KUN TRAUMAT TÖRMÄÄVÄT

Traumoja on jokaisella ihmisellä, alkaen syntymätraumasta, liittyen elämän tapahtumiin, helpompia ja vaikeampia. Trauma aktivoituu, kun sinua kohti hyökätään, alkaa vastahyökkäys. Se on perusasetelma ihmisyydessä, jossa olemme puolustusvalmiudessa. Kaikilla tätä syntymätraumaa ei ole samanlaisena, jos on esim. syntynyt keisarinleikkauksella, tällöin opitut arvot ovat vahvimmin vaikuttamassa. Tietenkin on vielä ihmisluonne, mikä mielestäni on toiminnallisesti kehittynyt, mutta en uskalla sanoa tästä enempää, sillä Keltinkangas-Järvinen voisi rääkäistä aika pahasti.  

Mutta voiko olla niin, että tämä syntymätrauma ei aktivoidu puolustukseen, jos hoiva on ollut liian lempeää ja olet saanut elää vapaudessa kuin taivaan lintu, nauttinut ja iloinnut elämästä, ja keho jää äärimmäisissä tapauksissa alijäämäiseksi vastuuttoman vapauden alle. Pahimmillaan väkivallan jälkeen lamaantuneena puolustukseni ei toiminut ja myöhemmin aggressio nousi pintaan turvan ollessa riittävä, kun kaltoin kohtelu rynni sisään ovista ja ikkunoista. Aggressio ei ole alkujaan vietti, se on puolustusmekanismi, mikä on ikään kuin jäänne syntymäpuristuksesta, ahdistuksesta, mutta siitä voi tulla myös tapa toimintaan.

Olen törmännyt monissa ryhmissä ongelmiin ihmissuhteissa, joissa traumat estävät puhumista ja riitely on jatkuvaa, tai sulkeutumista ja eristämistä. Tämä näkyy erityisesti kohtelussa, toiseen suhtautumisessa, erilaisuudessa ja eriarvoisuudessa. Kun ajattelet työtä, jossa keskustellaan tavoitteista ja niihin ei vielä kokemuksena vaikuta tunteet vahvemmin, niin että keinojen toteutus tuottaisi ristiriitoja, silloin ne eivät ole niin yleisiä tavallisten ihmisten parissa. Tällöin on enemmän kysymys tietoisesta toiminnasta. Sitten on nämä ideologiset juntit, jotka ovat päättäneet hallita muita järjettömillä ihmiskuvillaan, vieden oikeudet omaan valintaan, kehitykseen, tunteisiin, koulutukseen ja oppimiseen, jolloin ihmisten tunteet nostavat vihaa. Valitettavasti on sanottava, että kulttuureita seuratessa tulee sellainen tuntuma, että tätä ongelmaa on enemmän miehillä.

Kun traumat ovat käsittelemättä, asia, joka tuodaan esiin, sana, jolla se lausutaan, saattaa nostaa pintaa kauhun tunteet ja ihmiset eivät kykene erittelemään asiaa, vaan se tulee yhtenä möykkynä, negatiivisena voimatunteena esiin ja silloin sitä on vaikea hallita. Asia voi olla tabu. Tällöin syntyy vihaa ja hyökätään esille tuovaa henkilöä kohtaan tai otetaan sijaisuhri. Rankimmin hyökkäyksiä saavat heikommassa asemassa olevat, mutta toki vahvat auktoriteetitkin, jos vaikka taustalla on vihaa omia vanhempiaan kohtaan tmv. osaamista, kauneutta, ihanteellisuutta, varallisuutta tai vaikka liikaa aggressiota. Auktoriteetti, joka on hyvällä kontekstilla kasvanut auktoriteettiasemaan, kestää hyökkäykset, ja hänellä on usein tukiverkkoja ympärillä, mutta heikommassa asemassa olevalle se voi olla herkemmin tie vaikeaan masennukseen, tavoitteita ei ole mahdollista luoda. Jos asia tapahtuu harvoin, sen voi ohittaa, mutta jos lyönnit vain jatkuvat, se on vaikeampaa, monien asioiden epäonnistuminen rakentaa vaaran suuremmaksi.

Joitakin aikoja sitten olin ryhmässä, jossa puhuin rikoksen uhriksi joutumisesta, se vain purkautui, eikä vielä päässyt tunnetason käsittelyyn. Kun tunteet lopulta pääsivät vapauteen kauhun keskeltä, päätin puhua minun syyllistämisestä, tuomitsemisesta ja häpäisystä, joita jouduin kokemaan jäsenten taholta. Mutta heille asian esille tulo tuotti kauhua, olivatko he tehneet niin. Ei, he kielsivät, sinä kuvittelet, sinä keksit, sinä et ymmärrä, minä en välitä sinusta, taas jauhat samaa, jankutat, elät mielikuvituksessa. He eivät nähneet itseään, kun suhde oli valtaa eikä kunnioitusta. He eivät edes huomanneet, että aloin puhua toisesta asiasta, syyllistämisestä, enkä tapahtumasta. Kauhu vei heidät eriytymättömään tilaan, tunnemöykkyyn, jossa he eivät osanneet eritellä asiaa ja puhuminen oli mahdotonta. Yhteisötason syrjinnässä asioiden esille tuojat suljetaan usein ulkopuolelle, heille ei kerrota asioita, etteivät he voisi osallistua ja vaikuttaa, se on tätä salailun kulttuuria. Paljastuminen ja rehellisyys ovat ihmisille vaikeita asioita, ja usein masentuneet ja lyödyt ovat realisteja, joita ihanteiden harhoissa elävät eivät halua kohdata. Vaikka valhe on monelle osittain tiedostamatonta, usealle tiedostettua, valhe ei voi olla päämäärä. On kohteliasta olla hiljaa, vaieta asiasta, mikä loukkaa ja on mahdotonta käsitellä, mutta oppimaan pitää pyrkiä aina huomioiden yksilön tarpeet ja kyvyt.

Joskus näkee sitäkin, että syrjitty ja häpäisty ei enää kestää yhtään asian käsittelyä. Eräs jo edesmennyt nainen, jonka mies käytti tyttäriä hyväksi, haki oikeudelta päätöksen, ettei asiaa saa tuoda julkisuuteen kuin vasta 100 vuoden kuluttua tapauksesta, jolloin uhrit ovat mahdollisesti kuolleet. Valtaa väärin käyttävät pärjäävät paremmin tarinoidensa turvin, sillä he vain luovat uuden tarinan ja unohtavat totuuden, uusi tarina luo mielekkyyttä tavoitteellisuuden kautta.

Traumojen hoitaminen vaatii kaikkien osapuolten sitoutumista ja trauman käsittelyä monella tasolla, trauman kokijalla, tekijällä, kuulijalla, näkijällä. Ellemme hoida traumojamme, ne siirtyvät vihana toisiin, syyllistämisenä, uhraamisena, julmina tekoina ja joissa menetetään ihmishenkiä. Toivoisi jo päästävän tästä uskonnollisesta uhrauskulttuurista eroon. Mutta tuntuu vieläkin, että jopa ammattipiireissä luotetaan tarinan kertojiin, niihin tavoiteajattelijoihin, joissa ihanteet ovat johtamassa näkemystä, ja uhrit saavat kantaa syyllisyyden, ristiriitoja ei nähdä. Tässä on myös kysymys siitä, että tarkkailijat, hallitsevat ja vallan väärinkäyttäjät elävät täydellisyyden harhassa, joko asioiden tai itsensä suhteen. Eri asioissa tavoitteet vaikuttavat eri tavoin, tunne-elämässä ne voi olla tiedostamattomia, mutta myös tietoisia.

Ihmiset jäävät myös herkästi liian vähäisiin näkemyksiin toisesta ihmisestä, vuosikymmeniä sitten tapahtuneissa asioissa, eikä muutosta asenteessa tapahdu, ei huomioida, että ihminen muuttuu ja kehittyy ja tämä tulee juuri siitä, ettei puhuta eikä selvitetä asioita, jäädään valta-asemiin, uhriudutaan ja selitellään. Yhtäkkiä sanotaan, en minä kestä tuota ihmistä, vaikka on kestetty vuosikausia hyvin, mutta kun joku häpeällinen asia paljastuu, paetaan, puhumattomuus ja salailu on estänyt tunteiden käsittelyn.

Syrjityn identifioituminen ei onnistu, jos hän ei voi liittyä persoonallisella tasolla ryhmään ja samaistua arvoihin. Identiteetti eli pysyvyys siis vaurioituu ja yksilö on tuuliajolla, menee sattumien mukaan, itsetunto heikkenee jne. Tästä syystä käytöksen ja hyvien tapojen oppiminen ja kohtelu on enemmän kuin tärkeää, että yksilö voisi myös kehittyä. Yksilön mahdollisuudet eivät suinkaan ole rajattomat, minuus voidaan tuhota monella tapaa, tutkituimpia lienee ärsyketyhjiöön saattaminen, mikä juuri syrjinnässä tapahtuu. Minulle se tehtiin totaalisesti yhteisössä ja mikä jatkuu yhä tänä päivänä. Onneksi on muita kanavia, jossa ärsykkeitä voi löytää, mutta vahvan itsetunnon se on vaatinut.

Raija