VIATTOMUUS

Viattomuus on kuin aate vapaudesta, se voi syntyä ja/tai olla syntymättä. Se ei ole persoonallisuudessa valmiina kuin ei myöskään pahuus, ne ovat syntyviä ominaisuuksia, jossa ihmiselle luodaan mahdollisuus toteuttaa hyvää taikka pahaa, ja/tai eri asioissa molempia.  Jos mietimme kunnioittamista, se on läsnäolossa syntyvää. Toki voimme pokkuroida, olla hiljaa, kumartaa, ylistää ja tehdä jos jonkinmoisia temppuja, jotka tietysti on tarpeellisia järjestyksen saavuttamiseksi, mutta nyt haluan puhua aidosta ihmisyydestä, välittämisestä ja kunnioituksesta, mikä synnyttää luottamusta ja turvaa, kiintymystä ja arvostusta.

Viattomuus on suhde. Se syntyy äidin, isän ja/tai hoitajan ja lapsen välille syntyvästä katseesta, huomioimisesta ja odotuksesta; siinä on läsnä kunnioitus, kosketus/koskemattomuus, herkkyys ja avoimuus. Ne tunteet, jotka syntyvät siinä tilassa lapsessa itsessään ja hoivaajassa, ovat lapselle peili. Lapsi ei tunnista alkuun omaa sisäistä tilaansa, vaan hän pelkää tunteita, jotka syntyvät vuorovaikutuksessa. Niinpä lähihoivaaja tuo omalla vastareaktiolla kohtaamiseen lapselle tietoisuutta olotilasta. Hoivaaja viestii vapaudellaan ja aitoudellaan turvaa sekä luottamusta, niin että lapsi voi viattomasti antaa sisäisten kokemusten tulla esiin. Hoivaaja antaa voimaa ja jakaa kokemuksen. Pelot kannetaan yhdessä, hoivaaja on kuin säkki, joka ottaa kantaakseen lapsen liiallisiksi kokemat taakat, joita ei jaksa kantaa.

Ihmistieteissä ihmiskuva on ollut pitkään omnipotenssia julistava. Lapsi on kuvattu itsekkääksi, liiallista halua ja tahtoa uhkuvaksi, jota on pitänyt rajoittaa jopa julmasti. Lasta ei ole kasvatettu avoimeksi ja kunnioittavaksi, vaan pelkääväksi sekä tuomitsevan omantunnon omaavaksi.  Yhä enemmän on tietoa lapsen sisäisen maailman kehityksistä, sen psykologisista lainalaisuuksista, viattomuuteen ja aitouteen pyrkivästä näkemyksestä, sisäisestä minuudesta, mikä on alkuun kovin hauras. Ehkä tulevaisuudessa saamme paremmin kirjoitettua tekstiä asiasta. Itse ihastuin aikoinaan YK:n lapsiasiantuntijan, professori Tuula Tammisen kirjaan, ”Olipa kerran lapsi”.

Rankaisevilla ja tuomitsevilla suhteilla on luotu ihmisyys, mikä voi sulkea sisäisen lapsen kokemukset tavoittamattomiin. Se voi viedä myös myönteisen kehityksen, sillä kaikki alkaa tunteiden sisäisestä viestistä, halu tietoon ja tahtoon. Noita viestejä on kutsuttu vieteiksi, joilla pyritään tavoitteisiin ja jopa mysteerisiksi vaistoiksi, jotka ovat lihasaistimuksesta syntyneitä, ja ne nähdään geenipohjaisena. Nämäkin voi nähdä mahdollisuutena, joissa voimme oppia itsestämme. Sitomalla liiallisesti viestejä tahtoon ja haluun, voi mieleen kehittyä aggressio, joka nousee ylimieliseksi johtajaksi estämään aitoutta ja sisäisiä viestejä.

Ehkä on aika puhua ihmisyydestä, mikä on mahdollisuus ja sulkea pois lukitsevat, tuomitsevat ja sisäiseen vankilaan sinetöidyt ihmiskuvat.

Hyvää ja Rauhallista joulua teille kaikille ja onnea vuodelle 2015

Raija