SUKELLUS TOISEN IHON ALLE

Minulle on tuottanut kipua ystäväni aivoverenvuoto ja siitä seurauksena halvaus ja muistinmenetys. Yritän hahmottaa tapahtumia toiminnallisuuden ja tapahtumien kannalta, yritän myötäelää hänen kokemuksiaan, ymmärtää hänen tietojaan, analysoida hänen tapojaan, että ymmärtäisin, mistä tässä on kysymys. En suinkaan ymmärrä sitä, ehkä osin, mutta ihmiselle on tyypillistä selittää itselleen, miksi kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu. Hän on sentään ollut ystäväni 43 vuotta.

Muistelen hänen elämän kertomuksiaan, kokemuksiaan, ja menetelmiään sen vähäisen aivotiedon perusteella, mitä minulla on. Mutta usein huomaan, että tarkastelen niitä myös oman kokemuksen valossa, ja siis ymmärrän häntä varmaan enemmän omien kokemusten kautta kuin mitä ne tosiasiassa hänelle ovat.

Hän on ollut aina kinesteettinen muistiltaan. Hän on tehnyt työtä käsillään, alkanut tanssimaan jo nuorena, ja jatkanut sitä yli kuusikymmentä vuotta. Työ hänellä on ollut enemmän fyysistä kuin henkistä. Muistan, kuinka hän kertoi minulle lukemisen oppimisen, hän kuuli ensin äänteen, auditiivisesti ja sitten vasta kirjain tai numero tuli mieleen muistikuvaksi, kun taas minulla se on visuaalinen, näkömuistiin perustava. Minä olen kokenut paljon leikin kautta aivojen toimintaa, ja etuaivolohko on saanut työskentelyvalmiuksia. Hän ei leikkinyt paljon lapsena, mutta hän taisteli veljiensä kanssa, ja hänestä tuli raivokas taistelija. Hänen historiansa tuntien, voisi sanoa, että hän on totellut paljon, tehnyt fyysisesti raskasta työtä.  Hänelle on kehittynyt vahva kuulomuisti.

Nyt näyttää siltä, että hän on dementoitumassa. Lääketiede etsii syitä aineosien puuttumisesta synapseissa, muisti ei pääse kulkemaan soluissa. Minä taas etsin toiminnallisesti. Ei hänen muistinsa ole paljon kuljeskellut etuaivolohkolla, joka on juuri dementiassa tyypillistä, lyhytaikainen muisti toimii sieltä käsin. Kuulomuistissa voi olla käynti etuaivolohkolla pysähdyskuvassa, mutta siellä ei välttämättä ole yhteys luovuuteen, palikoiden siirtelyyn. Muistan luennolta, kun Antti Hervonen sanoi, tärkeintä on vilkas liikenne aivoissa.

Nyt hänelle tulee menneen elämän surut mieleen, ne joita ei ehtinyt surra, ne mitkä oli liiallisia, joita hän ei kestänyt, ne tulevat nyt voimalla. Ja hänen puheensa on vielä siinä, mitä hän on osannut ennen, tekemisen arjessa, ruuanlaiton, siivoamisen, jossa hän yrittää selviytyä, ja tehdä ne, vaikka se ei ole mahdollista, mutta puheessa hän vielä kertoo tekevänsä. Muisti ei kulje loogisesti tässä ja nyt, niin kuin tapahtuu, se kulkee monesti niin kuin on kokenut menneisyydessä.

Raija

EHJÄKSI

Kuinka vaikeaa onkaan tänä päivänä saavuttaa eheyttä, pitää itseään kokonaisena, jaksaa ja yrittää, kun uupumus rikkoo mielen, ja omaa totuuttaan ei saa pitää, maailma on vaatimusten virtaa, jossa revitään ja rikotaan ihmistä palasiksi. Oman itsensä puolesta taisteli ja kulki viimeiseen päivään saakka tunnetuimpana kristillisissä maissa Jeesus, joka kantoi ristinsä yksin säilyttääkseen oma totuutensa, Jumalan totuuden, jonka voi vain yksilö kantaa yksin Jumalan kanssa. Oma totuus on jakamaton ja koskematon.

Maailma ei tunne armoa, se otti Jeesuksen ruumiin, häpäisi Jeesuksen uskon, Jeesuksen oman totuuden uskossa Jumalaan. Nykypäivän ihmisyyden tappaminen on mielenterveyden riisto. Minulta on riistetty puheoikeus, oikeus tunteisiin, oikeus ihmisyyteen, ja tehty se häpäisemällä. En ole brutaali, minua on häpäisty normaaleista asioista, kuten lapsen puolustamisesta, muistojeni ilmaisemisesta, opiskelusta jne. Ihmisen valta toiseen ihmiseen voi tuhota oikeuden ihmisen omaan totuuteen, jonka hän voi kokea Jumalan totuudeksi, itsensä kanssa selkeäksi, mutta häpäisemällä se saadaan murrettua. Ihminen voi vahvistua pitäessään oman totuutensa uskossaan Jumalaan, hän voi kokea ylösnousemuksen mielen tasolla, mutta hän voi menettää maailman ja rakkauden, jossa ei ole Jumalan rakkautta. Hän voi jäädä yksin, kun valta on annettu hänen totuudestaan muille, määrittelyn ja olemassaolon oikeudet omaan ihmisyyteensä.

Jumala voi tulla ihmiseksi, mutta ihminen ei voi tulla Jumalaksi. Ihminen ei voi tietää Jumalan suunnitelmaa ja totuutta, mutta ihminen voi yhtyä Jumalan totuuteen. Jumaluudessa on sekä vanha että uusi. Vanha elää ruumiissa toistaen, uusi syntyy riittävän levon kautta unissa.

Ihminen menettää itsensä, jos hän ei saa pitää omaa totuuttaan, hän menettää mielensä ja tunteensa, hän hajoaa kuin palasiksi maailman vallan alla, jos ihmiseltä riistetään hänen arvonsa, se mitätöidään ja halveksitaan. Olen aina rakastanut vuorovaikutusta, se on ollut minulle suuri ilo, iloitsen toisten näkemyksistä, erilaisista näkökulmista, niistä voin oppia ja ymmärrykseni lisääntyy. Mutta en voi sietää sitä, että ihmisen totuus häväistään, väitetään mielikuvitukseksi. Ikään kuin joku ulkopuolinen tulee määrittämään yhdestä tilanteesta sen mitä hän sitten väittää totuudeksi ihmisen taistoissa tulla kuulluksi, ja kahden ihmisen välillä voi olla vuosikymmenten kokemukset, jotka ovat piirtäneet viivansa jokaisen soluun muistissa, rikotut ja loukatut tunteet, aliarvostamiset ja ylemmyydet. Vuorovaikutukseni on katkaistu, koska rakastan sitä, ihmisyyden riistossa mennään tosi syvälle riistäessä toisen oikeudet.

Mielen tasolla totuuden olemus on syvintä itseä, itseä ja ympäristöstä havaittua, aisteilla todettua tositapahtumaa, ja mielikuvien todellisuus mielestä syntyneenä, joka voi syntyä myös tunteiden jälkitiloina, kuvina. Ja nämä sekoittuvat usein toisiinsa, mitkä yksilön on selkeytettävä. Parhaiten se onnistuu sanakielen kautta. (sana = Jeesus Kristus, jumaluus ihmisessä). Se on tie, jossa totuutta etsitään. Mielen harjoitukset ja niiden haltuunotto mieli/muistikuvien kautta edesauttavat tässä yksilötasolla, liikunta, puheharjoitukset, laulu, kuvien luonti ja sanallistaminen, musiikki välineenä jne. Ympäristön inhimillinen kohtelu estää näiden ylilyönnit ja yliaistillisuuteen ajautumisen. On tärkeää, että ihminen oppii hallitsemaan mieltään voidakseen kulkea totuuden tietä. Liialliset ärsykkeet ympäristöstä voivat muokata mielen tietoisen ulottumattomiin aistimielikuvien ralliin, jossa voi menettää myös tunteiden syntykodin, tiedostamattomuuden.

Jatkuva ruumiillisten tekojen treenaus johtaa aistimielihyvään, endorfiinien tuotantoon. Hyvää oloa haetaan kuin väkisin. Sitä saa kokea ja se on tarpeen, mutta henkisen tyydytyksen ihminen saa vasta tunnetasolla, itsensä luovuuden kokemuksessa, toteuttaessaan itseään. Uupumuksessa on kysymys itsensä tunnetason menettämisestä, hän ei saa olla oma itsensä, väsymys tulee kehon rasituksesta. Jatkuvien tehokkuuksien vaatimuksissa ihminen menettää tyytyväisyyden itseensä, ja yrittää liikaa, luonnollisissa kehityskuluissa ihmisyyden kokonaisuus säilyy, usein kilpailujen markkinoilla katoaa. On turha syyllistää ihmistä valinnoista, jos häneltä viedään ihmisyyden perusoikeudet ja elämisen mahdollisuus, ellei hän kilpaile maailman markkinoiden tahtiin.

On kuin Jumalan totuudessa olisi piilossa ihmisen mielenterveys, mikä säilyttää totuutta. Se ei ole mielikuvitusta, ei tunteita, se ei ole tarinoita, eikä teorioita, se on ihmisen totuus jokaista ruumiin säettä myöten, jossa kokemus tuo turvaa ja luottamusta itseen, kun se hajotetaan, ihmisen itse hajoaa.

Isisin taistelija Ruotsissa vaatii kunnianosoitusta kun on tappanut ihmisen. Näin rikollinen on ihmisen mieli, joka vaatii mitalia rauhantekijänä rikoksestaan ihmisyyttä kohtaan. Näin rikollisia ovat ihmisten mielet, jotka vaativat yhteisövoimalla toisen totuuden hallitsemis- ja valvontaoikeudet.

Raija

TIEDÄ PAIKKASI

Yhteisöissä roolit, asema ja oikeudet ovat herkeämättä läsnä. Ne estävät hyvää vuorovaikutusta yhtä lailla kuin parhaimmillaan rakentavatkin sitä. Syrjintää ja kiusaamista ilmenee yllättävän runsaasti. Sosiologisissa tutkimuksissa selviää, että yhteydenpito eri ihmisiin on vaihtelevaa, joihinkin ollaan yhteydessä enemmän, joihinkin vähemmän, joku suljetaan pois yhteisöstä.

Joskus tuntuu siltä, että elämä opettaa enemmän kuin monet teoriat tieteessä. Olin noin 20 vuoden ikäinen 70 – luvun alussa, kun tein kesätyötä sairaalassa sairaala-apulaisena. Tietämättä hierarkkisista systeemeistä tein virheitä, mitkä jäivät ikuisesti mieleen. Menin kahvihuoneeseen lääkärien ajalla. Seisoin tyrmistyneenä ovella muutaman sekunnin, kun tuijotuksella taakse peräänny käsky kävi lääkärien taholta, hiljaisuuden voima oli vaikuttava, ja minä astelin taaksepäin. Eräs työkaverini kertoi, että ollessaan Ruotsissa kesätöissä, sairaala-apulaiset menivät piiloon lääkärinkierrolla siivouskomeroon. Hierarkkinen asema määrittää oikeudet olla olemassa ja osallistua. Nuorena entisen poikakaverini kanssa tapetoimme huonetta. Menin typeryyksissäni neuvomaan häntä, ”painu sinä siivoushommiisi”, tuli vastaus. Aika pian opin, että vain tietty rooli oli minulle sallittu. Paikka asetetaan arvoissa ja konkreettisesti alistaen hiljaisuuteen.

Ensimmäisessä työpaikassani tulin lastenhoitajan reviirille tekemään samaa työtä apulaisen roolissa. Se oli paha paikka reviiriinsä luottaville, sain työskennellä eteisessä ja vessassa, ja vain kovalla pakkasella sain valvoa lasten ulkoilua, lämpimät kelit olivat lastenhoitajan. Olin kokenut elämässäni syrjityn roolin, etten antanut sen vaikuttaa itseeni, kuljin omaa polkuani, uskoin itseeni, ja minulla oli vahva itsetunto. Mutta kärsin lasten kohtalosta, pyllyyn jäätyneet sideharsot pakkasella toivat surua. Aika pian sain oppia, ettei lasten pahoinvointiin saa puuttua.

Reviiritaisteluita käydään yksilöiden ja järjestelmien puitteissa. Kun reviiri on saavutettu, siitä taistellaan. Työssäni päiväkodissa lastentarhanopettajat taistelivat sosionomeja vastaan, etteivät he saa tehdä heidän työtään. Ihmettelin sitä aina, koska sosionomeilla oli huomattavasti vahvempi koulutus, monipuolisempi, kun taas lastentarhanopettajan koulutus oli enemmän oppimiseen koulutusta. En ole kuitenkaan katkeroitunut kokemuksistani, vaan taistelin aina opetusministeriötä myöten saadakseni uudistusta varhaiskasvatukseen ja sain sinne varhaiskasvatuksen professorin kehittämään koulutusta.

Raija

VALHEIDEN MITTELÖISSÄ

Valheet ovat maailma vitsaus, mikä tuottaa runsaasti ongelmia. Valheellisuus on synnynnäinen taipumus mielessä, jossa ihminen suojelee itseään todellisuudelta. Mitä kunnioittavampi, kuuntelevampi, ja inhimillisesti kohteleva ympäristö on, sitä vähemmän ihmisen tarvitsee turvautua liialliseen suojeluun. Jo eläimilläkin on itsensä muuttamisen kyky, ne muuttavat väriään suojatakseen itseään uhkilta, jossa niiden elämä vaarantuu. Kun ihminen kohtaa itseään uhkaavan todellisuuden, mieli voi kaunistaa tarinan uudeksi, ettei häpeä nujertaisi. Jo luomikertomuksessa Jumala sanoo, miksi häpeät alastomuuttasi, ja kehottaa totuuteen. Ihmisen kokemukset muuttuvat tarinoiksi, joissa valhe asustaa, että ihminen kestäisi sen. Uskomuksiaan tutkien ihminen voi löytää totuuden tielle, mikä vapauttaa ahdistuksesta ja häpeästä, kun taas uudeksi luotu tapahtuma tuo enemmän ahdistusta, ja ihminen pakenee paikkoihin ja asioihin, sekä liittyy ihmisiin, joissa valhe ja salaisuus säilyvät. Valheesta muodostuu hyväksytty tapa.

Joskus puhutaan valhemuistoista, jossa uskotaan ihmisen luovan uuden tarinan kestääkseen sen, tai trauma uusintaa sitä psyykkisen puolustuksen kuvassa ja/ tai todellisessa tapahtumassa, tai sellaiseksi kuin se hyväksytään rankaisujen alla. Ihminen pystyy kuitenkin erottelemaan mielen tuottaman todellisuuden ja kinesteettinen lihasmuistimme tallentaa parhaiten totuuden. On yhteisöstä kiinni, saako yksilö puhua totuudesta, vain suojeleeko yhteisö mainettaan tarinoiden kautta, ja yksilön totuus vaietaan. Puhutaan myös aistiharhoista, jossa havainto vääristyy, ne ovat kuitenkin huomattavasti vähäisempiä kuin mielen tuottamat ajatteluharhat ja kielen tuottamat tarinat. Mitä enemmän ihmiset menevät mukaan valhetarinoihin, sitä enemmän he tulevat skitsofreenisiksi, ja elävät sekä kuvittelevat maailman mielensä mukaiseksi, ja sitä vähemmän he näkevät sitä mikä on oikeasti totta.

Yksilön tuottamat tarinat ovat huomattavasti heikommin vaikuttavia kuin yhteisön ylläpitämät, jossa yhteisövalta vahvistaa ja sinetöi valhetta ja/tai totuutta. Vahvasti diktatuurisissa kulttuureissa ja autoritäärisissä menetelmissä yksilöllisyys korostuu. Vanha tarina katharsiksen tarpeesta, itsensä puhdistamisesta ja jonkun uhraamisesta puhdistukseen tuottaa enemmän tuskaa, ahdistusta, häpeää ja syyllisyyttä kaikille, kuin yleisesti halutaan tunnustaa, sillä valhe on miellyttävämpää, aistien kokemaa kauneutta, jossa ylevyys nousee läsnä olevaksi. Uhraaminen on uskonnollinen rituaali. 

Ihminen puhdistuu vain totuuden, armon ja anteeksiannon kautta, väliaikainen uskomus kauniiseen on joskus tarpeen, mutta se ei tyydytä ihmisen mieltä ja sielun kaipausta lopulta, totuuden virvoitusta. Oma terve syyllisyyden ja vastuun kantaminen teoistaan tervehdyttää ihmisen mieltä. Omatunto on yhteiskunnan katalysaattori, se joko suojaa tai tuhoaa ihmistä.

Joku opettaja kirjoitti joku päivä sitten, kuinka yllättävää hänelle oli huomata fiksujen oppilaiden kiusaamisen ovelat piirteet. Kilpailujen ja vertailujen kulttuurissa ihmisen narsistiset piirteet vahvistuvat, koska lapsille ei mahdollistu tunteiden jakaminen, ja ohjauksessa on liikaa suorittamista. Jos lapset voisivat jakaa tunteitansa hyvässä ohjauksessa, tasavertainen kohtelu hoitaisi tunteet niin, että niihin tulisi hyväksyntä. Kun jakamista ei ole, tunteet kehittävät narsismia, mikä on itsen suojelua alkuun, mutta alkaa kehittyä hyväksymättömyydessä negatiiviseksi, jossa itsen hyväksytyksi tulemisen ja kokemisen tunne heikkenee, ja itsetunto rapistuu, ja tunneylentäminen tuo mukanaan alistamisen tarpeen narsismin kääntöpuolena, joko itseen tai toiseen.

Yhteisötarinoiden fokus on vallassa, jossa kaunis tarina pitää kiinni ihmistä. Ihmiset kiinnittyvät kauniin tarinan kertojaan, vaikka se olisi valhetta. Juuri valhetarinoiden yhteisöissä syntyy uhraamista, syntipukkeja ja syrjintää. Sen sijaan yhteisöissä, joissa rehelliset tarinat ovat pääosassa, syntyy kunnioitusta, välittämistä ja totuutta. Tarinat tukevat ja yhdistävät ihmisiä hyvässä ja pahassa.

 Yksilötasolla tuki tulee oman egon pönkittämisessä ja arvojen säilyttämisessä turvaa tuovana, vaikka se olisi valheellista. Mitä miellyttävämmän tarinan mielipiteillään johtava luo, sitä vankemmin hän saa kannattajia.

Raija

EPÄLUULON AJAMAT

Epäluulo ja epäily johtavat ihmisten ajatuksia. Se ei sinällään ole perusongelma, mutta johtaessaan siihen, että se muuttuu tuotuudeksi, se tuottaa käsittämättömän määrän ongelmia, mitkä vievät ihmiskuntaa jatkuvaan tuhoon ja sotimiseen.

Epäluulo ja epäily ovat lähtöisin syntymäpuristuksessa syntyneestä ahdistuksesta, mikä on luottamuksen ja turvallisuuden puuttuessa syntymän jälkeen johtanut niihin. On puuttunut rakkaus ihmiseen, jossa tämä ahdistus on lisääntynyt väkivallan avulla. Ei ole lähdetty vähentämään ihmisen kärsimyksiä rakkauden vaateella, vaan oletettu ihmisen pahuuden olevan niin peruuttamatonta, ettei sitä voi korjata kohti hyvää. On ajateltu, että ihminen on joko niin hyvä tai paha, ettei niitä voi muuttaa, vaan ne jopa pukeutuvat toisikseen ja niistä on mahdotonta saada selvyyttä.

Ratkaisevinta on vauvaiän hellä hoiva, turvallisuuden ja luottamuksen antaminen niin, että ihminen tulee tietoiseksi itsessään tapahtuvista kokemuksista. Se ei tarkoita tiedostamattoman hylkäämistä, vaan sen parempaa huomioimista ihmistä eheyttävänä, opettavana, ja kasvattavana elementtinä. Kun vauva saa hellää fyysistä hoivaa, hän palaa kohtuaikaiseen hyvään aistimiseen, ja liikkumisen voimasta syntyvä yliaistillisuus estyy viemästä yliseksuaalisuuden korostumiseen. Vauva palaa syväsyntyisten unien, mitkä ovat kohtuaikana jo kehittyneet, kykyyn kokea mielihyvää ja mielikuvitusta, josta ajattelukyvyn perusteet kehittyvät.

Jos kehollista kehitystä alkaa johtaa liikkeeseen perustuvat aistielämykset seksuaalilähtöisesti, ihminen menettää vapauden valintaan, koska ei tule tietoiseksi mielikuvien kautta valinnoistaan, vaan kehoaistielämykset valitsevat halun ja tahdon. Liialliset aistielämykset vievät myös kyvyn aistia herkästi, kuten tiedostamattoman lepoa antavan voiman ohjautua henkisyyteen.

Kun ohjaus, opetus ja kasvatus ohjaavat fyysisyyden kautta kohti yhä voimakkaampia aistielämyksiä, ihminen menettää kokonaisuuteensa ihmisyyteen, ja erityisesti omaan tietoisuuteen itsestään ja on erilaisten yllykkeiden ohjattavissa. Ihminen menettää vapautensa eikä voi enää valita. Yhteiskunnan arvot ja arvostukset, uskomukset, poliittiset ja järjestelmän mukaiset ideologiat valitsevat ihmisyyden.

Raija

KUOLEMAN LÄHELLA

Minulle kuolemasta on tullut läheinen. Siksi, että olen usein rukoillut pois pääsyä elämäni suurista kärsimyksistä, en vain jaksa kestää ihmisten suurta pahuutta. Jostain syystä näen kuolemia etukäteen, niin nytkin kaksi ihmistä viimeisen kuukauden aikana, ihmiset joita olin kohdannut, minä näin heidät kuolleena. Se vaan tulee ajatuksiin. Ajattelen, että Jumala haluaa lohduttaa minua kestämään kärsimystä. Kun suru tulee, olen opetellut surun kohtaamista, kuuntelen henkilöön liittyvää musiikkia, ja niin kyyneleet alkavat virrata ulos. Kun on paljon kärsimystä, siitä syntyy väkisin ahdistusta, kun on kasvanut rakentamaan hyvää, oma ihanne on kaukana realismista, ristiriita aiheuttaa jännitteen.

En ole koskaan voinut hyväksyä sitä, että kertoisin etukäteen näkyjäni. Se ei ole minun tehtäväni. Minä en voi selittää Jumalan tarkoituksia, en halua todistaa niitä, sillä minulle Jumala on tuntematon. Minä voin yrittää ymmärtää uskossani Jumalan tarkoituksia, mutta en ylentää itseäni niin, että alkaisin sitä todistaa. Näyt ovat minun uskoani varten. Tieteen tehtävä on todistaa näkyvät asiat. Ensimmäisen käskyn noudattaminen vaatii uskollisuuden pyhälle, minkä haluan olevan koskemattoman.

Miksi minä näen sitten etukäteen? Koska minulle Jumala on rakkaus, ja rakkaus tuottaa hyvää, kärsimyksen vähentäminen kuuluu siihen. Jumala ei ole antanut minun kärsimyksiäni, sen tekevät ihmiset, jotka haluavat valtaa, ja hallita muita. Osa kärsimyksistä on luonnollista, osa kärsimyksistä on tuotettu suunnitellusti ihmisten vallanhimon vuoksi.

Raija

ITSENSÄ MENETTÄMINEN

Menetin itseni 16 vuoden ikäisenä. Ihminen voi menettää itsensä monilla eri tavoilla, ja näitä tulisi tarkastella eri näkökulmista, kuinka niitä voi korjata. Onko helpompaa kohdata fyysistä sairautta ja puutteita kuin henkisten oikeuksien puutetta? Uskon, että negatiivisia asenteita ihmisyyden kohtaamisessa on runsaasti laidasta laitaan. Näyttää siltä, että fyysiset vaivat ovat jo saaneet suorastaan ylikunniallisen aseman, kuinka kiivaasti puolustammekaan lääkäriin pääsyä. Vallan väärin käyttöä on monen tasoista ja se on ehkä tutkitumpaa sosiologian piirissä. Viimeksi ärsyynnyin siitä, kun koin, että jotkin henkilöt vaativat kielivaltaa, jossa identiteettimme on kuin yleistä riistaa. Jos joku haluaa käyttää itsestään sanaa nainen, sitä ei katsota oikeutetuksi joidenkin näkemyksissä, vaan hänen tulisi alistua naisoletetun nimikkeeseen.

Itsensä menettäjät joutuvat monen valtamuurin taakse, jossa heitä hallitaan. Ihmisoikeuksia ei ole. Olin varsin onnellinen lapsuuteni, mutta luonnollisesti oli myös vastoinkäymisiä. Itsearvostukseni ja itsekunnioitukseni olivat kuitenkin kohdillaan, olin saanut arvostusta ja kunnioitusta äidiltäni, ihailua, kannustusta ja oikeudenmukaisuutta. Kun rikos kohdallani tapahtui (raiskaus; niille jotka luette ensi kertaa), sitä ei uskottu, ylitseni käveltiin ja olin ilmaa, muut alkoivat päättää mitä minulle oli tapahtunut, vaikka he eivät olleet paikalla näkemässä. Rikoksen tekijä oli uskottavampi, kuin minä särkynyt ihminen. Itsensä menettäminen oli totaalista, sen itsen, johon olin oppinut, kunniallisuuteen, rehellisyyteen ja itsensä arvostamiseen. Jouduin oppimaan valheen maailmaan, jossa näitä arvoja ei ollut. Valheiden kestäminen oli helvetillistä ja on yhä.

Mitä minussa särkyi? Menetin puhumisen oikeuden, osallisuuden oikeuden, ja ihmisarvon. Identiteettiini, jossa olin saanut aika vapaasti ilmaista itseäni, suljettiin. Jouduin täysin mielen armoille, tunteiden kauhuun ja ihmisten pilkattavaksi. Se alkoi näkyä kehossa, liikkuminen oli väkinäistä ja nykivää, vaikka olin ollut luokkani valiovoimistelija. Ahdistus tuli ääneeni ja korahtelin kuin karhu. Jatkuvat pettymykset alkoivat tuoda runsaasti aggressioita, ja ne muuttuivat vihaksi. Oppimista rakastavana etsin toivoa, ja innostuin välillä yrittämään, mutta se sai vain aikaan ivaa, mitä se hullu luulee tekevänsä. Työkaveri valitti hallintoon virallisesti kun pyrin opiskelemaan työnohjausta, koska se vei 2 tuntia aikaa viikossa harjoitteluna.

Itsen menetys, sielun katoaminen ja kehon kuoleminen tulee väkisin ihmiselle, joka ei saa ihmisoikeuksia. On ihan sama mitä puhuu, sitä ei kuunnella, se mitätöidään. Syrjitylle tulee parhaassa tapauksessa hyvää havaitsemista sivusta katsomisen seurauksena, mutta kun aggressio ottaa vallan se heikkenee, ja kun sitä ei saa ulos, se luo masennuksen, kuin mieli lukittuisi, muuttuisi lyijyksi, ja lopulta painaa niin paljon, että ei anna voimaa ulos. Usein kuulee sanottavan, jos puolustautuu ja ilmaisee itsensä, se auttaa, mutta minä olen saanut vain lisää julmia rankaisuja. Yhteisöt pakenevat totuutta, hyvä havaitsija teloitetaan, tunnetusti juuri masentuneet ovat hyviä havaitsemaan.

Ongelmana näiden ihmisten auttamisessa on nyrjähtänyt ihmiskuva. Uskotaan, että ihmisen persoonallisuudessa on vika, kun yksilö joutuu syrjityksi. Ongelman villakoira on kuitenkin moraali, ja valtaa väärin käyttävät ihmiset.

Raija

USKON VAARAT

Minulle uskonnot ovat elämän kertomusta, kulttuurisia tapoja, usko taas on lujaa luottamusta Jumalaan, mutta ennen kaikkea oppimisjärjestelmä ihmisyydestä. Pidän vaarallisena uskoa, jossa ihmisen henkisyys laiskistetaan uskomaan ja toistamaan jonkun sanomisia, järjestelmiä, rituaalia, ja opetetaan palvontaa sekä kirjoitettuja asioita uskon totuutena. Minulle ensisijaisesti Jumala on elävä yhteys korkeampaan henkisyyteen, jossa yksilö joutuu tekemään työtä oppiakseen ymmärtämään ihmisyyttä sen eri puolissa. Uskonnoissa se voi juuttua historiaan, ja toistaa niitä. Kuitenkin pidän tärkeänä, että jokaisen uskon kokemusta kunnioitetaan, koska se on ihmisyyden tietoisuuden ja tiedostamattoman etsimisen matka löytää syvintä henkisyyden olevaisuutta itsestään.

Monesti kuulee sanottavan, että Jeesus oli kommunisti, joka halusi jakaa tasaisesti kaikki omaisuuden toisilleen. Se on yksinkertaistamista, ja materialistin toiveuni, saada ahneudelle oikeudet. Usko on henkisyyttä, jossa ihmisen on kilvoiteltava kohti korkeampaa tietoisuuden tasoa hyvyydestä ja tehdä työtä elämän suojelemiseksi sekä ihmisyydessä, että luonnossa.

Jos Jeesus oli kommunisti, voi sanoa, että sosialismi on ottanut kaikkivaltiaan roolin hallita ja alistaa ihmisiä järjestelmän ikeeseen. Siinä mielessä sosialismi tuhoaa ihmisen henkisen kehityksen ryövätessään oikeudet yksilöllisyyteen ja henkisyyteen.

En pidä myöskään Freudilaisuutta ihmisen kehityksen kannalta hyvänä. Joskus luin, mikäli sen oikein muistan, että kirkko on tavallaan hyväksynyt Freudilaisen ihmiskäsityksen ja katsonut sen kuuluvan kristillisyyteen. Uskon Jeesuksen opetukseen väkivallattomuudesta. Seksuaalisuus, joka on johdettu väkivallan kautta ja/tai syntynyt vain lihasliikkeiden voimasta, alkaa ohjata ihmisen valintoja, ei henkisyys. Pidän tärkeänä, että ihmisyyden ydin, syvät mielen tasot, jotka jo kohtukaudella alkoivat nähdä unia, ja loivat pohjan oppimiselle mielikuvien syntymänä, on perustellumpaa kuin kehosta syntyneet liikkeen tuottamat aistimusmielihyvät. Tunteiden kehittyminen ja sielun ominaisuudet ovat monitasoisia, jossa sielu on henkisyydelle oleellista. Seksuaalisuudessa nautinnon täydellisyys on kuin yhteys jumalallisuuteen ihmisyydessä, tavoitamme siinä toisen ihmisen, ja yhteys synnyttää yhteyden, jossa kaksi tuntee toisen yhdeksi lihaksi. Kirjassa ”Taivaallista seksiä” avataan tätä näkemystä.

Ihmisen kokonaisuus häviää, mikäli hän on ainoastaan sanan alaisuudessa, ja elää tottelevaisuus uskossa. Vaikka uskossa voimme uskoa Jumalaan ja luottaa häneen, se ei ole maailman tapojen toistamista, vaan elävää yhteyttä omaan henkisyyteen, jossa Jumala tekee työtään, kun otamme sen vastaan.

Raija

Psychenet sivuilta määritelmää:

Jumalasta ja kolminaisuusopista

Rodney Bomford aloittaa artikkelinsa selittämällä Ignacio Matte Blancon ajatusta mielen viidestä kerroksesta. Ensimmäisellä kerroksella toimii käytännöllinen (aristoteelinen) logiikka, kun taas viidettä kerrosta hallitsee tiedostamattoman alaan kuuluva symmetrinen logiikka, joka äärimmillään samaistaa kaiken kaikkeen. Väliin jäävät kerrokset yhdistelevät kahta logiikkaa erilaisissa suhteissa. Jokaisen kerroksen synnyttämällä diskurssilla on tietyt ominaispiirteensä: ensimmäisellä tosiasiaväitteet, toisella vertaus, kolmannella symboli ja metafora, neljännellä paradoksi ja ristiriita ja viidennellä mystisen mietiskelyn hiljaisuus.

Bomfordin mukaan kerrokset valottavat teologista tutkimusta. Tosiasiadiskurssi kertoo Jumalasta vähän jos lainkaan, kun taas viides kerros ei muuta ilmaisekaan. Keskikerroksilta löytyy metaforinen ja symbolinen kristillinen kertomus luomisesta Jeesuksen uudelleensyntymiseen, elämään, kuolemaan, ylösnousemukseen ja lopulta maailmanloppuun. Kolmannen tason kertomuksen teologiset pohdinnat ovat johtaneet ilmeisen rationaalisten mutta lopulta itsessään ristiriitaisten kolminaisuuden ja uudelleensyntymisen paradokseihin. Lopuksi kirjoittaja vertailee merkittävän keskiaikaisen teologin ja vastakohtaisuuksien olemuksen tutkijan Nicholaus Cusanuksen ajatuksia Matte Blancon symmetrisen logiikan teoriaan.

MIELEN OUDOT RETKET

Ehkä hieman liioitellen eräs psykiatri sanoi, että ihmisistä 97 % on skitsofreenisia. Ehkä se ei pidä paikkaansa, mutta se antaa oivallisen näkökulman lähestyä mielen toimintaa. Mielen käyttäytymistä on vaikea ensinnäkin rakenteellisesti hahmottaa, mutta myös ymmärtää sen toimintamekanismeja. Selkeästi ajatteleviakin on paljon. Joskus kuulee niin hyviä analyysejä, että tunteet pulppuavat uunituoretta verta kuin paraskin leipä uunista tulleena. Tänä aamuna tuli Puoli seitsemässä (siis 5.2) oli niin hyvää analyysiä aggressiosta, että melkein itkin ilosta. Kuinka juuri aggressio, tuo ihmiselle tarpeellinen ponnistuslauta syntyy, kun tunteita ei huomioida. Joku päivä sitten eräs kirjailija kertoi, kuinka hänelle kirkastui, etteivät kuvittelu ja mielikuvitus ole sama asia.

Yritän kirjoittaa täällä kansanomaisesti niitä havaintoja, joita teen elämässäni, enkä luonnollisesti aina siinä onnistu.

Seuraava tarina on mielen heijastuksen ilmiöstä. Perheessä äiti suosittelee teini-ikäiselle tyttärelle kampaajan ammattia ammattikoulussa, koska siinä on työtä aina tarjolla. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin sanoo, ettei mikään muu ammatti ole hyvä, ja asettaa tyttärelle ehdot, jos sinä et valitse sitä, en hyväksy sinua ja tekee rakkaudesta ongelman, jossa syntyy hylkäämisen pelko. Isä sen sijaan suosittelee lukiota, koska siellä valinnan mahdollisuudet lisääntyy. Vuosia myöhemmin tytär syyttää isäänsä, ettei tämä antanut valinnan mahdollisuutta hänelle. Äidin kiristys on unohtunut.

Lapsena ei välttämättä huomaa vanhempien suhtautumista, mutta kun tunteet ahdistuksena tulee myöhemmin muistissa esiin ja tietoiseksi, ensireaktio voi olla heijasteinen, eli skitsofreeninen. Viaton isä saa syyllisyyden kannettavakseen, ”sinä et antanut minun valita” ja äidin kiristys tuo hylkäämisen pelon niin voimakkaana esiin, ettei hän välttämättä osaa sitä edes käsitellä, sillä hänen on kovin vaikeaa ymmärtää, ettei äiti rakastaisi ehdoitta. Pelko ja kauhu äitiä kohtaa tuhoaa ajatuksen. 

Molempiin vanhempiin liittyy ihailua ja vilpittömyyttä, mutta myös pelkoja. Mitä enemmän pelkoja sisältyy, sitä voimakkaampi voi olla ihailu! Jos lapsi tiedostaa, ettei hän saa rakkautta, jos alkaa vastustaa pelkäämäänsä vanhempaa, hän voi alkaa palvomaan tätä, ja sokaistuu näkemään todellisuuden tästä vanhemmasta. Jos esim. lapsen tarvitsema taloudellinen tuki on isän kukkarossa, tulee siitä elämisen ehto, ja niin lapsi voi alkaa puolustamaan tätä vaikka hän tekisi väärin, lapsi puolustaa häntä, joka pitää valtaa pihdeissään. Moraali ei ole vielä selkeää lapsuudessa, jos nyt sitten monilta puuttuu aikuisenakin.

Nämä lapsenomaiset käyttäytymiset näkyvät kaikkialla ihmissuhteissa, työpaikalla, harrastuksissa, perheissä, missä tahansa valta sanelee ehtoja, ja riippuvuussuhteet rakentuvat toisten varaan, elämää, rakkautta ja tulevaisuutta ei saa, ellei alistu toisten ehtoihin.

Raija

TOIVON VARASTAJAT

Toivo tulevasta on ihmisen tärkeimpiä asioita. Kun voi ennakoida ja suunnitella tulevaa, se tuo toimintakykyä, motivoi ja nostaa ylös epätoivon kaivosta. Käyn säännöllisesti katsomassa ystävääni hoitokodissa. Kuinka usein havaitsenkaan, että hänen epätoivonsa kumpuaa tulevaisuuden puuttumisesta, kuin se varastettaisiin häneltä. Häneltä otetaan pikkuhiljaa itsemääräämisoikeus, hänen osaamisensa ja taidot katoavat ja sijalle on tullut epäkohtien etsiminen. Kuinka hän ei osaa napittaa puseroaan, ei onnistu hampaiden pesu, puhelimen käyttö jne.  Pian hän on hoivaa tarvitseva laitospotilas, jossa laitoksen tarpeet ovat nousseet etusijalle, työntekijöiden vallan väärinkäyttö paistaa läpi lausunnoissa, epäpätevyys ammatissa. Osaamisen taitoja ei huomata.

Yhteisöissä epätoivon kaivoon hukuttaminen on ihmisten raadollisimpia tekoja. Hallittavaksi haluttu suljetaan pois tiedosta ja asioista, mitkä hänen elämäänsä kuuluu. Ja kun hän ei saa olla tietoinen omasta elämän tapahtumista, niin pian hän on epätoivonsa vuoksi tunteiden ja mielen armoilla, niiden jotka ovat mahdollisia olemassaolossa. Ensin mielessä on mielialan muutoksia, mutta pian niistä kehkeytyy maanisdepressiivisyys, kun epätoivon kuilu vetää ylös ja alas. Vaikuttamisen mahdollisuudet ovat nollassa, tarpeisiin vastaamisesta päättävät muut kuin hän itse, heillä on valta ylitse hänen itsen, itsen määrääminen on riistetty.

Olen nähnyt muutaman kerran työyhteisöissäni yhteisöistä poissulkemisen brutaalin puolen. Yksilö, jota pidetään häirikkönä ja epäluotettavana, joutuu vallan alle, mitä yhteisö harrastaa vainon, epäluulon ja tiedottamisen avulla. Tietoa levitetään sekä suullisesti, että kirjallisesti. Puutuin työssäni lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, josta sain rangaistuksena mustamaalaamisen, vastassani olivat aina ennakkoluulot, joita vastaan sain jatkuvasti taistella. Vaikka rikos, joka tehtiin ensimmäisessä työpisteessäni, todettiin johtajan tekemäksi myöhemmin, sain kantaa häpeää syrjintänä koko ajan. Leima ei hävinnyt koskaan.

Yksi toivon elementeistä on oppivalla ihmisellä uusien mielikuvien synnyttäminen, usein uusien ihanteiden muodossa, vaikkakin perusarvojen puitteissa. Kun epätoivo jyllää mielessä yhteisön alistamisen vuoksi, sen nostamiseen ihminen tarvitsee elämän kauneutta ja uskoa paremmasta, ja se näkyy ihmisen toiveissa. Persoonallisuustesteissä tämä toivo luokitellaan epärealistisuudeksi, ja mielen sairaudeksi. Kun siis puutuin väkivaltaan työpaikalla, se oli epärealismia, olin tehnyt väärin realiteettitestauksen, en ollut sopeutunut vallitsevaan olotilaan, vaan vastustin väkivaltaa. Se oli myös virkavelvollisuuteni, mikä oli laissa kirjattu. Oppimisen intoilijana minulla oli kyky luoda uusia tavoitteita mielikuvien avulla, mutta se olikin realismin puutetta.

Toivo varastetaan, ja tuloksena on epätoivon myötä mielen murtuminen, kun mieli velloo laidasta laitaan, ja mihinkään ei saa tarttua. Mielen osalta on varmasti erilaisia murtumisen ja sairauden muotoja, mutta nämä sosiaalisen sorron aiheuttamat muodot on jätetty huomioimatta. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että persoona on itse tehnyt jotain väärää, provosoinut tai yllyttänyt toisia hyökkäämään. Pääsääntöinen syy löytyy kuitenkin ihmisten epäilystä, jota he pitävät totuutena.

Raija

TIEDE VS.USKO/USKONNOT

Äkkiä voisi kuvitella, että tiede ja uskonnot ovat vastakkain, mutta näin ei ole.  Vaikka valtataistelua ja vastakkainasettelua ne käyvät keskenään ja tunteet kuohuvat kuin Niagaran putouksissa, mutta se on aivan turhaa. Minulle kummatkaan eivät aiheuta tunnekuohuja, ei ideologisia, ei hurrauksia, eikä asia saa minua raivoihin. Minä näen kummassakin perustavanlaatuisia lähestymisongelmia, joissa on historiallisia jäänteitä, jotka estävät etsimästä totuutta.

Kaikkein suurimpana ongelmana näen ihmisyyden tutkimisessa sen, ettei pahaa osata tutkia ilman tunteiden ja ihmiskäsitysten rajallisuutta. Kristinuskossa paha on ihmisyyden ydin, mitä vastaan taistellaan rakkauden keinoin. Selkeästi voi nähdä, että lääketiede on kulkenut ihmiskäsityksissään Kristinuskon jälkiä, ja etsii pahaa persoonallisuutta. Sitäkin se voi olla, mutta kysymys tieteessä pitäisi kuulua, mikä sen synnyttää. Freudin ajoista lähtien ihmisyyden lähtökohdaksi on nimetty seksuaalisuus, joka ohjaisi meidän tahtoa ja halua pyrkimyksissämme. Se katsotaan elämänhalun ja kuolemanhalun premissiksi.

Lääketieteen ongelma on oirelähtöisyys, hoidetaan oireita, eikä oireen synnyttäjää ja erityisen ongelmalliseksi tämä tulee juuri ihmisen henkisen puolen ja kehityksen kohdalla. Se on kulkeutunut myös psykologiaan, kun persoonallisuus syntyy väkivallasta, syy onkin persoonallisuudessa, eikä väkivallassa.

Itse näen kohtelun kaikkein merkittävimpänä asiana ihmisen kehityksen määrittämisessä. Näyttää siltä, että pahaa ei saada vähennettyä, koska syytä ei saada selville rajoittuneiden käsitysten vuoksi, vaikka tieteen paradigma on syyn ja seurausten tutkiminen. Uskontojen ongelmana on irrationaalinen tieto, jossa ei ole loogisuutta.

Elämäni on opettanut, että paha tulee, ja se kohdistetaan johonkin riippumatta siitä, provosoiko kohde vai ei. Ja silloin valta selittää kohtelun ja tunkeutumisen tuloksena sen mitä väkivalta kehittää, hierarkkiset järjestelmät mahdollistavat, tiedon rajallisuus estää, ja hypoteettiset illuusiot luovat.

Monet tieteen teorioista ovat myös osittain etäännyttämisen tarpeen vuoksi kielellisesti toista mitä merkitykset vaativat sanan suhteen. Totuus hälvenee ja kierrämme tarinoiden kehää. Minulta on esim. kielletty puhuminen, koska puhun asioista, jotka ovat salattuja. Ihmiset pakenevat syyllisyyttään häpeän pelossa ja sulkevat suuni, ettei totuus tulisi esiin. Tämä brutaali vallan käyttö näyttää piiloutuvan niin uskonnoissa kuin tieteessäkin.

Raija

Tieteen termipankin sivuilta:

Määritelmä 
1. teoreettinen malliratkaisu
2. tutkijayhteisössä vallitsevien periaatteiden, uskomusten, arvostusten ja tieteellisten normien kokonaisuus

Selite Thomas Kuhnin (1922-1996) käsite paradigma tuottaa annetuksi koetun näkökulman siitä, miltä maailma näyttää sekä määrittää ehdot sille, miten todellisuutta tutkitaan. Tälläisiä reunaehtoja voivat olla itsestään selvinä pidetyt käsitykset, aikakauden yleiset ennakkoluulot, tiedeyhteisön käytännöt ja ajattelutottumukset ja erilaiset sosiaalipsykologiset seikat. Paradigma on tutkijayhteisön tutkimustyötä ohjaava yleinen, lausumatta oletettu taustaverkosto, joka yleisenä viitekehyksenä rajaa tieteellisen työn käytäntöä. Tieteen kehityksessä on pitkiä normaalitieteen kausia, jolloin tutkijat tyytyvät toimimaan hallitsevan paradigman sisällä, mutta kehitykseen kuuluu myös epäjatkuvuuskohtia, vallankumouksellisia kausia. Tieteelliset vallankumoukset murtavat hallitsevan paradigman ja tieteen tekemisen painopisteet muuttuvat. Vähitellen syntyy uusi paradigma ja tieteen tekeminen siirtyy uuteen normaalitieteen vaiheeseen.