Ihan
helposti ja kevyesti me vaadimme vastuuta ihmiseltä teoistaan, mikä on
periaatteessa oikein, mutta sisältää niin monia ongelmia, ettei se ole
itsestäänselvyys. Vapaus, valta ja vastuu kuuluvat eittämättä yhteen, mutta
miten ne saadaan hyvään kompetenssiin todellisuuden ja totuuden huomioiden, että
seurauksena olisi hyvinvointia niin ihmisille kuin luonnollekin. Oikeudellisesta
näkökulmasta syyntakeettomuus on määritelmä, ettei ihmistä voida katsoa enää
vastuulliseksi teoistaan, vaikka hän on ollut toiminnallisesti tekoja tekevä ja
valtaa käyttävä, mutta ei olekaan tietoinen teoistaan, ei vastuullinen.
Näen ongelmia
siinä, ettei valtaa käytetä oikein, vastuuta ei ole, eikä lait enää suojaa
ihmistä, vapaus voi johtaa tuhoon. On monia tapoja häivyttää nämä, saada
ihmiset tekemään omien arvojen mukaan, uskomaan käsittämättömiin ideologioihin.
Tällöin haluan antaa ihmiselle vastuuvapauden, jos hänelle on syötetty väärää
tietoa, uskoteltu epätodelliseen, opetettu käyttäytymään ihmisyydestä irrationaalisella
tavalla valtaa pitävien vaatimuksesta tai olosuhteiden ehdoilla. Parhaita
oppeja olen saanut elämään havainnoimalla, tunnustamalla tosiasioita,
opiskelemalla. Aina asiat eivät ole edes vaikeita. Psykologian tutkija Johar kuvaa
ihmisyyden todellisuutta ikkunan avulla, neliosaisena, itselle ja toisella
näkyvä ja näkymätön. Erving Goffman loi teorian, jossa hän kuvailee yhteisön vuorovaikutuksia
näytelmäksi, joita he esittävät rooleissaan, alla hänen esittelynsä.
On järkyttävää
lukea, kuinka vähän saattaa olla tietoa, joihin valta ja vastuu oikeuttaa.
Jokin aika sitten luin Helsingin sanomien artikkelin, ”olemme aamulla erilaisia
kuin illalla” (löytyy twitter profiilistani, NaumanenR, myös Facebookista).
Persoonallisuuden tutkimuksissa ei ole huomioitu sitä, mitä ihmiselle on tehty,
on siellä yksi lause. Olen täysin vakuuttunut, että ainoastaan
persoonallisuuteen tuijottavat ja tekojen vaikutuksen hylkäävät, niin populistit
kuin ammatinharjoittajatkin saavat aikaan vakavia mielenterveysongelmia. Tätä
asiaa kuvasi hyvin Finlandia palkittu Iida Rauma kirjassaan Hävitys.
Kun
yhteisöissä on helppoja asioita, ne sujuvat ongelmitta, mutta vaikeimmissa
asioissa menee sukset ristiin, alkaa hylkimiset, sulkemiset ja rangaistukset
yksilökeskeisesti. Olin vuosikymmeniä yhteisössä, jossa oli hyvä henki, huumoria,
toimintaa, keskustelua, välittämistä ja rakkautta, mutta sitten toin esiin
traumani, kuinka ja miten se oli vaikuttanut muiden käyttäytymiseen ja
suhteeseemme psyyken tasolla. Sain olla kiltti tyttö. Sitten suljettiin
yhteisöstä pois, yhteisön eetos salli vain mukavia asioita, eikä ymmärrystä
ollut roolien vaikutuksesta toiseen suhtautumisessa. Jokseenkin olen tullut
siihen tulokseen, että joukon heikoin, vahvin, pelokkain, suuria himoitseva ja vallanhimoisin
tai erikoisin alkaa johtaa ryhmiä, ei aina tietoisesti vaan peläten
todellisuutta. Vapailla markkinoilla tämä on arkipäivää, johdattelu, kilpailu
omasta asemasta. Kun ajattelen elämääni, en voi hyväksyä sitä, että ylhäältäpäin
on saneltu, mikä elämässäni on hyväksyttävää, mikä määrä, mikä osa, mikä asia, minkä
suhteen, kieli, tunteet, mieli, keho ilman kokonaisuutta. Itsemääräämisoikeus
on mielenterveyden perusta.
Suomessa on
perhevastaista politiikkaa, vanhempia saa murjoa moukarilla. En usko läheskään
kaikkia väitteitä mitä vanhemmista väitetään, ne ovat osittain virhearviointeja
ja suhteettomiksi paisuteltuja asioita. Vakaviin vanhempien ongelmiin on
puututtava. Se sijaan olen vakavasti miettinyt sitä, miten paljon meillä
ihmiset samaistuvat opettajiin. Hyvän ammattitaidon omaava henkilö tietää
ihmisoikeudet, oppimisen alkeet ja antaa tilan ihmisyydelle.
Entä jos
opettelet katsantokantaasi ottamatta negatiivista moralistista kantaa ihmiskuvasta
käsin, hyvä/paha akselilla, toteat vain, että aistimukset tuottavat muistikuvaa
ja mielikuvitus värittää sitä, yrität saada mahdollisimman totuuden mukaisen kuvan
tapahtuma-analyysiin, et anna psyyken määrätä asiaa. Muisti nyt on vaan niin
erikoinen, että siihen liittyy niin monia asioita, havaitseminen, aktivisuus,
tahto, halu, entiset kokemukset, tavoitteet, tietotaitosi ja mitä muuta
asiantuntijat osaisivatkaan kertoa, etsimisen ja kartoittamisen tie on ihan
hyvä.
Syyllisyys
ja häpeä, nuo sosiaaliseen kontrollointiin vahvasti vaikuttavat asiat, mistä ne
syntyvät, miten syntipukit ja tarinat vievät meidät mielikuvituksen vyöryssä
pois todellisuudesta, kaksinaismoralismi, jossa valtaa on annettu tarkkailijaksi
toisen yli ja uhrataan yksilö. Asiaa ei voi yleistää ja uhrit, joita kohdellaan
huonosti, eivät ole syypäitä toisten tekoihin, vaikka heillä olisi ahdistusta
ja tuskaa, se ei ole omastatunnosta syntynyttä, vaan teon aiheuttamaa.
Raija
Helsingin avoimen yliopiston
sivuilta määritelmää.
Erving Goffman (1959): Arkielämän
roolit
"Tarkkaava oppilas, joka pyrkii olemaan
nimenomaan tarkkaava ja avaa silmänsä ja korvansa ammolleen vain opettajan
puheelle, kuluttaa voimansa tähän rooliin niin tyystin, ettei hän lopulta kuule
mitään" (Sartre, sit. Goffman).
Erving Goffman syntyi Kanadassa vuonna 1922 ja kuoli
Philadelphiassa 60 vuotta myöhemmin. Vuosiin mahtuu symbolisen interaktionismin
koulukunnan puitteissa käynnistynyt tuottelias tieteellinen ura, joka usein
luokitellaan enemmän sosiologiseksi tai antropologiseksi kuin varsinaisesti sosiaalipsykologiseksi.
Mikrososiologia on useimmin Goffmaniin liitetty termi, joka merkitykseltään
lienee yhteneväinen "sosiologisen sosiaalipsykologian" kanssa.
Goffmanin mikroanalyysillä on joka tapauksessa ollut valtava vaikutus aikansa
sosiaalipsykologiseen ajatteluun minän, sen esittämisen, roolien, sosiaalisen
vuorovaikutuksen ja laitostumisen alalla. Goffmanin sosiologisuudesta tiukasti
kiinni pitävät myöntävät toki hänen olevan psykologienkin laajasti siteeraama
klassikko.
Suoritettuaan perustutkintonsa Torontossa Goffman
siirtyi Chicagon yliopistoon, jossa hän tapasi 1940-luvun symbolisen
interaktionismin suuret nimet. Herbert Blumerilta Goffman omaksui
"pehmeän" aineiston käytön: mm. kaunokirjallisuudesta, erityisesti
elämäkerroista, päiväkirjoista, vapaista haastatteluista ja osallistuvasta
havainnoinnista koostui Goffmanin menetelmävalikoima. Välitön "kasvoista
kasvoihin" -vuorovaikutus kiinnosti Goffmania eniten, ja vaikka Blumer
arvostelikin tätä rajoittuneisuutta, ei hän voinut suojattiinsa vaikuttaa.
Ihmisenä Goffmanin sanotaankin olleen luonteeltaan vaikea. Taipumus olla eri
mieltä ja riitaantua lähipiirin kanssa ehkäisi sittemmin oppilaiden
kerääntymisen hänen ympärilleen ja koulukunnan muodostumisen.
Rooli-käsitettä Goffman tulkitsi Blumerin tapaan
väljästi, roolin ollessa lähinnä viitekehys, jonka sisällä oli tilaa luovaan
vuorovaikutukseen muiden kanssa. Varsinaisena tutkimuskohteena Goffmanilla oli
kasvoista kasvoihin -tilanteiden rakenne, "vuorovaikutuksen
järjestys", josta hän jatkuvasti oli kiinnostunut. Viimeisessä
artikkelissaan 1983 Goffman laajentaa face-to-face-rajausta puhuen
body-to-body- interaktiosta ja samalla myös välittyneistä sosiaalisista
tilanteista.
Nuori Goffman harjoitteli kenttätyötä chicagolaisen
etnografikoulutuksen sääntöjen mukaan sekä suuressa sairaalassa, Las Vegasin
pelikasinolla että perinteisellä maaseudulla. Shetlannin saarille suuntautuneen
antropologisen kenttätutkimuksen tuloksiin pohjautuva teos The
presentation of self in everyday life oli ilmestymisestään (1956 ja
1959) asti menestys. Goffman vertaa vuorovaikutusta näytelmään: "Kenties
ihan koko maailma ei ole näyttämöä, mutta on vaikeaa osoittaa, missä suhteissa
näin ei ole". Tämä ns. dramaturginen lähestymistapa esittää ihmiset
näyttelijöinä, usein melkoisina teeskentelijöinä tai ainakin omaa rooliaan
erilaisin tehostein korostavina - laskelmoidusti tai spontaanisti. Kaikki
sosiaalinen läsnäolo muiden havaintojen kohteena on näyttämöllä oloa, ja
ihminen/näyttelijä pystyy yleensä itsekin arvioimaan omaa esitystään ja
tarvittaessa muuntelemaan sitä.
Jo ennen bestsellerinsä kirjoittamista Goffman oli
kiinnostunut statussymboleista, jotka ilmaisevat ammatillista asemaa, mutta
joita voidaan käyttää myös vilpillisiin tarkoituksiin: "Yhteiskunta on
järjestäytynyt sen periaatteen mukaisesti, että kenellä tahansa yksilöllä,
jolla on tietyt sosiaaliset piirteet, on moraalinen oikeus odottaa muilta
asiaankuuluvaa arvostusta ja kohtelua." Ehkä tärkein kaikista Goffmanin
käsitteistä on "vaikutelman hallinta". On suuri ero sillä, jos
joku luo vaikutelman tai hänestä syntyy tai jää vaikutelma. Yksilö pyrkii
säätelemään sitä informaatiota, joka hänestä välittyy yleisölle; vaikka Goffman
kuvaisi pätevän lääkärin toimintaa, hän keskittyy toiminnan niihin puoliin,
jotka enemmänkin luovat vaikutelmaa kuin ovat työtä itseään.
Jokaista käyttäytymisemme yksityiskohtaakin voidaan
käyttää vaikutelman hallintaan. Asentomme, ilmeemme, liikkumisemme, kaikki
viestii kanssaihmisillemme - varsinaisen, peilin edessä valitun
"julkisivumme" (asu, korut, meikit) ohella. Kotimme, huoneemme,
työpöytämme ovat näyttämöä, jolla luomme haluamamme vaikutelman.
Teatteri-analogian mukaisesti jokainen meistä on näyttämöllä, tietyn esityksen
kannalta "esillä" tämän esityksen yleisölle, mutta ei jatkuvasti.
Näyttämön vastakohta on tausta-alue, jolla esityksestä voidaan luopua,
rentoutua tai suunnitella seuraavaa näytöstä. Tiimi on yhteistä esitystä
yhteisin säännöin ja symbolein toteuttava joukko ihmisiä - perhe, työryhmä tai
vaikka ystävättäret tausta-alueella peilaillessaan, kohentaessaan
näyttämövarustustaan ja miehistä puhuessaan, mutta jo heti ensimmäisen miehen
tullessa näköpiiriin taas esiintymisvalmiina "näyttämöllä".
"Kasvot" on eräs tärkeimmistä käsitteistä,
ja Goffman määritteli vaikutelman hallintaa lähellä olevan termin
"kasvotyö". Kasvojen säilyttäminen on rooliesityksessä keskeistä,
oman roolin eheys ei saa esityksessä särkyä, mutta toisaalta myös
vuorovaikutuskumppanin kasvoja on kunnioitettava. Arkielämän rooliesityksissä
olemme samanaikaisesti esittäjän ja yleisön rooleissa.
Goffman luonnehti minää toisin kuin psykologit:
"Oikein lavastettu ja esitetty näyttämö johtaa yksilön tulkitsemaan minän
esitetyn hahmon ominaisuudeksi, mutta tämä ominaisuudeksi lukeminen - tämä minä
- on kyseisen näyttämön tuote eikä sen syy". Goffman jakaa minuuden
esittäjään ja roolihenkilöön. Esittäjä on huolissaan vaikutelman
uskottavuudesta, roolihenkilöllä puolestaan on erilainen
"ideaalinaamio" eri näytelmissä. Minuutta esitetään usein vilpittömästi
pyrkien antamaan totuudenmukainen kuva itsestä, ja vaikka esitys ehkä onkin
hieman erilainen erilaisissa tilanteissa, on valinta esittäjän oma.
Roolihenkilö ohjautuu muiden odotusten mukaan, usein kyynisen tietoisena
roolistaan ja kulloistakin roolia ohjaavista pyrkimyksistä.
Goffmanin teoksista välittyvä ihmiskuva on syystäkin
askarruttanut sosiaalipsykologeja: missä on identiteetti, jolla olisi
jatkuvuutta? Mitä on aitous tai vilpittömyys? Tärkeintä on, että yleisö pitää,
tai ainakin osoittaa pitävänsä esitystä aitona. Toisen esityksen myötäileminen
takaa vuorovaikutuksen sujumisen: tahdikkuus tahdikkuudesta, kuten Goffman
sanoo. Sekä omien että toisen "kasvojen pyhyys" on Goffmanin
tuotannon keskeinen periaate aina 1955 ilmestyneestä On face work -artikkelista
alkaen.
Stigma-teos
on varsin lähellä goffmanilaista "koko maailma on
näyttämö"-ajattelua. Stigmatisoinnin, poikkeavuuden sosiaalisen
tuottamisen ohella Goffman käsitteli totaalisia yhteisöjä teoksessa Asylums (suomennettu
osaksi pamflettina Minuuden riistäjät). Totaalisten yhteisöjen laitostavan
vaikutuksen Goffman näkee seurauksena sääntöjen ja roolien oppimisesta.
"Mielisairaan rooli" laitoksessa on verrattavissa mihin tahansa
näytelmärooliin; vaikka kirjoittamattomat säännöt eivät olekaan valmiin
skriptin muodossa, oppii potilas roolin henkilökunnalta, vastanäyttelijöiltään
nopeasti. Moraalinen ura on tietoisuutta mistä tahansa stigmasta
("poltinmerkistä", joista mielisairaus on yksi esimerkki) ja sen omaa
elämää ohjaavasta vaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia
itsestä välittyvän vaikutelman hallintaan - toisin sanoen meidän muiden
käytettävissä olevia keinoja minän esittämiseen.
Muissa teoksissaan Goffman analysoi
vuorovaikutusrituaaleja (Interaction ritual), tilanteiden tulkintaa sääteleviä kehyksiä
(Frame analysis), puheen muotoja ja mainonnan piiloviestejä. Kaiken
vuorovaikutuksen, erityisesti keskustelun, merkitys riippuu osapuolten yhdessä
määrittelemästä tulkintakehyksestä. Useista mahdollisista päällekkäisistä
kehyksistä voidaan tilanteen mukaan valita sopivin, ja tilanteita hallitseva
voi myös vaihtaa kehystä joustavasti.
Goffmanin työtapana oli kirjoittaa kielellisesti
erinomaisia ja hauskoja, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan äärimmäisen
polveilevia esseitä. Goffmanin sävy ja sanoma, tragedia ja komedia, vaihtuvat
tekstistä toiseen. Erilaisia rooleja ja niiden esittämistä lieneekin vaikeata
käsitellä johdonmukaisesti edeten. Paitsi että sosiaalipsykologi/sosiologi
Goffman tutki vuorovaikutusta, häntä on syystä luonnehdittu myös jutunkertojaksi
ja silmänkääntäjäksi - osoittaahan hän meidän kaikkien jokapäiväisessä
elämässämme noudattavan itseämme yllättäviä "rituaaleja", joista
vuorovaikutuksen järjestys koostuu.
Komedia ja tragedia kehystävät myös Goffmanin
teoksesta toiseen vaihtuvaa sanomaa. Siinä, missä Arkielämän roolien lukija
kokee odottamattoman hupaisan mahdollisuuden katsoa vuorovaikutustilanteita ja
itseään peilistä, on Minuuden riistäjät sen kääntöpuolena kuolemanvakava
puheenvuoro yhteen rooliin tuomittujen laitosasukkien puolesta. Ironian ohella
dramaturginen analyysi tarjoaa näin Goffmanille myös tilaisuuksia painottaa
sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
© Marja Ahokas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti