Kuuluu kai
ikääni, että tarkastelen menneisyyttä, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja, kohtalon
kouraa, kehitystäni, asioita, joihin olen voinut vaikuttaa ja joihin en.
Katselen arvojani, kuinka ne sopivat yhteisöihin ja muiden ihmisten arvoihin.
Moni on koulutuksissa ja muissa kehityssysteemeissä törmännyt mielen karttaan,
piirtämällä itsestään aivokuvan, mitä siellä oikein liikkuu. Nykyisin katselen
mielen karttaa enemmän tapahtumamuistin kautta.
Kokeilen nyt
kartan piirturia kuljettamalla ihmisoikeuksien kautta, kuinka ne vaikuttavat
kontekstissa tapahtumiin, joissa arvot varmasti sivuavat sitä, mitä olen saanut
pitää tavoitteena ja mitä on tullut kylkiäisenä ja mitä olen saanut valita ja
mitä en.
Otan ajan iässäni
neljännesvuosisadan alusta, jolloin rakastuin mieheeni ja kuten siinä iässä
useimmiten, se oli hyvin aistillista, mutta se oli vilpitöntä ihastusta.
Puhuimme asioista, olimme toiminnallisia, kävimme paljon kulttuurin riennoissa
ja matkustelimme. Se oli ensimmäinen kerta aikuisiässä, kun minun oli
mahdollista nähdä itseäni enemmän ja ottaa traumani käsittelyyn. Koska
mielenterveyspalveluissa ei haluttu kuulla traumaani, kirjoitin sen kirjaksi
fiktioiden. Minulla oli vahva lapsiminä, sanakieli oli voimavarani ja sain ylös
itseäni kipujen saarilta. Jaksoin kivuistani huolimatta ja aviosuhteeni
voimasta mennä eteenpäin ja pyrkiä johonkin. Tosin omaa valintaa ei ollut
työmarkkinoilla, koska maailma oli mennyt hurjasti eteenpäin kehityksessä ja
minulla oli vain -50 luvun kansakoulun opiskelu takana. Kaikki oli aloitettava
alusta, perusopinnoista.
Tuosta rakkausavioliiton
alun ajasta voin sanoa, että mieleni alkoi toimia, halusin ja tahdoin jotakin omavalintaisesti,
sitä ennen olin vain kuollut laho puu, joka ei aistinut. Voin sanoa
tunnistaneena mielialat, eli moodin, jossa tulee esiin mielen kaksinaisuus,
hyvän olon ja pahan olon tunteet. Tuli pettymyksiä, joissa mieliala laski, tuli
saavutuksia, joissa mieliala nousi, eikä se vaikuttanut masennukselta vaan
normaalilta elämän vastustukselta. Mutta sitten ykskaks, tuli syvä masennus,
putosin täysin, romahdin mielestäni. (tällöin minua uhattiin työnantajan
taholta koulutukseen, olin yksinhuoltaja, muutoin menettäisin työni, ja
kirjaani ei voitu julkaista tabuongelman vuoksi ja ne synnyttivät romahduksen,
koska olin aiemmin nuoruudessa kokenut raiskauksen ja siitä puhuminen
leimattiin minun mielikuvitukseksi, itsemääräämisoikeuteni vietiin alistamalla
muiden tahtoon, heidän luomaansa tarinaan tapahtumasta. Traumani nuoruudesta
nousi pintaan, sillä silloin minulta vietiin oikeus puhumiseen ja valintaan ja
nyt se tuli yhteisön taholta)
Myöhemmin miehelläni
oli töissä hirveät paineet, -90 luvun lama masensi ja toi liikaa töitä, oli
pelastettava firma konkurssilta. Emme ehtineet antaa aikaa toisillemme ja
avioliittomme kariutui molempien traumojen vaikutuksesta, rakkaus ei enää
riittänyt. Töissä olin tarkkailun alaisena hallinnon määräyksestä, koska olin
romahtanut ja mielenterveysongelmiin suhtauduttiin erittäin pilkallisesti ja
aliarvioiden ihmisyyttä, ymmärtämättä mistä oli kysymys. Normaali puheyhteys ei
toiminut, jäin ilman sitä vahvaa kielellistä ilmaisuoikeutta, joka oli syvästi
juurtunut sieluuni lapsuudessa, jakamisen oikeus. Puhetaidon puute oli ongelmana
sekä koulutuksessa, että työpaikalla, joukkovaltaa uskottiin parhaaksi
kehittäjäksi ja totuuden kertojaksi, vaikka niiden ylläpitäjinä oli usein pari
mielipidejohtajaa vallanhimoisine piirteineen ja valitettavan usein valheita
kantaen.
Syvä masennus
tuli tunteiden ja sanakielen sulkemisesta minuudessa ja ihmisoikeuksien menetyksestä,
se ikään kuin katosi olemassaolostaan, ja yhteisön antama pakkorooli otti
vallan, mikä tuntui lyijyn painoiselta aivoissa.
Voin sanoa,
että nuo lyijyaivot eivät olisi koskaan palanneet normaaliksi, ellen olisi
saanut lääkitystä. Henkisellä puolella itseksi tuleminen ja vapautuminen vaati
yksinäisyyteen menemisen, yhteisön tekemästä väkivallasta ulospääsyn.
Lyijyaivoja piti treenata takaisin aistiliikkuvuuteen, ja paras hoitomuoto minulle
siinä oli näytteleminen kesäteatterissa, sekä kirjoittaminen. Sanakieli, mikä
oli minuun kehittynyt kunnioituksen kautta suhteessa äitiini, ja leikin
oikeudella puhetta ja ajattelua kokoanisuudessaan oppien, kohtasi yhteisövallan
todellisuuden, mikä oli raakaa ja brutaalia. Pystyin keskustelemaan asiasta
kuin asiasta, eikä sana ottanut mielessä valtaa, mutta halveksunta, pilkka ja
ivaaminen ihmisyyteni aliarvioinnissa nosti karvani pystyyn, hyökkäsin kuin
peto tällaista vastaan, en ymmärtänyt, että se oli sitä nk. normi-ihmisyyttä,
mitä salattiin kaikilta, että oma pahuus saadaan siirrettyä toiseen ja kaunis
narratiivi kukoisti. Työpaikalla ei voinut sanoa asiasta mitään, paine
purkautui läheisiin.
Olikohan se kreikkalainen
filosofi nimeltään Augustinos, joka sanoi, mene itseesi!
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti