KUIN SINKKIARKUSSA

Kuolleena oleminen on raskasta, ainakin mikäli uskon kokemuksiini, jotka oleilivat kehossani syvän masennuksen aikaan. Oli kuin olisin maannut sinkkiarkussa valmiina lähtöön. Sain ystävällisiä ja epäystävällisiä neuvoja, kuinka päästä ylös arkusta. Omat vaistot puhuivat kuitenkin täysin toisin, mitä neuvot olivat.  Makasin kuin kuollut lahna. Yritin saada jalkani tai käteni ajatuksesta nousemaan, mutta ne painoivat kuin lyijy, eikä käskyni tavoittanut niitä, ruumis oli kuollut.  Hermoston piuhoissa ei kulkenut mitään, välittäjäaineita ei ollut, ne korvattiin synteettisillä. Ympäristön ihmisiltä sain saattohoitoa.

Vaistoni ja viettini puhuivat sitä kieltä, mitä minä tarvitsin noustakseni ylös arkusta, mielihyvää ja ihmisoikeuksia. Kuin väkisin opiskelin ja opiskelin, harjaannutin aivojani, että liike synnyttäisi synapseihin toimintaa. Ympäristö piti minua tyhmänä, joten eiväthän he voineet tukea näkemyksiäni opiskelusta. Masennus on aivojen toimintahäiriö, eikä sillä ole älyn kanssa mitään tekemistä, eikä aina tunne-elämänkään kanssa. Suoritin abbroja yliopistossa ja yritin ymmärtää maailmaa. Joku dosentti sanoi, etten perehdy tarpeeksi asioihin, siksi en opi hyvin. Muistini oli kaaosta, ja johdonmukaisuus hukassa, en saanut koottua palasista kokonaisuuksia, koska piuhat eivät yhdistäneet.

Arvostelu tekemisistäni oli niin rajua, että olin jatkuvasti kananlihalla. Yksi ystävistäni löysi vain yhden asian, jonka osasin, autolla ajamisen. Suositeltiin juoksemista, hyvää ravintoa, yrittämistä, pääasiassa suurten lihasten käyttämistä. Mutta kehoni tarvitsi juuri pikkulihasten toimintaa, ajattelun aktivointia. Sitä ei saanut ympäristöstä, sillä siellä minulla oli "tyhmyyteni" vuoksi mykän rooli. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että dementia voi hidastua, jos henkilö on sosiaalisesti aktivinen. Dementiassa etuaivolohkolla, eli lyhytaikaisen muistin alueella ei ole liikennettä, se surkastuu, kuten mykän roolissa minulla, ei ollut puheoikeutta. Sosiaalisuus auttaa, jos ihmisellä on ihmisoikeuksia.

Kuljin vaistojeni varassa, ohjauduin sinne missä minulla oli mahdollisuutta käyttää aivojani. Kesäteatterissa sain harjoitella etuaivolohkolla roolissani, ja muisti palautui, kyky hallita sitä. Pääsin eroon minuudestani, jonka sosiaalisuus oli luonut, tyhmä ja ymmärtämätön. Sain etäisyyttä itseeni, tarkastelunäkökulmaa, mutta erityisesti harjaannusta aivotoimintaan.  Työnohjaajan opinnot auttoivat merkitsevästi ymmärtämään mielen toiminnan ehtoja. Usko itseen oli tie, joka pelasti minut. Ei sosiaalisuus, joka päinvastoin kutisti. Ei ihanteet, tai tunteet, joita ei juuri syntynyt, vain raaka työ ja usko omaan itseen.

Sisälläni oli vahva kokemus oppimisen ilosta, se johdatti tielläni. Kirjallisetkin valitukset työkavereiltani olivat tietenkin ikäviä, koska minua ei katsottu oppijaksi. Mutta menin eteenpäin, kuljin vääjäämättömästi kohti sitä, mistä oli puute, suorastaan kävelin siihen mitä halusin. Nyt voin kokea kehoni kevyeksi, iloita siitä, ja muistini toimii. Piuhat kuljettavat tietoa, syyseuraus suhteiden ymmärrys onnistuu. Miten monta ihmistä täällä maailmassa onkaan juuri hyvää tarkoittavien neuvojen vuoksi väärällä polulla?

Raija