Minua
ärsyttää se, että tunteiden syntymää perustellaan ja etsitään useimmiten
biologispohjaisesti. Toki ne elimet, missä tunne syntyy, on löydettävissä
aivoista jostakin aktivoitumisen näkymisenä, mutta voidaanko siitä vetää
johtopäätös, että ne ovat syntyneet sieltä aivolähtöisesti. Eivätkö ne ole
reaktioita johonkin? Tämä biologinen lähestymistapa vie vain
persoonallisuuskuvaan, jonka oletetaan olevan kaiken lähtökohta.
Uskon
vakaasti, että se miten tunnereaktio syntyy, on siitä lähtöisin, miten tuota
syntylähdettä on lähestytty, inhimillisesti ja vuorovaikutuksen sallien, vai
epäinhimillisesti ja esteitä synnyttäen vuorovaikutukseen.
Tunteiden
käsittelyn mahdottomuus tyssää siihen, jos kohde ei saa tulla
vuorovaikutukseen, vaan ihmisen on suljettava yhteys, muuten hänelle
langetetaan kuolemantuomio tai vähintään niin julmat rankaisut, että hän
vaikenee. Kun esimerkiksi joku iskee leimakirveellä, ja kohteessa syntyy aggressio,
eikä hän saa ilmaista sitä, suuttua, eikä reagoida mitenkään, se usein kääntyy
sisäänpäin aggressioksi, mikä pahimmillaan tuhoaa mieltä, aivotoimintaa, tai
lamaannuttaa psyykkisen puolustuksen kautta aivotoimintaa. Aivot alkavat toimia
vajavaisesti, yhteydet omaan kokemukseen eivät saa käsittelyvalmiuksia, vaan
vuorovaikutuksen oikeus suljetaan, rajataan ja mahdollisesti roolitetaan johonkin
muottiin. Aivot eivät voi toimia kokonaisuuteen nähden ihmisyyden hyväksi ja oikeutetusti,
vapaasti itseään kokien ja ilmaisten.
Jokseenkin
tuntuu siltä, että tutkimukset tulkitaan niistä lähtökohdista käsin, että ihmisellä
on mahdollisuus vuorovaikutukseen ja se toimii ihanteellisesti. Olisiko tässä
takana se, että hyväosaiset tutkivat. Realismi on valitettavasti toinen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti