Viattomuus on kuin aate vapaudesta, se voi syntyä ja/tai
olla syntymättä. Se ei ole persoonallisuudessa valmiina kuin ei myöskään pahuus,
ne ovat syntyviä ominaisuuksia, jossa ihmiselle luodaan mahdollisuus toteuttaa
hyvää taikka pahaa, ja/tai eri asioissa molempia. Jos mietimme kunnioittamista, se on läsnäolossa
syntyvää. Toki voimme pokkuroida, olla hiljaa, kumartaa, ylistää ja tehdä jos
jonkinmoisia temppuja, jotka tietysti on tarpeellisia järjestyksen
saavuttamiseksi, mutta nyt haluan puhua aidosta ihmisyydestä, välittämisestä ja
kunnioituksesta, mikä synnyttää luottamusta ja turvaa, kiintymystä ja
arvostusta.
Viattomuus on suhde. Se syntyy äidin, isän ja/tai hoitajan
ja lapsen välille syntyvästä katseesta, huomioimisesta ja odotuksesta; siinä on
läsnä kunnioitus, kosketus/koskemattomuus, herkkyys ja avoimuus. Ne tunteet,
jotka syntyvät siinä tilassa lapsessa itsessään ja hoivaajassa, ovat lapselle
peili. Lapsi ei tunnista alkuun omaa sisäistä tilaansa, vaan hän pelkää tunteita,
jotka syntyvät vuorovaikutuksessa. Niinpä lähihoivaaja tuo omalla vastareaktiolla
kohtaamiseen lapselle tietoisuutta olotilasta. Hoivaaja viestii vapaudellaan ja
aitoudellaan turvaa sekä luottamusta, niin että lapsi voi viattomasti antaa
sisäisten kokemusten tulla esiin. Hoivaaja antaa voimaa ja jakaa kokemuksen.
Pelot kannetaan yhdessä, hoivaaja on kuin säkki, joka ottaa kantaakseen lapsen
liiallisiksi kokemat taakat, joita ei jaksa kantaa.
Ihmistieteissä ihmiskuva on ollut pitkään omnipotenssia
julistava. Lapsi on kuvattu itsekkääksi, liiallista halua ja tahtoa uhkuvaksi,
jota on pitänyt rajoittaa jopa julmasti. Lasta ei ole kasvatettu avoimeksi ja kunnioittavaksi,
vaan pelkääväksi sekä tuomitsevan omantunnon omaavaksi. Yhä enemmän on tietoa lapsen sisäisen maailman
kehityksistä, sen psykologisista lainalaisuuksista, viattomuuteen ja aitouteen
pyrkivästä näkemyksestä, sisäisestä minuudesta, mikä on alkuun kovin hauras. Ehkä
tulevaisuudessa saamme paremmin kirjoitettua tekstiä asiasta. Itse ihastuin
aikoinaan YK:n lapsiasiantuntijan, professori Tuula Tammisen kirjaan, ”Olipa
kerran lapsi”.
Rankaisevilla ja tuomitsevilla suhteilla on luotu ihmisyys,
mikä voi sulkea sisäisen lapsen kokemukset tavoittamattomiin. Se voi viedä myös
myönteisen kehityksen, sillä kaikki alkaa tunteiden sisäisestä viestistä, halu
tietoon ja tahtoon. Noita viestejä on kutsuttu vieteiksi, joilla pyritään
tavoitteisiin ja jopa mysteerisiksi vaistoiksi, jotka ovat lihasaistimuksesta
syntyneitä, ja ne nähdään geenipohjaisena. Nämäkin voi nähdä mahdollisuutena,
joissa voimme oppia itsestämme. Sitomalla liiallisesti viestejä tahtoon ja
haluun, voi mieleen kehittyä aggressio, joka nousee ylimieliseksi johtajaksi
estämään aitoutta ja sisäisiä viestejä.
Ehkä on aika puhua ihmisyydestä, mikä on mahdollisuus ja
sulkea pois lukitsevat, tuomitsevat ja sisäiseen vankilaan sinetöidyt ihmiskuvat.
Hyvää ja Rauhallista joulua teille kaikille ja onnea
vuodelle 2015
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti