TARINOIDEN ARVO

Nykyään on kovasti tapetilla lukeminen ja tarinat, niiden arvo ihmisen kehitykselle. Kriittisenä ihmisenä en pidä juuri mitään itsestäänselvyytenä. Joskus muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa kaunokirjallisuuden harrastaminen vei todellisuudesta erkaantumiseen. Luen enimmäkseen tieteiskirjallisuutta, kaunokirjallinen jäi nelikymppisenä, lapsena sadut oli tarpeen. Hyvä rikosromaanikaan ei enää vedä kovin paljon, mikä oli 40 – 60 vuoden iässä.

Tänään oli keskustelua plagiointi ongelmasta ammattikorkeakouluissa. Suomen kieli rapistuu ja se on surullista. Erityisesti äidinkielen oppiminen on merkityskokemusten kannalta oleellista kielen oppimisessa. Minulle kieli oli enimmäkseen asiakieltä opintojen aikana, ja se toi kyllä hyviä tuloksia. Mutta en pidä sitä ihmisen kokonaiskehityksen kannalta oleellisena, vaikkakin tärkeänä.

Kun olin nuori, minuun kohdistunut rikos vaikutti merkitsevästi sanakieleeni. Kun yhteisö tyrmäsi rikosta tapahtuneen, se painui syvälle psyykkisen puolustuksen uumeniin. Tapahtuma hävisi pitkäksi aikaa muistista, ennen kuin se palasi 20 vuoden jälkeen turvallisissa oloissa takaisin muistiin. Tällöin katosi myös kykyni kielelliseen ilmaisuun niin kirjoittamisessa kuin puheessakin. Sanat hukkuivat psyyken paineessa. Minusta tuli ensin asiakeskeinen, vasta sitten tunteeni saattoivat tulla esiin. Tunteiden tulemiseen auttoi muistista ja mielen toiminnasta tehty tutkielmani lopputyönä. Sain tutustua mielen olemukseen. Mutta vasta viimeisessä syväopiskelussani sain auki tunteita, jotka olivat syntyneet rikoksesta, aloin nähdä itseäni ja todellisuuttani.

Opiskeluissani yksi menetelmä apuna itsensä ja toisten kohtaamiseen oli tarinat, luodut, luetut ja kerrotut. Tarkoituksena oli saada näkemään ihmistä sitä todellisuutta, mitä hänen elämässään on. Jotkut olivat hyvinkin vastaanottavaisia ja työstivät tarinaa itsensä läpi. Mutta sitten oli henkilöitä, joille tarina oli kohde, johon lyötiin leima ja tuomio, tarina ei auttanut. Merkittävintä puheiden, tarinoiden ja kohtaamisten kontekstissa on valta. Jos ihminen asettaa vain toisen kohteeksi, jota operoi, omaa henkistä kasvua ei tapahdu. On kysyttävä, onko kysymyksessä silloin psyykkinen puolustus, vai tukeeko tätä systeemiä annettu valta ja rakenteet yhteisöissä. Voi olla, että ihminen, joka ei saa olla osallisena puheessa, menettää kielen, mutta ihminen joka taistelee vallasta, jää valtarakenteiden vangiksi ja plagioi puhetta.

Välttyäkseen näiltä sudenkuopilta, tarvitaan syvät tunnesidokset äidinkieleen, jotka syntyvät syvällä aivoissa mantelitumakkeen kautta, tunnereaktioiden kautta, jotka sitovat persoonallisuuden kieleen, niin että ihminen voi tuottaa yksilöllistä kieltä.

Raija