Ihminen on aika usein sokea näkemään itseään, jotkut näkee paremmin, toiset ei ollenkaan, mutta ei toinen ihmistä sen paremmin näe, omia kokemuksia ja näkemyksiä hän usein näkee. Parempi tukeutua hyvään tutkittuun tietoon ilman omia liiallisia kokemushavaintoja mututuntumalla ja/tai kerätyillä tarinoilla, ihminen on luulojensa vanki. Oikeastaan ihmiskuvaa on turha tehdä ihmisestä, kun hän usein on muuttuva, ei aina, toki omiin kuvioihinsa juuttuneita on joukossa, eikä kaikkeen voi liittää luovuutta, miten kävisi, jos kirurgi alkaisi järjestellä elimiä uuteen uskoon. Joitakin piirteitä voi nähdä, joku toistaa vain samaa asiaa, mikä sekin tärkeää, ja toinen luo koko ajan uutta, sekin tärkeää, luominen. Yksi näkökulma on katsoa asiaa positivisuuden ja negatiivisuuden kautta, ja näiden ulottuvuuksien kautta maailma on polarisoitunut, hyvät ja pahat. Nimeäisin tämän kevyeksi skitsofreniaksi, ollaan niin kaukana tavoitteissa ja eriytyneenä kauneuteen, hyvyyteen, sokeuteen ettei omaa pahaa nähdä. Mietin tässä kohtaa, kuinka tärkeää on lausuma, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se ei ole kertomuksia.
Se on omituista, ettei tätä rumuuden, pahuuden, hyvyyden, kauneuden eikä monen muunkaan merkityksiä nähdä monipuolisesti, vaikka niistä on puhuttu tuhansia vuosia. En sano, että niitä koskaan voisi täydellisesti tietääkään, se on koko ajan niiden havaitsemista, mutta jotain voi nähdä siellä sokeuden sokkeloissa, niin moni annukka ja eero tuo näitä kauneuskäsitteitä tavoitteiksi, esikuviksi, ne ei kehitä, ne luo kilpailua, kateutta ja ahneutta. Siinä olen oppinut hieman, että katselen asioita vallan näkökulmasta. Kun katsomme sokeasti jotain, se saa ihmisen vihaamaan toisen ihailemaa ja/tai rumaa, tämä voi johtaa syrjintään, ja kunkin yksilön tai joukon ominaisuudet tuhotaan. Mielensä selkeyttäneitä on myös, he eivät projisoi, mutta heitä on vähän.
Minulla on aikaa eläkeläisenä tuijotella mediaa, somea ja lehtien juttuja. Ihmiskuvat näiden haastattelemista ihmisistä on usein kovin elitistisiä, kuin eläisivät täysin irti todellisuudesta niin haastattelijat kuin haastateltavat, ihmisyyskokemukset lyödään täysin löperöksi ja/tai vakavaa keskustelua pidetään kiusaamisena, vaihtelu toki virkistää, kun se ei vie ainoastaan ääritiloihin. Usein joudun nykyään sulkemaan television, kun on hirveää naurattamista, kai sitä herättelyäkin tarvitaan, kun ollaan koko ajan kuoleman kujilla, mutta silti on hyvä erottaa ilo ja nauru. Ei ole mikään kauniimpaa kuin erotella näitä, sisäisen ilon syntymää, pienen vauvan naurun riemua, hymyn väreitä ja muita ihania vienoja viehtymyksiä. Minulle syvimmillään ilo syntyy välittämisestä, ei kuitenkaan pinnallisesti ja yksipuolisesti, se syntyy toisen ja itsen onnistumisesta, mutta sitä ei voi vaatia, miten toiselle ilo tai suru syntyy, mutta matkakertojina me ruokimme toisiamme etsimään elämän syviä puroja, joskus kevyemmin, ja vapaudumme myös toisen tuodessa uuden kuvan, liiallisesti itseen käpertymisestä. Podcasteissa ei juuri kuule metsämiehiä, maatilan emäntiä, keittäjia, siivoojia, usein vain julkisen hierarkian yläpäässä olevia, ikään kuin he tietäisivät kaiken ja tämä ei tarkoita etten arvosta heitä, arvostan aina hyvää tietoa, en kumarra herroja. Oma vikanihan se, kun en osaa mennä oikeille kanaville, kyllä minä joskus löydän niitä. Valtamediat ovat valitsijoita, tavoitteellisia, mahdollisuuksien ottajia, määräenemmistövaltaa, ei useinkaan vuorovaikutteista oppimisen tietä toisiltamme. Siellä ei kerrota ihmisistä, jotka eivät voi valita, jotka ovat tuskan vankeja, eivät voi vapautua, kun hallitsevat kontrolloivat, mieli on koko ajan ahdistuksen syövereissä.
Media antaa maailmasta monta kertaa yksipuolisen kuvan, niin ihmisistä kuin tapahtumista. Ei tarvitse kuin kuunnella oikeuskäytänteitä, suurin osa esittää itsensä syyttömänä ja virheettömänä.
On viisasta katsoa erilaisista lähteistä tulevia ihailuja, vihaa ja muita toistemme käsityksiimme ja reaktioihimme liittyviä ongelmia. Yhtälailla kuin ihminen tahtonsa kautta haluaa tuhota, myös ideologiat nostavat pintaan ja vahvistavat vihaamme.
Uskonnollisissa yhteisöissä, joihin liitän kaikki uskomukset politiikkaa myöten, toimii hierarkkiset valtajärjestelmät, niin kuin eläinten käytöksistä olemme nähneet, jossa johtavana tekijänä vaikutuksessa on moralismi ja valta-asema. On syntipukit ja ihaillut sankarit, tuomitseminen on yleistä ja nöyryyttäminen arkipäivää, ikävät asiat suljetaan pois muistista ja/tai ne häviää kauhun alla, niitä ei ole, eletään omissa kuplissa, valikoimme. Asioista puhutaan joskus jäsenten kesken, mutta ei uskalleta vastustaa johtajaa. Kerran aliarvostetuin toi yhteisössään esiin hyväksikäytön muille jäsenille, josta kyllä muutkin olivat uskaltaneet puhua salaa, mutta aliarvostetun suusta sitä pidettiin vääränä, paljastusta. Toinen jäsen toi asian esiin julkiseen keskusteluun,”tuo on sanonut näin” ja asiaa aletaan puida julkisesti hallitsevissa elimissä. Ensin pyydetään anteeksi ja kulissimaisesti uskotaan asian olevan kunnossa, mutta teoissa alkaa näkyä kostoa. Aliarvostetulle ei anneta enää mitään oikeutta puhumiseen, hänet ristiinnaulitaan kuten Jeesus aikoinaan ja alkaa koston kierre. Kun hän kirjoitti muistokirjoituksen kahdelle menehtyneelle, hautajaisissa ei annettu lukea sitä. Häntä ei noteeraata enää mitenkään, häntä häpäistään. Nämä kaikki kielletään tapahtuneen ja näin saadaan murrettua aliarvostetun mieli. Joukkovalta ja hierarkkiset johtamismenetelmät ovat kuin sokeita pisteitä ihmisyyden yleisten käsitysten suhteen, myös eriytyen vääristyneesti kokonaisuudesta.
Ei ole aina helppoa erotella häpeää, ahdistusta, tuskaa eikä monia muitakaan mielen murtajia, joskus ne on selkeitä. Jostain muistan kolme tekijää, hylkääminen, pettäminen ja menettäminen, niitä on aina yhteisöissä, mutta liiallisina ne tuhoaa, kuten ihmisoikeuksien menetys. Tekijöitä voi olla useampi läsnä.
Miten sitten valita oikea, rehellinen ja viisas tutkinta? Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei toista pidä ruveta tulkitsemaan, nähdä silti valheet ja ymmärtääkin niitä käsittäen mistä ne syntyvät, eikä vain syyttää vastuuttomuudesta, kun valintamahdollisuutta ei ole. Kunnioitus on hyvä tie aitona, ei käytöstapoihin ehdollistettuina tai valtataisteluasemiin jumittuneina.
Vallan ja tulkitsemisen tiellä syntyy valheita. Otan esimerkiksi Marilyn Monroen, josta on tehty monia tutkimuksia, tulkintoja ja vääristelyitä. Katsoin asian tiimoilta juuri nyt Areenassa olevan sarjan. Se kuvasi merkittävästi hyväksikäytön ongelmia.
Jaottelen ihmisen käytöksen ja teot valinnan, halun ja tahdon alaiseksi ja sitten kaltoin kohtelun seuraukseksi. Kun nämä asettaa vallan ja valinnan kontekstiin tutkimuksessa, niissä on samanlaisia oireita, mutta eri syistä syntyneitä ja kyse on tulkinnasta, ulkopuolelta tarkastelusta. Taustalla tässä on ikuisesti moralismia synnyttävän nautinnon ymmärtäminen.
Kun ihminen saa valita, hän kokee normaalisti nautintoa, nauttii ruuan mausta, kosketuksesta, ihailusta, ja tavoittelee sitä normaalista epänormaaliin. Sitten on väkivallasta ja kauhusta syntynyt ulkoiseen kehoon syntynyt jännite, mitä ei enää saa hallintaan, ruumis on muuttunut itsellisesti toimivaksi, refleksiiviseksi, eikä henkinen puoli enää ohjaa sitä, jossa ihminen psyyken puolustuksessa tuo itseään esiin, kuin nostaakseen näkyväksi itsensä ja näyttää kuin ihminen tahtoisi ja olisi narsistinen pyrkyri, pelko on ehdollistunut ympäristön ihmisiin ja se näkyy käyttäytymisessä, mutta seuratessa tarkemmin huomaa epäjohdonmukaisuutta. Tämä näkyi minulla selvästi käyttäytymisessä, kun olin häpäisyä harrastavissa yhteisöissä, hirveä pelko, kun kaikki oli menetettävissä toisten vallan alla, trauma aktivoitui. Katsoin muistiani virkistääkseni Marilynistä dokumentin. Siinä kerrotaan kuinka Marilyn oli toinen ihminen yksityiselämässä, pelokas, arka ja vetäytyvä. Psyykkinen puolustus oli tuonut pintaan kehon yliaktivaation, kun hänet on raiskattu 8 vuoden iässä, jota sitten seksualisointiin, viettelykseksi määriteltiin ja omaksi tahdoksi, julkikuva luotiin tätä hyödyntäen. Mafiosot murhasivat hänet lopulta huumemyrkyttäen.
Tuo ulkopuolelta tarkastelu ihmisyyden suhteen on usein, ei aina, vakava, vääristävä ja totuutta väistelevä, se on valtaa ylitse toisen. Ihmisellä tulee olla oikeus normaalisti kokea tunteita, aistimielihyvää oman tahdon ja halun kautta, se on ihmisyyttä, minuutta ei tule hävittää, ylivalta on vaarallista. Kun ulkopuolelta tarkkailevat kehittävät ihmisyyden ja ihmiskuvan kontrolloimalla ja moralismilla, se on ylivaltaa eikä välittämistä, ei kunnioittamista eikä ihmisoikeutta kasvaa ihmisenä. Tämä vallan väärinkäyttö on hyvin yleistä yhteisöissä, jätetään huomioimatta, turhautetaan mielen avulla, estetään valintoja, kierrätetään mielikuvien kautta valhetarinoita, pelataan pelejä tmv. Ihanteena voimme todeta, että ihmisen pitäisi oppia erottamaan tosi ja valhe, mutta kun huomaamme että pääosin ihmiset menevät mukaan valheeseen ja sokeaan ihailuun, saamme vain pahaa aikaan. Olen konkretian kannattaja, sokeat ihailut ovat hierarkkista valtaa kasvattajina. Siksi olen myös tasavallan kannattaja, erilaisuutta kunnioittaen ja ruokkien. Kun moralismi kukoistaa, ihmiset näkevät oman itsekkyyden toisessa.
Kun näitä ongelmia psykologisoidaan ja/tai vain psykologisesti hoidetaan, ikään kuin helpottamaan kokijan mieltä, se ei poista perusongelmaa, toisten ylivaltaa toisen tulkitsemisessa. Tällaisia menetelmiä näin koko elämäni ajan, juoruilun kautta asioiden käsittelyä. Ammattiosaamista tarvitaan, mutta ihmiskuvissa se on monta kertaa johtanut tutkimuksissakin oman maailmankuvan kautta jäsentymiseen, ei vielä todellista kuulemista ja todellisia tapahtumia erityisesti juuri tässä ihmiskuvan tulkinnassa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti