MACHOT, SKITSOT JA METOO

Kuusikymmentä luvun lopulla eräässä kyläyhteisössä esiintyi seksuaalista häirintää, kuten tuo metoo kampanja on tuonut julkisuuteen nyt monien yhteisöjen ongelman. Kylällä moni nuori mies jäi kiinni tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhden tomeran opettajan toimesta. Muutama mies joutui vankilaan. Havaintojeni mukaan häirintä oli hierarkkisesti johdettua vanhemman miehen toimesta.

A-talkin keskusteluissa Ruotsissa työskentelevää näyttelijää haastateltiin ja hän sanoi, että taustalta löytyy macho kulttuuri. Hyvän määritelmän löysin Maailmankuvalehti.fi sivuilta, jossa Kimmo Lehtisen artikkeli, ”Syntynyt machoksi” oli varsin hyvä kuvaus ongelmasta. Koulutuksen puute ja ruumiin kulttuurin palvominen johtaa ikäviin alistamispyrkimyksiin, joiden ongelmat voivat näkyä ruumiin aistimusmielihyvän lisääntymisenä. Urheilun yliarvostaminen saattaa jättää minuuden kehityksen huomioimatta.

Nicaragualaisten miesten parissa työskennellyt tutkija Peter Sternberg määrittelee machismon miehisyyden kultiksi, eräänlaiseksi sekoitukseksi paternalismia, agressiivisuutta, naisen järjestelmällistä alistamista, ruumiin fetisismiä, lisääntymis- ja penetraatiokyvyn pakonomaista ihannointia ja homofobiaa. Useimmat latinomiehet pitävät machismoa verenperintönä, jota ei tarvitse sen koommin pohtia. (maailmankuvalehti.fi)

Kulttuurit tulevat sellaisiksi kuin niiden arvot ovat. Ei ole helppoa löytää perustaa sille, mikä suojaisi ihmisyyttä pysymään terveellä tiellä. Itse pidän aika hyvänä Freudin määritelmää, jossa minä on jaettu kolmeen osaan. Yliminä, minä ja itse. Nämä sisältävät arvoihin liittyvät ominaisuudet, ihanteet, joihin yksilö pyrkii. Kun ihanne on ruumiillistumaa, ei ihmisen varsinkaan sisäinen lapsi ole tavoitettavissa. Kulttuurin pitäisi puhutella ihanteita, konkretiaa ja uuden syntymää, luovaa ihmistä.

Olen paljon miettinyt sitä, vastaako kristinusko näihin ihmisyyden vaatimuksiin. Uhrataanko siellä juuri se sisäinen lapsi, joka rakentaa kokonaista ihmistä? Sivistys ei ulotukaan kokonaiseen ihmiseen, vaan osa jää ruumiillistumisen vangiksi. Onko tässä kulttuurissa ihanteita, mikä on lapsen vilpittömyyden ohjautumaa? Onko sisäinen lapsi, aikuinen ja vanhempi tasapainossa, vai ohjaako joku näistä liikaa? Miksi juuri Jeesus uhrataan? Jos ajattelemme sitä vertauskuvallisesti, liian alas mielen suohon vaipuminen saattaa olla kuoleman symboli, josta sitten noustaan ylös.

On todella surullista, että nykyiset koulutuskulttuurit eivät suinkaan vastaa ihmisyyden kokonaisuuteen. Kulttuurien kehitys on kuin onkin sattumien ja valtarakenteiden varassa. Yhtälailla kuin ruumiin kulttuuri voi viedä yliseksuaalisuuteen, siihen voi viedä, kuten hyvin tiedämme ahdistunut ja rooleihin alistettu henkinen kehittäminen, kuten monista uskonlahkoista huomaamme. Myös se vie pakkoroolin kautta yliaistillisuuteen. Vapaus katoaa ja ihmisyys ei ole enää jatkuvasti itseksi syntymää.

Raija