Minä en
arvosta kovinkaan korkealle persoonallisuusteorioita, vaikka olen niitä
opiskellut ja ehkä juuri siksi. Muutama vuosi sitten Aamulehdessä oli
artikkeli, jossa oli tutkittu narsismin esiintyvyyttä ja ammatillista ongelmaa.
Ikään kuin narsismi on ajan ilmiö, johon ajaudutaan, kun todellisuuteen ei ole
kosketusta. Harmi etten ottanut artikkelia talteen.
Minulla on
ollut elämäni henkireikä kirjoittaminen. Olen maalaillut kauniita kuvia
elämästä, kun kaikki toivo on ollut kadoksissa, silloin kauan sitten
nuoruudessa. Mutta tässä piileekin sudenkuoppa. Kielellisessä osiossa olisin voinut
saada kevyesti narsismiin viittaavaa, eli suomeksi itsensä ylistämistä.
Tiedän
hyvin, että epätoivoisena harrastan paljon kirjoittamista. Joskus se on ollut
vahvempaa kauniiden kuvien luomista, jolloin mieli maalaa suojautuessaan
kaunista, että ihminen kestäisi todellisuutta. Enkö sitten ole kestänyt
todellisuutta? Näinkin kieroutuneesti voisi haastaa kokemukseni tyhjäksi. Olen
harvinaisen kestävä realisti. Olen syntynyt maalaistalossa ja nähnyt raakaa todellisuutta
eläinten tappamisesta ja kovasta työstä. Kirjoitukseni on enemmän realismia
kuin kaunokirjallisuutta. Runojen luominen tosin on pitänyt mieltäni vireessä, ja olen
kokenut elämän tuntua.
Narsismi on
paljolti psykologiatieteen ongelma. Yksilöstä etsitään vikaa kun yhteisö runnoo
häntä palaseksi. Myönnän etten tunne yhtäkään narsistiseksi diagnosoitua ihmistä.
Narsismi on ajan ilmiö, jossa
todellisuus on hämärtynyt tarkkailijoilta, jotka eivät elä enää siinä
todellisuudessa, missä ihmiset elävät. Ongelmat psykologisoidaan.
Yhteisövaltaa
ei kyseenalaisteta. Kristinuskon kuvauksissa yhteisön valtaa kuvataan jopa brutaalisti.
Muistan eräästä työpisteestä, kuinka minut leimattiin häiriköksi kun puutuin lapsiin
kohdistuneeseen väkivaltaan ja vain yhdestä puuttumisesta sain öykkärin leiman.
Yhteisöpahuutta ei halutta nähdä, koska demokratia oli ihanne.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti