"HAKEE HUOMIOTA"

Tapasin hiljattain ystäväni, vanhan koulukaverin 60- luvulta. Vaikka olemme olleet ystäviä kauan, en ole avannut hänelle sisintäni, kipeitä kohtia nuoruudestani. Olen ollut enemmän kuuntelija hänen seurassaan, koska usein myös huomasin, ettei hän oikeasti kuunnellut, puhui päälle ja ohitti. Nyt kerroin 17 vuoden iässä tapahtuneesta itsemurhayrityksestäni, viidenkymmenen vuoden takaa. Kuten huomaatte, se ei onnistunut, keinot olivat kehnot, jo pelkkä kipu säikäytti.

Kun kerroin ystävälleni hän sanoi, ”sinä hait huomiota”. No, tämähän on moneen kertaan kuultu lause ihmisten suusta. Mutta tässä on juuri se yleistyksiin liittyvä ongelma, sanomisen vajavaisuus kertoa vaikutteista ja asenteista, joita sanat sisältää, kun puhumme heikosti asioista. Toiselle tämä tarkoittaa; ”on itsekäs, vaatii huomion itseensä”, ja toiselle; ”kuunnelkaa minua mitä puhun, uskokaa, huomioikaa minut”. Itsekkyyttä korostava pakenee omaa itseään, koska hän ei halua kuulla toista ja heijastaa täten oman ongelmansa, kuulemattomuutensa. Toinen huomaa oleellisen, ihmisestä välittämisen kuullen häntä.

Halusinko minä kuolla 17 vuoden iässä? Kyllä halusin, elämäni oli yhtä helvettiä, ja tuskaa, koska minua ei kuunneltu, ei läheiset eikä viranomaiset. Läheiset korjasivat virheen kymmenen vuoden päästä, viranomaiset ei koskaan.

Kun suhde toiseen ihmiseen on vain kontrolloiva, valtaa ja asemaa korostava, ei ihminen saa apua. Nämä samat ongelmat ovat läsnä tänä päivänä yhtä paljon kuin 60- luvulla. Ei tätä aika muuta, koska tämä on ihmisyyteen liittyvä ongelma, ja jos ihminen ei kasva ja opi tuntemaan itseänsä, hän heijastaa ongelmat toisiin.

Että tuntisi elämän mielekkääksi ja elämän arvoiseksi, siihen on satsattava, ja ympäristön annettava edellytykset. Vihan kulttuuria ruokitaan tehokkaasti, jossa valta ja asema sanelevat ihmisoikeudet. Korostetaan usein pinnallisia hyviä tapoja, kun pitäisi antaa ihmiselle oikeus kokea mielihyvää itsestään, iloita itsestään ja oppia ensin rakastamaan itseään, tulla kuulluksi, ja siitä se kuulokin kehittyy vastavuoroisesti. Me kuljemme aisteinemme, haluten ja tahtoen, mutta jos tämä ei synnytä tunteita, ei ihminen myötäelä itseään eikä muita, eikä opi rakastamaan, teko ei vielä kuvasta halua ja tahtoa.

Nykymeno suosii kiirettä, urheilua ja fyysisesti hyviä ominaisuuksia, ja jättää varjoon henkisen kehityksen. Henkisen kehityksen alkulähde on tunteet, aktivoivana tekijänä, se on oppimisen perusta, se on syvin ja vanhin aivojen kokemuksessa aktivaation lähteenä. Sanoin opetettu on kulttuurinen ja sidoksissa haluun ja tahtoon, arvojen risteytys, tunne on yksilöllinen, ja kuvastaa todellista itseä. Jo päiväkodista alkaen rauha ihmisenä kasvuun tyrehdytetään liiallisella kilpailulla, fyysisyydellä, kun lapsessa olisi valmiiksi luojan luomana kyky leikkiin, jossa on mielikuvituksen kehittymisen alku, mielen tuottama muistikuva, tunteiden reagointi siihen, ja synnynnäinen luovuus ihmisessä. 

Kristinopissa tämä mielikuvien ehkä joskus liiallinen syöksy otetaan haltuun Jumala kuvalla, tieteessä, no jääköön tämä ammattisalaisuudeksi. Voi sanoa suoraan, että nykypolitiikka toimii vastoin Kristinoppia, mutta kertoilee satuja sen kunnioittamisesta, ihmisen sisäisyyttä ja tunteita ei huomioida, jumaluutta ihmisyydessä.

Tarinoiden kertomista ja kirjallisuutta ylistetään liikaa. Uskotaan sen etäännyttävän ihmistä tuskastaan, ja osin se voi auttaa. Mutta kyllä todellinen hyvä olo ja kehitys tulevat ja lähtevät aidosta välittämisestä, kuulemisesta ja näkemisestä, todellisena itsenä, silloin ihminen lähtee kasvun tielle.

Raija