ASENTEIDEN SYÖVYTTÄMÄT

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Nuo Jeesuksen sanat muistaa moni. Kaikessa hulluudessaan ja mielettömyydessään, mitä Raamattu puhuu, on joissakin kohden totuuden siementä. Itse en olisi julistanut Jeesusta palvotuksi Jumalan pojaksi, sillä se oli mielestäni vain kollektiivisen syyllisyyden katharsista. Jokainen on ja pitää olla Jumalan lapsi, eikä ketään tule palvoa, sillä se vie pois Jumalan yhteydestä.

Nuoruuteni kovat kokemukset johtivat syrjintääni vuosikausiksi, tuomitseminen oli jatkuvaa sekä sanattomina kehonkielen ilmaisuina että sanallisina ilmoituksina. Minut hyväksyttiin vain kilttinä tyttönä, jos puhuin asioista, tuli tuomio. Minulle Jeesuksen kertomus on tuomitsemisen ongelman kuvausta, se rynnii ikkunoista ja ovista, ja se tappaa ihmisiä, ei ole ihme, että Jeesus sanoi nuo sanat, syyttömänä syytetty murtuu.

Eräs terapeutistani sanoi kerran, ” on yksi asia, mitä sinun tulee varoa, älä meikkaa, silmissäsi on jotain jumalaista ja seksikästä, ja se saa pahan liikkeelle”. Osittain asia on pitänyt paikkansa, mutta en ole osannut aina varoa sitä, olisi vain ollut parempi uskoa psykologia.

Yhteisöissä on aina yksi tai muutama kateellinen, joka laittaa pahan kiertämään ja lauma on pässimäisesti mukana. Se on laumakäyttäytymisen ongelma, oli Jeesuksen aikaan, ja oli natsi Saksassa, se on joka paikassa.

Kun menin asuinkaupunkini työyhteisöön, johtaja otti minut silmätikuksi. Ensiksi olin tullut hänen ammattireviirilleen tekemään samaa työtä, mitä hän ei kestänyt, toiseksi olin nuori ja häntä alkoi ikä painaa, kateus kimalsi hänen silmissään, hän nälvi ja etsi vikaa minusta. Mutta tein työni hyvin, siihen oli opetettu kotona, kuten ystävälliseen käytökseen. Kun johtaja oli lopulta avuton, millä saisi minua lyötyä, hän yritti irtisanoa minut valehtelemalla. Hän keksi, että kaikki työntekijät ovat valittaneet. Kävikin niin, että työntekijät tulivat puolelleni ja allekirjoittivat lausunnon, jossa he kielsivät asian. Sain uuden työpisteen.

Mutta en koskaan päässyt eroon maineesta, mikä oli tahrattu. Useampia kertoja jouduin todistamaan ja selvittämään valheita, joita minusta kuljetettiin ennakkoluuloina yhteisöstä toiseen. Todistusaineistoa kertyi valheiden jäljistä, mutta vaikka asiat aina selvitettiin ja syylliset saatiin selville, se tuli aina vastaan viimeiseen vuoteen saakka. 35 vuotta kiusattuna on pitkä aika, ei sitä joka paikassa ollut. Todistaminen on vaikeaa, pitäisi olla aina nauhuri mukana. Viimeisen kerran kaupungin rekrytointi antoi väärät lausunnot, mutta kun vein asian tuomarille, hän kielsi sen kokonaan, hyvitteli sitten soittamalla ja tukemalla toisessa asiassa. Kun maine tahrataan, sitä ei saa takaisin, ennakkoluulot ja asenteet kyllä vievät voiton.

Raija

KORJAUTUVA MIELI

Me ei synnytä täydellisenä eikä viattomina mielen suhteen, maailma avautuu meille mahdollisuutena. Kristinopin viattomuus ja Jumala on oppia, jossa ihmisyydelle annetaan mahdollisuus. Mieli on alkuun kaksijakoinen, on syvällä unien valtakunta, jossa on miellyttävyyden lähde, ja sitten on syntymässä tullut ahdistuneisuuden lähde, johon kokemukset sitten vaikuttavat. Mieli on siis kaksipuoleinen. Ennen noita kokemuksia nimitettiin viattomuudeksi ja pahuudeksi, nyt voimme katsella niitä aivojen toiminnan kautta, mielen ja persoonallisuuden kautta. Maailma on medicalisoitunut ja siitä johtuen me myös katsotaan maailmaa sairauskeskeisesti. Yhtä hyvin me voimme katsoa ihmistä korjautuvana kärsimyksistään.

Kun mieli tulee jonkin verran tietoiseksi, noin kolmen vuoden iässä, tulevat myös mielen puolet  kokevina nk. positiivisina ja negatiivisina, riippuen siitä millaisia kokemuksia tulee minuuden sisältä ja ulkoisesta maailmasta kohteluna, oikeutena oppia, ja ilmaista itseään. Jos ympäristö pukkaa negatiivisia otteita yksilöön, ahdistus lisääntyy, jos positiivinen puoli saa mahdollisuuden, siellä on luova puoli ja oppimisen airut, jossa unet ovat alkaneet kohtuaikana. Näiden kokemusten tulos on mieliala, kuten mieliala, jossa syntyy masennuksen aiheita, ja se on tervettä masennusta, että ihminen voi olla kokeva olento. Eri puolet mielessä voivat kehittyä liikaa, ja siitä voi syntyä maanisdepressiivisiä piirteitä, Jos ne ovat liikaa vahvistuvia, mielestä voi tulla jakautunut, mania pursuaa yli äyräiden, masennus ottaa vallan ja syvenee joskus hyvinkin syvälle ihmisen mielen kokemukseen. Tällöin mieli voi juuttua kaksijakoiseksi. Itselleni kävi näin hyvin kevyesti ja vain tietyksi pieneksi ajaksi, syvä masennus toi kykyä päästä kielelliseen kykyyn analysoinnissa, mutta vähäisten kokemusten vuoksi ne tulivat selkeiksi.

Minulla oli tavallaan edellytykset mielessä hyvälle kontekstille korjautumiseen. Kun en lapsuudessa saanut persoonallista kohtelua suuressa perheessä, oma luova puoleni oli vähäisessä käytössä, vain leikkien, ei itseään korostaen, paitsi kerran äitini ohjauksessa runojen kosketukseen, lähinnä esittämisenä. Paha rikos kehon tunkeutumiseen nosti ahdistuksen vahvaksi.

Kun olin syvällä masennuksessa, tai ehkä jo nousemassa siitä ylös, mielen jakautuminen avautui minulle. Olimme laittamassa joulua mieheni kanssa. Kynttilälamput oli loppu, ja päätin lähteä ostamaan. Minulla oli jo kyky mielikuvan synnyttämiseen, ennakointiin ja suunnitteluun. Mutta yhtäkkiä mieleni teki tempun muutamaksi minuutiksi. Aloin kävelemään eteisessä edestakaisin, mennen eteenpäin, ja peruuttaen. Mieheni kysyi, mitä aiot, ja lähdin eteenpäin. Koska mieleni oli ollut enemmän vain liikesarjoja, mieli kuvasi kokemusta liikkeenä jakautumisen kuvassa ja se näkyi tekemisessä. Joku pieni aika masennuksen aikana ilmeni myös sanojen kaksipuoleisuutta, kirjahylly oli hyllykirja jne. Nämä oli vain niin pienen hetken kuvioissa, että ne korjaantuivat kuin itsestään, ja suurin osa ajasta oli selkeää kielen käyttöä. Näin mieli ikään kuin heijasti eri puolia toisiinsa niin liikkeessä kuin sanoissakin, kääntäen niitä.

Toivoisin lääketieteen näkevän ihmistä syvemmin mielen osalta. Usein juututaan kiinni käyttäytymiseen, mikä on enemmän tulos kohtelusta, ainakin minulla, kuin persoonallisuudesta, jota yritetään todistaa. Kun lapsuuteni oli hyvin vähäisiä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, kuten pitkä aika olematonta itseä rikoksen jälkeen, minun oli mahdollista eheytyä mielen jakautumisesta. Kaikille se ei mahdollistu. Ympäristö vaatii positiivisuutta ja iloisuutta, mikä ruokkii vain toista puolta mielestä, ja se tavallaan jättää toisen huomiotta ja tällöin masennus voi kasvaa, koska todellisuus on ympäristössä vastoinkäymisiä.

Ylimielisyyksissä, toisen tarkkailuissa ja asenteissa nämä pienet ihmisten kokemukset muutetaan vallan väärinkäytössä leimaksi, ja lisätään valvontaa, syrjintää ja eristämistä. Asiaa voi katsoa myös valoisasti, ne ovat tie päästä tasapainoiseen minuuteen.

Raija

SAMASTUMINEN

Minua on kiehtonut samastumisen probleemi siitä asti kun ymmärsin sen tapahtuneen itselleni rikoksen jälkeen. Taannuin ja sain itseeni kolme vuotiaan lapsen tason reaktiot ja kokemukset. Tästä seurasi naurunalaiseksi joutuminen. Kun luen näitä psykologian asiantuntijoiden teorioita, minulla nousee joskus karvat pystyyn. Mielestäni asiat on yksioikoisesti tulkittuja. Esim. Freudin käsitys, että samastumisessa on kysymyksessä tunnesitoutumismuoto. (Lopussa Wikipedian määritelmiä)

Kun taannuin kolmen vuoden ikäiseksi kuudentoista vuoden ikäisenä, en suinkaan kokenut mitään tunnesidoksia, samastuminen tapahtui vain kehon tasolla, itsemääräytyminen oli mahdotonta, oli vain karkeiden lihasten toimintaa, kävelyä ja mekaanista liiketoimintaa, jossa ei syntynyt mielikuvia, eikä tunteita. Puheoikeuteni oli estetty joukon voimalla pilkaten ja ivaten. Näin voi käydä juuri ryhmissä, siksi opettajien ja vanhempien rooli on erittäin vaikea, kun ihmiset luovat omia tarinoitaan, eikä totuutta saa helpolla selville. On oltava silmät ja korvat auki, luettava kehonkieltä, tutkittava ryhmädynamiikkaa, ja oltava puolueeton. Puheet voivat olla valhetta, Se  mikä on kasvattajille mahdollista, on osattava kertoa, mikä on oikein, mikä väärin, annettava tavoitteet heidän itsensä luomien etsintöjen kautta.

Tuo samastuminen voi olla vaarallista ihmisen minä kehityksen kannalta, hän voi menettää itsensä. (olipa Freud mitä mieltä tahansa, libido ei ohjaa kiinnostuksen kohdetta, jos osallistumisoikeutta ei ole, eikä valta-asemaa, mutta miehillä se on yhteiskunnassa ollut ja on. Naisen libido voi olla täysin erilainen, ellei sitä ole minäkeskeisesti kehitetty psykodynaamisin keinoin miehisyyden kontekstiin, naisen libido syntyy enemmän vuorovaikutuksesta.) On vaarallista antaa esikuvia ja malleja, joiden vuoksi osallistumisoikeuden menettänyt henkilö samastuu vain kehon tasolla, kuin marionetti. Tässä näkyy se ongelma, mikä on syntynyt kun eliitti johtaa yliopistossa ja luo hypoteeseja, joista syntyy teoriat. Kun ei ole käsitystä, siitä mitä on osattoman ja oikeudettoman elämä.

Rakastumisessa tapahtuu usein se, että ihminen samaistuu tunnetasolla toiseen, hänen kuvansa on jatkuvasti mielessä, mieli on aktivoitunut kokemuksesta, tällöin tunnesitoutumismuoto on toteutuma. Siksi kai lääketiede on diagnosoinut rakastumisen sairaudeksi. Hyvässä kontekstissa rakastuminen tuo kuitenkin esiin myötäelämisen kykyä.

Vaatii ehdottoman paljon työtä, se että me ihmiset säilyttäisimme itsemääräytymisen ja pysyisimme sanakielen kautta itsenäisesti toimivina. Pidän erittäin huolestuttavana sitä, että päiväkodeissa ei ole riittävästi lapsilla puheoikeutta, mikä vahvistaisi kielellisen kehityksen kykyä. En usko, että kielelliset taidot sanakieleen voivat kehittyä ilman puheoikeuden vahvaa sidosta.

Pelokkaat ja minuudestaan heikot ihmiset samastuvat ylivaltaa pitäviin ihmisiin. Koska heidän itseytensä on heikko, he samastuvat, ja alkavat matkia valtaapitävän näkemyksiä, kokemuksia ja tapoja aina kehon toimintaa myöten.

Raija

samastuminen psykoanalyysissa

Samastumisilmiö oli kiinnittänyt jo antiikin filosofien huomiota epiikan ja draa­man yhteydessä, mutta samastumis-käsite otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alkupuolella (P. B. Shelley). Sigmund Freud oli vuonna 1921 ensimmäisiä, jotka käyttivät käsitettä samastuminen sen nykyisessä psykologisessa merkityksessä.^[1]

Samastuksessa ”yksilön ego pyrkii mukautumaan jonkin toisen egon kaltaiseksi, toimimaan sen ta­voin, jäl­jit­te­lemään sitä ja tavallaan ottamaan sen sisäänsä”.^[2] Samastuminen on varhaislapsuuden tärkeimpiä objektisuhteen muotoja; se on myös varhaisin ja alkuperäisin tunnesitoutumismuoto sekä tärkeä oppimisen ja henkisen kasvun keino.

Sa­mas­tu­mi­nen voi koh­distua paitsi ihmisiin myös muihin ulkomaailman objekteihin; riittää että asianosainen voi ”olla objektin kaltainen siinä ja siinä asiassa”^[3] Vihattuunkin objektiin voidaan samastua, sillä näin pääs­tään osalliseksi sen voimasta.^[4] Superegon muodostumiselle taas on edellytyksenä, että lapsi samastuu vanhempiensa kieltäviin, rajoittaviin ja moraalisiin puoliin.^[5]

Freudin mukaan samastus on tapahtuma, jossa ego pyrkii suuntaamaan idin libidovarausta itseensä. ”Ehkä samastuminen on yleensäkin edellytyksenä sille, että id luopuu kohteistaan”, hän arvioi.^[6] Kun eroottinen kohteenvalinta (Objektwahl) korvataan egon muuntumisella, ego pystyy siten hallitsemaan idiä. Ensi sijassa ilmiötä esiintyy silloin kun rakkauden kohde on menetetty tai sitä on muutoin vaikea saavuttaa (tältä osin kyseeseen tullevat myös fiktiiviset hahmot).

Freud jakoi samastumisen kolmia. Ensisijainen samastus on varhaisin muoto, ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsella ei vielä ole käsitystä egon ja ulkomaailman vä­li­sis­tä rajoista. Ensivuoroisen samastuksen perustana on tunnesuhde objektiin, yleensä äitiin. Toisvuoroinen samastus tarkoittaa sitä, että yksilö samastuu esimerkiksi menetettyyn rakkauden kohteeseen tai vihattuun objektiin. Kolmanneksi yksilö voi samastua johonkuhun toiseen ihmiseen jonkin yhteisen ominaisuuden perusteella; samastuksen ei tarvitse olla seksuaalisesti tai aggressiivisesti latautunutta.^[7]

Samastuksen käsitettä on kehittänyt ja selventänyt Roy Schafer.^[8] Hän erottaa samastuksen ja sisällytyksen (introjektion). Samastus ja sisällytys ovat si­säis­tämisen eli internalisaation alalajeja. Samastuksessa yksilö saa kohteen itselleen sulautumalla siihen (sen edustukseen) ja omaksumalla sen käytösmuotoja (behavioural patterns); sisällytyksessä jonkin kohteen piirteet sijaitsevat yksilön sisällä mutta niitä ei koeta osaksi psyykkistä itseä. Sisällytys on primaariprosessuaalinen kohde-edustus (objektirepresentaatio). Sisällytys muistuttaa ulkoista, erillistä kohdetta sikäli, että sisällytystä tuntuu mahdolliselta hallita ja sitä koetetaan hallita niin kuin ulkoista kohdetta. Mielessä kuviteltu musiikki, joka vaikuttaa ruumiiseen samoin, joskin lievemmin, kuin todellisuudessa soiva musiikki, sekä musiikki, joka pyörii itsepintaisesti mielessä ("korvamato"), tarjoavat esimerkkejä sisällytyksistä. Tuollaisia sisällytyksiä ei voi paeta, vaan ne seuraavat mukana niin kuin Kuu kulkijaa.^[9]

Robert H. Koffin mukaan samastuksessa on:

1.     viettitalouden kan­nalta kyse siitä, että libidoa pyritään säästämään suuntaamalla sitä ulkoisen kohteen sijasta sisäiseen kohteeseen,

2.     rakenteellisesti siitä, että egosta tai superegosta py­ri­tään löytämään piirteitä, jotka muistuttavat ulkoista kohdetta tai sen vastakohtaa,

3.     dynaamisesti siitä, että ulkoisesta objektista joudutaan luopumaan. Samastuksen osatekijöitä ovat mm. jäljittely, sulauttaminen, sisäistäminen, omien vaikuttimien ja käytösmallien muokkaaminen ja oppiminen.^[10]

Samastus on välitöntä, ja se tapahtuu siinä paikassa ja perustuu havaintoon. Mal­lista oppiminen ja jäljittely on samastuksen tulosta, ei samastumista sinänsä. Sa­mas­tuminen on pääosin tiedostumatonta, mutta siihen saattaa sisältyä esitietoisia ja tietoisia osatekijöitä.

Psykoanalyysissa samastuminen voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ensivuoroinen samastuminen sijoittuu oidipaalikehitykseen, ja sen mukana persoonallisuus muodostuu; toisvuoroiset samastukset perustuvat ensivuoroisiin eivätkä ole yhtä mullistavia eivätkä pysyviä.

Samastus on keskeisellä si­jal­la lapsuudessa ja nuoruudessa — egoa on sanottu tiivistymäksi ”kaikista ihmisen kehitysvuosinaan suorittamista samaistuksista”.^[11] Samastuksen merkitys vähenee iän mukana, oidipaalikehityksen ratkettua, ja jos yksilö aikuisiällä koettaa luopua omasta iden­ti­teetistään ja asettua toisen asemaan ja kokea viettityydytystä tämän kautta, silloin on puhuttava regressiivisestä ja patologisesta samastuksesta. Aikuisiällä samastuminen on pääasiassa ”väliaikaista, kontrolloitua ja egon palveluksessa tapahtuvaa”^[12], eikä siinä koeteta saada viettityydytystä vaan pyritään saamaan eläytymispohjaista tietoa toisesta ihmisestä ja ymmärtämään häntä.

Samastuminen taiteidentutkimuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteen — esimerkiksi kirjallisuuden tai elokuvan — vastaanotossa samastuminen on tilapäistä, ja se kohdistuu teoksen henkilöhahmoihin.

Samastumisen muotoja on kirjallisuuden reseption osalta eritellyt Hans Robert Jauss.^[13] Hän erottaa viisi tapaa, joilla lukijan ja päähenkilön vuorovaikutus toteutuu kirjallisuuden vastaanotossa, ja niitä voidaan tietyiltä osin soveltaa myös musiikin vastaanoton tarkasteluun.

1.     Assosiatiivinen samastuminen tarkoittaa tilanteita, joissa vastaanottajain ja esiintyjäin välinen erottelu katoaa. Tätä esiintyy erityisesti rituaaleissa, joihin yleisö osallistuu, esimerkiksi jumalanpalveluksessa: seurakuntalaiset eivät ole yleisöä, vaan he osallistuvat rituaaliin aktiivisesti (vuorolaulu ym.). Assosiatiivinen samastuminen ilmenee myös leikeissä, kun osallistujan on voitava asettua toisten asemaan ja hän voi joutua milloin rosvoksi, milloin poliisiksi, ja liikenteessä, kun yksilö on välillä en­sin­ajo-oikeutettu ja välillä väistämisvelvollinen. Peleissä ja leikeissä yksilö sisäistää tois­ten asennoitumisia, ja tässä piilee pelien sosiaalistava vaikutus: yksilöstä voi tulla subjekti itselleen vasta kun hänestä on ensin tullut objekti itselleen.

2.     Ihaileva samastuminen (admirative Identifikation) tarkoittaa esikuvan täydellisyyden aikaansaamaa esteettistä asennoitumista, johon ei uutuuden katoaminen vaikuta. Ihailu muuttuu samastumiseksi vasta etääntymisen myötä, kun ihailun koh­det­ta tutkistellaan ja häneltä omaksutaan asenteita. Ihaileva samastuminen voi olla todellisuuspakoista (esimerkiksi James Bond).

3.     Myötätuntoisessa samastumisessa luovutaan ihailuun liittyvästä etäi­syydestä ja koetaan yhteenkuuluvuutta kärsivän sankarin kanssa. Siinä missä täydellinen sankari on tavoittamaton esikuva ja haaveilun kohde, voidaan epätäydelliseen, arkipäiväiseen päähenkilöön samastua, koska hän on ”meidän kokoamme” ja voimme nähdä hänessä omat mahdollisuutemme ja puutteemme ja tuntea solidaarisuutta (rivimuusikot). Täydellisen sankarin ei tarvitse muuttua, mutta epätäydellisen päähenkilön kehitys (esimerkiksi Star Trekin Datan pyr­kimys inhimillisyyteen) voi toimia mallina ja sijoituskohteena omalle kilvoittelullemme.

4.     Katarttinen samastuminen liittyy Aristoteleen kuvaamaan prosessiin, jossa draaman katsoja asetetaan kärsivän sankarin asemaan ja traaginen järkytys tai koominen kevennys johtaa tunteiden puhdistumiseen.^[14] Katharsis-elämys vapauttaa yksilön moraaliseen pohdiskeluun, ja tähän samastumislajiin on liitetty moraalifilosofisia merkityksiä: yksilöä on kasvatettava itsenäiseen ja julkiseen harkintaan, va­paak­si vaikkapa kirkon oikeaoppisuudesta.

5.     Ironinen samastuminen tarkoittaa samastumismahdollisuuden epäämistä tai ironisoimista. Ironisten samastumisten avulla pyritään kumoamaan yleisön toivekuvitelmia ja sysäämään sitä ajattelemattomasta tilasta esteettiseen ja moraaliseen pohdintaan, paljastamaan tiedostumattomia odotuksia ja pelisääntöjä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Voidaan käyttää metafiktiivisyyttä (Jaakko fatalisti, Tristram Shandy), tai vastaanottajan odotuksia voidaan pettää niin että hän joutuu vastakkain niiden kanssa.

Kaikki samastuminen ei kumpua ihailusta eikä jäljittelystä, vaan pelkkä ihmisen läsnäolo johtaa väistämättä siihen, että toinen suhteuttaa itsensä tiedostamattaan hä­nen asemaansa ja tilanteeseensa.^[15] Tunteet ovat tart­tu­via, ja tähän voi olla useita syitä: joudumme joka tapauksessa konstruoimaan itse toisen ihmisen tunteet niistä merkeistä, joita havaitsemme; aivotutkijoiden havaitsemat peilisolut matkivat automaattisesti toisten käytöstä ja näin tuovat heidät psyy­keemme.^[16] Peilisolut mahdollistavat myös empatian: paitsi että aivomme matkivat toisen toimintaa, tun­nem­me (tiedostamattamme) sen, mitä hänelle tapahtuu. Empatian juuret ovat ruumiissa.

Taiteen vastaanoton yhteydessä samastumisella on tietty kulkunsa, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

1.     Projektiossa eli sijoittamisessa egon osia sijoitetaan ulkomaailman kohteeseen. Taiteen vastaanoton yhteydessä tämä on luonteeltaan narsistista ja väliaikaista. Kohteeseen voidaan sijoittaa paitsi egon osia myös haluamme tai kuva itsestämme sellaisena kuin toivomme tai pelkäämme olevamme. Taideteoksista tulee näin siirtymäkohteiden eli transitio-objektien leikkikenttä, joka sijaitsee puhtaasti objektiivisen ja puhtaasti subjektiivisen maailman rajalla. Taiteen ulkopuolella tuommoiset narsistiset projektiot olisivat patologisia, sillä niiden avulla tyydytämme lapsenomaisia ja mahdottomia toiveita.

2.     Samastuminen päättyy teok­sen loputtua: meidän on palattava todellisuuteen ja tultava toimeen todellisten koh­tei­den kanssa — esimerkiksi ”todellisen isämme kanssa, vaikka hän onkin paskiainen, sen jälkeen kun olimme sijoittaneet kapteeni Koukkuun vihan, jota häntä koh­taan tunnemme, ja panneet kapteenin kävelemään pitkin lankkua”.^[17]Fiktiiviseen maailmaan ei voi jäädä pysyvästi, niin miellyttävää kuin se olisikin.

3.     Kun joudumme luopumaan narsistisista toivekuvitelmista, ne sisäistyvät: suhteemme menetettyihin kohteisiin tulevat egon rakenneosiksi, egon osien välisiksi suhteiksi. (Suurisuuntaisimmin tämä tapahtuu oidipaalikehityksen yhteydessä, kun su­per­ego muodostuu vanhempain edustuksista.) Sisäistykset muuttavat psyyken ra­ken­teita aina jonkin verran, kun uudet rakenteet hakeutuvat kohti tasapainoa ja ko­he­renttiutta; suunnitelmallisimmin tämä tapahtuu psykoterapiassa ja tragediassa.^[18]

Samastuttaessa ei koeta yksiviivaisesti samoja tunteita kuin sepitteen hen­ki­löhahmot kokevat eikä samastuminen edellytä tunnetilain symmetrisyyttä eikä peilaamista. Kun esimerkiksi kauhuelokuvan henkilö tuntee kammoa hirviöiden edessä, se on egoistinen tunne; elokuvan katsoja tuntee myötätuntoa ja sääliä eli altruistisia tunteita.^[19]

SELVIYTYMISEN TIELLÄ

Vanhempana elämää voi katsoa taaksepäin, ihmetellä niitä tapahtumia ja kohtaloa, jotka on tielle osunut. Mikä on auttanut ja mikä ei? Minä en saanut apua ammattiauttajilta, joten minun oli selvittävä omin neuvoin. En syytä ammattilaisia tästä, yhteiskunnassa oli meneillään mittavat karsinnat mielenterveystyössä. Mielenterveystyö ei ollut arvostettua, taidetta pidettiin helppoheikkien hommana, ja juuri näiden osaaminen olisi auttanut minua suurilta kärsimyksiltä. Toisaalta, nämä ovat auttaneet minua pohtimaan, mitkä ovat niitä ongelmia, jotka estävät hyvää työtä.

Taide on ollut pitkin matkaani jollain tavalla itseilmaisun tuottamisena mukana, taidemaalaus, runous, lukeminen, kirjoittaminen ja näytteleminen. Mielenterveyspalveluissa olen törmännyt liian kapeaan katsantokantaan lähestyttäessä ongelmaa. Vasta nyt Suomessa ollaan perustamassa palvelua, mikä estäisi ennakkoluulojen lisääntymistä ja vallan väärin käyttöä niiden kautta, joukkovallalla ja yksilötasolla. Muissa Pohjoismaissa ne ovat olleet jo pitkään. Sosiaalinen valta tuottaa mielenterveysongelmia, syy ei aina ole persoonallisuudessa.

Olen vahvasti ammattitaidon puolestapuhuja, mutta en jätä arvottomaksi sitä luontaista ihmisen osaamista ja oppimista, minkä hän ammentaa elämän kokemuksestaan. Ihmisen oppimisessa katsotaan olevan niin kutsuttu esitietoinen kokemus. Se on ehkä syntynyt havaittujen asioiden alitajuisesta sisäistymisestä tiedostamatta. Lääketiede väittää, että kaikki on jo kirjoitettu geeneihin. tiedä häntä, varmaan monien asioiden summa.

Kun en saanut apua muilta, aloin työstämään traumaani kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapahtumasta, kirjoittamalla sen kirjaksi. Kirjasta tuli hieman uskonnollinen, koska lapsuuteeni ja toivon kokemuksiin kuului uskontokokemukset. Mielenkiintoista oli se, etten ollut opiskellut mitään ihmisyyteen liittyvää siihen mennessä, pelkästään kansakoulupohjalla. Kirjasta tuli puolustusmielikuvien kuvaus. Se siis syntyi vaistojen, toiveiden ja viettien vaikutuksesta. Minulla oli lapsuudesta vahva itsetunto, luotin itseeni. Työstä tuli ratkaisukeskeinen, tavoitteet ja unelmat seikkailivat niin kuin eteenpäin pyrkivän ja tulevaisuuteen uskovan usein käy. Näytellessä kesäteatterissa, sain aivoihin fyysisen vahvuuden ja toimintakyvyn, jossa mielikuvien irrationaalisuus tuli johdonmukaiseen tarkasteluun.

Myöhemmin opinnoissani sain oppia sen, että juuri nuo ihmisen mielikuvat auttavat työstämisessä ja niitä voi käyttää menetelmällisesti ja ammattitaitona. On usein parempi, että voi käyttää ammattitaitoista apua asian työstämisessä. Se auttaa elämässä, ja elämästä voi nauttia, tehdä työtä, rakastaa, ja iloita. Emme voi ajatella, että luonto asiat aina hoitaa, luonto voi olla armoton, kyllä oppiminen on tarkoitettu ihmisen kehittymiseen ihmisenä.

Raija

KUN SURUN PYYHIT SILMISTÄNI POIS

Tuo Kirkan kappale saavutti suuren suosion. Se osui suoraan suoneen, niin kuin sanotaan. Olen monta kertaa sanonut, että suomalaisten tunteet näkyvät iskelmissä ja iskelmien kautta. Myös virsissä on vahva puhutteleva vaikutus, riippuen siitä, missä piireissä me pyörimme. Jotkin kokevat musiikin välittävän ja hoitavan tunteita, kun niistä ei osata puhua. Se, että oppii kokemaan itse tunteita, tunnistamaan ne ja jopa nimeämään, mutta ei opi niistä puhumaan, niiden kohtaamisesta ei ole silloin hyötyä kovin paljon ihmissuhteisiin, itseä ne voivat hieman helpottaa. Sanakielen kautta saamme yhteisen ymmärryksen, taide sinällään luo jokaiselle erilaisen kokemuksen ja näkemyksen.

Kun sitten kohtaamme tunteet toisten kanssa vuorovaikutuksessa, törmäys on usein taattua, se minkä olimme tunnistaneet itsessämme, ei ole validia vuorovaikutuksessa. Eräs psykologian opettajani sanoi, ”kyllä me itsemme pystymme hyväksymään, mutta sitä palautetta mitä saamme toiselta, on vaikeampaa hyväksyä”.  Suhde toiseen on alkujaankin vaativampi kuin itsensä kohtaaminen. Toisen näkemys on useimmiten erilainen ja joudumme muutokseen hyväksymisessä, ehkä luomaan uuden näkökulman, ja siitä tulee vaatimus itselle.

Eilen kuuntelin Tastula & Flinkkilä puheohjelmaa masentuneen henkilön sekä psykiatrin puhetta. Tuo itsensä löytäminen masennuksen alta on pitkä reissu, täytyy kuoria kaikki naamiot päältään ja katsoa itseä silmiin, kuka minä ole, olenko aito, ja tunnenko itseni ja vielä hyväksyä se, ja että muutun koko ajan. Kun olin itse masentunut, työstin itseäni opiskellen ja miettien, loppuaikaa lukuun ottamatta, jolloin aivoni olivat lyijyä, eikä liikettä siellä tapahtunut. Jokseenkin tulin siihen tulokseen, että masennuksen syitä etsitään liikaa tunne-elämästä, ja uskotaan ihmisen elävän rooleissa naamioiden takana. Lapsuuden kotini oli rehellisyyttä ja aitoutta pääosin ihmisten kohtaamisessa. Niinpä minä näin itseäni ja muita hyvin rehellisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että masennuksen syitä olisi hyvä eritellä enemmän.

Minun masennuksessa oli kysymys aivojen lamaantumisesta, ne kuolivat, ei itsensä hyväksymättömyydestä. Kun ympäristö ei hyväksynyt minun totuuttani, itse oli laitettava syrjään, ja aivot eivät aktivoituneet, tunteita ei saanut osoittaa, eikä itseään ilmaista. Minusta tuntuu siltä, että masennuksen diagnosointi on keskiluokkaisen elämäntavan näköinen, ei brutaalin yhteisön, jossa valtaa käytetään väärin, alistaen, häpäisten, syrjien ja eristäen. Aivot lamaantuivat, koska niiden moottori, itse ei aktivoitunut, ja niinpä masennus menikin hyvin syvälle, se oli sosiaalisesti tuotettua, ei persoonallista. En yhtään ihmettele, että psykiatri puhui ohjelmassa syvällisen kohtaamisen tarpeesta, tuon mielen aktivoijan, itseä synnyttävän osan aivoissa, joissa ei ole pahaksi juuri Jumalan etsiminen itsen sisältä, mielikuvien näkeminen Jumalan avulla. Se ei vaan näytä onnistuvan yhteisöissä, jossa vain arvioidaan toista ihmistä, sosiaalinen yhteisövalta on yliarvostettua.

Yhteisöt, joissa olen elänyt, ovat olleet tunnekylmiä, puhumattomia ja tuomitsevia.  Kun olin saanut leiman otsaani, muiden toimesta, en koskaan saanut ihmisarvoa takaisin, vaan tuomiot säilyivät aina. Kun kysyin, mitä kuuluu, vastattiin, sinä se kyllä olet utelias, hyvin negatiivisesti, kun kysyin, onko sinulla suruja, sain kolmen kuukauden rangaistuksen välien katkaisuna, anteeksipyyntöä ei koskaan, yhäkin minua rangaistaan puhumisesta. Ne asiat joista rangaistaan, on heidän itsensä aiemmin tekemiä, ja koska me ihmiset teemme kaikki samantyyppisiä virheitä, syntipukki saa kantaa ne. Moni opettaa, puolustaudu, saan niistä niin julmia rangaistuksia, että en lyö enää päätäni seinään, ja ellei rankaisut tehoa, viimeisenä keinona on täydellinen eristäminen. Jos ihminen kysyy jotain, hänet vaietaan kuoliaaksi, ei vastata, ei huomioida, hän on ilmaa ja arvoton. Asioista juorutaan, luodaan ennakkoasenteita sukulaisten ja ystävien piireissä, työpaikoilla tiedotetaan etukäteen henkilö niin hirveäksi, ettei hän pääse milloinkaan syntipukin roolista. En ole nähnyt juurikaan vaikutusta sillä, että ihminen käyttäytyy fiksusti, asenteet elävät, ja ennakkoluulot kukoistavat. Joskus taas törkeäkin henkilö menestyy, koska pelko on suuri vaikuttaja, pelottajaa kumarretaan.

Saattamalla ihminen ala-arvoiseen asemaan, hän on alttiimpi tekemään epätoivoisia tekoja ja niihin taas puututaan, ensin tuotetaan ja sitten kohistaan, hölmöläisten hommaa.

Raija

IHASTUMISEN VAAROISTA

Lapsi syntyy viattomana. Hän rakastuu itseensä totuutta havaitessaan, mikä myöhemmin yhdistyy Jumalan rakkauteen oppina, koska sitä kautta lapsi pysyy totuudessa, ja koska Jumala kuvattomana antaa lapsen totuuden säilyä ja lapsi saa pitää havaitsemaansa totuutena.  Jos ja kun lasta kohdellaan hyvin, hän iloitsee ihastuksestaan itseen ja toiseen ja se pitää mieltä vakaana. Jos ja kun lasta kohdellaan huonosti, mieli lähtee puolustukseen, ja alkaa kehittää odotuksien mukaista mieltä, jopa valehtelee saadakseen pitää rakkautta ja hoivaa tukenaan.

Vilpittömyys tuo lapselle turvaa ja luottamusta itseen sekä toisiin.  Se on asia, johon muut ihastuu. Jos ihmisen mieli tai muiden tulkintavalta muuttaa käsitystä ihmisen vilpittömyydestä valheelliseksi, joutuvat ympäristön ihmiset omien havaintojensa ja kerrottujen totuuksien ristiriitaan. Seurauksena on vilpittömän hylkääminen, koska kerrottu (paha) on vienyt luottamuksen. Vilpitön saa julmat rangaistukset pienestäkin virheestä, sillä yksilöt kokevat, että heidän luottamuksensa vilpittömään on petos.

Kun joku yksilö asetetaan eriarvoiseen asemaan, huonommaksi kuin muut, ei hän saa osallistumisen ja itseilmaisun oikeutta, ja silloin alkaa valtaapitävien vallan väärinkäyttö. Epäluottamus vainottuun lisääntyy, eikä vilpittömyys auta, koska asenteet pitävät huolen siitä, että yksilö saatetaan epäluottamuksen piiriin ja häntä aletaan pitää epärehellisenä. Näin itse asiassa vallan väärinkäyttö aiheuttaa sen, että yksilöt ovat ristiriitojensa vankeja, ja se tuottaa mielenterveysongelmia. Valta ja asema ovat vaarallisia yhdistelmiä.

Valheelliset tarinat alkavat kuljettaa totuutta, eikä yksilö saa pitää totuutta, jonka hän vilpittömyydessään havaitsee, ja melkein ainoaksi tieksi jää usko Jumalaan. Kun ihminen sitten rakastuu täydellisesti Jumalaan ja pitää häntä luottamuksen lähteenä sielunsa uskottavuuden ylläpitämiseksi, säilyttää hän vilpittömyyden, mutta se voi viedä rakkauden toisiin ihmisiin kauas. Tuo vilpittömyys on ihanteiden kautta ongelmallista, jos se on täydellisyyttä vaativa ja ihmiset eivät kykene siihen, vain Jumala voi olla täydellinen. Kun ihmiset rankaisevat julmasti epärehelliseksi luultua, hyljeksitty joutuu rangaistusten pelkojen vuoksi yhä vaikeampaan asemaan, eikä uskalla tehdä enää virheitä, ja ihailu lisääntyy muilla, mutta virheitä todistetaan, koska koetaan että vilpitön pettää. Itseltäni on otettu rangaistuksena itseilmaisun oikeus, tunteiden ilmaisun oikeus, puheoikeus, työn oikeus, rakkauden oikeus, ja suorastaan koko elämän oikeus.

Kun ei luoteta ihmisen itsensä tuomaan totuuteen, tehdään ympäristön toimesta uusi totuus valheellisesti. Jos ja kun yksilö mahdollisesti valehtelee, tai puhuu totta, on aina tulkinta kauempana totuutta kuin yksilön itsensä kertoma ja kokema.

Raija

TARINOIDEN ARVO

Nykyään on kovasti tapetilla lukeminen ja tarinat, niiden arvo ihmisen kehitykselle. Kriittisenä ihmisenä en pidä juuri mitään itsestäänselvyytenä. Joskus muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa kaunokirjallisuuden harrastaminen vei todellisuudesta erkaantumiseen. Luen enimmäkseen tieteiskirjallisuutta, kaunokirjallinen jäi nelikymppisenä, lapsena sadut oli tarpeen. Hyvä rikosromaanikaan ei enää vedä kovin paljon, mikä oli 40 – 60 vuoden iässä.

Tänään oli keskustelua plagiointi ongelmasta ammattikorkeakouluissa. Suomen kieli rapistuu ja se on surullista. Erityisesti äidinkielen oppiminen on merkityskokemusten kannalta oleellista kielen oppimisessa. Minulle kieli oli enimmäkseen asiakieltä opintojen aikana, ja se toi kyllä hyviä tuloksia. Mutta en pidä sitä ihmisen kokonaiskehityksen kannalta oleellisena, vaikkakin tärkeänä.

Kun olin nuori, minuun kohdistunut rikos vaikutti merkitsevästi sanakieleeni. Kun yhteisö tyrmäsi rikosta tapahtuneen, se painui syvälle psyykkisen puolustuksen uumeniin. Tapahtuma hävisi pitkäksi aikaa muistista, ennen kuin se palasi 20 vuoden jälkeen turvallisissa oloissa takaisin muistiin. Tällöin katosi myös kykyni kielelliseen ilmaisuun niin kirjoittamisessa kuin puheessakin. Sanat hukkuivat psyyken paineessa. Minusta tuli ensin asiakeskeinen, vasta sitten tunteeni saattoivat tulla esiin. Tunteiden tulemiseen auttoi muistista ja mielen toiminnasta tehty tutkielmani lopputyönä. Sain tutustua mielen olemukseen. Mutta vasta viimeisessä syväopiskelussani sain auki tunteita, jotka olivat syntyneet rikoksesta, aloin nähdä itseäni ja todellisuuttani.

Opiskeluissani yksi menetelmä apuna itsensä ja toisten kohtaamiseen oli tarinat, luodut, luetut ja kerrotut. Tarkoituksena oli saada näkemään ihmistä sitä todellisuutta, mitä hänen elämässään on. Jotkut olivat hyvinkin vastaanottavaisia ja työstivät tarinaa itsensä läpi. Mutta sitten oli henkilöitä, joille tarina oli kohde, johon lyötiin leima ja tuomio, tarina ei auttanut. Merkittävintä puheiden, tarinoiden ja kohtaamisten kontekstissa on valta. Jos ihminen asettaa vain toisen kohteeksi, jota operoi, omaa henkistä kasvua ei tapahdu. On kysyttävä, onko kysymyksessä silloin psyykkinen puolustus, vai tukeeko tätä systeemiä annettu valta ja rakenteet yhteisöissä. Voi olla, että ihminen, joka ei saa olla osallisena puheessa, menettää kielen, mutta ihminen joka taistelee vallasta, jää valtarakenteiden vangiksi ja plagioi puhetta.

Välttyäkseen näiltä sudenkuopilta, tarvitaan syvät tunnesidokset äidinkieleen, jotka syntyvät syvällä aivoissa mantelitumakkeen kautta, tunnereaktioiden kautta, jotka sitovat persoonallisuuden kieleen, niin että ihminen voi tuottaa yksilöllistä kieltä.

Raija

PSYYKEN HEIJASTUKSIA

Perheiden jäsenten eri luonteenpiirteet ja toimintamallit sekä tavat käytöksineen jättävät kauaskantoisia vaikutuksia ihmisten mieliin, jotka sitten heijastuvat työpaikoille, vapaa-ajan harrastuksiin ja ihmissuhteisiin kaikkialle. Ongelma ydin voi olla persoonallisuudessa, koettujen asioiden kokemuksissa, normeissa, ulkopuolelta säädettyä, rooleista tullutta, arvoissa, laissa, jne. Ei ole pitkä aika kun naisella ei vielä ollut äänioikeutta.

Esimerkkinä käyköön perhe, jossa isä on kovan kurin kannattaja, ja vaatii äärimmäistä pidättäytymistä monella tasolla, kieltämällä iloa, kärsimällä tuskaa, opettelematta itseilmaisua, ja tunteiden ilmaisua, jne. perin suomalaisia tapoja. Äiti taas on lempeämpi, ja antaisi lapsen harrastaa muutakin kuin hiihtoa, antaa leikkiä ja nauttia elämästä lapsen omalla tasollaan. Kasvatustieteen mukaan nämä aiheuttaa lapsille ongelmia, ahdistusta ja käytösoireita. Onneksi kuitenkin salaakin voi tehdä asioita ettei jää kokonaan isän tai äidin ehtojen vankilaan, mummun kanssa voi leikitellä ja olla oma itsensä. Valitettavasti on sanottava, että asioihin perehtymätön tulkitsee ongelman ainoastaan äidin syyksi, koska lapsi purkaa ahdistustaan turvallisempaan äitiin, kiukuttelee äidille ja kokeilee rajoja äärimmäisesti juuri äitiin, koska rajat ovat epäselvät perheessä. Niin usein juuri tiede on syyllistynyt äidin ongelmaksi luokitteluun näissä asioissa.

Epäselvät roolit perheissä ja valtataistelu lasten kesken sekä myös vanhempiin nähden kehittää syyllistämistä ja tuomitsemista. Perheessä kehittyy syntipukkiongelmia joihinkin heikompiin jäseniin, ja heitä syrjitään. Julki tuodussa näkemyksessä syyllisyys karkotetaan itsestä ja kerrotaan kaunista tarinaa, kuinka he tekevät oikein ja valtaa pitävien toimesta kerrotaan, ettei mitään ongelmaa ole, vaan syrjitty luo ongelman. Salattu ja julkinen tulee esiin. Kuitenkin käytännössä puheet ja teot ovat täysin erilaiset. Syrjittyä tuomitaan ja kerrotaan hänen ymmärtävän asiat väärin, mutta he eivät ole tehneet koskaan mitään vääryyttä syrjitylle.

Raija

KIERTÄVÄ TUSKA

Kärsimys kiertää ja kaartaa lähipiireissä, synnyttää uhreja ja lisää kärsimystä joskus enemmän kuin on tarpeen. Tärkeää olisi opetella löytämään omien tunteiden tuskaa tuottava kokemus, mutta kun me elämme ihmistä eriarvoistavassa kulttuurissa, sosiaaliset käytänteet muovautuvat heijasteisiksi, peilaamme tuskan toisiin. Kunnioitus toista kohtaan auttaisi melkoisen paljon tämän ongelman kiertämistä. Tutkiessa omia tunteita, me mahdollisesti löydämme tunteiden vaikutuksen itsestämme. Kun opimme kuulemaan toista, kuulemaan itseämme, vuorovaikutus selkiytyy ja ymmärrys lisääntyy.

Eräs psykiatri sanoi minulle, etteivät ihmiset kestä omaa tuskaansa ja siksi siirtävät sen toiseen. Joskus se on tarpeen, mutta ei aina. Tuskan kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se vapauttaa kun tiedostaa sen. Toiseen siirtäminen aiheuttaa yhä enemmän tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää, ja siksi se on kuolleena syntynyt ajatus.

Ihmisten eriarvoisuus on useimmiten syynä heijastaviin tunteisiin. Mutta myös ongelmallinen itsensä tutkimisen estyminen milloin uskonnollisista syistä, milloin ideologisista syistä, kun sosiaalisuudesta on muodostunut toinen toistensa vartioimistavoista. Tiede on pitänyt pitkään itsetutkiskelua totuuden vastaisena, ja uskonut ulkopuolelta tulevaa tarkastelua objektiivisempana. Vuorovaikutuksen hyvä konteksti olisi kuuleminen ja kunnioittaminen, jolloin voisimme oppia toisiltamme enemmän, niin tiedon kuin tunteidenkin suhteen, puhumalla ja kertomalla kokemuksistamme.

Ongelmia voi lähestyä monesta näkökulmasta. Otan tässä kaksi esimerkkiä, muitakin on liuta, kuten kielen vaikeudet, tiedon jäsentäminen, tiedon puuttuminen, puhumattomuus, asema, arvot jne.

Eräs lapsi joutui vanhempiensa hylkäämäksi, ja se tuotti vahvaa hylkäämisen kokemusta hänen sieluunsa. Hän haki hyväksymistä avioliitossa virheettömyyttään todistaen, alisti puolisoaan tyhmäksi, vaati lapsiltaan täydellisyyttä, ja toisaalta otti itse marttyyrin roolin kaiken kärsijänä. Kun ongelmaa ei kyetty käsittelemään perheessä, sukulaisperheet saivat kokea halveksuntaa ja mitätöintiä ja niin ongelmat siirrettiin muihin ja ne tulivat esiin muissa ihmisissä, mikä jatkoi kulkuaan yhä useampiin ihmisiin. Pahimmillaan suvun syntipukin synnyttämisenä, joka sitten leimattiin kaikkeen syylliseksi julkisesti häpäisten. Me suomalaiset emme ole oppineet käsittelemään omia tunneasioita.

Usein perheen pojat ja esikoiset joutuvat asemansa vuoksi liiallisten odotusten loukkuun. Luonteeseen pesiytyy jopa narsistisia piirteitä. Tätä kutsutaan joskus messiassyndroomaksi. Kaikkien on toteltava ja alistuttava hänen tahtonsa alle, muuten tulee rangaistusten sarja. Tunnetasolla tapahtuu itsensä ja toisen uhraamista, ylentämistä ja alentamista, hyväksyntää ja hylkäämistä, mutta omia kokemuksia ei tutkita. Tätä synnyttävät hierarkiat yhteisössä, asema siellä, perheen roolit, annetut ja otetut.

Raija

LOUKKAANTUNUT SIELU

Minulle sielu on sama kuin tunteet. Olen oppinut sen jostakin psykologian oppikirjastani. Raamatussa ehkä opetettaisiin toisin. Joskus luin erään kasvatustieteilijän kirjan sielun kehityksestä. Siellä kuvattiin negatiivisia ja positiivisia tunteita, joten eiköhän se liene melko todennäköinen sielun määritelmä. Joskus vaan tuntuu siltä, että sielu kuvataan enemmän kuin lopputuloksesta käsin, mitä tunteet tuovat ihmisyyteen ja taakse jää se mistä tunteet syntyvät.

Viime aikoina olen joutunut pohtiman paljon loukattua sieluani. Se on kuin raastin raudalla raavittu, ja tunteeni on noussut pintaan kiivaasti. Olen loukkaantunut syvästi. Siellä on taustalla menetys, syvä ihmisoikeuden menetys. Minut on mitätöity ja minulta on viety puheoikeus, olen ollut ilmaa ja näkymätön. Ajatuksistani ja kuvauksistani on tehty typeriä, ja sopimattomia, muistoistani, jotka on identiteettini pysyvyyden oleellinen konteksti. Kun olin menettänyt ne nuoruudessa, sen uusiutuminen oli raskasta. Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen olivat kolme vahvinta mielen murtajaa.

Mikään menetys ei loukkaa niin syvästi kuin itsensä menettäminen, oikeuksiensa menettäminen. pettämistäkin olen alkanut sietää, sillä valehtelijoita on maailma täynnä. Olen oppinut hyväksymään materiaalisen menetyksen ja ihmisten hylkäämiset, mutta itsen menetys vie pois sielun, mikä on elinehto.

Olen menettänyt elämässäni opiskelumahdollisuuden, oppimisen kyvyn, rakkauden, puheoikeuden, ruuan, taloudellisen turvan, kunnioituksen, ystävät, työn, tietoisuuden, tunteet, toimintakyvyn, mutta mitä olen saanut tilalle. Juuri sen tietoisuuden, että nämä ovat elämän rakennuspalikoita, joista hyvä elämää koostuu. Ilman näitä sielu kuolee, ei ole syytä mistä tunteet syntyisivät.

Raija

YHTEISÖVALTA JA LEIMAAMINEN

Opetus- ja kulttuuriministeriö on hyväksynyt seksuaalirikosten selvittelyn Jehovan todistajien yhteisölle päätäntävallaksi, jolloin yhteisö saa päättää, onko rikosta tapahtunut ja tutkimusten mukaan rikoksen uhreilta vaaditaan asiasta vaikenemista. Näin Suomi on sinetöinyt oikeusvaltionperiaatteen hylkäämisen vuonna 2018 lokakuussa. Järkyttävää.

Yhteisövalta on kinkkisimpiä asioita vallan käytössä. Sitä voi tarkastella tietysti elämän kokemuksen valossa, niin kuin myös tapahtuneiden asioiden suhteen, ja siitä myös johdonmukaisuutta arvioiden ja tieteenkin valossa. Yksi tunnetuimpia teorioista on Erving Goffamanin teoria, jossa yhteisö on kuin näyttämö, näytelmä, jossa itse kullakin on opitut, annetut, saadut, pakotetut ja valtaa käyttävät roolit. Yksilön minuudessa on hänen mukaansa neljä puolta, mitkä kuvastavat olemuksen esiintyvyyttä, itselle näkyvä ja salattu, muille näkyvä ja salattu.

Kun ajatellaan, että ihmiset useimmiten heijastavat omia kokemuksiaan toisiinsa, on yhteisömekanismeissa melkoinen valhesoppa kytemässä, eikä totuus tule esiin kaivamallakaan. Sen vuoksi yhteisövalta niin kuin yksilövaltakin on mitä typerintä vallan väärinkäyttöä, kun se kohdistuu yksilöihin mielen perusteista käsin. Tähänkin asiaan auttaa parhaiten kunnioitus, kun tietää mikä on ihmiselle hyväksi itseilmaisun ja toimivuuden kannalta, oppimisen keinoja apuna käyttäen ihmisoikeus perusteisesti.

Näytelmässä roolit suojelevat yksilöitä ja yhteisöä häpeältä, tukevat valta-asemaa, ruokkivat minuuden hyviä ja huonoja puolia, luovat valtaa joukkovoimalle, ja tuhoavat sekä leimaavat sekä yksilöitä että yhteisöä.

Yksilötasolla leimaamista voisi kuvailla seuraavasti. Joku yksilö tekee toistuvasti jonkinlaisen tunkeutumisen toiseen ihmiseen häpäisten, alistaen ja nöyryyttäen yksilöä. Kun tulee hetki, jolloin uhri tekee samantyyppisen teon, alkuperäinen alistaja tuo asian huomiota herättävästi esille ja hakee tukea yhteisön jäseniltä. Moraalisointiin taipuvainen yhteisö on valmis tuomitsemaan ja leimaamaan uhrin. Tämä on näkyvä puoli. Alkuperäinen tunkeutuja tekee salassa rikoksen. Näin uhri saa julkisen häpäisyn ja leiman otsaansa, ja jatkuvaa piinaa elämäänsä epäilyjen myötä. Aina ei tietenkään näin mene, mutta olen havainnut sen säännönmukaiseksi.

Kun näitä leimaamisia tarkastelee, usein huomaa, että junailija ja valtaan pyrkivä on luonteenpiirteeltään vallanhimoinen. Hän on kuin jakaantunut persoona, näkee pahat toisessa, ja jos toinen tekee jotain hyvää ja kunnioitettavaa, sieppaa tämä vallanhimoinen kunnian teosta itselleen. Ei yhteisöissä kaikki halua jotakin, vaan ne ovat useimmiten joidenkin yksilöiden junailemia.

Raija

LUOTTAMUS

Luottamus on perusarvo, jonka juuret on perusteltavissa tavoitteellisten perusarvojen, hyvyys, kauneus ja totuus kontekstiin. Se on ihmisyyden perustaa, se turvaa hyvinvointia, kehitystä, oppimista ja kykyä rakastaa. Kun Freud sanoi aikoinaan ihmisen perustarpeiksi työn, rakkauden ja leikin, siinä nähdään ihmisyys toiminnalliselta kannalta, eheytymisen kontekstissa, jossa on edellytykset hyvään.

Jo fyysisesti alkutaipaleella tarvitsemme luottamuksen kokemuksen, kun lapsi yrittää saada kehoaan hallintaan, haluaa oppia kävelemään, opettelee käden hallinnan, puheen, jne. Se luo turvallisuuden, luottamuksen ja hallinnan tunnetta. Silloin rakentuu lähihoivaajan kautta asioiden pysyvyyden ja pystyvyyden tunne, että voi kokea rauhaa, turvaa, ja luottamusta, että voi odottaa ja ennakoida tulevaa, kun tietyt ehdot täyttyvät. Ja silti luova puoli, leikki kulkee mukana uusiutumiseen.

Merkittävintä on kuinka me kohtelemme ihmistä, saako hän oikeuden ihmisyyteen vai järkytämmekö häntä mielen murtumiseen. Mielen murtuessa ja ajatusten, tunteiden ja muistin karkaamisessa luottamus itseen hupenee huomattavissa määrin. Suojelemmeko ihmistä, vai viemmekö häneltä turvallisuutta ja luottamusta? Ei ole kysymys ainoastaan kohtelusta, on myös kysymys opeista. 

Huolestuttavaa on, jos meillä opetussuunnitelmissa on vain teknistä työskentelyä, jossa aivojen ylirasitus tuo lopulta aivolamaannuksen, mikä näyttäisi olevan uupumuksen takana, unohtamatta, että siihen prosessiin liittyy oleellisesti psyykkinen hyvinvointi, tunteiden oikeus ja yhteys kykyyn ajatella, muistaa ja selkeyttää ajatteluaan kohti kokonaisuutta itsenäisenä ihmisenä.

Yhteiskunnalla on suuri merkitys taloudellisen turvallisuuden luomiseksi, myös kulttuuristen tarpeiden ja oppimisen näkökulmasta. Liiallisten huolien rasittama ihminen voi murtua mielestään, jos aivot ovat liiallisessa psyykkisessä puolustuksessa, ja pelkona päällimmäisenä, saako lapsille leipää.

Miten usko sitten vastaa turvallisuuden ja luottamuksen tarpeisiin? Auttaako usko Jumalaan turvallisuuden ja luottamuksen synnyssä? Jumala ei juuri vastaa kysymyksiimme, vai vastaako. Enimmäkseen uskossa on kysymys siitä, että katsomme tai uskomme menneisyyttä tutkiessa Jumalan käden olleen mukana tapahtumassa. Itse pidän tärkeimpänä keskustelua Jumalan kanssa, jossa oma ajattelu selkeytyy. Pelkästään uskomalla ja ylistämällä jätämme vastuun sattumaan ja saatamme joutua alityöskentelevään toimintaan henkisellä tasolla. Ihmisen työ henkisyyden tasolla on pyrkiä kokonaisuuteen, olkoon siinä taustalla tieteellinen kuva mielen hallinnasta itseyden kyvyissä, tai se, mikä näyttää samanlaiselta kuin puhelu Jumalan kanssa. Ihmisyyden kokonaisuuden toteutumassa eriytyminen on tarpeen erilasten osaamisten suhteen ilman kokonaisuuden menetystä, mikä mahdollistuu inhimillisyyden kautta.

Jos ainoastaan uskomme, saattaa olla niin, että persoonallisuutemme kehittyy vain etuaivolohkolla leikkiväksi pintapuoliseksi nauttijaksi. Me tarvitsemme syvät kokemukset, syvätunteet, jotka antavat virtaa, voimaa, turvallisuutta, luottamusta, kestävyyttä ja elämän voimaa jaksaa. Erityisesti nukkuminen on rentouttavin muoto levätä työn rasittaman kehon lempeään hyvinvointiin.

Raija