Kolmekymmentäviisi
vuotta päiväkotiuraa tehneenä kerkesin nähdä ja havainnoida aika paljon.
Monessa asiassa on menty huimasti eteenpäin, mutta moni asia on jäänyt kehnosti
vallitsevien arvojen taakse, jättäen lapsen herkimmillään olevat kehitysvaiheet
huomiotta ja taka-alalle.
Suomessa on
paljon kiusaamista kouluissa ja katson sen taustalla olevan negatiiviset
tunteet, jotka tulevat niin kotoa kuin päiväkodistakin, koska niille luodaan
kasvualusta. Lapsi ei tarvitse negatiivisia tunteita kehitykseensä, ne luovat perusteetonta kilpailua, ja hinta on kova. Kilpailua saisi tulla vasta ylä-asteella
kouluun. Lapsi jää tunteiden armoille ymmärtämättä, että muutakin
mahdollisuutta on olemassa. Empatian kokemus on myös mahdollista, jos siihen
luodaan edellytykset hyvässä hoivassa, saaden ensin vanhemmilta itselleen,
mutta myös niitä on tutkittu olevan myötäsyntyisesti lapsella toiseen lapseen.
Pari
esimerkkiä siitä, missä lapsen leikeissä tulee esiin kateutta. Leikki on
kaikkein luonnollisin tapa oppia monia asioita tunteista kieleen, se on
synnynnäistä. Päiväkodeissa on useimmissa tapana pitää lelupäivää. Jotkut lapset
muistivat sen, jotkut eivät. Seurasin parin viisi vuotiaan omia leluja, jotka
olivat erittäin kalliita, ja niissä oli monia eri osia. Niiden hallitsemiseen
ja esittelyyn meni lapsen leikkituokio tyystin, ja he usein jäivät vaille
leikkikaveria, kun keskittyminen leluun vei kaiken huomion. Toiset lapset
alkoivat myös vältellä kalliin lelun omistajaa. Se synnytti kateutta ja kiusaamista.
Lapsi
leikkii varsinaisesti aluksi nk. yksin mielikuvillaan, ja harjoittelee
vuorovaikutusta leikeissään. n. 2 – 4 vuoden iässä on vuorovaikutuksen esiaste.
Lapsi synnyttää vuorovaikutteisia mielikuvia, ”tämä menee tuonne, tämä ottaa”
jne. Ennen tätä vaihetta on esinevaihe, jossa kokemus on jäsentymätön, esine on
yhtä lailla kokeva kuin lapsi itse.
Viimeisten
vuosien ehkä puhutuin aihe on ollut lasten liikunta. Terve lapsi liikkuu kyllä
riittävästi ilman liiallista ohjaamista, se on monipuolisempaa kuin ohjattu, ja
rasittaa lihaksia monin verroin paremmin. Innostus ja voima tulevat lapsen
sisäisestä maailmasta mielikuvien yllyttämänä. En koskaan tavannut lasta, joka
olisi liikkunut vähän. Mutta fyysispainotteinen lapsikuva orientoi liikunnallisia
leikkejä ohjauksessa. Eräs lähihoitaja, joka oli kilpahiihtäjä, laittoi kertakäyttöiset
lautaset kiinni vuoden ikäisille lapsille jalkoihin ja hiihdätti. Voi sitä lasten
surua, kun juuri kävelemään oppineena vietiin jalat alta.
Puhekieli
poikkesi suuresti eri lapsilla, johon on varmasti monta erilaista syytä.
Karkeasti jaotellen olivat jakavat ja komentavat tyylit. Toiset kyseli ja
kertoi kokemuksistaan,( 3-5v), toiset arvostelivat toisen sanomaa/ilmaisua,
oliko se oikein vai väärin ja vaativat parempaa. Ikään kuin kahteen jakautuneena,
johtajatyypit ja alamaiset. Uskon tämän johtuvan perheiden puhetyylistä kotona.
Toisessa jaetaan kokemuksia, toisessa odotetaan yhä enemmän ja enemmän, jolloin
vaatimukset siirtyivät odotuksina toisiin lapsiin. Tämäkin aiheutti kiusaamista
ja kateutta, vaikka eivät lapset sitä tiedostaneet.
Vain
harvoissa päiväkodeissa oli ja on tiedostavaa ja sisältöjä analysoivaa
kehittämistä. Suurimmaksi osaksi mennään mutu- tuntumalla. Varhaiskasvatus ei
ole pelkästään positiivista, vaikka hyvää suuntaan ollaankin menossa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti