimiseen hyvän löytämisen sijaan, negatiivisia tunteita tutkitaan enemmän. Kun ihmistä kaltoin kohdellaan ja tehdään väkivaltaa, mieli todella mustuu ja alkaa heijastaa rumaa ja ilkeyttä itsestään toiseen, mutta ei aina, joskus ilmenee rohkeutta ja vahvuutta ihmisessä, ja hän pitää kiinni ihanteistaan kunnioituksena toista kohtaan. Kuulemisen, kunnioittamisen ja arvostuksen tiellä nämä toisesta pahan etsimisen ongelmat vähenevät merkittävästi. Narkissos on siis sokea, eikä näe itseään, itseen liiallisesti rakastuminen ja riippuvaiseksi kehittyneet tunteet sokaisevat hänet, ja Ekho joka riivaa häntä rakkausvaatimuksellaan, tuhoaa vilpittömän rakkauden. Tämä Ekho on myös tulkittu sielun eli tunteiden negatiivisuuden ilmentymäksi, ja niin viaton lapsi on unohdettu, lapsi, jolla on kyky ihailuun, ja ihailusta tulee ehdollistuma, epäterve riippuvuus hallitseviin ihmisiin, järjestelmiin ja asioihin.

Tunne-elämää voidaan huijata arvoilla ja tehdä ihmistä riippuvaiseksi tunteista ehdollistamalla ne eriarvoisuuden kautta, eväten hänen ihmisoikeutensa ja ihmisarvonsa. Kun ihminen ei saa hyväksyntää ja rakkautta, eikä hänen tarpeitaan tyydytetä kehitystason mukaan, juuri tunne-elämässä saattaa syntyä häiriöitä riippuvuutena, saadakseen rakkautta ihminen sokaistuu. Myyttinä Oidipus tappaa vanhempansa, kun ei saa tarvitsemaansa rakkautta ja hyväksyntää, mikä sitten yksilöidään persoonallisuuden kautta mustasukkaisuudeksi ja jälleen yksilölliseksi häiriöksi, kun asiaa voisi tarkastella laiminlyönnin kautta lapsen tarpeista. Oidipus ei tunnista vanhempiaan ja surmaa heidät tiedostamattaan, hänestä on tullut sokea. Ohjaamalla oppimisen tielle ja leikkiin, tunteita suojelee vapaus ratkaisukeskeisesti, ja lapsi välttyy tunne-elämän häiriöiltä ja ehdollistumatta omaan tunnejännitteeseen, jossa jännite luo luovuuden, ei valinnanvapaus.

Raija

MIKÄ ÄRSYTTÄÄ?

 

Kun joku kävelee sinua vastaan, miten tunteesi tulvahtavat ja miten negatiiviseksi ja/tai positiiviseksi, onko mieli vai tilanne ratkaisevaa. Olen siinä mielessä hullu ihminen, ettei minulla synny aggressioita eikä mielikuvia, ennen kuin ihminen itse jotenkin vaikuttaa minuun, asennoilla, äänellä, teoilla, tekemättömyydellä jne. Aina ei ole näin ollut, vaan on aikoja, jolloin oman elämän tilanteet ja paineet ovat synnyttäneet ahdistusta, surua ja iloa, mutta olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen säilyttänyt lapsen ilon ja ihmettelyn kohtaamisessa.

Joskus ei ole voimaa omien murheiden vuoksi kohdata lainkaan, kuulla ja nähdä toista, vaikka läheisen kuoleman vuoksi, mahdottomien huolien vuoksi, leipärahat loppu, avioero jne., mieliala syntyy masennuksesta. Masentuneena ihminen voi takertua pinnalla oleviin asioihin, ja syyttää sanomisista ja tekemisistä läheisiään. Tällöin kuulijalla on suuri vastuu ymmärtää, että surun ja syytöksen takana on enemmän masennus, kuin siinä hetkessä oleva tapahtuma. Joku voi katkaista välit kokonaan, kun alkaa syyttämään itseään. Me kaikki olemme herkkiä kokemuksissamme. Toki huono kohtelu myös nostaa pintaan mielipahaa kaikilla osapuolilla. Kun on käsitellyt omat kokemukset ja niistä syntyneet tunteet, kuuleminen on helpompaa, ja empatia toista kohtaan mahdollista.

Eräässä työyksikössä, jossa palveltiin aikuisia ihmisiä hoivan muodossa, johtaja ilmaisi aamupalaverissä, ”minä sitten inhoan sitä vaaleanpunaista pantteria”. Myöhemmin ymmärsin, että hän tarkoitti tiettyä asiakasta, jolla oli ollut vaikeita mielenterveysongelmia. Mikä tällaisen reaktion aiheutti, mikä jatkui negatiivisena asenteena pitkään, ja mitä hän johtajana kuljetti työntekijöilleen, oli surullista. Hänellä oli oikeus tunnereaktioon, mutta pitikö sitä kuljettaa vuosikausia asenteineen muille, olisi ollut syytä tutkia omaa asennetta, miksi mielenterveyspotilaat olivat hänelle inhon kokemus. Työelämässä pohdin sitä, miksi johtajilla oli aika paljon negatiivisia asenteita asiakkaisiin ja työntekijöihin, enemmän kuin nk. normaaleilla. Rekrytointiin olisi syytä paneutua ihmisjohtamisen parantamiseksi.

Kohtaamisen ongelmia pohdittaessa on hyvä muistaa erotella erilaiset vaikutteet eri asioista johtuen. Psykologisesti syitä voi etsiä omien kokemusten pohjalta, kohdattavan käytös ja tunteet, joiden pohja vaikuttumisessa on omissa kokemuksissa, kuten esim. halveksunta, ilo, kunnioitus jne. Ärsyttikö sittenkin kohtaamisessa se kohdatun ääni, mikä oli kitisevä ja samanlainen kuin anopin ensikohtaamisessa. Väkivaltaisessa kohtaamisessa ja väkivaltaa tehdessä pintaan nousee psyykkinen puolustus, jolloin ajattelu ja tunteet voivat hajota, ja hyökkää sekä puolusta fyysinen itsepuolustus ryntää areenalle. Aina näitä ajattelun aineksia ei edes ole, joskus on jo menty niin pitkälle, että lamaannus on päällä, eikä reaktioita synny.

Nuorena veljeni sanoi, että Raijalla on paksut käsivarret. Olin jotain 10 – 13 vuotias, jolloin ihminen on erityisen herkkä omaan vartaloon kohdistuvissa kokemuksissa. Se on näkynyt aikuisuuteen asti niin, etten ole ”iljennyt” laittaa päälleni hihattomia vaatteita.

Ohjeistaminen on yleistä ihmisten keskuudessa. Kohtaamisen elementit vaikuttavat eri tavoin riippuen siitä, mitkä ovat omat kokemukset. Kun ohje on tavoitteeseen nähden kunnioittava ja arvostava, ole läsnä, kuule, vaikuttaa se ihanteellisen tavoitteen kontekstissa synnyttäen arvostusta, kun taas kontrolloiva ohje ohjaa toisen vartioimiseen. Arvostava johtaa vapauteen ja valintoihin, kontrolloiva enemmän alistamiseen ja lukitsemiseen. Siirrämme menneisyyden kokemuksia uusiin tilanteisiin. Luin Saska Saarikosken twiitin aamulla, jossa hän kehui Sanna Marinia eilisessä Astudio haastattelussa. Ainakin 70 – 80 % hyökkäsi mollaamaan vastaus twiitissä Marinia. Vastauksista huomaa, kuinka odotukset voivat olla hyvinkin sidoksissa omiin elämänkokemuksiin. Halutaan, että johtaja päättää, ei haluta kuulla selityksiä, miten päätös on syntynyt, ollaan auktoriteettiuskoisia. Tällöin ollaan jääty riippuvaiseksi vanhempien toimintamalleista, isä päättää, äiti selittää ja usein se selitys halutaan salaiseksi. Päätöksiä halutaan autoritäärisesti ja hierarkkisesti, ei tietopohjaisesti.

Joskus joku aihe voi olla niin arkaluonteinen, kuten uskonto ja politiikka, niin ettei yksilöt halua siitä keskustella. Ihminen ei päästä tietoisuuteen asioita eikä tunteita, ei käsittele eikä ota vastuuta, joihin valinta on johtanut. Kiinnostusta ei ole, taustalla voi olla ikäviä kokemuksia, ja joskus on vaan lupa olla ihan pelkkänä puunhakkaajana tai leipurina. Itseäni ei ole kymmeniin vuosiin kiinnostanut möhkäleromaanit, miksi kuluttaisin niihin aikani, miksi en antaisi sitä läheisilleni.

Tänään Sanna Ukkola kirjoitti kolumnissaan blokkaamisen oikeudesta, ja katsoi sen kuuluvan valinnanvapauden piiriin, toki se sitäkin on, mutta se sisältää myös mielivaltaa. Ei törkyä tarvitse sietää, mutta yleisessä keskustelussa on siedettävä erilaisia mielipiteitä kunnioituksen pohjalta. Mielivaltaisuuden puolustaminen on kyseenalaista.

Raija

 

 

ALISTUT JA/VAI VALITSET

 

Luen parhaillaan kirjaa, ”Valta ja vuorovaikutus” Statusilmaisun perusteet, Simo Routarinne, Tammi. Se on sosiaalipsykologista lähestymistä ja vallan käyttöä kuvaava selitys käyttäytymisessämme. Olen vasta alussa, jossa kuvataan kehonkielen merkkejä alistumisesta ja dominoinnista, korkean ja matalan statuksen asennot. Tämä on totta, että meissä ilmenee tällaista, ja kirjan alussa tehdäänkin selväksi se, että tästä on hyvä olla tietoinen, ja pyrkiä eri tasoisiin vuorovaikutuksiin. ”Tässä kirjassa pyritään osoittamaan, minkälaista etua ja hyötyä tasa-arvoisesta ilmaisusta on kaikille osapuolille. Kysymys on siis lopulta siitä, kykenemmekö karsimaan eläimellisen perintömme harteiltamme tai valjastamaan sen yhteiseksi hyväksi”. edm. kirja s.22.

Joidenkin mielestä olen ärsyttävä kielenkäyttäjä, osaan kritisoida toisten kielenkäyttöä niin kuin omaanikin, mielestäni itse asiaa tutkien ja erityisen tarkkana pidän sitä, että tietoa tuottavat, kuten yliopistoinstituutiot ja media, jotka ovat erittäin merkittävässä asemassa ihmisten kehitykseen yksilöllisesti ja koko kansakuntana, vastaavat tähän vaatimukseen vastuullisesti. Käytännössä en kritisoi ihmisiä kielenkäytöstä, enemmänkin kysyn sanojen merkityksen perään, mitä niillä tarkoitamme, arvostan korkealle yksilön itseilmaisua ja olen nähnyt, että sekä kirjoittamisessa että suullisessa ilmaisussa ihminen voi mennä helposti lukkoon tuomioiden alla, eikä kykene enää tuottamaan sanakieltä. Tästäkin tuli opetus työpaikalla, kun sanojani määrättiin, missä muodossa saan niitä käyttää, mitä, milloin, miten, oma lisäykseni oli, mihin nähden, ketä varten. Tämä opetus sulki suuni enemmän kuin olisi ihmisyyteeni nähden ollut tarpeen, ja lisäsi ahdistustani sekä kauhua, traumani vahvistui.

Kuten olen aikaisemmin kertonut, olen hyvin surullinen siitä, että Suomessa psykoanalyysin kuuluvat ja määritellyt syvätunteet on poistettu yliopisto koulutuksesta, ja ihmiset kulkevat tiedostamatta omia yllykkeitään, vuorovaikutukseen vaikuttavia tekijöitä, ja elävät surutta pintapuolista vastuutonta elämää, luokittelevat, hylkivät, arvostelevat jmv. Isä Augustinoksen sanoin, me löydämme ilon vasta sitten kun olemme nähneet pimeyden. Tuo on osittain totta, mutta ajattelen sen olevan tulosta kaltoin kohtelusta, mieli on mustunut ja kadottanut lapsuuden ilon, ihmettelyn, ihailun ja oppimisen tavan, iloita näkemästään ympärillään.

Tulen surulliseksi, kun eläin meissä ottaa vallan, alistuu ja/tai dominoi, se johtaa valtataisteluun, kun sitä ruokitaan yleisesti. Ihanteeni on sanakielen kautta ymmärryksen synnyttäminen, varovaisuus, järjetön rajoittaminen ja liiallinen sementointi näissä tuottaa valtataistelua. Siksi yleissivistys olisi hyvä tulla ratkaisukeskeisen oppimisen kautta, nk. konstruktiivinen oppimiskäsitys, tällöin ihmisyyden tekijät, ja kaikki siinä olevat ihmisyyden osat ovat läsnä.

Jos pidämme yllä terminologiaa, joka johtaa asenteisiin ja yksipuolisiin käsityksiin ihmisyydestä, pidän sitä harhaanjohtamisena. Alistaminen on yksi esimerkki siitä. Monipuoliset oppimismenetelmät auttavat irti eläimellisyydestä ja johtavat parempaan vuorovaikutukseen. Havaitsemisen, havainnoinnin, ja näiden tuottamisen itsestä, ulkopuolisen näkemisen ja näitten käsitteellistämisen mahdollisimman paljon yleisesti ymmärrettävään muotoon, on perusasioita. Kun alistaminen ja dominointi ovat vahvasti kielen käytössä läsnä, ei tietoisuuteen herkästi tule kuuleminen ja näkeminen kunnioittavasti toisiamme kohtaan syväoppien.

Ymmärryksen synty ei ole aina helppoa. Jos mielikuvat ovat kovin paljon ristiriitaisia ja toinen tai itse ei ymmärrä, mitä funktioita siinä on mukana, vastahyökkäyksiä on odotettavissa, joskus näkee, että korostaakseen itseään dominoiva vetäisee matematiikan kaavoja esiin osoittaakseen toiselle, ettei hän ymmärrä asioita. Me ihmiset osaamme tosi viekkaasti näyttää paikkaa toiselle.

Tietoisuuden syntyyn vaikuttavat vahvasti sanat, joita käytämme. Onko tietoisuus vain syntynyt kehon kielestä ja sen vaikutuksesta, psyykkisestä puolustuksesta vai voiko näkemystä aukaista monen polun kautta, mitä sanoo ja kertoo sisäinen tai ulkoinen käsityksemme itsestä/minuudesta? Psyykkisestä kehityksestä on paljon tietoa ja mielen toimintaa voi tarkastella käyttäytymisessä ja minuudessa, sen ehtoja toteutumiseen. Se on palautettavissa syntymekanismeihin, alkujaan uniin, joissa mielikuvat alun perin syntyvät. Kielen käyttö ja tuottaminen on vahvan vastuun aluetta, miten kuvaamme ihmisyyttä, mihin ihmisten näkemykset kiinnittyvät. Vain ulkoista puolta tarkastellessa helposti näemme koko ihmisyyden näistä ja jäämme asenteellisella tasolla.

Raija

 

 

KAVAHDA VALTAA

Ylivalta ja sen käyttö tuottaa runsaasti ongelmia ihmisten välille. Omia sanojaan ja tekojaan on syytä varoa, henkistä väkivaltaa. Ylivallasta luopuminen tuo vapauden ja ilon itselle. Jokainen saa sanoa mielipiteensä, ainakin ajatella ja tuntea omana itsenään, toteuttaa sananvapautta, kun muistaa, että se on oma näkemys, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia toisille oman näkemyksen mukaista näkemystä. Ei ole oikeutta tunkeutua toisen ihon alle, määrittelemään, opettamaan, hylkäämään, rankaisemaan, häpäisemään jne. vain sen vuoksi, että on toista mieltä asiasta.

Valheiden levittäminen on pahuutta.

Eräs tohtoriopettajani sanoi kerran, ettei hän suostu antamaan toisesta ihmisestä lausuntoa, koska ei koskaan voi tietää miten väärä se voi olla. Opiskeluissani opettelimme kolme päivää arviointia arvostelun sijaan. Luottamus on jo niin vaativa asia oppia, että sotilastehtäviin koulutetaan ainoastaan sitä kahdeksan kuukautta Nasan koulutuksissa.

Tunnen muutaman henkilön, jotka sanovat, etteivät he tunne häpeää eikä syyllisyyttä, ”en tee koskaan väärin” olen kuullut heidän sanovan. Hellstenin sanoin he ovat hirviöitä. Olen analysoinut, että häpeää tuntematta he ovat vallan väärinkäyttäjiä, heijastavat omat tunteensa toiseen ja siirtävät häpeän toisten kannettavaksi. Heistä on tullut häpäisijöitä. Häpeä on tunne, kuten ahdistuskin, mikä tarttuu, ehkä silloin yksilöllä on taipumus samaistua toiseen häpäisijään. Ei ole viisasta antaa käyttäytymisen tunnepohjaisesti rehottaa vallattomasti, vaan puuttua niihin tekoihin, mitkä vaurioittavat ihmistä ja ihmisyyttä, pitää selkeästi esille tavoitteita ja toimintoja, mitkä tuottavat hyvinvointia periaatteita unohtamatta. Myös ajatukset ovat tekoja, käytännössä toiminta tekee vaurioita, toiminnan ja vaikuttamisen estäminen vielä pahemmin. Psykologiassa usein väistetään ihmisten vastuuta teoistaan, ja selitetään kaikki kohteen heikolla itsetunnolla ja tällä tavalla annetaan pahan tekijälle oikeus, vastuu siirretään kohteeseen.

Vallan väärin käyttäjiin ei ole helppoa vaikuttaa, he eivät kuule eivätkä näe itseään. He vaativat tosia olemaan samanlaisia kuin he itse. He keräävät ympärilleen kannustajajoukot, jotka lähtevät mukaan kelkkaan, yhteinen syyllinen on heidän taakkaansa kantaja. Kun kysyin yhteisöhäpäisemisessä, miksi menette häpäisijän puolelle, vastaus oli, ei mennä, sinä tulit meidän tontille. Se oli minun virheeni, puutuin lapseen kohdistuneeseen väkivaltaan. Ryhmään kuulumisella ei kuitenkaan voi saada omaa tonttia, jos on aliarvostettu. Syrjitty leimataan omaan nurkkaan häpeämään. Hänen ajatuksensa kumotaan, havaintonsa mitätöidään ja suljetaan ryhmästä ulkopuolelle. Olen ollut monissa ryhmissä, toteuttanut ryhmän toimintaa, sitä mitä on sovittu, leiponut, kutonut, runoillut jne. En ole tuonut omia erilaisia ajatuksiani julki, survonut niitä toisten ajatuksiin, mutta olen hyökännyt takaisin, kun minua on alettu halveksia, en häkelly pienistä asioista, suutuin vasta sitten kun oli alettu nimitellä vajaaälyiseksi ja skitsofreenikoksi. Tällöin juuri ryhmäenemmistö on siirtynyt puolustamaan häpäisyä. Me olemme puolueettomia, valitsemme oikean ja väärän, he sanoivat. Sinua ei vain kuunnella, ymmärrät asiat väärin.

Häpäisijöihin liittyjät joutuvat riippuvuussuhteeseen, päähäpäisijällä on valtaa taloudellisesti, rooli hierarkiassa korkeammalla, pelko johdetulla, tiedon valtaa luoda mielikuvia, joissa oma etu tulee näkyviin, ei uhrin.

Ihmisellä pitää olla valtaa omaan itseen nähden, opetti valtaa tutkinut opettajani joskus koulutuksessa, ymmärtää se, että on vastuussa itsestään, kuten mainiosti Maija-Riitta Ollila kuvasi, pitää jalkansa pöydän alla ja vertasi sitä Tapio Rautavaaran lauluun, ”Itse tuoppini jäljet mää tunnen.”

Joukkovallan ihannointi on yksi pääsyy, miksi uhraamista esiintyy. Se on esim. työpaikoilla johtamismenetelmä, mille voi tulla tukea terveydenhuoltojärjestelmästä. Tervettä häpeää ei osata erottaa häpäisemisestä. Häpäiseminen on menetelmä, ja vallan väärin käyttöä, eikä liity ihmisen ominaisuuksiin, tunteita ei voi estää, mutta voi valita, miten valtaa käyttää ja häpäisee toista. Katsotaan, että on pienempi paha uhrata yksi henkilö, kuin koko yhteisön ottaa vastuuta ja kantaa syyllisyyttä. Se on vallan väärinkäyttöä, vallan antamista ja ottamista väärin perustein. Kaikissa yhteisöissä olen kohdannut yhden yhteisen ongelman, vihamielikuvien levittämisen, mitä johtaa ylivaltaan pyrkijä, ja muita ongelmia, jotka ovat liittyneet esim. kilpailuun, jossa yhteisön henkinen eetos, täydellisyyteen pyrkiminen ovat johtaneet loppuun palamisiin, tapojen valta, järjettömyys ja ammattitaidon puute.

Työyhteisössä, missä työskentelin koko elämäni eri pisteissä, oli päällikkönä kommunistiaatetta noudattava henkilö. Hän määräsi, kuinka minuun oli suhtauduttava, ja siinä ei mitkään yleiset normit ja korkeamman tahon vaatimukset auttaneet häneen. Työntekijät ovat kovin tottelevaisia, ja heille syntyi siitä niin paljon häpeää, etteivät he enää kyenneet kohtaamaan minua, tai sitten jäivät yleisen syyttäjän rooliin. Vaikka kommunismi on häivytetty yleisessä mediassa, sen jäljet elää vahvana käytännöissä ja se tulee esiin myös uskontojen varjolla. Anteeksipyyntö/anto puheet ovat turhia, elleivät ihmiset luovu kontrolloimasta toisia ja käyttävät häpäisyvaltaa, asettavat itsensä toisen yläpuolelle ja jatkavat halveksuntaa, ellei johtajat lopeta ohjeistamasta toimimaan halveksuen ja kontrolloiden, ellei viralliset menetelmät kehity, ja ihmiset luovu heille kuulumattomasta vallasta. Kaiken taustalla on se, että tarinan avulla pidetään kontrollia, jossa ei kerrota koko totuutta, ja uhri maksaa viulut. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulta ei koskaan kysyttäisi mitään, vaan muut päättäisivät kaikesta huomioimatta sinua?

Raija