PERSOONA/PERSOONALLISUUS

Tässä teille ilmainen ”tieteisromaani”. Lukemista joulun odotukseen, joululahjaksi. Gift for you!

Lukuaika ½ tuntia.

Persoona tarkoitti alunperin naamiota, ihmisen kuorta, mikä nykyään ymmärretään kummallisesti koko ihmisenä, havainnoidaan vain ulkoisesta, tulkitaan mitä toinen on ja se on minuuksien kuvaamista, kuin projisoinnin seuraus kuvana, mutta se määritellään kohteesta tulevana. Persoonallisuus taas luokitellaan yksilöllisesti kehittyneeksi.

Olen lukenut kirjoja, jotka ovat ammattilaisten kirjoittamia, opettajina toimivilta henkilöiltä, jotka ovat osittain rakentaneet persoonallisuusteoriansa psykiatriasta, psykologiasta, sosiaalipsykologiasta ja sosiologiasta käsin, poimittujen näkemysten varaan näkemättä kokonaisuutta, eikä tarkempaa analyysia vaikuttavina ole, ihmisyyden eri puolista ja niiden kehityksestä. Niinhän me kaikki pääosin havannoidaan satunnaisista, nähdään toisiamme, osia kerrallaan. Ihminen on vaillinainen, sokea, osaava ja ymmärtävä, pahantahtoinenkin. Luomme käsitteitä yhteiskuntaan, joista voi syntyä vainoa ja harhaisuutta, tositapahtumien peittämistä ja häpäisymenetelmiä yhteisöön ja yhteiseen käyttöön. Termeinä on esim. kusipää, narsisti, ilkeä, mikä voi olla joskus totta, mutta ei johtavilla ole oikeutta luoda pahuuden toisintoa oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka niin me kaikki joskus teemme, annamme leimakirveitä lyömiseen. Katson näiden tuottavan yhteiskuntaan huomattavia ongelmia ihmisten keskuuteen. Itseään analysoimattomat ja/tai rankoissa elämänmenoissa kärsineet eivät ehdi, eivätkä jaksa ajatella mitä tapahtuu, heihin iskostetaan asenne kuin veitsi voihin, syvälle upoksiin ja termit liukenee sinne kuin keihäät, ujeltaen takaisin maastoon, jossa oma havainnointi sekä havaitseminen muisteineen voi kadota saavuttamattomiin ja yhteisön kollektiiviset mielet alkavat johtamaan, yksilöllinen kehitys kokemuksineen kärsii ja vaurioituu estäen yhteyttä toisiin. Nämä tuottavat huomattavia kustannuksia sairauksina yhteiskuntaan. Todisteita tällaisten pahojen ihmisten persoonallisuudesta tutkimuksissa haetaan pääosin vankilaoloissa eläviltä ja tutkituilta ihmisiltä, jotka ovat jo pahoin vaurioituneet persoonallisuudestaan, omatunto ei aina johda minuutta, vaan useimmiten ulkoatuotettu syyllisyys, kidutus ja häpäisy, milloin ilmenee myös irrationaalista syöksyilyä mihin sattuu, kun omaa olemistaan ei voi hallita, järjestelmä antaa sätkynuken roolin, se on raskas, minuus on hajonnut. En ollenkaan ensimmäiseksi kuvittele sitä itsehankituksi, tai joksikin riippuvuushäiriöksi tmv. itsestä kehittyneenä, ehdot useimmiten asetetaan ulkopuolelta. Kun nämä teoriat persoonallisuuksista siirretään tavallisiin yhteisöihin ja ihmisten mieliin, ne tuottavat vainoharhoja ja vihaa toiseen ihmiseen. Ne luovat käytänteitä, joissa valtarooli annetaan vihan avulla, jossa oikeutetaan toisen ihmisen psyykeen tunkeutuminen, tuhoaminen ja häpäiseminen. Näiden häpäisytermien tuottajat ovat kuin vimmautuneet diagnoosien synnyttämiseen ilman pätevää ammattitaitoa, lääkärisyndrooma. Hyvä/paha akselilla ideologisesti toimivat voivat olla hyvin tuotteliaita sekä tienata ja pärjätä hyvin työelämien jos yksityisyydenkin kautta, julkituotuina totuuksina. Myös kasvatuksen ja opetuksen saralla voi nähdä, kuinka lapsilta estetään tunne-elämän kehitysta ja viedään valtaohjaukseen yhteisöjen kautta, alistamiseen joukkovallan alla.

Olen lukenut kirjoja ja opiskellut teorioita, joissa kuvataan persoonallisuutta ja persoonaa monipuolisesti ja ihmetellyt todellisten yhteisöissä tapahtuvien tapahtuminen puutetta niissä, kuin maailma olisi vain puhetta ilman tekoja, jotka pääosin näissä leimaavissa kirjoissa kielletään ja kuvaillaan vain tuloksia yksilöstä, kertomatta mitä hänelle tehdään, kidutetaan ja häpäistään. Kun nämä käsitteellistetyt ja sanoilla iskostettuina syötetään tavallisiin inhimillisiin oloihin ja ihmisiin, he pökertyvät näiden manipulointien kautta ja vaipuvat uskonnollisiin hurmoksiin, hämäriin kuviin uskomuksina. Laajemman ja kokonaisvaltaisemman käsityksen olen saanut virallisesta opetuksesta ja kirjallisuudesta. Tosin näissäkin saattaa olla ”yleisiä filosofioita”, jossa oppiminen ja ihmisen kehitys nähdään keskiverto ihmisen kehityksen näkökulmasta näkemättä persoonallisuuden syvempiin puoliin. Se opin, kun parin vuosikymmenen aikajaksolla yritettiin estää omia opintojani syväpsykologiasta, eli psykoananalyysista, mikä pääosin pohjautuu Freudin teorioihin. Kaunokirjallinen teoskin voi tehdä niin täydellisen katharsiksen, että unohtuu todellisuus, joskus sitä tarvitaan, kyllä sieltä jotain jää alitajuntaan, helpotuskin on hyväksi, kun sinne ei pakene täysin todellista elämää.

Erilaisen kuvan voi saada ihmissuhteista ja niiden ongelmista lähestymälllä asiaa persoonassa ja persoonallisuudessa oppimispsykologian kautta. Ne näyttäytyy pitkän elämän jälkinä, kasvuna. Kaikki ei selity persoonallisten piirteiden kautta. Kun järjestelmän valta luo ihmiseen muistin, mikä ei ole yksilöstä itsestään syntynyt minuuden kautta ja autonomian oikeuksin valinnnan vapaudella, vaan järjestelmä on voinut estää ihmisyyden kehitystä. Opetettavilla ainevalikoimilla voidaan jopa estää yksilöitymistä ja opettaa ihmisen kasvua ja oppimista rajoittaen. Esim. musiikki, jonka kautta voimme saada tunneaktivoitumista, mutta ei vielä avaudu välttämättä kieleen, tuota ymmärrystä toisen kokemuksiin sekä tunteisiin ja kuitenkin tämä yksilöllinen kokemus on hyväksyttävaä niinkin, ettei se ehdi vuorovaikutuksen maailmaan toisten kanssa, vaan kypsyy omia aikojaan.

Kun luin tämän nk. kusipäisten ihmisten persoonallisuuskuvauksia kirjasta ja asenteellista pahuuden viljelyä ihmisten mieliin, olen todella huolestunut tästä valtailmiöstä, mikä tuottaa pahoja vaurioita ihmisiin, oppimisongelmia ja mielenterveyshäiriöitä, vainoa, valtaa ja harhoja. Kusipäisistä yksilöistä kertovan kuvauksissa yhteisöjä ei ole huomioitu todellisuudesta, ne selittävät erittäin vaikeita tapauksia, ääri-ilmiöitä. En luokittele ihmisten nk. ongelmia heti persoonallisuushäiriöiksi, luonnevaurioiksi, psykopaateiksi, sosiopaateiksi tmv. En nähnyt koko työurani aikana tällaisiä häiriötä, ehkä en vain osunut näihin, ja olinhan alalla, jossa pyrittiin hyvään kasvuun, mutta näin paljon tarinoihin perustavaa tiedon kulkua, joita tiedon puutteen vuoksi osaamattomat ihmiset kuljettivat kuin taikauskoa eteenpäin, tuntematta asiaa. Ne olivat kuin alkeellista mielen kykyä, joko sulkea ja/tai avata kokemusta, tietoa tai tunteita ilman syvällistä itseohjautuvuutta tietoisesti ja tiedon avulla ymmärtäen asiaa ja kokemustaan. Kun koulutusta ja oppia näihin ei ollut, ei näitä ihmisiä voi syyttää, osaamattomuudesta syntynyttä ongelmaa. Tämä arvostelevaan tarkkailijan asemaan saattaminen estää vaikutuksen vuorovaikutuksessa, saa ihmisen ulkopuoliseksi tarkastajaksi ja opettaa havainnoimaan ulkoisista seikoista sekä tulkitsemaan asioita, projisoimaan omia kokemuksia toiseen. Jos ja kun nämä ovat luulolähtöisiä perustaltaan, eihän siitä voi syntyä tulokseksi muuta kuin hulluutta. Useimmiten ulkoa tarkastelu kertoo vain tarkkailijan omista kokemuksista, vankka ammattitaito voi auttaa näkemään paremmin. Kun mieli ja tunteet saatetaan liialliseen aktivaatioon, he eivät enää löydä takaisin itseyden syvimpiin kokemuksiin, tunteisiin, aistimiseen ja hyvään havaitsemiseen. Ne voivat viedä muistin kokonaan pois tilanteessa, mielen psyykkiseen puolustukseen, jossa heijastumat ovat vahvoja erityisesti kohtelun suhteen, mutta myös jäsentymättömät omat ihanteet voivat johtaa toisten kokemusten torjuntaan, jolloin arvojen viisaus ei kulje mukana, kuten ihmisarvo.

Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, en ole koskaan nähnyt niitä, en täydellistä pahaa enkä hyvää, ne ovat mahdollisuuksia, joissa harvoin kukaan on täydellisesti jompaa kumpaa, siten kuva ihmisestä vääristyy teoriasta ja näkemyksestä käsin, luodusta kuvasta. Ihminen voi täydentyä koko ajan ihmisyydessään näkemään eri puolia. Täydellistä sanakieltä ei ole olemassa, se on kuin sukellusta avaruuteen, mutta voimme kyllä selkeästi nähdä kuinka asenteellisella pahansuovalla kielen käytöllä tuotamme tuhoa. Siinä käytetään monia keinoja, leimaamista, nimeämistä, politiikkaa, ideologioita, kansan harhaan johtamista jmv.

Lukemassani kirjassa sivuttiin maailman johtajien, kuten Pol Pot, Hitler, Stalin, Putin, Trump, persoonallisuutta osin hyveinä, jos pahoinakin, ohimennen vain sanottiin, kuinka he eivät pahuudella mitenkään vaikuttaisi ihmisiin, hirmuteot holokausteineen ohitettiin. Jeesus ja äiti Teresa sekä muut hyvään pyrkijät määriteltiin lällyiksi, jotka yhteisö uhraa siksi, etteivät he hyökkää pahuuden avulla näitä pahoiksi nimettyjä henkilöitä vastaan, pahuuden kiertokehä. Olen kyllä nähnyt myös pahuuden valtakuntaa ja tiedostan pahuuden olemassaoloa, mutta enemmän tekoina ja tapoina kuin persoonallisuushäiriöinä, enemmän opetettuina asenteina kulttuurin kautta, hyväksikäytön opettamisena vallan avulla. Olen kohdannut sellaisia ohjeistuksia ihmisiltä, etteivät ne opasta ja/tai opeta muuta kun syrjäyttämiseen ja eristämiseen, jossa rangaisevat ihmiset tekevät elämästä helvettiä, itselleen ja toisille. Esim. sana, aseta rajat. Olen osannut tehdä niitä, käyttänyt eri keinoja, pyrkinyt tiedon avulla ratkaisemaan asioita, odottanut pitkiä aikoja, josko ne ihmiset olisivat valmiita kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan ja asioitaan, mitkään hyveet eivät ole auttaneet, paheet enemmän tuhoisina, projisointi toisiin on yleistä. Kun valta annetaan ihmisille, toisen ihmisyyden analysointiin ja puuttumiseen, armoa ei tunneta toista kohtaan, luodaan omien määritelmien kautta toisesta ihmiskuva, eikä toinen saa tulla omaksi itseksi, kun valta toiseen nähden on ehtona olemiseen. Tämä on vallan avulla kehitetty malli. Näitä selitetään psyykkisestä näkökulmasta, psykologismina, kuinka kaikki olisi kehittynyt vanhempien kanssa syntyneistä tunne-elämän ongelmista. Yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että ongelmat syntyvät yhteisöllisen opetuksen kautta, ihmiset samaistuvat opettajiin/johtajiin ja hierarkkisen toimintamallin mukaan uskomuksiin sekä tottelevat yhteisiä näkemyksiä uskomisina, tottelevaisuus on sokeaa. (joskus yhteisöissä voi kehittyä hyvääkin ohjausta ja oppimista)Virallisessa psykiatriassa kyllä tunnetaan projisointiongelmat, joista nämä toisessa pahan näkijät eivät puhu. Kun ihmiset on manipuloitu uskomaan ihmistä, joka luo pahuutta irrationaalisesti irti kokonaisuudesta, on kysymys pahuudesta, eikä se välttämättä kerro totuudesta yksilöissä. Tämä on täydellistä alistamista, jossa yhteisö yksilöineen alistaa vainotun ja syrjityn täydellisesti nurkkaan, möykyksi, eläimeksi, josta ihmisyys on riistetty ja revitty palasiksi, inhimillisyys kadotettu ja vuorovaikutustaidot/oikeudet estetty. Hylätty ihminen ei saa sanoa sanaakaan, ei kokea eikä tuntea, hänestä tehdään ihmiskuva yhdestäkin pienestä vastustamisesta, hänen on vain toteltava 100 % :sti muita. Itsellä raivo nousi pintaan, kun tapahtumakertomukseni väitettiin olevan valhetta, trauma nousi ylös ja masennuksen myötä hajotti mielen, kesti vuosia palautua. Yhteisö lähti tukemaan epäluuloista. Se toisaalta avasi myös trauman syvimmät haavat tarkemmin ja vahvemmin näkyväksi, tunteet ja ahdistuksen, josta tietoisuuden selkeytyminen palautti vapaudentunteen tiedostamisen ja yhteydet oikeuksiin olla ihminen. Sen olisi voinut hoitaa positiivisemmin, niin, etten olisi särkynyt ja vajonnut masennukseen. Sen olisi voinut keskustelemalla ja inhimillisemmin tuoda näkyväksi, vuorovaikutuskenttään, jolloin tunteet joko vapautuvat ja/tai sulkeutuvat suhteessa toiseen ihmiseen ja yhteisöön. Brutaalius on ikävää, kun toimitaan niin ja sitten luikitaan pakoon tekoja ja ilmoitetaan, että suojaudun, en kestä, mutta jatketaan kutenkin pahoja tekoja ja kestetään niitä, koska se on omaa ideologiaa.

Näitä termejä ja arvoja voi lähestyä erilaisista näkökulmista käsin. Itselläni se on oppimispsykologiaa, jossa on toivoa ytimessä, jossa oma omatunto voi toimia, eikä yhteisö ohjaa syyllistämällä oppimaan toistoa. Muutama vuosikymmen sitten olin persoonallisuustesteissä. Kirjoitin siihen aikaan paljon runoja, puhumista oli olemattoman vähän, olin sulkeutunut häpäisyn alla ja syvässä masennuksessa tunteiden siirtyessä kapealle kujalle, ainoastaan ahdistuksen ja piinan jälkeen aggressioon, mitä yhteisö ei voinut sietää. Itse olin vasta nousemassa näkyväksi itselleni, en vielä tahtovana ja haluavana, toisille ehkä kauhuna levottomuuden vuoksi. Yhdessä osiossa kirjoitukseni arvioitiin narsistiseksi, siinä oli tavoitteita ja toivo. Kirjoitin runoja monille työkavereilleni heidän syntymäpäivinään, näin heissä kauneutta ja hyvää. Kun narsismia lähestyy, sen juuret on syvällä ihmisyydessä, ihastumisessa itseensä, mikä on tervettä kehitystä kohtuullisena, pahuuteen liittyneenä ja kehittyneenä tuhoavaa. Olin syvällä vaikeassa masennuksessa ihmisoikeuteni ja olemassaoloni oikeuden puuttumisessa. Syvästä tiedostamattomuuden tilasta noustessa, ensimmäisessä vaiheessa näin kuin kuvakirjoituksen taululla, koulutunnilta, olin palannut ja taantunut lapsuuteen, aloin kirjoittamaan, kykenin pikkuhijaa viemään mielikuvasta syntyneen näkemyksen etuotsalohkolle, aloin tuntemaan tunteita kovan ahdistuksen ja aggression jälkeen, itseyteni alkoi nousta ylös. Kannattaa olla iloinen, jos jossain vaiheessa tulee esiin narsismia itseydessä. Sen ydin ei aina ole itsen ihannointi, ylemmyydentuntoisuus, vaan oppimisen ulottuvuus ihmisyyden kasvussa, ilo itsestä, kykenin luomaan näkökuvia, tuntemaan iloa, mielikuvia alkoi syntymään kokemuksesta. Nämä tosin taas hävisi välillä, kun painettiin alas yhteisön voimalla.

Miksi sitten ei tulisi nähdä pahuutta? Kyllä sitä täytyy nähdä, parempi, jos ihminen näkisi sen itse, mutta on eri asia vastustaa pahuutta sinällään ja/tai tukea sen uusintamista, tehdä näkyväksi puhuen pahuuden syntymiseen tuottavia menetelmiä sekä vastustaa ja estää pahuutta ja sen puolustamista. Kun ihmispopulaatioon syötetään systemaattisesti vainon oppeja, mihin ihmiset samaistuvat usein tiedostamatta koko ongelmaa, ei oma itseys pääse kehittymään, oman hyvän ja pahan näkeminen itsessä. On vain yleisiä asenteita, joita kuljetetaan massojen mukana. Ulkoisessa tarkkailussa ja havaitsemisessa annetaan valta toisen hallitsemiseen, ei niinkään ihmisenä kasvuun ja sitä kautta oppimiseen kunnioituksen ja kuulemisen kautta. Nyt moni sanoo, eikö ihmisen tule itse valita, mihin lähtee mukaan. Historia osoittaa, etteivät ihmiset valitse, he menevät joukon mukana. Uskon, että suurin ongelma on se ettei ihmiset ehdi koko elämänsä aikana tunnistamaan itseään, on ainainen kiire, he eivät pääse tiedon puutteen vuoksi itsetuntemukseen, on vain ohjattuja arvoja ja valtaa, hierarkiaa, mikä vie mukanaan. Tärkeintä on huomata, mikä tuottaa vaurioiota, tuhoaa ihmisyyttä, sulkee sen mahdollisuudesta hyvään pois.

Elämäni parhaimpiin kuuluvia opetuksia viisaimmilta on, älä tee lausuntoa toisesta, usein ne ovat satunnaisia havaintoja. Liian usein havainnoista kehittyy luuloa ja uskomuksia, joilla totuutta vesitetään, otetaan valtaa itselle kuvitellun totuuden luomiseen, eikä huomioida toisten näkemyksiä. Joskus yksilö voi nähdä paremmin kuin yhteisö yhdessä. Mielen murtamisen menetelmä on se, että tuhotaan yksilön näkemys harhaksi, tapahtumat kerrotaan toiseksi, mitkä hänen kohdistetaan, teot, jotka sitten kielletään. Valitettavasti olen nähnyt, että näillä tarkkailun ja ulkohavaitsemisen menetelmillä ilman tarkkaavaisuutta todesta, kehitys menee päin honkkalaa, itsen katumuskin vaaditaan uhrilta, kiitollisuus ja kaikki muut hyveet, eikä tarkkailijalle ole vaatimuksia, eikä vastuuta tunneta, moraalinen kompassi on hajonnut, kunnioitus ei ole ohjaavan tekijänä. Olen saanut elää suhtkoht normaaleissa yhteisöissä siinä mielessä, että kun toiminnat on hyvin suunniteltu, toiminnallisesti toteutettu ja puhumalla selvitelty, myös pahoilta ongelmilta on vältytty. Vain harvoja heikosti hoidettuja yhteisöjä olen kulkenut, enimmäkseen ongelmat syntyvät tiedon selkeästä puutteesta ja siitä ettei ole saatavilla tietoa eikä kykyä jostain asiasta, erityisesti tunne-elämän taidot on heikkoja, ja ne ovat vahvin vaikuttaja havainnoissa ja synnyttävät mieli/muistikuvia, ja ovat valintojen pohjana. En ole nähnyt missään täysin ilkeää ihmistä, pääosin tilanteet ovat luoneet hermostumista, ihmisten taidot ja osaaminen on ollut pääasiallinen syy hermostumisiin, kyvyttömyys käsitellä asioita, myös huono kohtelu toisten taholta, itsekin voi möhliä itseä kohtaan. Ilkeydet ovat syntyneet nk. ”pahan ilman linnun” tekemisiin, luodaan pahuutta valhetarinoiden avulla. Kukaan ei ole ollut läpeensä pahan tekijä, enemmän tiedostamattomuutta. Ihmisillä on tiedon puutetta, voimattomuutta, erilaisia kehitysjatkumoita ja erilaista käyttäytymistä eri aikoina, erilaisia vastuksia ja kovaa kohtalon sattumaa. Kun pahaa tehdään, se tulee jollain tapaan ulos, toisilla vetäytymisinä ja/tai toisilla ulos purkautuen, molempia eri aikoina. Yhteisöissä on eroja, toisissa ei osata vuorovaikutustaitoja, ei ole itseymmärrystä, silloin sulkeudutaan, joskus ei ole tahtoa, ihmiset on johdateltavissa, pääosin taustalta löytyy johtaja, joka johtaa harhaan ihmisiä itselleen valtaa himoiten.

Pääsääntöisesti voi todeta että yhteisöissä yksilöiden kokemina tunne-elämän taidot ovat heikoimpia, eikä ihme, kun niitä ei opeteta, itsetuntemusta.

Väkivaltaisia toimia ja näkemyksiä pitää aina vastustaa, mutta ei uskoa olemattomiin hyvyyden julistuksiin, niin kuin ei pahuudenkaan. Ei muutamista havainnoista kannata tehdä ihmisestä koko kuvaa. Olen väkivallan vastustaja. Jo hermojärjestelmän toimintaa lukemalla opin, että ihmisessä on sekä tahdonalainen, että ei tahdonalainen hermojärjestelmä. Kun väkivaltaa tehdään, ei tahdonalainen vahvistuu, mihin ei voi vaikuttaa tahdolla, muisti kehittyy psyykkisen puolustuksen kautta, ja pian ollaankin siinä pisteessä, että mieli on jakautunut, ollaan kinesteettisen muistin orjia. Eipä ihme että psykiatriopettajani sanoi, 97 % on tämän alaisia. Enkä näe tästä muuta ulospääsyä, kuin yksilöitymisen kautta kehittämisen, kyvyn tunnistaa ja muistaa asioita, eikä ajatella niin kuin lauma, ehdollistuneena yhteisiin järjettömiin näkemyksiin ja uskomuksiin. Kaikkea ei voi muuttaa persoonallisuusongelmiksi, ihmisen hyvyydeksi ja/tai pahuudeksi. On tunnustettava, mitä oikeasti tapahtuu sekä tehdään ja siitä saa kertoa, se ei ole persoonallisuushäiriö. Vallanhimoitsijat estävät tapahtumista kertomista. Jos on tehnyt kaikkensa, suuttumalla, puhumalla, kertomalla, asettamalla rajat, ollen asiallinen, huomioiden muita, mutta yhteisöllä on kaiken ylitse menevä valta rankaisumenetelmin, yksilöllä ei ole mitään tehtävissä, kun yhteisö määrittelee ja asettaa ehdot yksilön olemiseen ja elämään kaikessa ja kuljettaa niin valhetarinaa kuin tulkintaa toisesta ilman kohteena olevan oikeudella ilmaista itseään. On myös huomioitava, ettei yksilö ole aina se, joka tekee väärin. On asioita, mitkä ovat ihmisille liian vaikeita käsitellä, ei ole tarpeeksi tietoa ja kykyä. Yksi psykologian opettajani kertoi, kun hän seisoi bussipysäkillä. ”Kuuntelin 10 minuuttia, kun tuntemattomat sivussa haukkuivat psykologeja.”

On parempi pysähtyä miettimään omia arvojaan, tekoja ja toimintaa. Joskus joku syyllisti minua, kun sanoin, että odotin hyvää kohtelua. Hän totesi sen odottamiseni ongelmaksi, syyllistäen minua, että se on väärä. Näin käy, jos emme kanna vastuuuta omista teoistamme. Toinen ystäväni lohdutti, ”eihan se ole edes vaatimus, se on hyvä tapa ja ystävällisyyttä”

Raija

SYRJINNÄN KUMMALLISUUKSIA

 

Yhdenvertaisuuslaissa kiellettyjä syrjintäperusteita ovat ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää syrjintää käsittelee... (valtioneuvoston sivuilta).

Luin hiljattain kaksi kirjaa keskustelukulttuurien kehityksistä. Toinen oli Nasaretilaisen ajalta, toinen 1500 – 1600 luvuilta, joissa kuvattiin yksityisyyden ja julkisuuden tilaa, miten niitä oli ja mitä sallittiin. Niissä näkyi vallan väärinkäyttöä, omien päämäärien eteenpäin vientiä ideologiasta ja asemasta käsin sekä tulkintoja tehden, vain valtaan pyrkien, totuuttakin vääristellen ja vain osia kertoen. Paluu keskiaikaan näyttää taas nousevan siivilleen uskontojen myötä, naiset ja lapset ovat arvottomia. Olemme aivan samassa pisteessä tänä päivänä, hierarkkisoitunut kulttuurin kehitys jatkuu omistajuutta ihannoiden. 

Sosiaaliset taidot ovat heikkoja, ihmisiä sorretaan ja alistetaan tekoihin, mikä ei ole ihmisyyttä vaan vallan avulla opittua ongelmaa, itsesyntyistä kulttuuria ilman ihmisoikeuksia vain tietolaarien kehyksissä. Arvoja ja niiden yhteyksiä tekoihin ja mahdollisuuksiin ei aina ymmärretä. Joku ihmetteli twitterissä, että miksi kuljettajien pitää mennä Woltille töihin, oma valinta, kun tulee ongelmia, kun keskustelussa oli pieni palkka, jolla ei pystynyt elämään. Tämä sijoituksillaan elävä kommentoija ei ymmärtänyt, että töitä oli tehtävä saadakseen leipää pöytään.

Kun 1990 luvulla taistelimme ammattiliiton avulla valtakunnallisesti sosiaalisista oikeuksista, sosiaalitaitojen opetuksesta päiväkoteihin, sitä ei hyväksytty, vaan valittiin luokkakeskeistä opetusta ja kasvatusta. Kun hierarkkista valtaa säilytetään kulttuureissa, myöskään tieto ei kehity, tietoisuudet kapenee, ei tiedosteta ihmisyyttä, menemme kuin pässit narussa, mikä on monesti ihannointia ammattien ja asemien kautta. Ihmisestä tulee kuori, jonka jäsenetkin ovat ehdollistuneet lihaksia myöten tiettyihin asentoihin ja vain osaa lihaksista käyttäen, esim. juoksijalla vain suuret lihakset rooliin kytkettynä, nöyryytetyt kulkevat kumarassa, kun ihmisyysoikeuksia ei ole, kulttuurielitismi kukoistaa, on aateliset, talonpojat, papit ja kurjalisto, vai miten se meni. Vain ideologisia näkemyksiä viljellen julkisuuteen, emme pääse kehittyvään keskustelukulttuuriin, mikä toki on hyvn monimutkainen asia ja vaatii sekä pidättyväisyyttä että avoimuutta, tietotason ja taitojen nostoa tietoisemmalle tasolle.

Mittarimiesten/naisten maailmassa mittaillaan koko ajan toisia, onko tuossa liikaa ja/vai liian vähän, koskaan ei näytä olevan riittävästi, se on kontrolliyhteiskunnan merkki.Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä on se, kuljettaako kulttuuri mukanaan opeissa ja/vain/tai käytännön kuljetuksina tapoja, mitkä tuhoaa ihmisyyden kehitystä, oppimista, kasvamista ja kypsymistä. Esim. konkretian ja sanakielen ymmärryksen synty. Kirkko opettaa isä, poika, pyhä henki, Jeesus Kristus, joiden kautta kaikki on kuljettava ihmisyydessä, muuten ei oppi toteudu. Syvimmiltään sanojen takana on persoonallisuus, lapsi, aikuinen ja vanhempi, mutta opissa on vielä pyhä henki, mikä tulee vain Jumalasta, jota ei annetakaan enää naisille, se omistetaan miehelle konkreettisessa ajattelussa. Jeesus Kristus on ihmisyyden ytimeen pääsemistä. Oppi on minuuden ytimessä, sen eri puolissa, ja sen kautta kehittymisessä ja kasvamisessa. Sitä aina ihmettelen, miksi perhekeskeisyys ei ohjaa oppeja kirkossa, vaikka avioliitto on sakramentti, nk. Jumalan ilmoitus. Naisella ei konkreettisesti ajatellen olisi oikeutta pyhään hengeen.

Nykyään osataan tieteen kautta kuvata selkeämmin ihmisyyttä. Kun sukupuolivaltaistanut ymmärrys on käytänteitä, sanakieli tavallaan tuhoaa oman oppinsa konkretian kautta, ymmärtäen sanat kirjaimellisesti, mikä on ongelma uskonnoissa. Sanoilla tulee olla merkitys ja tarkka määritelmä, mutta on lupa olla myös vertauskuvallista, koska se on mielen ominaisuus syvien kokemusten kohtaamisessa, mutta tämän muuttuminen konkretiaksi tuhoaa ihmisyyttä, kun kyse on tunnekokemuksen ilmentymästä. Mitä sanoikaa Cicero keskiajalla, jotenkin näin; kaunopuheisuus on hyve, jos siinä on viisaus mukana, vaarallista, jos ei ole.

Vallan roolit kulkevat pääosin mielen kautta, ammattiroolit ovat ehkä vahvimmin identtiteettiä tukevia. Roolit ovat annettuja, otettuja, epävirallisia ja virallisia. Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan ”Työpaikan virtahepo”, mielen ominaisuuksien kautta valtaroolin kehittymistä ja vaikuttamista. Näen tämän uhraamisen kulttuurina, realistisena kyllä, mutta ei avaa riittävästi valtaroolien kehittymistä, minkä kaiken kautta ne kehittyvät. Näen ne kehittyvän enemmän keskustelukulttuurin kautta, ihmiset on enemmän hämmästyneitä ja hädissään, jolloin mieli nousee yliaktivaatioon tuoden esiin ääritunteita ja silloin kun ihmiset eivät tunne mieltään riittävästi, mikä kaikki siihen vaikuttaa ja niin hierarkkinen valta keskustelun kautta luo mieltä, mikä ei välttämättä ole edes yksilöä, eikä vahvista kykyjä ymmärtää itseään. Näen suurimman osan ihmisten mielten kehityksessä ihanteiden kautta tulevana kulttuurin merkistössä ja merkityksissä, sankareiden ja halveksittujen, hierarkkinen kehä, mitä kulttuurissa luodaan.

Uhraavissa kulttuureissa etsitää syitä uhreista, valta-asemasta käsin tarkkailun kautta. Päivittäin näkee kuinka tyttöjä halveksitaan ja poikia ihannoidaan, äitejä vihataan, isiä palvotaan, näkemättä sitä todellisuutta, mistä kaikesta se rakentuu. Nykyään nämä ovat vahvistuneet myös omaan sukupuoleen liittyvänä vihana, ihaillut ja vihatut tuhotaan. Roolit tavallaan vievät pois sekä sisäisen todellisuuden, että ulkoisen, ne jäätyvät asenteisiin sanojen ja arvojen kautta, tekojen ja kahlitsevat minuuden pois luovuudesta ja mielikuvituksesta, joiden kautta ihminen voisi muistaa, havaita ja nähdä paremmin todellisuutta.

Minuudet kehittyvät kertomuksien kautta ja tavoista enemmän kuin uskalletaan tunnustaa, itseys todellisena ei tule esiin, roolit vangitsee olemaan yhteisön näkemysten mukaisia usein pelkojen voimasta. Minuudessa toimii vain osat, niitä tulkitaan persoonallisuutena, vaikka siitä ei ole kysymys. Mekaanisessa ihmiskuvassa syötetään aivoihin tiettyjen toimintojen kautta esim. teknistä taitoa, jota sitten yritetään helpottaa terapiassa, mutta jos käytänne ei muutu, yksilö ei vapaudu tästä ikeestä ja on vain keskustelua, ehdollistuneiden lihasten/neuronien irtaantumista pakkoliikkeistä ei tapahdu, kemiallakin on vaikutus. Itse uskon, että vapautuminen voi tapahtua luovuuden ja leikin kautta luoden taiteessa itseilmaisun avulla jälleen uusia ja uusia kuvia mieleen, siihen voi tarvita apua lääkkeistä, ettei ehdollistuma johda ja tunteet vain toistu tilanteessa menneestä käsin, vaan alkavat kokea tässä ja nyt havainnoista käsin. Täysin ei voi koskaan irtaantua menneestä, eikä tarvitse, se luo syvyyttä kokemuksen ymmärtämiseen, tavoittaa herkän lapsen.

Kun sukupuoliroolit ovat vahvoja ja mielen ominaisuudet sekä elämän todellisuus sekä roolijaot perheissä ja yhteisöissä ovat vallanjakajina, epäoikeudenmukaisuus on melko lailla vakio. Asiaa syvemmin ajatellen asiat ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia. Esim. hiljainen isä voi synnyttää lapsessa enemmän pelkoja kuin puhuva äiti, riippuen käyttäytymisen uhkaavuudesta ja luonnollisesti seurauksista, jos lapsi vastustaa tai ei ihaillut, tottele ja/tai usko. Tämä on mielen ominaisuus, avoimuus luo turvaa, sulkeutuminen pelkoa. Pelottavimmissa kehityksissä ihminen luo mielikuvan vanhemmistaan suojaksi minuudelleen, eli tulkinta omasta vanhemmasta ei aina ole todellinen. Toki on aina jotain todellista näkyvissä muistissa ja haavoittavat tilanteet kokemuksineen luovat mielikuvan todellisuudesta, mikä on mielen suoja. Itsetutkiskelussa palautuessani itseyteeni ja kokemuksiini, loin turvapaikan itseydelle sulkien sen lasiarkkuihin itsen tasolla ja suhteessa ympäristöön. Se oli autenttista tunnekokemusta vertauskuvallisesti, kun mieli ei ollut vielä vapautunut peloista.

Juorukertomukset voivat olla yhteisössä sekä vaurioittavia että positiivisuutta rakentavia.Yhdessä yhteisössä ystäväni mies lähestyi minua seksuaalisesti virittyneenä. Kärsin siitä kovasti ja se toi minulle ahdistusta, oli epämiellyttävää ja nosti myös pintaan traumani, mikä oli vakava rikos kehooni. Ystäväni ei kuitenkaan ymmärtänyt asiaa, vaan syytti minua viettelemisestä, ei halunnut uskoa oman miehen uskottomuuteen, ihaili sokeasti miestään. Ystäväni alkoi puhua yhteisössä kuinka ”huorahtava” olen ja viettelen miehiä. Tämä sai aikaan sen, jossa yhteisö alkoi uskoa ystävääni ja syntyi vihamielistä suhtautumista. Minulle tehtiin Marilynit. Päivittäin voin nähdä, kuinka sukupuoliroolit ovat ratkaisevia asioiden tulkinnoissa ja siinä taustalla on valitettavasti epätasarvo, mitä kirkkokin vie eteenpäin, puhumattakaan uskonnollisista filosofioista.

Rooli on osin itseä, osin yhteisönormeja. Niissä tulkitaan tapoja, käyttäymistä, seksuaalaisuutta, puhetta, ja ylipäänsä esiintymistä ja oikeutta ihmisyyden suhteen. Liian usein ne ovat moralistista kontrollointia, mitkä tulee pitkälti historiasta. Valitettavasti sosiaalisten taitojen opetus on retuperällä ja näin pääsee mieli reaktioineen valtaan, sitä pidetään yllä tarinoiden avulla, annetaan sen velloa mielivaltaisesti eteenpäin. Siitä tulleita ongelmia hoidetaan sitten terapioissa, mutta se ei aina useinkaan auta, kun yhteisön normit säätelee ja toisintaa ihmisyyden, minkä juuret on valitettavasti luonnontieteestä tulevia, ulkopäin tarkastelua, ehkä on jo tieteessä opittu tästä ulos, mutta ne kulkee kansan riveissä vuosisatoja. Ennakkoluulot sukupuolirooleihin on luotuja arvoja ja näkemyksiä, ei biologiaan perustuvia kuin pieniltä osin, kuten seksuaalisen puoleensavetävyyden esiin tuleminen koristellen ja/tai itseä ja pöyhistellen.

Voiko rakkautta vaatia, tuleeko rakkaus itsestään, miten ymmärtää rakkauden puutetta, yksilön syrjintää yhteisössä. Avioliiton solmimisessa kysytään, tahdotko sinä rakastaa, se on tahdon kysymys, päätös hyväksynnästä. Jos annamme vallan ainoastaan mielelle, miltä tuntuu, olemme niin hankalassa jamassa, ettei rakastaminen enää onnistu. Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että johtavat kuljettavat mielikuvia toisten ihmisyydestä vallan avulla, saavat toisia pelkäämään ja sitten kontrolloijat uskovat mitä johtaja sanoo, eivätkä hädissään uskalla uskoa omiin kokemuksiin. Ja näissä valheen kierteissä, uskomuksissa syntyy mieleen ongelma, jossa ihminen alkaa projisoida omaa kokemustaan toiseen, kun ei voi tukeutua totuuteen, vaan on toteltava ja valhe vie voimat.

Monen ongelman takaa löytyy trauma, mikä näkyy käyttäytymisessä. Minulla oli pitkään ongelmia tietokoneen ja puhelimen tekniikan kanssa ja niin vain kävi, että ystävän kanssa keskustellessa muistiin palautui työpaikan johtajan taholta häpäisy kohdistuen minuun, kun halusin opiskella henkilöstöhallintoa. Hänen mielestään se oli röyhkeyttä, itsensä korostamista.

Ahtisaaren hautajaisissa Eero Huovinen sanoi hyvin, hän oli ihminen, joka ei esiintynyt vaan kohtasi ihmisen, siinä voi pohtia roolin vaikutusta.

Raija

RUMAAN JUUTTUNEET

 

Ihminen on aika usein sokea näkemään itseään, jotkut näkee paremmin, toiset ei ollenkaan, mutta ei toinen ihmistä sen paremmin näe, omia kokemuksia ja näkemyksiä hän usein näkee. Parempi tukeutua hyvään tutkittuun tietoon ilman omia liiallisia kokemushavaintoja mututuntumalla ja/tai kerätyillä tarinoilla, ihminen on luulojensa vanki. Oikeastaan ihmiskuvaa on turha tehdä ihmisestä, kun hän usein on muuttuva, ei aina, toki omiin kuvioihinsa juuttuneita on joukossa, eikä kaikkeen voi liittää luovuutta, miten kävisi, jos kirurgi alkaisi järjestellä elimiä uuteen uskoon. Joitakin piirteitä voi nähdä, joku toistaa vain samaa asiaa, mikä sekin tärkeää, ja toinen luo koko ajan uutta, sekin tärkeää, luominen. Yksi näkökulma on katsoa asiaa positivisuuden ja negatiivisuuden kautta, ja näiden ulottuvuuksien kautta maailma on polarisoitunut, hyvät ja pahat. Nimeäisin tämän kevyeksi skitsofreniaksi, ollaan niin kaukana tavoitteissa ja eriytyneenä kauneuteen, hyvyyteen, sokeuteen ettei omaa pahaa nähdä. Mietin tässä kohtaa, kuinka tärkeää on lausuma, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se ei ole kertomuksia.

Se on omituista, ettei tätä rumuuden, pahuuden, hyvyyden, kauneuden eikä monen muunkaan merkityksiä nähdä monipuolisesti, vaikka niistä on puhuttu tuhansia vuosia. En sano, että niitä koskaan voisi täydellisesti tietääkään, se on koko ajan niiden havaitsemista, mutta jotain voi nähdä siellä sokeuden sokkeloissa, niin moni annukka ja eero tuo näitä kauneuskäsitteitä tavoitteiksi, esikuviksi, ne ei kehitä, ne luo kilpailua, kateutta ja ahneutta. Siinä olen oppinut hieman, että katselen asioita vallan näkökulmasta. Kun katsomme sokeasti jotain, se saa ihmisen vihaamaan toisen ihailemaa ja/tai rumaa, tämä voi johtaa syrjintään, ja kunkin yksilön tai joukon ominaisuudet tuhotaan. Mielensä selkeyttäneitä on myös, he eivät projisoi, mutta heitä on vähän.

Minulla on aikaa eläkeläisenä tuijotella mediaa, somea ja lehtien juttuja. Ihmiskuvat näiden haastattelemista ihmisistä on usein kovin elitistisiä, kuin eläisivät täysin irti todellisuudesta niin haastattelijat kuin haastateltavat, ihmisyyskokemukset lyödään täysin löperöksi ja/tai vakavaa keskustelua pidetään kiusaamisena, vaihtelu toki virkistää, kun se ei vie ainoastaan ääritiloihin. Usein joudun nykyään sulkemaan television, kun on hirveää naurattamista, kai sitä herättelyäkin tarvitaan, kun ollaan koko ajan kuoleman kujilla, mutta silti on hyvä erottaa ilo ja nauru. Ei ole mikään kauniimpaa kuin erotella näitä, sisäisen ilon syntymää, pienen vauvan naurun riemua, hymyn väreitä ja muita ihania vienoja viehtymyksiä. Minulle syvimmillään ilo syntyy välittämisestä, ei kuitenkaan pinnallisesti ja yksipuolisesti, se syntyy toisen ja itsen onnistumisesta, mutta sitä ei voi vaatia, miten toiselle ilo tai suru syntyy, mutta matkakertojina me ruokimme toisiamme etsimään elämän syviä puroja, joskus kevyemmin, ja vapaudumme myös toisen tuodessa uuden kuvan, liiallisesti itseen käpertymisestä. Podcasteissa ei juuri kuule metsämiehiä, maatilan emäntiä, keittäjia, siivoojia, usein vain julkisen hierarkian yläpäässä olevia, ikään kuin he tietäisivät kaiken ja tämä ei tarkoita etten arvosta heitä, arvostan aina hyvää tietoa, en kumarra herroja. Oma vikanihan se, kun en osaa mennä oikeille kanaville, kyllä minä joskus löydän niitä. Valtamediat ovat valitsijoita, tavoitteellisia, mahdollisuuksien ottajia, määräenemmistövaltaa, ei useinkaan vuorovaikutteista oppimisen tietä toisiltamme. Siellä ei kerrota ihmisistä, jotka eivät voi valita, jotka ovat tuskan vankeja, eivät voi vapautua, kun hallitsevat kontrolloivat, mieli on koko ajan ahdistuksen syövereissä.

Media antaa maailmasta monta kertaa yksipuolisen kuvan, niin ihmisistä kuin tapahtumista. Ei tarvitse kuin kuunnella oikeuskäytänteitä, suurin osa esittää itsensä syyttömänä ja virheettömänä.

On viisasta katsoa erilaisista lähteistä tulevia ihailuja, vihaa ja muita toistemme käsityksiimme ja reaktioihimme liittyviä ongelmia. Yhtälailla kuin ihminen tahtonsa kautta haluaa tuhota, myös ideologiat nostavat pintaan ja vahvistavat vihaamme.

Uskonnollisissa yhteisöissä, joihin liitän kaikki uskomukset politiikkaa myöten, toimii hierarkkiset valtajärjestelmät, niin kuin eläinten käytöksistä olemme nähneet, jossa johtavana tekijänä vaikutuksessa on moralismi ja valta-asema. On syntipukit ja ihaillut sankarit, tuomitseminen on yleistä ja nöyryyttäminen arkipäivää, ikävät asiat suljetaan pois muistista ja/tai ne häviää kauhun alla, niitä ei ole, eletään omissa kuplissa, valikoimme. Asioista puhutaan joskus jäsenten kesken, mutta ei uskalleta vastustaa johtajaa. Kerran aliarvostetuin toi yhteisössään esiin hyväksikäytön muille jäsenille, josta kyllä muutkin olivat uskaltaneet puhua salaa, mutta aliarvostetun suusta sitä pidettiin vääränä, paljastusta. Toinen jäsen toi asian esiin julkiseen keskusteluun,”tuo on sanonut näin” ja asiaa aletaan puida julkisesti hallitsevissa elimissä. Ensin pyydetään anteeksi ja kulissimaisesti uskotaan asian olevan kunnossa, mutta teoissa alkaa näkyä kostoa. Aliarvostetulle ei anneta enää mitään oikeutta puhumiseen, hänet ristiinnaulitaan kuten Jeesus aikoinaan ja alkaa koston kierre. Kun hän kirjoitti muistokirjoituksen kahdelle menehtyneelle, hautajaisissa ei annettu lukea sitä. Häntä ei noteeraata enää mitenkään, häntä häpäistään. Nämä kaikki kielletään tapahtuneen ja näin saadaan murrettua aliarvostetun mieli. Joukkovalta ja hierarkkiset johtamismenetelmät ovat kuin sokeita pisteitä ihmisyyden yleisten käsitysten suhteen, myös eriytyen vääristyneesti kokonaisuudesta.

Ei ole aina helppoa erotella häpeää, ahdistusta, tuskaa eikä monia muitakaan mielen murtajia, joskus ne on selkeitä. Jostain muistan kolme tekijää, hylkääminen, pettäminen ja menettäminen, niitä on aina yhteisöissä, mutta liiallisina ne tuhoaa, kuten ihmisoikeuksien menetys. Tekijöitä voi olla useampi läsnä.

Miten sitten valita oikea, rehellinen ja viisas tutkinta? Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei toista pidä ruveta tulkitsemaan, nähdä silti valheet ja ymmärtääkin niitä käsittäen mistä ne syntyvät, eikä vain syyttää vastuuttomuudesta, kun valintamahdollisuutta ei ole. Kunnioitus on hyvä tie aitona, ei käytöstapoihin ehdollistettuina tai valtataisteluasemiin jumittuneina.

Vallan ja tulkitsemisen tiellä syntyy valheita. Otan esimerkiksi Marilyn Monroen, josta on tehty monia tutkimuksia, tulkintoja ja vääristelyitä. Katsoin asian tiimoilta juuri nyt Areenassa olevan sarjan. Se kuvasi merkittävästi hyväksikäytön ongelmia.

Jaottelen ihmisen käytöksen ja teot valinnan, halun ja tahdon alaiseksi ja sitten kaltoin kohtelun seuraukseksi. Kun nämä asettaa vallan ja valinnan kontekstiin tutkimuksessa, niissä on samanlaisia oireita, mutta eri syistä syntyneitä ja kyse on tulkinnasta, ulkopuolelta tarkastelusta. Taustalla tässä on ikuisesti moralismia synnyttävän nautinnon ymmärtäminen.

Kun ihminen saa valita, hän kokee normaalisti nautintoa, nauttii ruuan mausta, kosketuksesta, ihailusta, ja tavoittelee sitä normaalista epänormaaliin. Sitten on väkivallasta ja kauhusta syntynyt ulkoiseen kehoon syntynyt jännite, mitä ei enää saa hallintaan, ruumis on muuttunut itsellisesti toimivaksi, refleksiiviseksi, eikä henkinen puoli enää ohjaa sitä, jossa ihminen psyyken puolustuksessa tuo itseään esiin, kuin nostaakseen näkyväksi itsensä ja näyttää kuin ihminen tahtoisi ja olisi narsistinen pyrkyri, pelko on ehdollistunut ympäristön ihmisiin ja se näkyy käyttäytymisessä, mutta seuratessa tarkemmin huomaa epäjohdonmukaisuutta. Tämä näkyi minulla selvästi käyttäytymisessä, kun olin häpäisyä harrastavissa yhteisöissä, hirveä pelko, kun kaikki oli menetettävissä toisten vallan alla, trauma aktivoitui. Katsoin muistiani virkistääkseni Marilynistä dokumentin. Siinä kerrotaan kuinka Marilyn oli toinen ihminen yksityiselämässä, pelokas, arka ja vetäytyvä. Psyykkinen puolustus oli tuonut pintaan kehon yliaktivaation, kun hänet on raiskattu 8 vuoden iässä, jota sitten seksualisointiin, viettelykseksi määriteltiin ja omaksi tahdoksi, julkikuva luotiin tätä hyödyntäen. Mafiosot murhasivat hänet lopulta huumemyrkyttäen.

Tuo ulkopuolelta tarkastelu ihmisyyden suhteen on usein, ei aina, vakava, vääristävä ja totuutta väistelevä, se on valtaa ylitse toisen. Ihmisellä tulee olla oikeus normaalisti kokea tunteita, aistimielihyvää oman tahdon ja halun kautta, se on ihmisyyttä, minuutta ei tule hävittää, ylivalta on vaarallista. Kun ulkopuolelta tarkkailevat kehittävät ihmisyyden ja ihmiskuvan kontrolloimalla ja moralismilla, se on ylivaltaa eikä välittämistä, ei kunnioittamista eikä ihmisoikeutta kasvaa ihmisenä. Tämä vallan väärinkäyttö on hyvin yleistä yhteisöissä, jätetään huomioimatta, turhautetaan mielen avulla, estetään valintoja, kierrätetään mielikuvien kautta valhetarinoita, pelataan pelejä tmv. Ihanteena voimme todeta, että ihmisen pitäisi oppia erottamaan tosi ja valhe, mutta kun huomaamme että pääosin ihmiset menevät mukaan valheeseen ja sokeaan ihailuun, saamme vain pahaa aikaan. Olen konkretian kannattaja, sokeat ihailut ovat hierarkkista valtaa kasvattajina. Siksi olen myös tasavallan kannattaja, erilaisuutta kunnioittaen ja ruokkien. Kun moralismi kukoistaa, ihmiset näkevät oman itsekkyyden toisessa.

Kun näitä ongelmia psykologisoidaan ja/tai vain psykologisesti hoidetaan, ikään kuin helpottamaan kokijan mieltä, se ei poista perusongelmaa, toisten ylivaltaa toisen tulkitsemisessa. Tällaisia menetelmiä näin koko elämäni ajan, juoruilun kautta asioiden käsittelyä. Ammattiosaamista tarvitaan, mutta ihmiskuvissa se on monta kertaa johtanut tutkimuksissakin oman maailmankuvan kautta jäsentymiseen, ei vielä todellista kuulemista ja todellisia tapahtumia erityisesti juuri tässä ihmiskuvan tulkinnassa.

Raija