tiistai 5. maaliskuuta 2019

USKO VS YHTEISKUNTA/KULTTUURIT



Uskontojen synty on kehittynyt uskomuksista, taikauskon ajalta, jolloin tietoa ei ollut. Ihmisessä on alkuun ajattelun suhteen myyttinen puoli, jossa epätietoisuus majailee. Sen voi jokainen testata itsellään, ottaa asian, josta ei ole mitään tietoa, ensimmäinen vaihe on epämääräiset kuvat asiasta. Miten selittää sitten uskontojen kehittyminen tästä myyttisestä uskomusten epämääräisyydestä? Monien Jumalien jälkeen päästiin yksijumalisuuteen. Onko siinä kysymys yksilöitymisestä, yksilöksi syntymisestä? Onko tämä loukkaus uskoon, jossa Jumala on luonut kaiken?

Uskontoja ja uskoa tulee uskaltaa kyseenalaistaa, mistä siinä on kysymys, miksi se on tarpeen ihmisille, ja miksi yhteiskunta ei pärjää ilman uskontoja.

Uskontojen ytimissä on kuolema, elämä, sielu, rakkaus, pahuus, hyvyys, syyllisyys, armo ja anteeksianto. Kuolemattomuus näyttäytyy varsin vahvana uskonnoissa, milloin ihminen ajatteli itsensä niin suureksi, että täytyy ruumiinkin säilyä, kuten balsamoinnin toteutus kertoo. Minulle kuolema on niin luonnollinen asia, etten pelkää sitä, päinvastoin, toivon kuolemaa. Elämälläni ei ole merkitystä, en koe itseäni niin suureksi, että elämäni olisi täällä tarpeen. Mitä, enkö kunnioita elämää? Kyllä kunnioitan, se on minulle suuri lahja, mutta yhteiskunta ei ole koskaan kunnioittanut elämääni, päinvastoin, se on raiskannut elämäni antamalla ihmisille liikaa valtaa tuhota se. Viimeinen yhteisövaltainen teko ajaa alitajunnan kautta tuhoa, häpeällä, pelolla ja syyllisyydellä.

Ennen ajateltiin, että sielu tulee Jumalalta, ikään kuin elämänvoima, nykyään sielu ymmärretään tunteiksi, ja kokemuksesta voin sanoa, että se tuo elämänvoimaa. Syvätunteiden esiintyminen näyttäisi kuvastavan sielua kaikkein vahvimmin. On kuin kaikki muu katoaisi, ettei elämänvoimaa syntyisi enää muusta, sen voin vaan todeta elämästäni.

Yhteiskunnallinen valta on syyllisyyden ytimessä. Se on kuin sopimus oman pahuuden hyväksymisessä, siksi Jeesuksen kuolemasta tehtiin sovitus, ettei omaa syyllisyyttä tarvitse kohdata. Syyllisyys ei ole helppo asia, mutta vaikeammaksi sen tekee uhrin salliminen, se syyllistää ihmistä yhä enemmän. Kaikki ne ihmiset, joita olen elämässäni kohdannut, ja jotka uskovat vahvasti Jeesuksen syntien sovitukseen, ovat julmia tuomareita toisia ihmisiä kohtaan. Siksi on syytä kysyä, miten tämä oppi suojelee pahuutta, ja syyllistää ihmistä yhä enemmän, että hänen täytyy ottaa uhreja. No minulle Jeesus on opettaja. Ehkä hän opetti ihmisiä omalla mallillaan ottamaan syyllisyyden omaksi taakaksi. Kyllä, tiedän kuinka vaikeaa on syyllisyyden kohtaaminen, kuinka se nujertaa, mutta omien tekojen seuraukset tulee kantaa itse. Jokainen ihminen tekee virheitä, enkä tiedä minkälainen syyllisyys syntyy murhaamisesta, siksi minun on vaikeaa sitä käsitellä itsessäni.

Elämänhalu on pääsääntöisesti vuorovaikutuksesta syntyvää, jo vauva kääntää päänsä kohti äidin rintoja, yhteyteen. Kun ihminen menettää ihmisarvonsa ja ihmisoikeutensa, hän menettää elämänhalunsa. Ihminen voi säilyttää arvostuksensa ja kunnioituksensa itseään kohtaan, kun tekee oikein, mutta se ei takaa elämänhalua.

Jokseenkin on nurinkurista, että lääketiede on tehnyt diagnoosi luokituksen rakkaudesta, ja todennut sen sairaudeksi. Yhteiskuntavallan kautta ihmiset päätyvät pahuuteen, jolle ei näytä olevan rajaa. Eikö sittenkin ole parempi antaa uskontojen viljellä oppia, jossa Jumalan rakkaus on pyyteetöntä, vuorovaikutusta edes johonkin, kun se estyy yhteiskunnan arvojen ja vallan vuoksi.

Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti