Traumoja on
jokaisella ihmisellä, alkaen syntymätraumasta, liittyen elämän tapahtumiin,
helpompia ja vaikeampia. Trauma aktivoituu, kun sinua kohti hyökätään, alkaa
vastahyökkäys. Se on perusasetelma ihmisyydessä, jossa olemme puolustusvalmiudessa.
Kaikilla tätä syntymätraumaa ei ole samanlaisena, jos on esim. syntynyt
keisarinleikkauksella, tällöin opitut arvot ovat vahvimmin vaikuttamassa.
Tietenkin on vielä ihmisluonne, mikä mielestäni on toiminnallisesti kehittynyt,
mutta en uskalla sanoa tästä enempää, sillä Keltinkangas-Järvinen voisi
rääkäistä aika pahasti.
Mutta voiko
olla niin, että tämä syntymätrauma ei aktivoidu puolustukseen, jos hoiva on
ollut liian lempeää ja olet saanut elää vapaudessa kuin taivaan lintu, nauttinut
ja iloinnut elämästä, ja keho jää äärimmäisissä tapauksissa alijäämäiseksi
vastuuttoman vapauden alle. Pahimmillaan väkivallan jälkeen lamaantuneena
puolustukseni ei toiminut ja myöhemmin aggressio nousi pintaan turvan ollessa
riittävä, kun kaltoin kohtelu rynni sisään ovista ja ikkunoista. Aggressio ei
ole alkujaan vietti, se on puolustusmekanismi, mikä on ikään kuin jäänne
syntymäpuristuksesta, ahdistuksesta, mutta siitä voi tulla myös tapa toimintaan.
Olen
törmännyt monissa ryhmissä ongelmiin ihmissuhteissa, joissa traumat estävät
puhumista ja riitely on jatkuvaa, tai sulkeutumista ja eristämistä. Tämä näkyy
erityisesti kohtelussa, toiseen suhtautumisessa, erilaisuudessa ja
eriarvoisuudessa. Kun ajattelet työtä, jossa keskustellaan tavoitteista ja niihin
ei vielä kokemuksena vaikuta tunteet vahvemmin, niin että keinojen toteutus
tuottaisi ristiriitoja, silloin ne eivät ole niin yleisiä tavallisten ihmisten
parissa. Tällöin on enemmän kysymys tietoisesta toiminnasta. Sitten on nämä
ideologiset juntit, jotka ovat päättäneet hallita muita järjettömillä
ihmiskuvillaan, vieden oikeudet omaan valintaan, kehitykseen, tunteisiin, koulutukseen
ja oppimiseen, jolloin ihmisten tunteet nostavat vihaa. Valitettavasti on sanottava,
että kulttuureita seuratessa tulee sellainen tuntuma, että tätä ongelmaa on
enemmän miehillä.
Kun traumat
ovat käsittelemättä, asia, joka tuodaan esiin, sana, jolla se lausutaan,
saattaa nostaa pintaa kauhun tunteet ja ihmiset eivät kykene erittelemään
asiaa, vaan se tulee yhtenä möykkynä, negatiivisena voimatunteena esiin ja
silloin sitä on vaikea hallita. Asia voi olla tabu. Tällöin syntyy vihaa ja
hyökätään esille tuovaa henkilöä kohtaan tai otetaan sijaisuhri. Rankimmin
hyökkäyksiä saavat heikommassa asemassa olevat, mutta toki vahvat
auktoriteetitkin, jos vaikka taustalla on vihaa omia vanhempiaan kohtaan tmv.
osaamista, kauneutta, ihanteellisuutta, varallisuutta tai vaikka liikaa
aggressiota. Auktoriteetti, joka on hyvällä kontekstilla kasvanut
auktoriteettiasemaan, kestää hyökkäykset, ja hänellä on usein tukiverkkoja
ympärillä, mutta heikommassa asemassa olevalle se voi olla herkemmin tie
vaikeaan masennukseen, tavoitteita ei ole mahdollista luoda. Jos asia tapahtuu
harvoin, sen voi ohittaa, mutta jos lyönnit vain jatkuvat, se on vaikeampaa,
monien asioiden epäonnistuminen rakentaa vaaran suuremmaksi.
Joitakin
aikoja sitten olin ryhmässä, jossa puhuin rikoksen uhriksi joutumisesta, se
vain purkautui, eikä vielä päässyt tunnetason käsittelyyn. Kun tunteet lopulta
pääsivät vapauteen kauhun keskeltä, päätin puhua minun syyllistämisestä, tuomitsemisesta
ja häpäisystä, joita jouduin kokemaan jäsenten taholta. Mutta heille asian
esille tulo tuotti kauhua, olivatko he tehneet niin. Ei, he kielsivät, sinä
kuvittelet, sinä keksit, sinä et ymmärrä, minä en välitä sinusta, taas jauhat
samaa, jankutat, elät mielikuvituksessa. He eivät nähneet itseään, kun suhde
oli valtaa eikä kunnioitusta. He eivät edes huomanneet, että aloin puhua
toisesta asiasta, syyllistämisestä, enkä tapahtumasta. Kauhu vei heidät
eriytymättömään tilaan, tunnemöykkyyn, jossa he eivät osanneet eritellä asiaa
ja puhuminen oli mahdotonta. Yhteisötason syrjinnässä asioiden esille tuojat
suljetaan usein ulkopuolelle, heille ei kerrota asioita, etteivät he voisi
osallistua ja vaikuttaa, se on tätä salailun kulttuuria. Paljastuminen ja
rehellisyys ovat ihmisille vaikeita asioita, ja usein masentuneet ja lyödyt ovat
realisteja, joita ihanteiden harhoissa elävät eivät halua kohdata. Vaikka valhe
on monelle osittain tiedostamatonta, usealle tiedostettua, valhe ei voi olla
päämäärä. On kohteliasta olla hiljaa, vaieta asiasta, mikä loukkaa ja on
mahdotonta käsitellä, mutta oppimaan pitää pyrkiä aina huomioiden yksilön
tarpeet ja kyvyt.
Joskus näkee
sitäkin, että syrjitty ja häpäisty ei enää kestää yhtään asian käsittelyä. Eräs
jo edesmennyt nainen, jonka mies käytti tyttäriä hyväksi, haki oikeudelta
päätöksen, ettei asiaa saa tuoda julkisuuteen kuin vasta 100 vuoden kuluttua
tapauksesta, jolloin uhrit ovat mahdollisesti kuolleet. Valtaa väärin käyttävät
pärjäävät paremmin tarinoidensa turvin, sillä he vain luovat uuden tarinan ja
unohtavat totuuden, uusi tarina luo mielekkyyttä tavoitteellisuuden kautta.
Traumojen
hoitaminen vaatii kaikkien osapuolten sitoutumista ja trauman käsittelyä
monella tasolla, trauman kokijalla, tekijällä, kuulijalla, näkijällä. Ellemme
hoida traumojamme, ne siirtyvät vihana toisiin, syyllistämisenä, uhraamisena,
julmina tekoina ja joissa menetetään ihmishenkiä. Toivoisi jo päästävän tästä
uskonnollisesta uhrauskulttuurista eroon. Mutta tuntuu vieläkin, että jopa
ammattipiireissä luotetaan tarinan kertojiin, niihin tavoiteajattelijoihin,
joissa ihanteet ovat johtamassa näkemystä, ja uhrit saavat kantaa syyllisyyden,
ristiriitoja ei nähdä. Tässä on myös kysymys siitä, että tarkkailijat,
hallitsevat ja vallan väärinkäyttäjät elävät täydellisyyden harhassa, joko
asioiden tai itsensä suhteen. Eri asioissa tavoitteet vaikuttavat eri tavoin,
tunne-elämässä ne voi olla tiedostamattomia, mutta myös tietoisia.
Ihmiset
jäävät myös herkästi liian vähäisiin näkemyksiin toisesta ihmisestä,
vuosikymmeniä sitten tapahtuneissa asioissa, eikä muutosta asenteessa tapahdu,
ei huomioida, että ihminen muuttuu ja kehittyy ja tämä tulee juuri siitä, ettei
puhuta eikä selvitetä asioita, jäädään valta-asemiin, uhriudutaan ja
selitellään. Yhtäkkiä sanotaan, en minä kestä tuota ihmistä, vaikka on kestetty
vuosikausia hyvin, mutta kun joku häpeällinen asia paljastuu, paetaan, puhumattomuus
ja salailu on estänyt tunteiden käsittelyn.
Syrjityn
identifioituminen ei onnistu, jos hän ei voi liittyä persoonallisella tasolla
ryhmään ja samaistua arvoihin. Identiteetti eli pysyvyys siis vaurioituu ja
yksilö on tuuliajolla, menee sattumien mukaan, itsetunto heikkenee jne. Tästä
syystä käytöksen ja hyvien tapojen oppiminen ja kohtelu on enemmän kuin
tärkeää, että yksilö voisi myös kehittyä. Yksilön mahdollisuudet eivät suinkaan
ole rajattomat, minuus voidaan tuhota monella tapaa, tutkituimpia lienee
ärsyketyhjiöön saattaminen, mikä juuri syrjinnässä tapahtuu. Minulle se tehtiin
totaalisesti yhteisössä ja mikä jatkuu yhä tänä päivänä. Onneksi on muita
kanavia, jossa ärsykkeitä voi löytää, mutta vahvan itsetunnon se on vaatinut.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti