TIETOISUUDEN TUOLLE PUOLEN

 

Muistaakseni kirjassaan ”Hulluuden houkutus” filosofi Timo Airaksinen puhuu tahdon ja halun oikeudesta ihmisyydessä ja niiden ongelmista. Jostain syystä hän ei pohdi siinä sitä, mitä tapahtuu, jos niitä ei saa olla, mikä on sosiaalista todellisuutta, kun ei esim. puheoikeutta ole. Airaksinen on tunnustanut olevansa ateisti. Tänään kuuntelin Maija-Riitta Ollilan elämänkatsomusta ja hänen filosofiaansa Areenalta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä monissa asioissa. Itselläkin epäilyni on kohdistunut psykologiassa kummallisuuksiin, kuten uskonnoissakin ja myös tieteessä, jossa järki ja totuus on viheltänyt kauas uskomuksiin ja todennettavissa olevien asioiden ulkopuolelle. Kaikki ei ole tutkittavissa ja tulkittavissa tunne-elämän ja sanojen kautta, ja sitä kautta mitätöitävissä ihmisen minuus ainoastaan heijastavaksi, ylimieliseksi ja/tai luopujaksi. Filosofisesti tiedon muodostuksessa arvokäsitteet ovat syntyjään abstrakteja, joita avaamisen kautta viedään konkretiaan.

Jos ihminen on liian tietoinen ja elää vain kielitietoisuuden varassa, ei oivalluksen lankoja kulje taiteiden ja filosofian kautta kysymykseksi tiedon muodostumiseen ja loogisuuteen, elämän tarkoituksessa ja merkityksessä tunteisiin, ja havaintoihin moninaisuudessa, eritasoisiin tarkasteluihin erilaisissa näkökulmissa, myötätuntoon ja ihmisyyden huomioimiseen sekä näkemiseen, että kuulemiseen, uuden syntymiseen, minuuden kurkotuksiin, kuten Ollila sanoo. Tämä on juuri sudenkuoppa, johon tiede on langennut ja keskiluokkaistuneiden arvojen ongelma, lukeminen ei kasvun kannalta ole niin ratkaisevaa kuin tutkiminen. Tarina on ollut viimeaikojen ylistetyimpiä yleisen tiedon eetoksessa, olen vastustanut tätä jo kauan, ja tästä myös Ollila puhuu, tietoa pitää ahmia, mutta nähdä sen vaarat. Pelkkä mielikuvitus ei riitä näkemään totuutta, ja ainoastaan kehoaistimuksia ruokkimalla ja yllyttämällä ajaudumme ajattelusta ulos, tunteet ovat vain reaktioita toisiin nähden vuorovaikutuksissa, eivätkä omat syvätunteet heijasteisena tule näkyviksi itselle, kateus, ahneus, viha, ylpeys, himo, laiskuus ja ylensyönti, ne seitsemän kuolemansyntiä.

Ihmiskuva, jossa halu ja tahto toimii, voi olla kielitietoisuuden ulottuvuuden lisäksi toimivaa, kuten mieli ja tunteet, ja taiteellisuuden kautta löytämään itsestään ja muista sellaista, mikä avaa näkemään täydellistyvää ihmisyyttä, mutta liikaa yhtä puolta toteuttaessaan ne sokeutuvat näkemään sitä mitä puuttuu ihmisyydestä, osista kokonaisuuteen rakentuen. Tunteet ovat tärkeä osa ihmisyydessä, joiden hoitaminen niin että ihminen tulee tietoiseksi niistä, on oleellista, että ihmisen tietoisuus voi kehittyä, itsehallinta. Tunteet syntyvät kokemuksesta, syvässä masennuksessa tunteita ei synny tai jos syntyy ne eivät tule tietoiseksi ja niitä ei saa käsittelyyn kauhun vuoksi, koska kauhu hajottaa ajatuksen mielen kautta. Siksi on tärkeää huomioida teot, joita yksilölle tehdään, mitä ihminen itse tai toiset tekevät. Jos tätä ei huomioida tunteiden hoito on turhaa, vain oireiden helpottamista, ei syiden selvittämistä. Valitettavasti näen tieteen tuoman ja uskontojen sävyttämän ihmiskuvan puutteellisena, jossa vain huomioidaan osia, ja hoidetaan ihmisoikeuksien puutteesta johtuvien oireiden häntää.

Kun Suomessa on viimeiset vuodet ajauduttu yhä enemmän siihen, että yliopistot, joissa tietoa tuotetaan, tulee vain tietynlaisten oppimisten ja tiettyjen oppien tuloksena, jää ulkopuolelle sellaista totuutta, mikä olisi hyvä tulla esiin. Rotuoppi on sellainen ihmiskuva, jossa ylimielisyydellä katsotaan ulkopäin ihmistä ja hänen kykyjään, ja mennään piiloon genetiikan taakse. Suomessa tätä on viljelty poliittisin keinoin 1900 luvun alusta, ja se on jäänyt vaikuttamaan myös nykypäivän persoonallisuusteorioihin. Kallomittaukset ovat siinä älykkyyden osatekijä. Tästä tuli hyvä kuvaus YLE 1, ohjelmassa ”Hyvissä aikeissa” Tätä oppia tukevat ja ajavat usein kansallismieliset. Ihminen voi tulla heikosti oppimattomaksi kurjien ympäristöolosuhteiden ja kaltoin kohtelun kautta, ja genetiikan taakse piiloutuminen on valheen suojelua. Rotueroja ei ihmisissä ole saatu tutkimuksissa esiin.

Tiedettä on ajettu myös elitistien vallan alle, rikkaiden opinahjoksi. Juuri tämä on vienyt esim. minäteoriat harhaan, kun kuvitellaan, että ihminen toimii aina halun ja tahdon alaisena ja valintoja suorittaen. Kun kirkkokin suojelee vallan väärinkäyttöä, ja asettaa ihmiset pakkotuoliin oppiensa varjolla, syrjityllä ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta selviytyä, niin kävi Jeesukselle, hänet uhrattiin. Syyllisyys ja tuomitseminen yhteisön tasolla sai aikaan niin vahvan syyllisyyden tuomitsijoissa, että he ylensivät itsensä ja samalla Jeesuksen Jumalan pojaksi, ettei omaa syyllisyyttä tarvitsisi kohdata.

Itse en enää kumarra tieteitä, en taiteita, en oppeja enkä ihmisiä, ellei totuus ole niissä läsnä. Olen siis anarkisti, en kumarra valtaa enkä auktoriteetteja. En kuulu mihinkään puolueeseen, koska en voi kannattaa ideologioita, joissa palvellaan oppia itseisarvoisesti. Demokratia vie yhteisövaltaan, jossa yleisesti ihmisten välillä pintapuolinen ja viimeaikainen tieto on tiedonmuodostuksessa ja ohjaa päätöksiin ja tekoihin. Republikaani en voi olla, koska se perustuu liian paljon markkinatalouteen ja sen tukemiseen kuten liberaalienkin. Vasemmiston valta perustuu ihmisten valheiden tukemiseen, joukkovaltaan, jossa valta on annettu toisen arviointiin ja tulkintaan, sama kuin uskonnoissa.  Mihin siis tukeudun ajattelussani; tietoon ja ammattitaitoon jatkuvan kehityksen näkökulmasta? Ihmisillä on vaan kumma taipumus, mikä perustuu vallanhimoon, kumota toisten ajatuksia, sen sijaan, että he näkisivät ne oppimisen kautta, lisääntyvinä tietoina.

Monessa uskonnoissa esitetään ehtoja, jos et usko näin, et kuulu ryhmäämme. Näin he asettavat oppinsa Jumalaksi, eivätkä anna ihmisen tulla Jumalan lapseksi, tuntea ja ajatella itse.

 

Raija

KANSA TAISTELI

Kansa Taisteli on lehti, jota vielä ilmestyi 1960 luvulla, en tiedä ilmestyykö vielä. Tähän liittyy muisto, jonka voinen jakaa kanssanne.

Olimme noin 9 – 10 vuoden ikäisiä, kun tyttökaverini kanssa tutustuimme tähän lehteen. Naapurin tyttö, olkoon hänen nimensä, vaikka Irma, oli kaverini ja olimme paljon yhdessä. Irma oli minua vuotta nuorempi, ja hänen elämänsä oli minusta todella ihmeellistä, sillä he perheenä olivat varakkaampia, ja kaikenlaista tavaraa oli pirtissä näkyvillä, kuten käkikello. Suu messingillä odottelin myös kahvin tarjoamista, koska pöydässä oli pullaa ja kakkua, mitä kotona ei ollut.

Kerran Irma oli nähnyt ilmoituksen lehdessä, että tilaamalla Kansa Taisteli lehden saa kylkiäisenä kameran, ja Irma halusi kameran itselleen. Silloin sai tilata ilman vanhempien suostumusta. Niinpä Irma oli tilannut lehden ja pyysi minua kaveriksi myymään 50 lehteä. Eihän sitä kukaan ostanut. Ja Irma oli pulassa, lasku oli maksettava eikä rahaa ollut. Irma kysyikin minulta, varastaisiko hän isänsä piirongista rahat, ja vähän sydän vapisten sanoin, varasta vain. Kiinnihän siinä Irma jäi, 50 markkaa oli iso raha -60 luvulla. Ensin moitteet tuli minulle, sillä Irma kertoi isälleen, että Raija käski tilata. Isänsä kivistämisen jälkeen hän tunnusti, että itse oli tilannut. Siitä seurasi kova selkäsauna, mustelmia oli joka puolella Irmaa.

Irmasta tuli hyvä valehtelija monessa asiassa. Hän pääsi politiikan saralla vaikuttamaan ja sai kunnalta töitä, joita monet rehelliset eivät saaneet.

Siellä se Kansa Taisteli lehti on maatuneena tienvarressa olevalla suolla, jonne sitten ne myymättömät lehdet hautasimme.

Raija

MENETYKSET

Lapsena ei oikein osaa arvioida ja surra sitä mitä menettää, on vain iloinen siitä mitä saa. Vanhempana kun niitä ajattelee, ne ovat useimmiten vain mukavia muistoja, aika kultaa haavat. Kun sain veljeni puusta veistämät sandaalit jalkaani, joissa oli vasikan nahkasta tehty remmi, se oli riemua. Paljain jaloin kävely soratietä pitkin oli ikävää, kun kivet pisteli ikävästi. Puuhalosta nuken tekeminen ei estänyt leikin iloa. Hahmottamiseen opit tulivat ikkunoiden huurteeseen piirtämisestä. Ruuan puute toi tietysti heikkoutta. Monet hyvänolon kokemukset syntyvät kuitenkin usein mielleyhtymistä, joita kuvittelee tulevaisuudessa olevan ja toivoo niitä. Jokseenkin lapsuuteni oli kuitenkin realistista lapsen näkökulmasta, taikausko näkyi ja pelot aikuisiin. Lääkärileikissä sain kylmiä sammakoita selkääni, erittäin kylmästä purosta haettuja.

Menetyksien sarjassa tulin enemmän tietoiseksi niistä perusasioista, jotka ovat edellytykset hyvään elämään, hyvinvointiin ja tarpeittensa ymmärtämiseen. Oli elämän karuudessa tapahtuvia, köyhyydestä johtuvia, yhteiskunnallisia ongelmia, ihmisen pahuudesta ja vallan väärinkäytöstä syntyviä.

Tietoisin puute elämässäni oli perusopintojen toteutumattomuus, minkä totesin 30 vuoden iässä ja mikä esti jatko-opintoja. Ystäväni sanoi, mitä siitä tulisi, jos kaikki saisivat oikeudet opiskella, tuskaillessani asiaa. Oppikoulua ei ollut lapsuuden ajan kylällä, jonne halusin, eikä vanhemmillani ollut varaa maksaa junamatkoja ja toisaalta oli suojelu, ettei laiteta lasta vuokra-asuntoon liian aikaisin kantamaan vastuuta. Kun puhun näistä asioista, moni ei usko niitä. Virnuillaan, että olen keksinyt koko asian, kyllä kaikilla on valintamahdollisuus. Elin -50 luvulla syntyneenä sota-ajan jälkeistä aikaa, jolloin oli paljon puutetta monista asioista. Peruskoulu tuli myöhemmin Pohjois-Karjalaan kuin Etelä-Suomeen. Korjasin asian yli 30 kymppisenä perusopintojen suhteen, kun tajusin menetykseni, minulla ei ollut ammattia, minkä halusin. Kun sitten sain opiskella sosiaalisia teorioita, niiden arvo kiteytyi taitojen puutteen ongelmiin.

Menetyksistä katkerimmiksi koin kuitenkin vallan väärin käytöstä tulleet asiat. Eriarvoisuus syntyy eriarvoistumisessa. Syyttelykierre alkaa, kun ihmiset joutuvat selviytymistaisteluun ja roolit alkavat tuhota ihmisyyttä. Kärsimässä ovat niin uhrit kuin tekijätkin. Ravinnonpuute voi aiheuttaa aivovaurioita, puheen puute oppimishäiriön, syrjintä mielenterveyshäiriöt jne. Se mitä opin, oli häiriöiden synnyn tutkiminen. Mutta puheen puutetta ja kaltoin kohtelua ei tutkita niinkään, vaan persoonallisuushäiriötä. Psykoanalyysi tutkii näitä tunnepuolen tiedostamattomina varhaislapsuuden ongelmia. Puheoikeuden tuleminen mukaan hoidossa jää huomiotta ja voi olla ratkaiseva tekijä, että ihminen toipuu. Itselleni se oli kuin tilaus hyvinvointiin, olin oppimisintoinen ja motivoitunut, osallistumisoikeus antoi itseilmaisuoikeuden.

Kun haukutaan vajaaälyiseksi, skitsofreeniseksi, ja sekopääksi, huumori ei tahdo riittää ymmärtämään sitä. Mutta kun toin asian esille ja häpäisemisen rasitteeksi, minua syytettiin valittamisesta, jankkaamisesta, ja vanhojen asioiden kaivelemisesta. Häpäisijät saavat anteeksi, sillä onhan ihminen paha ja syntinen. Nämä sosiaalisen syrjinnän muodot ovat tabu, eikä niistä osata puhua.

Kohtaamisessa ja roolien vankilassa ihminen joutuu ja asettuu toisen arvioijaksi ja tarkkailijaksi, eikä aidot tunteet pääse esiin. Niinpä joudumme filosofian uhriksi, kun hybris (määritelmä alla) vaikuttaa meihin. Pilkattu ja halveksittu ihminen on psyykkisessä puolustuksessa ja tällöin kehoon tulee ikään kuin itsekkyyttä, liikaa lihasjännitettä ja syrjitty näyttää liian itsevarmalta ja se aiheuttaa hylkimisen, halveksunnan ja pilkan. Tässä näkyy roolien ja eriarvoisuuden ongelma, toinen on ylempänä ja toinen alisteisessa asemassa. Kunnioituksen kulttuurissa nämä ongelmat eivät tule johtamaan kohtaamisia ja tunteita, eivätkä nosta pintaa kateutta samassa mittakaavassa.

Kun tarkastelen ahdistuksiani ja omaa käytöstäni, niiden negatiiviset piirteet tulevat esiin yhteisöissä, joissa harjoitetaan väkivaltaa ja aliarvioimista. Normaaleissa kunnioittavissa yhteisöissä näitä ei synny. Pahimmissa loukkauksissa ja pitkään jatkuneena psyykeni on vaurioitunut pahoin ja toipuminen kesti kauemmin. Elämäni näyttää siltä, että kaikki se hyvä, minkä minä olen saanut, otetaan pois, kuin itse piru olisi takana suunnittelemassa tuhoani. Kun löysin ensirakkaudessa puhumisen ja vuorovaikutuksen ilon, ne juuri on otettu pois yhteisövallalla, demokratiaksikin sitä kutsutaan, taustalla on kuitenkin pahan voimat, joita mielikuvien avulla ja asenteilla kuljetetaan.

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.

SYNTISTEN MAAILMA

Olen menettänyt uskoni ihmiseen jo aikaa sitten. Kun valtaa annetaan toinen toiseen nähden, tuloksena on toisen vastuuton vahtaaminen. Olenko minä veljeni vartija? Suomalaisessa kulttuurissa, jossa olen ikäni elänyt, suhde toiseen on moralistinen, tuomitseva, rankaiseva ja tottelevaisuuteen perustuva. Ne, joille valtaa annetaan, vaativat tottelevaisuutta heidän vaatimalleen näkemykselle, yksilönoikeuksia ei ole ja joukkovaltaa käytetään joidenkin ihmisten vallanhimossa hyväksi, jossa tieto ei ratkaise vaan ihmisen luonne. Vaatimukset toiseen nähden keksitään mistä tahansa asiasta, jo lapsuudessa opin sen, kun rangaistiin kynsilakan käyttämisestä. Vaikka kynsissäni ei ollut lakkaa, vaan kynteni kiilsivät ravinnon puutteesta.

Filosofisesti ja uskonnollisesti esim. anteeksianto/pyyntö on keino ”syntisyyden” poistamiseksi, virheiden tunnu(i)stamiseksi ja ihmisen kehittämiseksi, mikä pitäisi toimia niin yhteisön kuin yksilön tasolla. Kun ei ole elämässään paljon muuta nähnyt kuin vihaa ja vallanhimoa, anteeksiantamattomuutta ja pyytämättömyyttä, on vaikea uskoa hyvyyteen. Roomalaiskatolisten mukaan synnit pitää ensin tunnustaa, että ne voi saada anteeksi Jeesukselta. En ole nähnyt tämän toimivan, ihmiset käyvät ripittäytymässä, ylentävät itseään ripin jälkeen ja tekevät taas syntiä lisää. Suosin konkretiaa, ja kohteelta anteeksipyyntöä. Monet luterilaiset käyvät itsensä ylentämismessussa Jumalan nimiin ja unohtavat rikoksensa. Jokseenkin katson näiden liittyvän näkemykseen, jossa vedotaan ihmisen syntisyyteen. Tämä on perusongelma, jossa ihminen alkaa valehdella itselleen, kuvittelee kunnioittavansa, mutta todellisuudessa tuomitsee. Sosiaaliseen kontrolliin luotetaan sokeasti, kuten myös omaantuntoon oppien myötä.

Oppimisen näkökulmasta ihminen tarvitsee hierarkkisen ajatuskehikon, korkeammalla tavoite ja toimintana ratkaisu sen hyväksi, tunne-elämässä psyykestä syöksyvät tunteet on saatava ajatuksella kuriin kieltämättä ja peittämättä niitä, se peikko sieltä syvätunteiden uumenista. Kohtelulla estetään liiallista aggressiota eikä hierarkiaa tarvita ihmisten välille.

Odotan ihmiseltä toisesta välittämistä, kuulemista ja näkemistä. Mutta olen kokenut niin paljon rankaisuja, etten enää usko ihmisen hyvyyteen. Pahuuden katson tulevan enemmän niistä oppimis- ja kasvatusnäkemyksistä, joissa löytyy pahuuteen ohjaamista. Kun ihmisarvo riistetään ihmiseltä, hän ei saa arvonantoa. Filosofia ja uskonnot tuhoaa, jos niiltä ei vaadita totuusarvoa, ja ovat itseisarvoisia. Hyveet ovat kuitenkin arvofilosofiaa, kuten rohkeus elämään.

Aikuisten ihmisten ja osin myös lasten liiallinen kontrollointi estää ihmistä kehittymästä, oppimista ja itsenäistymistä. Asiaa voi tarkastella yhteiskunnallisesti rakenteista tulleena, ja tunteiden tuloksena, jotka voivat lähtökohtaisesti olla toistensa lähteitä. 1800 luvulla eläneen miehen jäämistöstä löytyi vaimon kuva, minkä takana luki, ”rakkain omaisuus”. Mustasukkaisuus on usein taustalla omistushalussa, ja säätelee monia tekoja.

Eriarvoisuus ihmisten välillä on erittäin paljon taustalla siinä, ettei kunnioitusta synny. Toiselle sallitaan enemmän, säännöt ovat erilaiset eri ihmisille, yliarvostettu saa hyväksyntää ja arvoton tuomion. Hierarkkisesti rakentuneet yhteisölliset valta-asemat ruokkivat vallanhimoa. Taustalla voi olla saamisen ehtoja, työ, ystävyys, vallanhimo, kontrollin tarve jmv. Ylikontrollissa on kysymys ihmisen vallasta toiseen, hallitsemisesta ja alistamisesta, eikä kunnioitusta ole.

Jatkuva kyseenalaistaminen kertoo enemmän epäluulosta, epäilystä, arvottomuudesta ja ehkäisee luottamuksen syntyä. Uskon oppimisen ja kunnioituksen arvoihin, näiden ongelmien korjaamiseksi. Tällöin on nähtävä se, miksi ei voi oppia ja mikä tukee oppimista. Kunnioitus ja arvostus kulkevat käsikädessä, ja niiden täytyy olla molemminpuolisia ihmisten kesken, se on perusta oppimisessa, yksilö uskaltaa ajatella itse. Muslimien uskonnossa naista ei kunnioiteta, vaan kontrolloidaan. Liiallinen pidättäytyminen ja pelko yksilönä on usein omistushalun takana, kuten myös liiallinen hallinnantarve. Antropologit ovat tutkineet varhaisia kulttuureita, jolloin ei vielä uskontoja ollut tietoisesti vaikuttamassa. Sieltä löytyy pyhät paikat, joihin uhrattiin eläimiä hirveän luontojumalan kesyttämiseksi. Naiset eivät saaneet mennä pyhille paikoille, koska heidät katsottiin syntiseksi kuukautisveren vuoksi. Ihmisellä on oikeus kohtuulliseen itsensä hallintaan, elämää ei voi hallita, itseään kyllä, ja liiallisena se tuo omistamisen himon. Hyvässä omistamisessa ja sen oikeudessa voi syntyä turvaa, ja parhaimmillaan se tuottaa hyvää, ei rikkaus sinällään ole pahe, mutta se voi tuoda sen, kuten köyhyyskin, ruokkia ihmistä itsekkyyteen.

Vihan monia lähteitä on syytä tutkia ja ehkäistä niitä, ne voivat tulla laista, vallasta, tunteista, asemasta, luonteenpiirteestä, eriarvoisuudesta, opetusmetodeista, opeista, omistamisesta jne. Erotan tasavertaisuuden ja tasa-arvon, tasavertaiset voivat olla erilaisia. Autoritääriset menetelmät yhteisön tavoissa ja rakenteissa muokkaavat ihmisen luonnetta. Ne näkyvät kristillisyydessä jäänteinä vallasta, eikä ihminen löydä sisintään ja kasva ihmisenä. Jumalasta on tehty yhteisön rakenteisiin vallankäyttöväline.

Luoja ei kiellä suuria haaveilemasta. Jos asennoidumme elämään niin ettei mikään ole ohjaavana tietona, aina löytyy syy, miksi jokin ei pidä paikkaansa ja ole ylläpidettävä, ja sitä estää joku muu tieto, tieto voi alkaa hajota hallitsemattomaksi, kokonaisuus ja loogisuus katoaa. Osista kokonaisuuteen on kelpo ratkaisu, pelkkä munuaisen hoito ei tuo terveyttä ihmisen kokonaisuudessa. Suhteellisuus on tärkeää. Kohtuus kaikessa, pullo päivässä, se oli isäni opetus, yleisesti käytetty sanonta kotiseudullani, vaikka isä ei suurkuluttaja ollutkaan. Täydellisyyttä emme voi saavuttaa, on lupa säilyttää omat näkemykset, mutta en pidä hyveenä kumota muiden näkemyksiä jopa Jumaluuteen yhdistäen. Elämässä pitää olla toivoa, ja tavoitteita on lupa luoda. Usein huomaa, ettei henkiselle kärsimykselle anneta oikeutta tulla esiin, sydänkohtaukset ovat kunniallisempia. Tämän päivän mielenterveysongelmien valossa olisi syytä oppia arvostamaan henkistä kehitystä. Henkinen kehitys on omalakisensa, sanoi eräs korkean tason ja alansa asiantuntija, mutta meillä Suomessa kuljetaan psykiatrien viitoittamaa tietä, kehoaistimusten jälkiä, eikö voisi molemmat huomioida.

Kärsimyksiä ei voi vertailla eikä vääryyden puolesta puhua, väärin kohdeltua täytyy puolustaa.

Olen pahoillani, jos on kirjoitusvirheitä, jostain syystä ohjelma ei anna korjata niit jälkeenpäin.

Raija

SANANVAPAUDEN ONGELMIA

Päivi Räsäsen tapauksessa punnitaan sanavapauden arvoa. Niinistö ärähti, kun Hesari ohjeisti häntä toimimaan hallituksen alaisena. Itse olen menettänyt puheoikeuteni 50 vuotta sitten, pyytänyt apua presidenttiä myöten ja monista virkakohteista. Ketään ei kiinnosta, apua ei ole tullut. Ei se toinen ihminen kiinnosta. Sama arvo itselle ja toiselle ei näytä olevan kovinkaan tärkeä.

Tiedän, että käytän hyvin kriittistä kieltä itse, suutuspäissäni ainakin kerran 50 vuodessa, käytän räikeää tekstiä, jos minua halveksitaan. Anteeksianto on kaukana ja jos halveksunta on kestänyt 50 vuotta, eikä siihen ole tullut muutosta.

Räsäsen tapauksessa minua ihmetyttää se kieli, jolla hän asia lähestyy. Ymmärrykseni mukaan hän on sanonut, että homous on syntiä ja se lukee Raamatussa. Asia on hyvin ongelmallinen. Kun lausutaan sana syntiä, se syyllistää ja tuo häpeää useimmille. Itse käyttäisin käsitettä, kasvatus- ja opetusvirhe, mikä voi sekin syyllistää. En tuomitse Päiviä, vaan voisin jopa keskustella hänen kanssaan, miksi homous olisi syntiä. Kun itse huomasin n. 50 vuotta sitten, että psyyken kehitys voi väkivallasta puolustautumisessa tulla ihmisyydessä ainoastaan ruumiilliseksi, ymmärsin sanan kielen tärkeyden ymmärtää asioita. Ihmiskuvastani kirjoitin kirjan, jossa kuvaan tätä kehitystä, mutta se ei kiinnostanut ketään, sillä meidät on kasvatettu ja opetettu tutkimaan ihmisyyttä vain persoonallisuuden kautta, syntisenä ja moralismin avulla. Jeesus kuitenkin opetti väkivallasta luopumiseen. Hänen ihmiskuvassaan on vain usko Jumalaan, ensimmäinen käsky, teot ja käyttäytyminen Raamatussa on kulttuurin tulosta.

Sanojen merkityksen eli semiotiikan katoaminen ja häiriintyminen monista eri syistä on usein erimielisyyden takana. Eri sisältöiset opit, erilaiset ihmisen kehitykset, eriarvoisuus, olosuhteiden vaikutukset, mielikuvien liiallisuus, mielen valta, tunteiden valta, ja sanakielen väärin käyttö valtana kasvattaa ymmärtämisen riskiä.

Syyllistäminen on yksi vahvimmista mielen psyykkiseen puolustukseen saattamisessa. Tällöin mieli ja tunteet aktivoituvat niin vahvaksi, että siinä olevat mielikuvat vahvistuvat niin voimakkaasti, ettei yksilö pääse enää kiinni sanan merkitykseen. Erot alkavat hiertää ihmisten välillä, eikä ymmärrystä synny tunteiden ymmärtämiseen, anteeksiantoon, asioihin jne. Tässä näkyy vallan väärinkäyttö. Kun tilanne jatkuu ja jatkuu, on yksilön elämä suojaamatonta iskuilta, eikä hän pääse vakautumaan, rauhoittumaan eikä oppiminen onnistu. Tässä kohtaa on turha puhua yksilön psyyken kyvystä hallita itseään ja itsensä hyväksymisestä, pelko, kauhu ja väkivalta vie kyvyn itsensä havaitsemiseen.

Syyllistäminen ja häpäiseminen on keino pitää valtaa toiseen nähden, ylimielisyyttä. Tässä kohtaa on hyvä muistaa kuinka naiset, joita raiskataan uskonnollisten oppien mukaan, ovat syyllisiä, nainen, joka kävelee kadulla, on syyllinen raiskaukseen jne. Jatkuvasti epäilyksen alaisemiseksi joutuminen erottaa meidät sanakielestä. Kun ruumiillista kulttuuria syötetään markkinataloudessa vastuuttomasti yllykkeisiin, mikä on usein seksuaalisuutta, emme pääse tuntemaan itseämme.

Raija

IHMISKUVA

Raamatussa sanotaan, että Jumala loi naisen miehen kylkiluusta. Jokainen tänä päivänä tietää, ettei se noin ole. Mutta uskovainen uskoo sokeastikin sitä mikä ei voi olla totta, siinä unohtuu Jeesuksen opetus totuuden tärkeydestä. Minulle Jeesus on viisas opettaja. Mutta entäpä, jos esitän asian toisesta näkökulmasta. Se kertoo miehen vallasta, miehen itsekkyydestä, nainen ei saa olla olemassa muutoin kuin miehen synnyttämänä. Olisiko tämä freudilainen? Raamattu on ihmisen kirjoittama ja tiedon puute oli vallitsevaa, kun Raamattu kirjoitettiin. Se kertoo ihmisen käsityksistä asioista. Ihmisyys ja käsitys siitä on miesvallan kautta syntynyttä ja autoritäärisen kasvatuksen tulosta, suhde Jumalaan on kehittynyt pelosta. En löytänyt myöskään tieteen puolelta sitä todellisuutta, mitä olen joutunut elämään niin ihmisyydessä kuin ympäristöä havainnoiden.

Ihmisellä on oikeus totuudenmukaiseen ihmiskuvaan. Sitä täytyy tutkia monipuolisesti, eikä vain todentaa tuloksista, ihmisen pakkovalinnoista ja käytöksen toistumisesta, kuten mahdottomista tilanteistakaan, on opittava tutkimaan syys/seuraus periaatteella. Tiedolla ei ole oikeutta harhauttaa ihmistä, hänellä on oikeus rakentaa omakuvaa ihmiskuvan pohjalta niin, että tosiasiat on huomioitu.

Yksi näkökanta ihmisyyteen on, että ihmisessä on sekä feminiininen että maskuliininen puoli. 

Kulttuurisesta näkökulmasta se on helpompi ymmärtää, omaksumme niin naisellisia kuin miehekkäitä tapoja olemukseemme, käytökseemme kuin identiteettiimmekin. Asia menee vaikeammaksi, kun alamme tutkia tuota identiteettiä syvemmin, psyykeä ja sielua eli tunteita. Teoriat minuudesta tieteen puolella eikä myöskään uskonnoissa ole tarjonnet minulle muuta käsitystä kuin sen, että minuutta on, jos on valtaa ja elinmahdollisuuksia, asema ja oikeus elämään. Kaikilla sitä ei ole, enkä usko persoonallisuusteorioihin, ne voivat tietyissä olosuhteissa toteutua ja olla jopa yleisiä, mikä on tieteen paradigma, mutta eivät sovellu sellaiseen elämään, jossa nuo ehdot eivät täyty.

Nuorena väkivallan alla löysin tuon miespuolen itsestäni psyyken puolustuksesta. Väkivallan alla keho jännittyy liikaa psyyken puolustuksessa ja se saattaa luoda pahimmillaan seksuaalikokemuksena jännitteen, josta pyritään pois aktin kautta jännitteen pois saamiseksi. Viime vuosikymmenien seksuaalitutkimuksissa on tultu siihen tulokseen, että naisen klitoris on kuin siitin, jossa aistimukset tuovat veren ja paisumuksen (hitto miten raamatullinen kuva). (psykoanalyysissä sikiön on katsottu imevän penistä, kun pää maan vetovoiman vuoksi liikkuu kohti siitintä) Ja tämä jos mikä häiritsee minua keskusteluissa seksuaalisuudesta, se on miehitetty mieskokemuksesta. Saadaanko seksuaalinäkemykset kuin kauppatavarana, joihin on pakko sitoutua markkinatalouden ehdoilla, seksuaalisuutta yllyttävillä mielikuvilla ja väkivaltaa käyttäen. Minulle seksuaalisuus on rakkauden kuvaa, jossa miehen ihannointi ja kunnioittaminen tuo seksuaalisen halun. Kun seksuaalikäsitys rakentuu psyykkisen väkivallan jälkitilasta kehossa esiintyvänä, on se minusta kovin erikoista. Mutta tätä julistetaan tänä päivänä kirkkain silmin.

Toinen äärimmäisen ärsyttävä asia on minulle sosiaalisen vallan väärin käyttö. Se jopa näyttää sopivan kirkon eetoksiin erittäin hyvin, hierarkkisuus ja vallalla alistaminen, kun on kolme ihmistä koolla, Jumala on läsnä. Se ei sovi minun Jumalakäsitykseen. Minun käsityksessä Jumala tulee sanan kautta ymmärryksen syntymään, jossa mieli on rauhoittunut ja mielikuvat saatu hallintaan itseydessä, vapaudessa itse valiten. Itseyden löytäminen tunteiden ja mielen seasta on oleellisin tie sanan ymmärtämiseen, merkityksien kontekstiin. Kuvitelma, että yhteisöissä ymmärryksen syntyminen olisi ratkaisevaa monen näkemyksenä ja tuottaisi oikeaa oppimista, on ristiriidassa korkeatasoisen tiedon, tietoisen ja tiedostamattoman suhteessa. Joukkovallassa tieto ei valitettavasti pääse toteutumaan, koska kehitystasot ovat niin paljon erilaisia. Yhteisön pitäisi synnyttää jonkinasteista empatiaa ja ymmärrystä toisiin nähden. Valitettavasti olen nähnyt käyvän juuri toisinpäin, se lisää syrjintää, tieto ei pääse oikeuksiin, mieli ja tunteet hallitsee. Kateus on yleisin tekoihin johtava yllyke, tiedostamattomat ahdistukset lisäävät ahdistusta, tietoa on liian vähän ja ihmisten luonteet ohjaavat enemmän kuin tieto.

Tunteet synnyttävät sitoutuneisuutta vuorovaikutukseen, empatia ja kykyä rakkauteen kunnioituksen kautta. Mutta Raamattu vastoin Jeesuksen oppeja on erittäin väkivaltainen ja valtaa ilmentävä. Kuinka Jumala laittaakaan ihmiset erämaihin kärsimään oppimista? Joukkovaltaa ylistetään Raamatun opeissa, ei niinkään opetuksia, joita viisaat ovat sinne tuoneet, jos ja kun niitä ei osata tulkita eikä liittää aikaan, tämä vie mielivaltaan, tiedolla terrorisointiin. Kuinka paljon on jäljellä Jeesuksen viisauksista, kun ne ovat sekoittuneet ihmisten käsityksiin ihmisyydestä, tapoihin ja valtaan, mitä käytetään tiedon suhteen, kun ne on kirjoitettu satoja vuosia Jeesuksen jälkeen.

Uskontoja ja uskoa on moneen junaan, toiset uskovat sosialismiin, toiset kapitalismiin, joku uskoo luonnon olevan viaton, nykyään voimassa on seksiusko.

Ihmisen oikeus kasvaa ja oppia ihmisenä ei ole helppoa, siksi esim. musiikkia on lupa käyttää oman ihmisyytensä ymmärtämiseksi, kuten taidetta yleensä, löytääkseen tunteita ja itseään. Joku pappi sanoi valtamediassa joku aika sitten, että musiikki on saatanasta. Sielun perusarvo ja ydin on ihailemisessa ja kunnioituksessa, se kantaa ihmissuhteissa ja rakkaudessa.

Raija

KUN TRAUMAT TÖRMÄÄVÄT

Traumoja on jokaisella ihmisellä, alkaen syntymätraumasta, liittyen elämän tapahtumiin, helpompia ja vaikeampia. Trauma aktivoituu, kun sinua kohti hyökätään, alkaa vastahyökkäys. Se on perusasetelma ihmisyydessä, jossa olemme puolustusvalmiudessa. Kaikilla tätä syntymätraumaa ei ole samanlaisena, jos on esim. syntynyt keisarinleikkauksella, tällöin opitut arvot ovat vahvimmin vaikuttamassa. Tietenkin on vielä ihmisluonne, mikä mielestäni on toiminnallisesti kehittynyt, mutta en uskalla sanoa tästä enempää, sillä Keltinkangas-Järvinen voisi rääkäistä aika pahasti.  

Mutta voiko olla niin, että tämä syntymätrauma ei aktivoidu puolustukseen, jos hoiva on ollut liian lempeää ja olet saanut elää vapaudessa kuin taivaan lintu, nauttinut ja iloinnut elämästä, ja keho jää äärimmäisissä tapauksissa alijäämäiseksi vastuuttoman vapauden alle. Pahimmillaan väkivallan jälkeen lamaantuneena puolustukseni ei toiminut ja myöhemmin aggressio nousi pintaan turvan ollessa riittävä, kun kaltoin kohtelu rynni sisään ovista ja ikkunoista. Aggressio ei ole alkujaan vietti, se on puolustusmekanismi, mikä on ikään kuin jäänne syntymäpuristuksesta, ahdistuksesta, mutta siitä voi tulla myös tapa toimintaan.

Olen törmännyt monissa ryhmissä ongelmiin ihmissuhteissa, joissa traumat estävät puhumista ja riitely on jatkuvaa, tai sulkeutumista ja eristämistä. Tämä näkyy erityisesti kohtelussa, toiseen suhtautumisessa, erilaisuudessa ja eriarvoisuudessa. Kun ajattelet työtä, jossa keskustellaan tavoitteista ja niihin ei vielä kokemuksena vaikuta tunteet vahvemmin, niin että keinojen toteutus tuottaisi ristiriitoja, silloin ne eivät ole niin yleisiä tavallisten ihmisten parissa. Tällöin on enemmän kysymys tietoisesta toiminnasta. Sitten on nämä ideologiset juntit, jotka ovat päättäneet hallita muita järjettömillä ihmiskuvillaan, vieden oikeudet omaan valintaan, kehitykseen, tunteisiin, koulutukseen ja oppimiseen, jolloin ihmisten tunteet nostavat vihaa. Valitettavasti on sanottava, että kulttuureita seuratessa tulee sellainen tuntuma, että tätä ongelmaa on enemmän miehillä.

Kun traumat ovat käsittelemättä, asia, joka tuodaan esiin, sana, jolla se lausutaan, saattaa nostaa pintaa kauhun tunteet ja ihmiset eivät kykene erittelemään asiaa, vaan se tulee yhtenä möykkynä, negatiivisena voimatunteena esiin ja silloin sitä on vaikea hallita. Asia voi olla tabu. Tällöin syntyy vihaa ja hyökätään esille tuovaa henkilöä kohtaan tai otetaan sijaisuhri. Rankimmin hyökkäyksiä saavat heikommassa asemassa olevat, mutta toki vahvat auktoriteetitkin, jos vaikka taustalla on vihaa omia vanhempiaan kohtaan tmv. osaamista, kauneutta, ihanteellisuutta, varallisuutta tai vaikka liikaa aggressiota. Auktoriteetti, joka on hyvällä kontekstilla kasvanut auktoriteettiasemaan, kestää hyökkäykset, ja hänellä on usein tukiverkkoja ympärillä, mutta heikommassa asemassa olevalle se voi olla herkemmin tie vaikeaan masennukseen, tavoitteita ei ole mahdollista luoda. Jos asia tapahtuu harvoin, sen voi ohittaa, mutta jos lyönnit vain jatkuvat, se on vaikeampaa, monien asioiden epäonnistuminen rakentaa vaaran suuremmaksi.

Joitakin aikoja sitten olin ryhmässä, jossa puhuin rikoksen uhriksi joutumisesta, se vain purkautui, eikä vielä päässyt tunnetason käsittelyyn. Kun tunteet lopulta pääsivät vapauteen kauhun keskeltä, päätin puhua minun syyllistämisestä, tuomitsemisesta ja häpäisystä, joita jouduin kokemaan jäsenten taholta. Mutta heille asian esille tulo tuotti kauhua, olivatko he tehneet niin. Ei, he kielsivät, sinä kuvittelet, sinä keksit, sinä et ymmärrä, minä en välitä sinusta, taas jauhat samaa, jankutat, elät mielikuvituksessa. He eivät nähneet itseään, kun suhde oli valtaa eikä kunnioitusta. He eivät edes huomanneet, että aloin puhua toisesta asiasta, syyllistämisestä, enkä tapahtumasta. Kauhu vei heidät eriytymättömään tilaan, tunnemöykkyyn, jossa he eivät osanneet eritellä asiaa ja puhuminen oli mahdotonta. Yhteisötason syrjinnässä asioiden esille tuojat suljetaan usein ulkopuolelle, heille ei kerrota asioita, etteivät he voisi osallistua ja vaikuttaa, se on tätä salailun kulttuuria. Paljastuminen ja rehellisyys ovat ihmisille vaikeita asioita, ja usein masentuneet ja lyödyt ovat realisteja, joita ihanteiden harhoissa elävät eivät halua kohdata. Vaikka valhe on monelle osittain tiedostamatonta, usealle tiedostettua, valhe ei voi olla päämäärä. On kohteliasta olla hiljaa, vaieta asiasta, mikä loukkaa ja on mahdotonta käsitellä, mutta oppimaan pitää pyrkiä aina huomioiden yksilön tarpeet ja kyvyt.

Joskus näkee sitäkin, että syrjitty ja häpäisty ei enää kestää yhtään asian käsittelyä. Eräs jo edesmennyt nainen, jonka mies käytti tyttäriä hyväksi, haki oikeudelta päätöksen, ettei asiaa saa tuoda julkisuuteen kuin vasta 100 vuoden kuluttua tapauksesta, jolloin uhrit ovat mahdollisesti kuolleet. Valtaa väärin käyttävät pärjäävät paremmin tarinoidensa turvin, sillä he vain luovat uuden tarinan ja unohtavat totuuden, uusi tarina luo mielekkyyttä tavoitteellisuuden kautta.

Traumojen hoitaminen vaatii kaikkien osapuolten sitoutumista ja trauman käsittelyä monella tasolla, trauman kokijalla, tekijällä, kuulijalla, näkijällä. Ellemme hoida traumojamme, ne siirtyvät vihana toisiin, syyllistämisenä, uhraamisena, julmina tekoina ja joissa menetetään ihmishenkiä. Toivoisi jo päästävän tästä uskonnollisesta uhrauskulttuurista eroon. Mutta tuntuu vieläkin, että jopa ammattipiireissä luotetaan tarinan kertojiin, niihin tavoiteajattelijoihin, joissa ihanteet ovat johtamassa näkemystä, ja uhrit saavat kantaa syyllisyyden, ristiriitoja ei nähdä. Tässä on myös kysymys siitä, että tarkkailijat, hallitsevat ja vallan väärinkäyttäjät elävät täydellisyyden harhassa, joko asioiden tai itsensä suhteen. Eri asioissa tavoitteet vaikuttavat eri tavoin, tunne-elämässä ne voi olla tiedostamattomia, mutta myös tietoisia.

Ihmiset jäävät myös herkästi liian vähäisiin näkemyksiin toisesta ihmisestä, vuosikymmeniä sitten tapahtuneissa asioissa, eikä muutosta asenteessa tapahdu, ei huomioida, että ihminen muuttuu ja kehittyy ja tämä tulee juuri siitä, ettei puhuta eikä selvitetä asioita, jäädään valta-asemiin, uhriudutaan ja selitellään. Yhtäkkiä sanotaan, en minä kestä tuota ihmistä, vaikka on kestetty vuosikausia hyvin, mutta kun joku häpeällinen asia paljastuu, paetaan, puhumattomuus ja salailu on estänyt tunteiden käsittelyn.

Syrjityn identifioituminen ei onnistu, jos hän ei voi liittyä persoonallisella tasolla ryhmään ja samaistua arvoihin. Identiteetti eli pysyvyys siis vaurioituu ja yksilö on tuuliajolla, menee sattumien mukaan, itsetunto heikkenee jne. Tästä syystä käytöksen ja hyvien tapojen oppiminen ja kohtelu on enemmän kuin tärkeää, että yksilö voisi myös kehittyä. Yksilön mahdollisuudet eivät suinkaan ole rajattomat, minuus voidaan tuhota monella tapaa, tutkituimpia lienee ärsyketyhjiöön saattaminen, mikä juuri syrjinnässä tapahtuu. Minulle se tehtiin totaalisesti yhteisössä ja mikä jatkuu yhä tänä päivänä. Onneksi on muita kanavia, jossa ärsykkeitä voi löytää, mutta vahvan itsetunnon se on vaatinut.

Raija

MIELI AIVOJEN POIMUISSA

Kuuluu kai ikääni, että tarkastelen menneisyyttä, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja, kohtalon kouraa, kehitystäni, asioita, joihin olen voinut vaikuttaa ja joihin en. Katselen arvojani, kuinka ne sopivat yhteisöihin ja muiden ihmisten arvoihin. Moni on koulutuksissa ja muissa kehityssysteemeissä törmännyt mielen karttaan, piirtämällä itsestään aivokuvan, mitä siellä oikein liikkuu. Nykyisin katselen mielen karttaa enemmän tapahtumamuistin kautta.

Kokeilen nyt kartan piirturia kuljettamalla ihmisoikeuksien kautta, kuinka ne vaikuttavat kontekstissa tapahtumiin, joissa arvot varmasti sivuavat sitä, mitä olen saanut pitää tavoitteena ja mitä on tullut kylkiäisenä ja mitä olen saanut valita ja mitä en.

Otan ajan iässäni neljännesvuosisadan alusta, jolloin rakastuin mieheeni ja kuten siinä iässä useimmiten, se oli hyvin aistillista, mutta se oli vilpitöntä ihastusta. Puhuimme asioista, olimme toiminnallisia, kävimme paljon kulttuurin riennoissa ja matkustelimme. Se oli ensimmäinen kerta aikuisiässä, kun minun oli mahdollista nähdä itseäni enemmän ja ottaa traumani käsittelyyn. Koska mielenterveyspalveluissa ei haluttu kuulla traumaani, kirjoitin sen kirjaksi fiktioiden. Minulla oli vahva lapsiminä, sanakieli oli voimavarani ja sain ylös itseäni kipujen saarilta. Jaksoin kivuistani huolimatta ja aviosuhteeni voimasta mennä eteenpäin ja pyrkiä johonkin. Tosin omaa valintaa ei ollut työmarkkinoilla, koska maailma oli mennyt hurjasti eteenpäin kehityksessä ja minulla oli vain -50 luvun kansakoulun opiskelu takana. Kaikki oli aloitettava alusta, perusopinnoista.

Tuosta rakkausavioliiton alun ajasta voin sanoa, että mieleni alkoi toimia, halusin ja tahdoin jotakin omavalintaisesti, sitä ennen olin vain kuollut laho puu, joka ei aistinut. Voin sanoa tunnistaneena mielialat, eli moodin, jossa tulee esiin mielen kaksinaisuus, hyvän olon ja pahan olon tunteet. Tuli pettymyksiä, joissa mieliala laski, tuli saavutuksia, joissa mieliala nousi, eikä se vaikuttanut masennukselta vaan normaalilta elämän vastustukselta. Mutta sitten ykskaks, tuli syvä masennus, putosin täysin, romahdin mielestäni. (tällöin minua uhattiin työnantajan taholta koulutukseen, olin yksinhuoltaja, muutoin menettäisin työni, ja kirjaani ei voitu julkaista tabuongelman vuoksi ja ne synnyttivät romahduksen, koska olin aiemmin nuoruudessa kokenut raiskauksen ja siitä puhuminen leimattiin minun mielikuvitukseksi, itsemääräämisoikeuteni vietiin alistamalla muiden tahtoon, heidän luomaansa tarinaan tapahtumasta. Traumani nuoruudesta nousi pintaan, sillä silloin minulta vietiin oikeus puhumiseen ja valintaan ja nyt se tuli yhteisön taholta)

Myöhemmin miehelläni oli töissä hirveät paineet, -90 luvun lama masensi ja toi liikaa töitä, oli pelastettava firma konkurssilta. Emme ehtineet antaa aikaa toisillemme ja avioliittomme kariutui molempien traumojen vaikutuksesta, rakkaus ei enää riittänyt. Töissä olin tarkkailun alaisena hallinnon määräyksestä, koska olin romahtanut ja mielenterveysongelmiin suhtauduttiin erittäin pilkallisesti ja aliarvioiden ihmisyyttä, ymmärtämättä mistä oli kysymys. Normaali puheyhteys ei toiminut, jäin ilman sitä vahvaa kielellistä ilmaisuoikeutta, joka oli syvästi juurtunut sieluuni lapsuudessa, jakamisen oikeus. Puhetaidon puute oli ongelmana sekä koulutuksessa, että työpaikalla, joukkovaltaa uskottiin parhaaksi kehittäjäksi ja totuuden kertojaksi, vaikka niiden ylläpitäjinä oli usein pari mielipidejohtajaa vallanhimoisine piirteineen ja valitettavan usein valheita kantaen.

Syvä masennus tuli tunteiden ja sanakielen sulkemisesta minuudessa ja ihmisoikeuksien menetyksestä, se ikään kuin katosi olemassaolostaan, ja yhteisön antama pakkorooli otti vallan, mikä tuntui lyijyn painoiselta aivoissa.

Voin sanoa, että nuo lyijyaivot eivät olisi koskaan palanneet normaaliksi, ellen olisi saanut lääkitystä. Henkisellä puolella itseksi tuleminen ja vapautuminen vaati yksinäisyyteen menemisen, yhteisön tekemästä väkivallasta ulospääsyn. Lyijyaivoja piti treenata takaisin aistiliikkuvuuteen, ja paras hoitomuoto minulle siinä oli näytteleminen kesäteatterissa, sekä kirjoittaminen. Sanakieli, mikä oli minuun kehittynyt kunnioituksen kautta suhteessa äitiini, ja leikin oikeudella puhetta ja ajattelua kokoanisuudessaan oppien, kohtasi yhteisövallan todellisuuden, mikä oli raakaa ja brutaalia. Pystyin keskustelemaan asiasta kuin asiasta, eikä sana ottanut mielessä valtaa, mutta halveksunta, pilkka ja ivaaminen ihmisyyteni aliarvioinnissa nosti karvani pystyyn, hyökkäsin kuin peto tällaista vastaan, en ymmärtänyt, että se oli sitä nk. normi-ihmisyyttä, mitä salattiin kaikilta, että oma pahuus saadaan siirrettyä toiseen ja kaunis narratiivi kukoisti. Työpaikalla ei voinut sanoa asiasta mitään, paine purkautui läheisiin.

Olikohan se kreikkalainen filosofi nimeltään Augustinos, joka sanoi, mene itseesi!

Raija