LUOTTAMUKSESTA

Näyttää siltä, että yksikin sana aukaisee monimutkaisen avaruuden, mitä joutuu kääntämään ja vääntämään milloin mihinkin suuntaan ymmärtääkseen sen vaikutusta. Merkittävintä ihmisen hyvinvoinnille lienee yhteisöllisyys, jossa eri ihmiset tuovat erilaisia näkökulmia ja kokonaisuus mahdollisesti alkaa hahmottua ja kuitenkin aina on opittavaa. On yksilölliset, yhteisölliset, kielelliset, mielelliset, taloudelliset, jne. melkein jokaiseen asiaan liittyy luottamuksen ja turvallisuuden vaade.

Helposti ajaudumme epäilyn tielle, mikä johtaa pahimmillaan vainoon, syrjintään, vaientamiseen, valheisiin, vallan väärinkäyttöön, omien reviirien turvaamiseen, samanhenkisten suosimiseen, tiedon vartioimiseen, rahavallan maksimoimiseen, ihmisyyden kaventamiseen, ja näitä esiintyy pilvin pimein yhteisöissä. Miten säilyttää luottamus ja turvallisuus?

Valheen ja salailun kulttuurissa ei voi säilyttää luottamusta, alkaa näytteleminen, mikä on sosiologian tutkijan Erving Goffmanin teorioista merkittävin, se syventää epäilyä, luo turvattomuutta, ja murentaa ihmisen kykyä kanssakäymiseen, se vie pakkorooliin. Vallasta tulee hierarkkista, mitä viimepäivinä on nähty, niin että virkamiehille pitäisi antaa yksinoikeus tiedon syntymiseen, ja/tai populistisen huhun pitäisi antaa rehottaa täysillä. Vallan roolissa ihminen vaatii itselleen ylivaltaa, ja ottaa sitä toiselta pois, mielipideoikeutta, tietämisen ja puhumisen oikeutta ei anneta, tunteita ei saa kokea, ne ovat väärin. Sain joku päivä sitten niin voimakkaan heikkouden tunteen, niin että jalkani eivät pitäneet. Pitkään jatkunut toisen henkilön taholta tullut halveksunta ja mitätöinti ajatuksiini ja tunteisiini nähden veivät voimat äkillisesti kehon romahduksena. Nuoruudessa koin tätä paljon eräässä elämän tilanteessa, mutta silloin minulla oli vielä fyysistä voimaa, jolloin juoksin kehollani, vaikka tietoisuus katosikin. Nyt sydän melkein pysähtyi.

Syyllistämisessä ja häpäisemisessä käytetään sanoja, sinä aina, vatvot, ei kuulu sinulle, et ymmärrä, puhut liikaa, olet ärsyttävä, jne. Ihmiset, jotka ylentävät itsensä, kuvittelevat itsestään suuria, menevät vallanpitäjän rooliin, ottavat vallan, sitä ei välttämättä anneta, jos alistettu ei anna sitä, häntä rangaistaan julmasti puhumattomuudella, vaientamalla, sulkemalla ulos ryhmästä.

Maaret Kallio puhui YLE:n kolumnissaan kauniisti toivon tarpeesta. Elämässäni on ollut vain muutama henkilö, joihin olen voinut rakentaa luottamuksellisen suhteen. Pääosin luottamusta ja turvallisuutta ovat rakentaneet tieto, ja tietoisuuden/tiedostamattoman tutkiminen, omien tunteiden vaikutukset, sanojen vaikutukset itseen ja muihin. Pelkkä tulevaisuuteen tuijottaminen vie fokuksen siitä, mikä on totta, miten suhtaudumme toiseen, meidän tulisi nähdä itseämme, ja se löytyy menneisyydestämme.

Salailu ja valheet ovat pahimpia luottamuksen estymisessä. Valitettavasti hyvin harvoin ihmiset näkevät omaan rooliinsa, käyttäytymiseensä, ja näitä tuetaan hierarkkisessa kulttuurissa, ei kunnioitusta, ei puhumista, ei arvoja, vaan valtaa toiseen nähden ja tulkintaa. Omat mielen liikkeet heijastetaan toiseen. Uskonnoissa miehille on annettu tuettua valtaa ja oikeuksia, vastoin Jeesuksen opetuksia. Tämä vie monet avioliitot tuhoon, ja silloin unohdetaan, että avioliitto on sakramentti. Ensimmäistä käskyä ei toteuteta, kunnioitusta ei osata.

Eilen tulin lausuneeksi jollekin, että pitää löytää alitajunnan (alitajunta on mielestäni yhteiskunnallinen vastapari normille) alta syväsyntyiset tunteet. Syväsyntyiset tunteet, jotka syntyvät kokemuksesta kohtelun suhteen toiseen nähden, esiintyvät ja vaeltavat ihailun ja kunnioituksen maastossa, ne löytyvät sielustamme. Pääosin näyttää siltä, että ihmiset toimivat nk. kehotunteiden voimasta, mikä sekin on kokemus, kehonkieli, mutta se ei ulotu sielun syvyyksiin, jossa voisimme kokea itsemme arvostuksen, kunnioituksen ja saavuttaa ihmisarvon.

Raija

MENETKÖ PIILOON TOTUUTTA?

Nyt koronan aikana turvallisuudelle on suurempi tarve kuin normaalisti, sen arvo ehkä nousee tai ei, meillä ihmisillä on taipumus mennä piiloon, milloin minkäkin asian ja tavan kautta vältellen omaa vastuuta. Ihmisyyden ongelma on hajota ja eriytyä eri ulottuvuuksien kautta kokemusten ja erilaisten asioiden liiallisella fokusoinnilla ja näkemästä sitä mikä on totta. Eriytyminen minuudessa kieleen, mieleen ja tunteisiin on tärkeää, että oppisimme havaitsemaan hyvin, mutta se voi mennä liiallisuuteen, ja kokonaisuus katoaa. Tasapainoinen kehitys on tarpeen.

Laitoin pari päivää sitten viestin entiselle ystävälleni, kuinka voit, hän oli aikaisemmin katkaissut välit minuun, kun halusin puhua meidän välillä olevasta ongelmasta, rooleista, jossa käytettiin valtaa väärin. Roolit olivat syntyneet vaikeissa olosuhteissa, ja olivat vuorovaikutuksen heikkoutta käsitellä asiaa, ongelmia, mitä syntyy kohtelusta, ja ihminen traumatisoituu. Hän ei vastannut minulle mitään, ja näin hän sai yhä enemmän minut tuntemaan vain häpeää, että olin puhunut jotain taas väärin. Puhumisesta on häpäisty niin paljon, että se traumatisoi minut yhä uudelleen ja uudelleen, kysymykseni, mitä kuuluu (vastaus, sinä se olet utelias), miten voit, ei vastausta. Jos olisin törkeä, ymmärtäisin, että hyökätään, mutta en ole. Hyökkään kyllä takaisin, jos kimppuuni hyökätään ensin. Jotkut nk. viisaat sanovat, ettei kannata provosoitua, he eivät ymmärrä, että tekipä miten hyvin tahansa, fiksusti tai parhaalla mahdollisella tavalla, se tuottaa aina iskun, kun ihminen on aliarvostettu. Minun aliarvostaminen lähti siitä, kun mieleni murtui, en kestänyt raiskausta, en kyennyt taistelemaan kolmea miestä vastaan, se katsottiin minun syyksi.

Ikävää on sekin, että joutuu aina jättämään yhteisön. Kuka tätä yhteisövaltaa ruokkii, sitä kysyn usein? Mielivaltainen mielikuvien kautta johtaminen on asian ydin, joku pitää sitä yllä. Ovatko nämä psykologisoituneen maailman toimintatapoja, vai onko kysymyksessä enemmän uskontojen tuoma ongelma, niin kuin minun tapauksessa? Ne kuvastavat valtaa tästä todellisesta maailmasta.

Minun ”ongelma” on se, että odotan hyvää käytöstä ihmisiltä ja sitä ei ole, on vain kulissimaailma, ei todellista välittämistä ja rakastamista. Tunteet jylläävät, syntyy hylkimistä, vihaa, inhoa, mitä heijastetaan toisiin. En ymmärrä sota-ajan yhteneväisestä hengestä puhumista, aina on ne heikot, joita luullaan vahvoiksi ja laitetaan kantamaan syyllisyys ja häpeä. Kun toisaalta puhutaan yhteisen vihollisen yhdistävästä tekijästä, se kertoo rakkauden puuttumisesta.

Ennakkoluulot elävät vahvasti ja asenteina kulkevat pirtistä pirttiin, salaa selän takana toimiminen. En näe muuta ratkaisua tähän kuin tasavertaisuuden ihmisten kesken, ratkaisevaa on johtaminen, vallan väärinkäytön ehkäiseminen. Ihmiselle ei tule antaa liikaa valtaa, tunteita tulee hoitaa, mutta asia/tieto ja osaamisperusteisesti, niille löytyy menetelmiä, ne saadaan toimimaan eritellen itsestä syntyneet, väkivallasta tulleet, viestinnän ongelmat. Psykologista koulutusta tarvitaan enemmän, tietoa heijastamisen ongelmasta, ja yksilön oikeuksista itseilmaisuun. Teot kertovat enemmän kuin persoonallisuudesta virheiden etsiminen.

Raija

POSITIIVISUUSHAASTE

Ei havaitseminen ja loogisuuden vaatimus osista kokonaisuuksiin ja sen rakentelu ole maailman helpoimpia asioita, ei myöskään positiivisuuden synnyttäminen. Tunteet negatiivisina ja positiivisina syntyvät kokemukseen siitä mitä kokee ristiriitana omiin ihanteisiin nähden, ja/tai kohteluna toisten taholta, sitä mikä on todellisuus ympäristössä, ja vain osittain biologisin yllykkein. Positiivisuuden voi nähdä hyvien asioiden summana, hyvä olo tai mieliala tulee elämisen oikeudesta tunteisiin, alistettu ja ehdollistettu mieli voi estää tunteiden syntymää.

Minä kirjoitan elämässä tapahtuvasta pahuudesta, negatiivisista asioista, koska en halua sulkea korviani totuudelta. Monelle negatiivisen kohtaaminen on vaikeaa. Minulle se on realismia, olen kasvanut siihen jo varhaisessa lapsuudessa. Niin positiivisuuteen kuin negatiivisuuteen voi jäädä koukkuun mielen tasolle, eikä tunteet pääse vaikuttamaan.

Kun ihminen havainnoi toista ihmistä, haluaako hän kohdata todellisen ihmisen, vai stereotyyppisen koomikon, ja/tai hän on luonut jotakin omassa mielessään, tulkinnut toista, tavoitteina ja/tai syntyneinä mielikuvina, vai sellaisen, mitkä ovat hänen ihanteensa. Emme ole itseilmaisussa täydellisiä.

Minulla oli aika elämässäni, jolloin en jaksanut ollenkaan nähdä kauneutta, rumuutta tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Kauhukauden jälkeen rakkaus tuli elämääni, mies, joka puhui vain kauniisti, ei ollut mitään rumaa, oli vain tulevaisuutta, hän paheksui negatiivisesta puhumista. Mutta tuo katala kauneus paljastui sitten julmuudeksi, hänen tekonsa oli kauheita ja valheen myötäisiä. Mutta minä olin sokea tuolloin, vahva kauhujen ja ahdistuksen kausi oli kestänyt pitkään ja tarvitsin kauneutta. Minulla oli pelkomieli, ahdistuksen ja kauhun täyttämä, ja positiivisuus toi liikaa yrittämistä, kuin pakkotuottamista, kehollisuus nousi vahvaksi, juoksin miehen tahtiin.

Kun jouduin eroon liiallisesti itsessäni eri puolista, kehosta, tunteista, kielestä ja mielestä, niille ikään kuin tuli omanlaisensa kehitys kullekin. Sanakieleni vaelsi muistin ja luovuuden maastoissa, synnyttäen uutta, katsoen menneisyyttä, mieli hajotti, kun kirveillä iskettiin ajatuksiin. Tunteet sammuivat positiivisuudessa, ne kuolivat, ja ahdistus toi kauhun hallitsemaan mieltä, se hajotti. Mutta tuo rääsymekko, minun kehoni puku oli se, mikä vaikutti eniten ihmisten havaintoihin. Siinä näkyi särkymiseni, se kasvatti epäluottamusta, syrjintää, halveksuntaa ja pilkkaa, vaikka sanakieleni oli jo alkanut vakautua. Kehitykseni, eriytymiseni eri osiin oli oikeuksistani kiinni, jos sain vain kävellä, olin ruumiissa, rankaisut ja pelot veivät ajatukseni, pahoin kauhuun syöksyneet aivoni eivät kyenneet muodostamaan näkemystä, oli vain reaktiot. Muistan yhden lopputyöni mielen käyttäytymisestä, ohjaava opettajani ei voinut uskoa sitä minun tekemäksi, koska kirjoitin tarkasti asioista, selkeästi ja johdonmukaisesti, se oli sisäistä itseäni, kiinnostuksen tulema, paljon oli sellaista, jossa ei tämä näkynyt.

Mitä tämä opetti minulle? Käyttäytymisessä kehopuku on enemmän sosiaalisuuden, vuorovaikutuksen rakentamaa, sanakieli enemmän itseyden ja sielun yhteispeliä. Psykologi neuvoi, hallitse pelkoasi, se ei vain toiminut, lyöntejä tuli lisää, ja mieleen hakattu kauhu nosti pintaan levottomuuden ruumiissa, väkivallasta syntyneen perustrauman, mikä ei ollut hallittavissa. Sosiaalisuuden yhteiskieli, laumasieluisuus on vaarallista ja valheellista, ajattelut tukehtuvat, eikä erilaisuus tule vaikuttajaksi. Osaammeko kunnioittaa yksilöä omana itsenään? Vääristyneen kuvasta tekee sen, että ihmiset ikään kuin havaitsevat toisesta ensiksikin omantunnon varjonsa, mutta myös ajattelun ja minäkuvan mukaisen vastakkaisuuden. Kun kuvittelee olevansa hyvä itse, etsii siinä vastakkaista toisesta. Kun tekee itse toiselle rikoksia, etsii sitä toisesta todisteena, ja leimaa toisen yhdestäkin virheestä, eikä näe kokonaisuutta. Kun kuvittelee itsensä kauneuden vartijaksi, positiiviseksi, etsii todisteita toisen rumuudesta. Tarkkailija joutuu kontrolloijan rooliin, mikä on hierarkkisen vallankäytön oppia.

Vaikka kirjoitan negatiivisista asioista, en käyttäydy negatiivisesti, koska kohtelu toiseen nähden on syvällä sielussani äitini kunnioittamisen seurauksena, pidän kohtelua oleellisena ihmisen hyvinvoinnissa ja haluan sitä toiselle. Voin puhua kauniisti toiselle, mutta voin silti nähdä maailman negatiiviset asiat ja taistella niitä vastaan. Valitettavasti, jos minua kohdellaan huonosti ja halveksitaan, lyön takaisin joskus pahasti, sillä ihanteeni on auttaa ihmisiä pois rooleista ja vallan väärin käytöstä. Surullista on se, että joku ei näe ollenkaan todellisuutta, ja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, moraalin vartijaksi, ilmoittaen mikä on hyvää, ja hän ajautuu tarkkailijan rooliin ja aito kohtaaminen ei onnistu. Olen nähnyt tämän pääsääntöisenä ongelmana ihmisten kohtaamisessa.

Positiivisuudessa erilaisuuksien kukoistus hyväksynnän ilmapiirissä synnyttää iloa ihmisyyteen, tällöin ihminen erilaisin itseilmaisun keinoin synnyttää uusia mielikuvia. Rauhassa ja turvallisuudessa mielikuvat syntyvät vapaasti, tulevat kuin itsestään, kunnioituksessa, vapaudessa itseilmaisuun, kehon vankilasta vapautuneena, poikkeuksia lukuun ottamatta. Se ei tarkoita sitä, että koko ajan synnytetään uutta, yhteiset mielikuvat tuovat pysyvyyttä ja yhdistävää voimaa, yhteisen ilon. Samanlaisuuden vaara on liiallisuus, tällöin ei synny ihmeitä, kiinnostusta, mitä tuo toinen kertoo. Aina ja jatkuvasti emme voi odottaa uutta, rutiinit pitävät turvaa yllä. Mutta itseyden säilyttääkseen ihmisellä tulee olla oikeus puhua itse, luoda kuvaa itsestään, eikä yhteisövallan tai yksilön diktatuurin turvin/keinoin tehdä sitä toiseksi, aivopesu on turmiollista. Yksilöllä ei ole oikeutta kunnioituksen kulttuurissa terrorismiin.

Raija

ENTÄ JOS ON UUSI AIKA!

Maailma on pysähtynyt, ihmiskunta on tienhaarassa. Ehkä on syytä pohtia sitä vakavasti, yhtä vakavasti kuin korona virusta. Ehkä meidän on mietittävä uudeksi koko maailmanjärjestys!

Kaikki on perustunut maailmanvalloitukseen, ihminen on kuvitellut, että hän on maailmanherra, maailmanvaltias, eikä osaa kunnioittaa luontoa. Yksi suurimmista syistä tähän kehitykseen on uskontojen järjettömyys ja se on kaikissa uskonnoissa, niiden ytimiä ei nähdä, niitä toistetaan ja noudatetaan konkreettisesti sanojen ylivallan kautta. Tiede ei suinkaan ole vienyt tätä kehitystä parempaan suuntaan, vaan kulkenut uskontojen perässä.

Nyt Suomi antaa suuren tukipaketin Finnairille markkinatalouden tukemiseen. Ehkä ei ole maailmantalouden ja luonnonsuojelun kannalta tarkoitus tukea liikaa lentoliikennettä, ehkä markkinatalouden määritelmien alla on syytä miettiä kansalaisvaltioiksi syntymistä, ei kansallisvaltioiksi, jossa ideologiat jylläävät ihmistä halveksien. Ehkä matkustelu ei olekaan maailmantalouden tavoite, ehkä tavoite on luonnonsuojelu, luontoäidin kunnioittaminen. Ehkä on syytä hidastaa, kulkea junilla ja laivoilla, saastuttamatta ja alkaa suojella luontoa. Ehkä Greta on oikeassa, viisaampi kuin vanhat aatamit, jotka kuljettavat vanhaa maailmanjärjestystä. En ajattele, että maailma pitäisi antaa luonnon armoille, se on yhtä lailla tuhon tie kuin uskomukset. Luontoa tulee suojella, meidän on ajateltava uusiksi ravinnon tuottaminen, palattava juurillemme. Nykyiset ideologiat tappelevat tuhoten elämää, kulutuksen alttarille kumartaen. Ääripäitä on syytä välttää.

Ehkä on syytä unohtaa kansainvaellukset, mitkä ovat Raamatun ennusteita, ja lopettaa itseään toteuttavat ja ennustavat teot.

Nyt on aika pysäyttää ahneus. Kapitalismi on tullut tiensä päähän, emme voi enää kilpailla maailman herruudesta, meidän on opittava kunnioittamaan luontoa, myös ihmistä. Yli varojen elämisen täytyy loppua. Sosialismi on yhtä paha kuin kapitalismi. Kun kaikki perustuu kilpailuun, ylikuluttamiseen ja kauppaan, se ei voi olla maailman parhaaksi. Sodat täytyy lopettaa ja tehdä työtä tiedon ja tietoisuuden lisäämiseksi, ei kuitenkaan ihmisyyden tiedostamattoman hyläten.

Mutta oppimiskäsityksiä meidän on muutettava, että ihminen tulisi enemmän oppivaksi. Meidän tulee hidastaa elämää, meidän tulee hyväksyä, että ehdimme junalla Pohjoiseen.

Suomessa ylpeillään oppimistuloksista, kuinka meillä on maailman paras opetus, kaikki on maailman parasta. Olen täysin eri mieltä, meillä ei huomioida ihmistä kokonaisena. Toisesta välittäminen on opittava ihmisoikeuksin, kuunneltava ihmisen sisintä, tunteita, opittava ihmissuhdetaitoja, opittava rakkauden taidot, jotka eivät perustu kenenkään ylivaltaan.

Ihmisen ahneus on paljolti perustunut kehoaistimusten ylistimulointiin, seksuaaliseen viettelemiseen kaupallisuuden avulla, mistä tulokset on sysätty yksilön niskoille. Meidät on vietelty pahuudelle, kehon yliaistimuksiin. Me olemme unohtaneet ihmisen sielun, tuon rakkauden kodin. Olemme kuvitelleet, että kaikki olisi sekamelskaa ihmisen sisäisessä minuudessa. Ei ne ole. Olemme sekoittaneet, mielen, kielen ja tunteet, sosiaalisuudesta on tullut vallan politiikkaa ihmisen kohtaamisen sijaan. Meidän on aika muuttaa suunta.

Raija

ARVOJEN KUPERKEIKKAA

Päivittäin saa kuulla, kuinka emme osaa arvostaa asioita, ennen kuin menetämme ne ja se pitää varmasti osittain paikkansa. Mutta opinteitä ja tietoisuuden tasoja on monenlaisia. Kun menetin oikeuden itseeni, osasin arvostaa sitä todella vahvasti, sen jälkeen, kun ymmärsin sen, akuutissa menetysvaiheessa sitä ei kykene näkemään, kun psyyke on jatkuvasti puolustuksessa, eikä ajatuksia ja tunteita synny. Osasin arvostaa minuuden olemusta vaistomaisesti ennenkin, taistelin ihmisoikeuksista, koska se minuuden kokemus oli vahvana minussa lapsuudesta saakka, sen hyvinvointia tuova voima.

Harvemmin ajatellaan, että arvot heittävät kuperkeikkaa jo yhteisön, yhteiskunnan ja valtion rakenteissa, koska kuvitellaan, että erilaisuuksien kirjo itsessään tuottaisi ihmiselle valinnanvaraa, ja siten itselle sopivaa samaistumisen kohdetta, sitäkin se tuottaa, mutta myös sitä kautta syrjintää. Kun vallalle annetaan oikeus toisen hallitsemisessa, se tuo tuhoa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö rikollisuuteen tule puuttua, mieleltänsä seonnut tarvitsee apua ja ohjausta, mutta normaali ihminen ei tarvitse jatkuvaa kontrollia ja holhousta. Yhtenäisyyttä tarvitaan, mutta ei ainoastaan yhtä totuutta. Valitettavasti näissä on paljon valheita, pinnallisuutta ja arvopolitiikkaa, jossa on vain tarkoitus hyötyä ihmisestä, ihmisellä on välinearvo. Yliopistoihin, peruskouluun ja lukioihin valitaan negatiivisesti vaikuttuneita ja arvoista kyseenalaisia aineita, puolueettomuus ei aina toteudu. Yliopistoissa on koulukuntia, politiikkaa, mikä ei huomioi ihmisyyden arvoa, eikä luontoa itseisarvona, elämä ei ole arvo.

Monessa kohtaa olen huomannut, että esim. psykologiaa ja filosofiaa pidetään hömppäaineina, kuten taidettakin.  Tieteeseen halutaan kovia arvoja, tuottamista ja vallan politiikkaa. Esim. psykologia on aine, mikä säästäisi huomattavasti yhteiskunnan menoja, jos ihmiset oppisivat tuntemaan itseään, säätelisivät omia tunteitaan purkamatta niitä muihin. Filosofia on yksinkertaisesti vain totuuden etsimistä, vaikka sen viitekehyksissä on kehitetty erilaisia aatteita, jotka pakenevat totuutta, ihmisyydestä on tehty vallan avulla arvoton, teoriat ovat järjettömiä, kuten rotuoppi. Nämä aineet ovat ihmisyyden perustaa, ajattelun oppimista, ja sitä eivät vallanpitäjät usein hyväksy.

Suomen presidentti sanoi haastattelussa eilen, että hän uskoo yksilöihin. Se on hyvä asia, vaikka ihminen onkin laumaeläin, mutta sitä tärkeämpää on yksilöllinen kehittäminen, että ihminen oppii kunnioittamisen taidon. Siitä on meillä kova puute. Kun minulle tehtiin rikos, en saanut apua mistään. Otin yhteyttä ihmisoikeusjärjestöihin, presidenttiin, oikeusasiamieheen, olen aina pyytänyt apua, mutta minulle ei vastattu, minut oli luokiteltu arvottomaksi. Minulta on vaadittu kunnioittamista muihin nähden, mutta muiden ei ole tarvinnut kunnioittaa minua.

Kunnioittamisen oppimiseen ei tarvita ainoastaan arvoja, asenteita ja asemaa, se vaatii kyvyn kuulla, uskoa, luottaa, tapoja, ja rakenteellisia oikeuksia yhteiskunnassa ja yhteisöissä kuten yksilöissäkin, laki on niiden turva. Itse koen, että varhaislapsuudessa äitini opetti minulle tämän, katsomalla silmiin, kuuntelemalla, huomioimalla. Mutta ei totuutta haluta kuulla, peilautumisongelmassa näkyy toiseen suhtautuminen laumakäyttäytymisessä. Jos olen kerran suuttunut törkeästä kohtelusta itseäni kohtaan, sillä on oikeutettu muille jatkuva epäluulo ja vaatimusten esittämisen oikeus minulta toisten kunnioittamiseen, mutta muiden ei sitä tarvitse tehdä. Näin valta vain osoittaa sen, että se ei ole ihmisen ymmärrettävissä toiseen ihmisyyteen, se tuo esiin mielen vastakkaisuusilmiön. Tämä on myös johtamisen ongelmaa, se on opittu tieteen taholta paradigmana tutkia asioita, uskoa toisen havainnoinnin todellisuuden ymmärtämiseen. Oikea ja looginen tieto on oleellista. Mielivaltaiset ajatelmat hajottavat, hyvään sanakieleen tulee olla oikeus.

Raija

ÄIDIN OPETUKSET

Kunnioitan äitiäni paljon, kuten isääkin, kaikista heidän heikkouksistaan huolimatta. Lapsuuden muistot palautuvat mieleen yhä vain selkeämmin, mitä vanhemmaksi elää. Niissä näkyy arvot, jotka syvenevät kirkkaimmaksi päivä päivältä. Äiti; ”Älä koskaan anna alkoholistille viinaa”, heikkoutta ei saanut riivata, isä; ”älä opeta isääsi naimaan”, oltiin heinätöissä kotitilallamme ja olin noin 10 vuotta vanha, kun jotain yritin isälle neuvoa seivästyksestä.

Muistot lapsuudesta ovat usein valikoituja, unohtuneita, haaveita, vajaita, eri iässä syntyneitä, paikalla olosta riippuvaisia, tilanteiden ja kohtelun luomia vaikutukseltaan, mutta myös tarkkoja ja selkeitä. Harvoin tapahtuva muistetaan paremmin, poikkeava tapahtuma kiinnittää huomion.  Väkivallassa psyyken toiminta, puolustuksesta syntynyt mielikuvitus, voi tulla liian vahvaksi, mutta se ei aina ole este hyvin havaitsemiselle, totuuden havaitsemiseen. Pahassa väkivallassa muisti hajoaa ja ihminen siirtää muiston tiedostamattomaan, tai on pakotettu unohtamaan, jos asiasta ei saa puhua.

Lapsuuteni ei ollut auvoista, oli paljon köyhyyttä, ei koulutusmahdollisuutta perusopintojen suhteen, ruokaa liian vähän, kuten vaatteitakin, mutta saimme leikkiä paljon.  Onneksi aikuisena opiskeluni mahdollistui. Käsitellessä menneisyyttäni, varhaisin muisto tuli kahden vuoden iästä, navetan eläimet ja haju. 

Mielikuvitus on oppimisen äiti, huolestun heti, jos en näe unia ja muista niitä. Normaalina pidetään sitä, että yksilö oppii erottamaan noin seitsemään ikävuoteen mennessä mielikuvituksen ja toden, ellei sitten joudu valhetarinoihin, uskomaan sopivaa tarinaa, mikä tulee ongelmana rooleihin joutumisessa, eriarvoistumisessa ja luokittelussa, hierarkkisissa valtasuhteissa. Elämä on siitä armollinen, että muistiin palautuu aina uusia asioita kuin se olisi elämän tarkoitus.

Kun menneisyyttä avaa lapsuudesta, siellä tulee monesti esiin ensimmäisenä pelottavimmat asiat. Yksi suuri asia, minkä on kokenut pelottavana, saattaa leimata käsitystä koko lapsuudesta pitkään. Silloin puhumme vanhemmista kuin he olisivat hirviöitä, niitäkin voi olla, sitä ei pidä kieltää ja tehdä asiaa mielikuvituksen tuottamaksi. Surullista on, jos tutkijat ja avunantajat luovat siltä pohjalta vääristyneen kuvan. Saattaa olla, ettei ihminen koko elämänsä aikana opi erottamaan kokonaisuutta, elämä voi olla liian lyhyt totuuden löytymiseen. On tärkeää luottaa ihmisen kokemukseen, ja sitä pelkoa kohti mentäessä ihminen alkaa hahmottaa muitakin asioita, kun on kohdannut pelkonsa. Menneisyys voi olla myös rikas kokemuksista, miellyttävä ja vahvistava, joskus kuitenkin mielen puolustuksesta syntynyttä valhetta.

Kaikkein surullisinta on se, että yhteisön jäsenet menevät valtataistelun rooleihin, moralismiin, syyllistämiseen, aliarviointiin ja ikään kuin kieltävät/pakenevat omaa käyttäytymistään ja tekoja, eivät halua/uskalla katsoa sitä, eivätkä näe omaa käytöstään, tarkkailevat vain toisia, ja yksilöt, joita vain havainnoidaan, näkevät tuon tarkkailun, missä ei kerrota todellisia ajatuksia ja tunteita eikä tasavertaista kohtaamista synny. Totuutta ei kerrota, siitä vaietaan ja valtaapitävät vaativat omaan totuuteensa uskomista.  Pahimmassa tapauksessa yksilöltä viedään itseilmaisun oikeus, kuten minulta puheoikeus. Valitettavasti tuo hierarkkinen valtamekanismi tulee myös opeista, jossa jostakin on tehty suuri ja arvokkain, kuten myös eläinkunnasta. Kun teot ovat sitten brutaaleja, alkaa vainot, syrjinnät ja kohteluiden toistot.

Erilaisten muistien tasapainottaminen on tarpeen. Itselläni tämä tapahtui koulutuksessa vasta aikuisena, kuulomuistiin alistetusta havaitsemisesta oli opittava takaisin varhaislapsuudesta saatuun kykyyn ja leikin myötä tulleeseen ajatteluun, jossa oli lupa muodostaa oma näkemys. Jokseenkin voi sanoa, että -50 luvun kansakouluopetus oli sokeaan tottelevaisuuteen opettamista.

Ihmistä eriarvoistavassa kulttuurissa hierarkkiseen valtayhteisöön pesiytyy ongelmia, jotka ruokkivat vihamielisyyttä, syyttelyä, vainoa, huonoa havaitsemista, muistit vaeltavat juoruissa, valheissa ja vallanpitäjien taskuissa. Osa niistä on itsen suojelua, ei jaksa ja/tai ei halua muistaa oikein, pelkää rankaisua. Valheet suojelevat tarinakertojia, ehkä kaunista tarinaa, mielekästä ja vallanpitäjää suosivaa. Nk. luontaiset johtajat vievät tarinoillaan harhaan yhteisön jäseniä. On viisautta pitää yllä ensimmäistä käskyä, mikä viisaudessa opettaa mielikuvien hallintaa, niin että yksilön omat ajattelutaidot säilyvät kunnossa, jos ajattelua ei johda pelot. Väkivallan alla mieli tuottaa liikaa mielikuvitusta.

Jokseenkin ajattelen, ettei ihmisen ominaisuuksilla saada hyvää johtamista ja totuuden löytymistä. Siksi filosofisessa viisaudessa luotu tavoite hyvään on kulttuurisesti luotua, oppia, mikä parhaimmillaan pohjautuu tutkittuun tietoon.

Raija

HARHAANJOHTAJAT

Maailmassa on enemmän harhaanjohtajia kuin totuutta etsiviä. Niitä on yksilöissä, laumoissa, uskomuksissa, uskonnoissa, tieteessä ja jos missäkin paikassa. Tänä päivänä erityisesti on nähtävillä tutkitun tiedon vähäisyyttä, jopa sen heikkenemistä. Populismi jyllää joka paikassa.

Viime viikkoina on käyty keskustelua Päivi Räsäsen kannanotoista, jossa hän siteeraa Raamattua ja tuo sen syntisyyden piiriin, tuomitsemisen alaisuuteen syntymästäkin tuomiten, erilaisuudesta. Näitä on ollut kautta historian, jotkut ottavat tuomarin roolin, julistuksen oikeasta ja väärästä omien päätelmien mukaan tietoa vastustaen. He tekevät itsestään Jumalan ja ilmoittavat mitä Jumala on tarkoittanut ja väittävät tietävänsä, mikä on Jumalan merkitys ja tarkoitus. He väittävät tietävänsä, mikä on Jumalasta tullut ja niin Raamattua sanotaankin Jumalan sanaksi. Ensimmäistä käskyä ei olla opittu. En usko, että Jumala on tarkoittanut tiedon vastustamista.

Jokaisella on oikeus itseilmaisuun, sananvapauteen tai uskonnonvapauteen. Sen voi ymmärtää yksilön ja yhteisön tasolla, mutta millään opilla ei voi tehdä vääryyttä ihmisyyttä vastaan. Raamattua en tunne, mutta en pidä sitä Jumalan sanana, vaan ihmisen ymmärryksen tuottamana näkemyksenä. Kun ihminen syntyy erilaisena fysiologisten ja fyysisten eroavaisuuksin, ei tuosta syntymästä voi ihmistä syntiseksi ja syylliseksi määritellä. Mutta täytyy uskaltaa kysyä, miten kulttuuri tuottaa erilaisuutta vastoin ihmisen luonnollista kehollisuutta. Ja tällä tarkoitan sitä, että ihmiseen syntyy psyykkisessä puolustuksessa esim. seksuaalisia taipumuksia vastoin luonnollisuutta. Ensin saadaan kurittamalla ja rankaisemalla yliseksuaalisuutta ylivallan avulla ja sitten rangaistaan yksilöä siitä. 

Tämä on ollut kirkon ongelma vuosituhansia ja asenteet ovat siirtyneet ihmisiin, koska ihminen tekee itsestään Jumalan.

Yhteisten näkemysten löytäminen ei ole helppoa. Muistimme ei ole kaikkien luotettavin lähde. Suuressa perheessä syntyneenä opin, että kaikilla lapsilla on erilaiset muistot lapsuudesta. Se voi olla sekä yhdistävä tekijä, mutta myös erottava, jos alamme mitätöidä toisten muistoja.

Raija

UROSLIVESTÄ NAARAALTA

On järkyttävää seurata, kun markkinatalous on lähtenyt murentamaan arvoja, joita Kristinusko on pitänyt eurooppalaisen kulttuurin ytimenä. Kristinusko on menettänyt syvimmät oppinsa. Suomessa oikeistopopulistit mediassa pyörittävät konservatiivisia arvoja markkinatalouden keinoin ja juuri tästä on kysymys Tampereen kansiareenan nimivalinnassa. Uros viittaa selkeästi eläimiin ja miehiin, se ei ole kulttuurin ja henkisen kehityksen edistäjä ja/tai ylläpitäjä, se on taantumista mieskulttuuriin ja uskontoihin, joissa ei ole ihmisoikeuksia. Nimeksi hallille kelpaisi aivan hyvin kaukalo.

Jo nyt voi nähdä, kuinka meille ja maailmalle on pesiytynyt miesvaltainen/kuvainen kiinalainen konservatiivinen vallankäyttö markkinataloudessa, suuri määrä Suomen firmojen omistuksesta on jo kiinalaisilla. Nimen valinta ja kielipeli tuottaa konservatiivisten arvojen kautta valtaa, joilla arvot muutetaan Euroopassa, jokainen yhteiskuntatutkija ymmärtää tämän. Se on piilotajuista arvojen kehittämistä, jossa on vuosisatojen vaikutukset, symboliikka alitajunnan kautta syntyy uudelleen konkreettisesti valtamekanismeihin. Suorastaan tekisi mieli antaa selkäsauna joillekin julkkiksille, jotka mediassa pyörittävät tätä tiedottamisen avulla, miesvaltaista kulttuuria, mikä on Kristinuskon vastaista.

Kielipelissä sanat menettävät merkityksen, emme voi muodostaa yhteisiä näkemyksiä, jos ja kun markkinavalta säätelee sanakielen käyttöä. Symboliikasta tulee peliväline, jolla valtaa suojellaan ja jaetaan. Kun ihmistä harhautetaan symboliikalla, mitä esiintyy paljon uskonnoissa, se ei ole naurun ja leikin asia. Kun nyt esimerkiksi kuuntelen Suomen euroviisu kappaletta, se ei synnytä minulle mitään tuntemuksia, koska en ymmärrä Englannin kielisiä sanoja, musiikki on mielekästä kuunnella, mutta tunteita syntyisi vasta, jos ymmärtäisin sanat, mistä kerrotaan merkitys. Sanojen ymmärtämättömyydessä voimme myös joutua itseydessä tilaan, jossa taistellaan uskosta ja itseyden synnyttämän kokemuksen ja niiden kautta tuodun vallan oikeudesta. Sanat ovat vahvoja uskomisen suhteessa, tarinat ja kuvat vievät enemmän kuin on ihmisen tarpeet. Itselleni äitini opetus, kuuntele aina Jumalaa, on vahvin vaikuttaja, en toimi ja tottele ihmisen käskystä, en edes Raamatun suhteen, koska se on ihmisen kirjoittama, vain Jumalalla on oikeus ohjata elämääni syvien arvojen toteutumassa. Silti kunnioitan maailman arvoja, mutta en suostu määräämään ihmisten elämää heidän määreillään itselle enkä muille.

Uros sana tulee biologian termeistä. Sen voi redusoida eläinkunnan elintapoihin ja toimintaan. Monissa niissä esiintyy suurimman ja vahvimman valta, jolla alistetaan muut joukon jäsenet. Leijona uros tappaa nuoremmat urokset reviiriltään ja pitää yksinoikeutenaan siittää kaikki naaraat.

Koska tiedän, että ihminen voi menettää kykynsä tunteisiin, kokemuksensa sisäiseen minuuteen niin työn kuin liikunnan kautta, yksipuolisen toiminnan seurauksena, pidän vastuuttomana sitä, että tietoa estetään niiden kautta ja ohjataan sankielen avulla harhaan. Yksilöitä ajetaan myös sosiaalisen vallan ja kontrollin alla yksipuolisiin toimintoihin, jossa tottelevaisuus on ratkaisevassa määreessä vaikutuksen suhteen. Kun tähän vanhatestamentilliseen ruumiin kulttuuriin ajetaan, on uskonnot ja tiede, kulttuuriset järjestelmät sekä ihmiset vastuussa toisen ihmisyyden estämisestä ja/tai syntymisestä. Tästä myös käsittääkseni Raamatussa puhutaan, vaikka en voi sitä paljon lukea, koska pidän Jumalan ohjausta itseeni nähden ehdottomana. Voidaanko määrätä, että Jumala on toiminut vain menneisyydessä? Tottelevaisuus on kiistatonta ja nähtävissä kaikissa kulttuureissa ja niiden jälki on brutaalia. Henkisen kehityksen ja filosofian salliminen oikeutena ihmisyydessä on kulttuurin kynnyskysymys etsittäessä hyvää. Onko markkinataloudella oikeus vietellä ihmisyyttä pois syvimmästä ihmisyydestä kehon kulttuuriin?

Emme koskaan voi saavuttaa täydellistä sanan semiotiikkaa, mutta kyllä siihen on pyrittävä pääsääntöisesti, eikä tietoisesti tavoitella harhauttamista sanakielen ja kuvien avulla. Symboliikalla pelaaminen on vastuutonta. Markkinataloudessa on erittäin paljon seksuaalisuutta ruokkivia elkeitä. Tutkimuksissa on todettu, että kehon treenaus tuottaa efedriinejä, jotka tuottavat esim. urheilussa mielihyvää katsojille. Tätä kehotunteiden ruokkimista harrastetaan runsaasti urheilussa. Syvätunteet ja minuuden oikeudet henkiseen puoleen jäätyvät, jopa katoavat kokonaan, ja tämän oikeuden kielipeliä ja markkinoiden valtaa hamuavat haluavat alistaa miehen tiettyyn muottiin, kadottamalla henkisen kehityksen ihmisyydessä. Minuudesta on runsaasti tutkittua tietoa, mielen ja tunteiden kehityksestä, kulttuurit valitsevat, onko vain ruumiilla oikeus elämään. Tämä kehokulttuuri on Venäjän hallintamenetelmä, tätäkö me haluamme Suomeen.

Raija

VALINTA

Elokuvassa ”Piano”, päähenkilö on menettänyt puhekykynsä traagisen onnettomuuden seurauksena, hänestä on tullut mykkä. Elokuvan lopussa asia ilmaistaan niin, että tahto on ollut este puheen oppimiseen, itseilmaisun ilmeneminen vain pianon soiton kautta. Mutta rakkaus pelastaa hänet, rakkaus, jossa mies herättää aistimaan toista.

Jeesus valitsee kuoleman itselleen, vai valitseeko, kun totuus ei saa tulla esiin itsestä, usko Jumalaan. Yhteisö haluaa tulkita tämän Jumalan teoksi, etteivät he kokisi syyllisyyttä ja nimeävät Jeesuksen synninkantajaksi, mikä on häpeän ja syyllisyyden siirto vallanhimossa toiseen. Autoritaarisen kulttuurin kautta Jeesuksen sanoma on muuttunut Jeesuksen palvonnaksi, jumaluuden ylistämiseksi, elämän ja kuoleman vallan antamiseksi Jeesuksen kautta. Miksi ei puhuta kuoleman todellisuudesta suhteessa totuuteen? Jeesus menettää itsensä ja totuutensa ja valitsee kuoleman, koska elämää ei enää ole, kun oma jumalakäsitys ei saa olla olemassa. Miksi tämä on muuttunut vallan ilmentymäksi, elämän ja kuoleman antamiseksi, Jumalan voimaksi, eikä elämän selittämiseksi ja ymmärtämiseksi, mikä tuo elämää.

Kun vertaiskuvallinen ilmaisu muutetaan konkretiaksi, se vesittää asian idean henkisen kasvun yhteyteen. Voiko koskaan saada totuutta selville, jos emme katso ihmisen todellisuutta sellaisena kuin se on, kohtelun vaikutusta, oikeuksien olemassaoloa, sisäisiä yllykkeitä, tapoja, mahdollisuuksia, tavoitteita, ja niitä kaikkia tekijöitä, jotka tekoihin johtaa. Usein olen kuullut sanottavan, tekemättömyyskin on teko ja valinta, voi se sitäkin olla, mutta ei aina, riippuu asioista mihin ne vaikuttaa. Kaikki on suhteellista, jos teko johtaa kuolemaan, voiko vieläkin tuomita tekemättömyyden valintana. Valintoihin ei pidä sokeasti tuijottaa, vaihtoehtoja on punnittava menetysten, hylkäämisten ja pettämisten valossa. Voinko olla joukossa, jossa menetän itseni ja elämänvoimani, siinä silloin vallan käyttö on oleellisemmin vaikuttava kuin valinta?

Elämä, jossa perustana on vain kohtalon sattumat, kuljeskelu joukoissa, ei ole kestävää ja tyydyttävää ihmisen kasvussa, kehityksessä, oppimisessa ja kypsymisessä. Elämän kuuluu olla ihmisessä, siihen tulee olla oikeus kokemuksena, hengittämisenä, liikkumisena, ajattelevana ja tunteiden oikeutena, kuten sanakielen ja oppimisen oikeutenakin.

Kun ihminen on suljettu pois vuorovaikutuksesta, hänen kehoaistimukset lakkaa toimimasta, hän muuttuu ruumiiksi, aistimattomaksi, jopa tunnottomaksi. Vaisto, mikä ihmisessä voi syntyä kehoaistimuksena antaa kokemuksena viestin itselle ja siitä syntyy vietti. Kun ihminen on nälkäinen, aistimus syntyy, ja kun hän näkee ruokaa, vietti syntyy ja ihminen tahtoo ruokaa. Näin ihminen, jolta on otettu kaikki ihmisoikeudet pois kehoa myöten, ei viehäty ulkoisesta, vaan kääntyy/jää sisäänpäin/sisälle, mutta se ei anna ihmiselle mitään ilman merkityksiä ja ilman vuorovaikutusta toisiin ja ihmisyys sammuu. Näin ollen ympäristö voi riistää ihmisen elämänvoiman, kun se kuolettaa kaiken toiminnan ihmisyydessä. Autoritaarisen kulttuurin ja hierarkkisen järjestelmän usko Jeesuksen antamaan elämään ja kuolemaan on vain usko, mutta ei totta, Jeesus ei sitä itse halunnut niin ymmärrettävän, vaikka ajan arvojen mukaan luontaisesti puhui auktoriteetin roolissa.

Olenko minä valinnut kuoleman, kuten Jeesus, koska totuus ei saa tulla esiin. Jos ei voi kunnioittaa itseään, se vie mielentilaan, jossa millään ei ole väliä. Kyllä keveillä teillä saa myös kulkea, viihtyä ja pitää hauskaa, mutta se ei kanna ihmistä ihmisyyteen, vakavaakin pitää olla, ihmisoikeutta tulla itseksi elämän oikeuksin. Mutta jos meillä ei ole selkeyttä arvoista ja konkretiasta, missä ihmisyys ei voi toteutua, kuljeskelu kohtalon kourissa vie levottomuuteen, aivot ja mieli toimivat kuin maan vetovoimassa tahdottomana. Tahto ei sinällään vie ihmisyyttä mykäksi, sen vie yksipuolinen itseilmaisu, jossa erilaisia kieliä esitetään, eikä koeta sitä rakkauden kautta, vuorovaikutuksessa ja välittämisessä, itsemääräytymisen oikeudessa. Kuljeskelu satunnaisissa asioissa, arvottomuudessa vie meidät ei tahdonalaiseen toimintaan hermostomme vuoksi, emmekä enää hallitse kehomme toimintoja, emme voi antaa käskyjä, absurdi mieli valitsee.

Juuri personoivassa näkemyksessä tuijotetaan vain yksilön valintaa, tahtoa ja halua, eikä huomioida vallan väärinkäyttöä, jossa yksilön puhe on jatkuvasti mitätöityä, estettyä, vaiennettua, rangaistua, ulkopuolelle sulkemista, yksinäisyyteen, ja jossa vuorovaikutusta ei ole. Elämänvoiman voi viedä ympäristö.

Raija

ONKO MAHDOLLISUUKSIA?

Olen hyvin vaikuttunut Paratise elokuvasta. Se toi esiin ihmisen pahuutta ja eriarvoisuutta niin vahvasti, että kokemukset kiersivät syvällä kehossa antamatta hetkeksikään karata ulos itsestä katsomisen aikana. Mille kaikille olemme alisteisia, mikä tekee meistä tappajia? Onko filosofiat riittäviä kuvaamaan pahuuden/hyvyyden syntyä, riittääkö uskonnot siihen, ja onko ihmiskuvamme loppujen lopuksi muuta kuin viholliskuva, vallan kuva, jossa vain ahneus selittyy, kun asenne tuomitsemiseen on vahva, yläpuolelle asettumisessa? Ehkä olisi syytä katsoa maailmaa konkreettisemmin, mutta helppoa tietä ei ole. Luin juuri evoluutiobiologi Robert Triversin näkemyksiä ihmisen ahneudesta, ja tuntui niin pahalta, kuin tahto ja pyrkimys olisi selitettävissä vain kehollisten yllykkeiden kautta, eikä henkistä kehitystä olisi olemassa.

Ihmiskuva on valitettavasti viholliskuva ihmisyyden kehitysmahdollisuuksiin nähden, mikä pohjautuu juuri biologiaan, ulkoisesti havaittuihin tulkintoihin, eikä ole mahdollisuutta nähdä ihmisen kehitystä kokonaisena. Olemme unohtaneet, että ihminen on syntyessään viaton, mikä tulee ymmärtää mahdollisuutena eikä totuutena. Mieli voi tulla kaksijakoiseksi, ahdistukset alkavat peilautua toisiin ja emme ymmärrä enää toisiamme sanakielen kautta, emme opi tuntemaan itseämme. Itselläni mielelle ei tullut mahdollisuutta, vain aggressiot silloin tällöin putkahtivat esiin, itsepuolustus, mistä sai rankaisun yhteisöissä, yhteisyydestä tuli joukkovallan kautta alistaja. Tässä kohtaa lienen juutalaisuuteen taipuvainen, valta on oleellista ihmisen pahuuden syntymässä. Minuuteni on kehittynyt niin vahvasti sanakieleen, että se on henkisen kehitykseni pysyvä tie.

Kun olemme valmiiksi luoneet käsityksen, että ihminen on aina ahneuden, itsekkyyden ja saalistajan roolissa selviytyäkseen tässä maailmassa, suljemme pois mahdollisuudet, joita on olemassa.

Niin ahneuden kuin luopumisenkin voi oppia. Olen oppinut luopumaan, koska en itsekunnioituksen vuoksi voi mennä ahneuteen, liialliseen haluun ja tahtoon. Opin luopumisen jo varhain lapsena, se on kuin kehoni laulu, se ei voi luovuttaa itseään vain nautinnolle, josta voi tulla itsetarkoitus elämälle. Pidän nautintoa tärkeänä, elämäntunnon kannalta, mutta en voi myydä sitä ahneudelle. Olen vain oppinut lapsuudessa suuressa perheessä ja köyhyydessä jakamaan kaiken, lautaset, kengät, vaatteet, olen oppinut luopumaan. Ei luopumisesta eikä ahneudesta voi tehdä itsetarkoitusta kuin pahuudesta tai hyvyydestä kuunaan, ihmisen tarpeita on hyvä nähdä, kuten ravinto, aivoille sokeria toiminnan takaamiseksi ja suoja ilmaston mukaan. Ei ihmisestä voi pudotella osia pois, kadottamatta kokonaisuutta.

Kun evoluutiobiologi katsoo vain kehon kautta elämää, hän unohtaa kehityksen kohtu-unista alkaen unien kautta henkisyyteen ja henkisen kehityksen tien, jossa on polku sanojen maailmaan. Juuri tämä kehollinen maailmankatsomus vie meitä kohti ahneutta ja narsismia, ne ovat kehollisia ongelmia. Sielutieteessä nämä nähdään sielun ominaisuuksina, tunteiden ilmiöinä, mutta kun menetin itseni tyystin tunteineen ja kehoni muuttui ruumiiksi tuntonsa menettäen, sain ja jouduin palaamaan takaisin itseen ja löysinkin erilaisen itsen ja tunteet, mitä tiede ja uskonnot vakuuttavat halun ja tahdon filosofiassa. Sain kuin elää uudelleen syntymänä lapsuuteen kuuluvat asiat, mutta lapsuudessa niitä ei osaa eritellä, aikuisena se mahdollistui. Sielutiede hypoteeseinä on kehitetty miehen maailmasta käsin vallan kautta, koska se valta on ollut miehillä.

Tuo itsekkyyskuva ihmisyydestä, viholliskuva itsestä ja ahneuden kuva on kehittynyttä, vallan antamista ruumiille, seksuaalisuudelle ja vahvemmalle ruumiin kehityksessä, se on minuuden riistoa. Se on epätasa-arvoisuuden kenttää, jossa riistetään ihmisoikeudet. Se ei ole konkretiaa, jossa minuus saisi kehittyä positiivisten kehityksien kautta niin luottamukseen kuin turvallisuuteenkin, se on huonon kohtelun kautta tie ihmisen väkivaltaan, vihaan ja jopa tappamiseen.

Yhteisyyttä on vaikea rakentaa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että voimme kulkea vain vankan tutkitun tiedon polkua. Työpaikalla työnkuva on rakentaja, kun se osataan näyttää loogisessa muodossa osista kokonaisuuteen, se luo yhteisyyttä. Mielikuvat ja tunteet ovat ihmisyyttä, jossa yksilöiden huomioiminen tuo rikkautta, mikä edesauttaa mielekkyyttä, jos kunnioitus on ohjaava tekijä. Historioitsija, professori Risto Kuisma valitsi tärkeimmäksi arvokseen kunnioituksen, se on ollut minullekin syvin arvo, äidinmaidosta tullut. Se vaatii kaikkien osapuolten sitoutumisen ja osaamisen. Se vaatii tasavertaisuuden, siinä ei voi olla alisteisuutta toiseen nähden.

Autoritaarisessä kulttuurissa ihmisestä tehdään Jumalaan nähden alentuva, mikä vie palvontaan ja vihaan, kunnioituksen kulttuurissa se on rakkauden ilmentymä, jossa Jumala tulee ihmiseksi, ja se kuuluu kaikille. Kunnioituksessa kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi, mikään maa ei ole valittu, mikään usko ja/tai uskonto ei ole korkeampi tai parempi, eikä niillä ole oikeutta alistaa ketään. Ihmisyys itsessään on sisäisesti minuuksien alisteisuutta, tunteiden osalta ymmärryksen syntymiseksi, lapsi, aikuinen ja vanhempi minuudessa, dialogin kehykset.

Raija