MIELI AIVOJEN POIMUISSA

Kuuluu kai ikääni, että tarkastelen menneisyyttä, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja, kohtalon kouraa, kehitystäni, asioita, joihin olen voinut vaikuttaa ja joihin en. Katselen arvojani, kuinka ne sopivat yhteisöihin ja muiden ihmisten arvoihin. Moni on koulutuksissa ja muissa kehityssysteemeissä törmännyt mielen karttaan, piirtämällä itsestään aivokuvan, mitä siellä oikein liikkuu. Nykyisin katselen mielen karttaa enemmän tapahtumamuistin kautta.

Kokeilen nyt kartan piirturia kuljettamalla ihmisoikeuksien kautta, kuinka ne vaikuttavat kontekstissa tapahtumiin, joissa arvot varmasti sivuavat sitä, mitä olen saanut pitää tavoitteena ja mitä on tullut kylkiäisenä ja mitä olen saanut valita ja mitä en.

Otan ajan iässäni neljännesvuosisadan alusta, jolloin rakastuin mieheeni ja kuten siinä iässä useimmiten, se oli hyvin aistillista, mutta se oli vilpitöntä ihastusta. Puhuimme asioista, olimme toiminnallisia, kävimme paljon kulttuurin riennoissa ja matkustelimme. Se oli ensimmäinen kerta aikuisiässä, kun minun oli mahdollista nähdä itseäni enemmän ja ottaa traumani käsittelyyn. Koska mielenterveyspalveluissa ei haluttu kuulla traumaani, kirjoitin sen kirjaksi fiktioiden. Minulla oli vahva lapsiminä, sanakieli oli voimavarani ja sain ylös itseäni kipujen saarilta. Jaksoin kivuistani huolimatta ja aviosuhteeni voimasta mennä eteenpäin ja pyrkiä johonkin. Tosin omaa valintaa ei ollut työmarkkinoilla, koska maailma oli mennyt hurjasti eteenpäin kehityksessä ja minulla oli vain -50 luvun kansakoulun opiskelu takana. Kaikki oli aloitettava alusta, perusopinnoista.

Tuosta rakkausavioliiton alun ajasta voin sanoa, että mieleni alkoi toimia, halusin ja tahdoin jotakin omavalintaisesti, sitä ennen olin vain kuollut laho puu, joka ei aistinut. Voin sanoa tunnistaneena mielialat, eli moodin, jossa tulee esiin mielen kaksinaisuus, hyvän olon ja pahan olon tunteet. Tuli pettymyksiä, joissa mieliala laski, tuli saavutuksia, joissa mieliala nousi, eikä se vaikuttanut masennukselta vaan normaalilta elämän vastustukselta. Mutta sitten ykskaks, tuli syvä masennus, putosin täysin, romahdin mielestäni. (tällöin minua uhattiin työnantajan taholta koulutukseen, olin yksinhuoltaja, muutoin menettäisin työni, ja kirjaani ei voitu julkaista tabuongelman vuoksi ja ne synnyttivät romahduksen, koska olin aiemmin nuoruudessa kokenut raiskauksen ja siitä puhuminen leimattiin minun mielikuvitukseksi, itsemääräämisoikeuteni vietiin alistamalla muiden tahtoon, heidän luomaansa tarinaan tapahtumasta. Traumani nuoruudesta nousi pintaan, sillä silloin minulta vietiin oikeus puhumiseen ja valintaan ja nyt se tuli yhteisön taholta)

Myöhemmin miehelläni oli töissä hirveät paineet, -90 luvun lama masensi ja toi liikaa töitä, oli pelastettava firma konkurssilta. Emme ehtineet antaa aikaa toisillemme ja avioliittomme kariutui molempien traumojen vaikutuksesta, rakkaus ei enää riittänyt. Töissä olin tarkkailun alaisena hallinnon määräyksestä, koska olin romahtanut ja mielenterveysongelmiin suhtauduttiin erittäin pilkallisesti ja aliarvioiden ihmisyyttä, ymmärtämättä mistä oli kysymys. Normaali puheyhteys ei toiminut, jäin ilman sitä vahvaa kielellistä ilmaisuoikeutta, joka oli syvästi juurtunut sieluuni lapsuudessa, jakamisen oikeus. Puhetaidon puute oli ongelmana sekä koulutuksessa, että työpaikalla, joukkovaltaa uskottiin parhaaksi kehittäjäksi ja totuuden kertojaksi, vaikka niiden ylläpitäjinä oli usein pari mielipidejohtajaa vallanhimoisine piirteineen ja valitettavan usein valheita kantaen.

Syvä masennus tuli tunteiden ja sanakielen sulkemisesta minuudessa ja ihmisoikeuksien menetyksestä, se ikään kuin katosi olemassaolostaan, ja yhteisön antama pakkorooli otti vallan, mikä tuntui lyijyn painoiselta aivoissa.

Voin sanoa, että nuo lyijyaivot eivät olisi koskaan palanneet normaaliksi, ellen olisi saanut lääkitystä. Henkisellä puolella itseksi tuleminen ja vapautuminen vaati yksinäisyyteen menemisen, yhteisön tekemästä väkivallasta ulospääsyn. Lyijyaivoja piti treenata takaisin aistiliikkuvuuteen, ja paras hoitomuoto minulle siinä oli näytteleminen kesäteatterissa, sekä kirjoittaminen. Sanakieli, mikä oli minuun kehittynyt kunnioituksen kautta suhteessa äitiini, ja leikin oikeudella puhetta ja ajattelua kokoanisuudessaan oppien, kohtasi yhteisövallan todellisuuden, mikä oli raakaa ja brutaalia. Pystyin keskustelemaan asiasta kuin asiasta, eikä sana ottanut mielessä valtaa, mutta halveksunta, pilkka ja ivaaminen ihmisyyteni aliarvioinnissa nosti karvani pystyyn, hyökkäsin kuin peto tällaista vastaan, en ymmärtänyt, että se oli sitä nk. normi-ihmisyyttä, mitä salattiin kaikilta, että oma pahuus saadaan siirrettyä toiseen ja kaunis narratiivi kukoisti. Työpaikalla ei voinut sanoa asiasta mitään, paine purkautui läheisiin.

Olikohan se kreikkalainen filosofi nimeltään Augustinos, joka sanoi, mene itseesi!

Raija