Yhdenvertaisuuslaissa kiellettyjä syrjintäperusteita ovat ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää syrjintää käsittelee... (valtioneuvoston sivuilta).
Luin hiljattain kaksi kirjaa keskustelukulttuurien kehityksistä. Toinen oli Nasaretilaisen ajalta, toinen 1500 – 1600 luvuilta, joissa kuvattiin yksityisyyden ja julkisuuden tilaa, miten niitä oli ja mitä sallittiin. Niissä näkyi vallan väärinkäyttöä, omien päämäärien eteenpäin vientiä ideologiasta ja asemasta käsin sekä tulkintoja tehden, vain valtaan pyrkien, totuuttakin vääristellen ja vain osia kertoen. Paluu keskiaikaan näyttää taas nousevan siivilleen uskontojen myötä, naiset ja lapset ovat arvottomia. Olemme aivan samassa pisteessä tänä päivänä, hierarkkisoitunut kulttuurin kehitys jatkuu omistajuutta ihannoiden.
Sosiaaliset taidot ovat heikkoja, ihmisiä sorretaan ja alistetaan tekoihin, mikä ei ole ihmisyyttä vaan vallan avulla opittua ongelmaa, itsesyntyistä kulttuuria ilman ihmisoikeuksia vain tietolaarien kehyksissä. Arvoja ja niiden yhteyksiä tekoihin ja mahdollisuuksiin ei aina ymmärretä. Joku ihmetteli twitterissä, että miksi kuljettajien pitää mennä Woltille töihin, oma valinta, kun tulee ongelmia, kun keskustelussa oli pieni palkka, jolla ei pystynyt elämään. Tämä sijoituksillaan elävä kommentoija ei ymmärtänyt, että töitä oli tehtävä saadakseen leipää pöytään.
Kun 1990 luvulla taistelimme ammattiliiton avulla valtakunnallisesti sosiaalisista oikeuksista, sosiaalitaitojen opetuksesta päiväkoteihin, sitä ei hyväksytty, vaan valittiin luokkakeskeistä opetusta ja kasvatusta. Kun hierarkkista valtaa säilytetään kulttuureissa, myöskään tieto ei kehity, tietoisuudet kapenee, ei tiedosteta ihmisyyttä, menemme kuin pässit narussa, mikä on monesti ihannointia ammattien ja asemien kautta. Ihmisestä tulee kuori, jonka jäsenetkin ovat ehdollistuneet lihaksia myöten tiettyihin asentoihin ja vain osaa lihaksista käyttäen, esim. juoksijalla vain suuret lihakset rooliin kytkettynä, nöyryytetyt kulkevat kumarassa, kun ihmisyysoikeuksia ei ole, kulttuurielitismi kukoistaa, on aateliset, talonpojat, papit ja kurjalisto, vai miten se meni. Vain ideologisia näkemyksiä viljellen julkisuuteen, emme pääse kehittyvään keskustelukulttuuriin, mikä toki on hyvn monimutkainen asia ja vaatii sekä pidättyväisyyttä että avoimuutta, tietotason ja taitojen nostoa tietoisemmalle tasolle.
Mittarimiesten/naisten maailmassa mittaillaan koko ajan toisia, onko tuossa liikaa ja/vai liian vähän, koskaan ei näytä olevan riittävästi, se on kontrolliyhteiskunnan merkki.Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä on se, kuljettaako kulttuuri mukanaan opeissa ja/vain/tai käytännön kuljetuksina tapoja, mitkä tuhoaa ihmisyyden kehitystä, oppimista, kasvamista ja kypsymistä. Esim. konkretian ja sanakielen ymmärryksen synty. Kirkko opettaa isä, poika, pyhä henki, Jeesus Kristus, joiden kautta kaikki on kuljettava ihmisyydessä, muuten ei oppi toteudu. Syvimmiltään sanojen takana on persoonallisuus, lapsi, aikuinen ja vanhempi, mutta opissa on vielä pyhä henki, mikä tulee vain Jumalasta, jota ei annetakaan enää naisille, se omistetaan miehelle konkreettisessa ajattelussa. Jeesus Kristus on ihmisyyden ytimeen pääsemistä. Oppi on minuuden ytimessä, sen eri puolissa, ja sen kautta kehittymisessä ja kasvamisessa. Sitä aina ihmettelen, miksi perhekeskeisyys ei ohjaa oppeja kirkossa, vaikka avioliitto on sakramentti, nk. Jumalan ilmoitus. Naisella ei konkreettisesti ajatellen olisi oikeutta pyhään hengeen.
Nykyään osataan tieteen kautta kuvata selkeämmin ihmisyyttä. Kun sukupuolivaltaistanut ymmärrys on käytänteitä, sanakieli tavallaan tuhoaa oman oppinsa konkretian kautta, ymmärtäen sanat kirjaimellisesti, mikä on ongelma uskonnoissa. Sanoilla tulee olla merkitys ja tarkka määritelmä, mutta on lupa olla myös vertauskuvallista, koska se on mielen ominaisuus syvien kokemusten kohtaamisessa, mutta tämän muuttuminen konkretiaksi tuhoaa ihmisyyttä, kun kyse on tunnekokemuksen ilmentymästä. Mitä sanoikaa Cicero keskiajalla, jotenkin näin; kaunopuheisuus on hyve, jos siinä on viisaus mukana, vaarallista, jos ei ole.
Vallan roolit kulkevat pääosin mielen kautta, ammattiroolit ovat ehkä vahvimmin identtiteettiä tukevia. Roolit ovat annettuja, otettuja, epävirallisia ja virallisia. Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan ”Työpaikan virtahepo”, mielen ominaisuuksien kautta valtaroolin kehittymistä ja vaikuttamista. Näen tämän uhraamisen kulttuurina, realistisena kyllä, mutta ei avaa riittävästi valtaroolien kehittymistä, minkä kaiken kautta ne kehittyvät. Näen ne kehittyvän enemmän keskustelukulttuurin kautta, ihmiset on enemmän hämmästyneitä ja hädissään, jolloin mieli nousee yliaktivaatioon tuoden esiin ääritunteita ja silloin kun ihmiset eivät tunne mieltään riittävästi, mikä kaikki siihen vaikuttaa ja niin hierarkkinen valta keskustelun kautta luo mieltä, mikä ei välttämättä ole edes yksilöä, eikä vahvista kykyjä ymmärtää itseään. Näen suurimman osan ihmisten mielten kehityksessä ihanteiden kautta tulevana kulttuurin merkistössä ja merkityksissä, sankareiden ja halveksittujen, hierarkkinen kehä, mitä kulttuurissa luodaan.
Uhraavissa kulttuureissa etsitää syitä uhreista, valta-asemasta käsin tarkkailun kautta. Päivittäin näkee kuinka tyttöjä halveksitaan ja poikia ihannoidaan, äitejä vihataan, isiä palvotaan, näkemättä sitä todellisuutta, mistä kaikesta se rakentuu. Nykyään nämä ovat vahvistuneet myös omaan sukupuoleen liittyvänä vihana, ihaillut ja vihatut tuhotaan. Roolit tavallaan vievät pois sekä sisäisen todellisuuden, että ulkoisen, ne jäätyvät asenteisiin sanojen ja arvojen kautta, tekojen ja kahlitsevat minuuden pois luovuudesta ja mielikuvituksesta, joiden kautta ihminen voisi muistaa, havaita ja nähdä paremmin todellisuutta.
Minuudet kehittyvät kertomuksien kautta ja tavoista enemmän kuin uskalletaan tunnustaa, itseys todellisena ei tule esiin, roolit vangitsee olemaan yhteisön näkemysten mukaisia usein pelkojen voimasta. Minuudessa toimii vain osat, niitä tulkitaan persoonallisuutena, vaikka siitä ei ole kysymys. Mekaanisessa ihmiskuvassa syötetään aivoihin tiettyjen toimintojen kautta esim. teknistä taitoa, jota sitten yritetään helpottaa terapiassa, mutta jos käytänne ei muutu, yksilö ei vapaudu tästä ikeestä ja on vain keskustelua, ehdollistuneiden lihasten/neuronien irtaantumista pakkoliikkeistä ei tapahdu, kemiallakin on vaikutus. Itse uskon, että vapautuminen voi tapahtua luovuuden ja leikin kautta luoden taiteessa itseilmaisun avulla jälleen uusia ja uusia kuvia mieleen, siihen voi tarvita apua lääkkeistä, ettei ehdollistuma johda ja tunteet vain toistu tilanteessa menneestä käsin, vaan alkavat kokea tässä ja nyt havainnoista käsin. Täysin ei voi koskaan irtaantua menneestä, eikä tarvitse, se luo syvyyttä kokemuksen ymmärtämiseen, tavoittaa herkän lapsen.
Kun sukupuoliroolit ovat vahvoja ja mielen ominaisuudet sekä elämän todellisuus sekä roolijaot perheissä ja yhteisöissä ovat vallanjakajina, epäoikeudenmukaisuus on melko lailla vakio. Asiaa syvemmin ajatellen asiat ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia. Esim. hiljainen isä voi synnyttää lapsessa enemmän pelkoja kuin puhuva äiti, riippuen käyttäytymisen uhkaavuudesta ja luonnollisesti seurauksista, jos lapsi vastustaa tai ei ihaillut, tottele ja/tai usko. Tämä on mielen ominaisuus, avoimuus luo turvaa, sulkeutuminen pelkoa. Pelottavimmissa kehityksissä ihminen luo mielikuvan vanhemmistaan suojaksi minuudelleen, eli tulkinta omasta vanhemmasta ei aina ole todellinen. Toki on aina jotain todellista näkyvissä muistissa ja haavoittavat tilanteet kokemuksineen luovat mielikuvan todellisuudesta, mikä on mielen suoja. Itsetutkiskelussa palautuessani itseyteeni ja kokemuksiini, loin turvapaikan itseydelle sulkien sen lasiarkkuihin itsen tasolla ja suhteessa ympäristöön. Se oli autenttista tunnekokemusta vertauskuvallisesti, kun mieli ei ollut vielä vapautunut peloista.
Juorukertomukset voivat olla yhteisössä sekä vaurioittavia että positiivisuutta rakentavia.Yhdessä yhteisössä ystäväni mies lähestyi minua seksuaalisesti virittyneenä. Kärsin siitä kovasti ja se toi minulle ahdistusta, oli epämiellyttävää ja nosti myös pintaan traumani, mikä oli vakava rikos kehooni. Ystäväni ei kuitenkaan ymmärtänyt asiaa, vaan syytti minua viettelemisestä, ei halunnut uskoa oman miehen uskottomuuteen, ihaili sokeasti miestään. Ystäväni alkoi puhua yhteisössä kuinka ”huorahtava” olen ja viettelen miehiä. Tämä sai aikaan sen, jossa yhteisö alkoi uskoa ystävääni ja syntyi vihamielistä suhtautumista. Minulle tehtiin Marilynit. Päivittäin voin nähdä, kuinka sukupuoliroolit ovat ratkaisevia asioiden tulkinnoissa ja siinä taustalla on valitettavasti epätasarvo, mitä kirkkokin vie eteenpäin, puhumattakaan uskonnollisista filosofioista.
Rooli on osin itseä, osin yhteisönormeja. Niissä tulkitaan tapoja, käyttäymistä, seksuaalaisuutta, puhetta, ja ylipäänsä esiintymistä ja oikeutta ihmisyyden suhteen. Liian usein ne ovat moralistista kontrollointia, mitkä tulee pitkälti historiasta. Valitettavasti sosiaalisten taitojen opetus on retuperällä ja näin pääsee mieli reaktioineen valtaan, sitä pidetään yllä tarinoiden avulla, annetaan sen velloa mielivaltaisesti eteenpäin. Siitä tulleita ongelmia hoidetaan sitten terapioissa, mutta se ei aina useinkaan auta, kun yhteisön normit säätelee ja toisintaa ihmisyyden, minkä juuret on valitettavasti luonnontieteestä tulevia, ulkopäin tarkastelua, ehkä on jo tieteessä opittu tästä ulos, mutta ne kulkee kansan riveissä vuosisatoja. Ennakkoluulot sukupuolirooleihin on luotuja arvoja ja näkemyksiä, ei biologiaan perustuvia kuin pieniltä osin, kuten seksuaalisen puoleensavetävyyden esiin tuleminen koristellen ja/tai itseä ja pöyhistellen.
Voiko rakkautta vaatia, tuleeko rakkaus itsestään, miten ymmärtää rakkauden puutetta, yksilön syrjintää yhteisössä. Avioliiton solmimisessa kysytään, tahdotko sinä rakastaa, se on tahdon kysymys, päätös hyväksynnästä. Jos annamme vallan ainoastaan mielelle, miltä tuntuu, olemme niin hankalassa jamassa, ettei rakastaminen enää onnistu. Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että johtavat kuljettavat mielikuvia toisten ihmisyydestä vallan avulla, saavat toisia pelkäämään ja sitten kontrolloijat uskovat mitä johtaja sanoo, eivätkä hädissään uskalla uskoa omiin kokemuksiin. Ja näissä valheen kierteissä, uskomuksissa syntyy mieleen ongelma, jossa ihminen alkaa projisoida omaa kokemustaan toiseen, kun ei voi tukeutua totuuteen, vaan on toteltava ja valhe vie voimat.
Monen ongelman takaa löytyy trauma, mikä näkyy käyttäytymisessä. Minulla oli pitkään ongelmia tietokoneen ja puhelimen tekniikan kanssa ja niin vain kävi, että ystävän kanssa keskustellessa muistiin palautui työpaikan johtajan taholta häpäisy kohdistuen minuun, kun halusin opiskella henkilöstöhallintoa. Hänen mielestään se oli röyhkeyttä, itsensä korostamista.
Ahtisaaren hautajaisissa Eero Huovinen sanoi hyvin, hän oli ihminen, joka ei esiintynyt vaan kohtasi ihmisen, siinä voi pohtia roolin vaikutusta.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti