Luin juuri
YLEN uutisista, että mielestään murtuneista tulisi puhua avoimesti, että se tuo
ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämä on ihmeellinen uskomus, yhtä lailla se tuo
paheksuntaa ja tuomitsemista, uskoisin jopa enemmän. Kun ihmiselle annetaan valtaa arvioida
toista, useimmiten hän asettaa toisen itsensä alapuolelle, ja näkee ongelmia
toisessa. Ylipäätänsä, miksi diagnoosit kuuluvat työpaikoille, eivätkö ne kuulu
lääkärin salassapitovelvollisuuksiin. Jos lääkäri toteaa yksilön terveeksi,
häntä on kohdeltava kuin muitakin, eikä leimattava ja asetettava toisten
tarkkailuun.
Julkisesti
nyt puhutaan paljon maahanmuuttajien leimaamisesta, homot on ollut kartalla jo
pidempään. Mutta nämä ovat vasta tässä avoimuuden ilmapiirissä keskusteluja
julkisuudessa, jotka näkyvät. Taustalla piilossa on todellista vainoa, joilla
evätään ihmisoikeudet, rajataan elämää ja ilmaisuvapautta. Yhteisömme on niin
negatiivisten asenteiden syövyttämää, ettei ihminen enää selviä normaalissa
arjessa, vaan on mentävä turvaan omiin ryhmiin, vertaistukiin, mikä on tietysti
hyvä asia, että jossakin voi olla turvassa. Hiljainen tuomitseminen on
vaikenemisen totutuin muoto, selän takana toimiminen.
Kaikkein
vahvin asenteiden ja syrjinnän pesäke on työpaikat. Kun ihminen on leimattu
mielenterveysongelmaiseksi, hänellä ei ole enää mitään oikeuksia. Tietoja
kuljetetaan vapaasti työpaikoilta toiseen. Kun itse murruin raiskauksen
johdosta, olin leimattu. Jos ajattelee asiaa siitä näkökulmasta, että muualla
maailmassa raiskatut saavat oikeutta ja heille vaaditaan kunnioitusta, jopa Nobel
palkintoa, on tämä Suomen negatiivinen ilmapiiri täysin perseestä. Minut
katsottiin työkyvyttömäksi, koska en kestänyt väkivaltaa työpaikalla, vaan
reagoin siihen mielen kautta, puuttumalla ja tuomalla esiin asian. Mutta se
olikin salattua tietoa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti