KATALA HÄPEÄ

 

Kirjoitin teille pienoisromaanin. 😊

 

Häpeästä on alettu puhumaan vasta viime aikoina julkisesti enemmän. Useimmiten ratkaisuna häpeän selättämisessä nähdään yksilölliset kyvyt, ettei sitä olisi, jos vain tekisi itselleen selväksi, kantaisi oikein taakkaansa, uskoisi Jeesukseen tai vaikka liikkuisi oikein, toki ne ovat osin vaikuttavia, mutta paha häpeä jumittuu niin syvälle kehoon, että asuu siellä pitkään ja vallankin, jos häpäisyä tulee lisää, trauma uusiutuu. Ratkaisevaa on tietenkin se, että tiedostaa syyt. Häpeä on mielen määritettä, se asustelee koko minuudessa kehosta ylimitoitettuihin ihanteisiin saakka. Olet mitättömän onneton, kun et ymmärrä pienuuttasi, lataavat arvovalistajat ihmisyyden kasvusta ja nousevat yhteiskunnan arvotikapuita pitkin taivaaseen, minkä perusta on itsekkyysnäkemyksessä. Suuri osa ihmisistä kokee itsensä niin pieneksi, ettei edes mieli aktivoidu ajatteluun. Joku viisastelija sanoi joskus, se on aivan oma asiasi, kannatko sinä häpeää, koetko itsesi alistetuksi. Tämä on juuri sitä psykologisointia. Aina ja ikuisesti tunnutaan pakenevan sitä todellisuutta mitä ihmisen ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu, mitä tekoja hänelle tehdään, mitä on sosiaalinen konteksti. On opittava erottamaan ulkoa tulleiden teon jäljet ja minuuden vaikutteet omantunnon seurauksena, etsittävä syitä itsestä ja ympäristöstä, mutta myös nähtävä, että pelkkä paha tunkeutuminen ihmisyyteen voi aiheuttaa häpeän.

Häpeää voi katsoa sekä arvojen että tekojen kautta, persoonallisena jälkitilana teoista ja koetusta.

Häpeä on tunne, jonka yksilö kokee persoonallisuudessa, se on erotettava osattomuudesta, itseilmaisuoikeuden puutteesta, jolloin yksilö jää vaille oikeutta osallisuuteen. Läheisyys on perustarve, sitä kautta tulemme vuorovaikutuksessa itselle ja toisille näkyviksi. Häpeän vaikutus kohdentuu minuuteen, usein kehollisena, syyllisyys tulee tekojen kautta, ne sekoittuvat helposti.

Psykologisointi, jossa yksilöä ajetaan etsimään vikaa vain itsestä, on totuudesta pakenemista. Se voi yksilöllisesti koettua, mutta useimmiten häpeä syntyy ulkoapäin häpäisystä, se on teon seuraus. Toki se on ominaista ihmiselle, ihminen rakastuu jo seitsemän kuukauden iässä vanhempiensa tapoihin ja alkaa vierastaa toisenlaista, häpeää erilaisuuden kokemusta, hän on oppinut turvan ja luottamuksen joskus aivan järjettömästi, pelkoehtoisesti ja kasvanut riippuvuuteen. Häpeä on myös terve ilmiö, liiallisena muuttuu sairaudeksi. Hyvässä kehityksessä muistikuvien rikkaus voi auttaa häpeäkokemuksen kohtaamista, muisti voi myös harhauttaa.

Kun ihminen menettää todellisuutensa, hän menettää mielensä ja se alkaa häiriintyä, on levottomuutta, epäjohdonmukaisuutta, muistihäiriöitä ymv. Kun ei saa olla totta, sitä mitä on, ei saa kertoa siitä mitä on tapahtunut ja kun lisäksi on häpeää häpäisyistä, mieli murtuu. Oma todellisuus ei aina ole totuuden kannalta täysin totta, yksilö voi kyllä olla hyvinkin havaitseva sekä hahmottava. Mieli on äärimmäisen tärkeä osa minuutta, että ihmisyys voi olla kokeva.

Reilut neljä vuosikymmentä sitten aloin tutkia omaa kokemustani häpeästä lukemalla häpeätutkijoiden kirjoja. Puoli vuotta sitten luin muutaman kirjan, sosiaalitieteilijän, häpeätutkijan näkemyksiä ja tutkimuksia. Kaikista sain tietysti jotain irti, kuten, että häpeä näkyy ulkoisessa kehossa luhistumisena ja käytösoireina. Olinkin kuin köyryselkämummo pitkään, kehoni kipuili jäykistyneinä lihaksina, jumeina tmv. fyysisinä oireina ja puheeni alkoi olla huutoa puolustamisena, minuun sattui henkisistä lyönneistä niin paljon, ettei vaatimusten mukainen hyvä käytös ollut mahdollista ja toisaalta minulla oli vaatimukset hyvästä käytöksestä ihanteina, en voinut hyväksyä törkeyttä, ahdistuin siitä. Aina ei ole kysymys häpeän tuomasta vaivasta fyysisenä ilmiönä, mutta sellaista todellisuutta, mitä ympäristössäni oli, ei lukemistani kirjoista löytynyt. Oli pienehköjä oireita, suuttumuksia, keskusteltiin ja ihmiset sopivat asioista, normaaleja ihmisten käyttäytymisessä.

Elämäni on kuin olisin elänyt rikollisessa yhteisössä alamaailmassa, mutta ei suinkaan, elin aivan tavallisessa ympäristössä, arvostettujen ihmisten keskuudessa. Niille kaikille oli yhteistä asioiden salaaminen, takanapäin toimiminen ja julkisesti toinen tarina, puhuttiin nk. enkelten kielellä, ja en vastusta positiivisesti ja mielekkäästi puhumista, vastustan jatkuvia valhetarinoita, joissa uhrataan ihmisten elämää. Totuutta ei voi tutkia, jos ei puhuta totta, muisti voi olla vaillinaista, eikä havaitseminen ole tarkkaa. Jos ja kun sitä totuutta ei nähdä, siihen ei löydy myös oikeita ratkaisuja asian korjaamiseksi. Pelkät hyveet tavoitteina eivät korjaa kaltoin kohtelua, on mentävä psykologiselle puolelle oppimaan omia tunteita, ettei niitä projisoida, pakoteta olemaan hierarkkisessa vallankäytössä, rooleissa paremmat ja huonommat ja käyttäydytä aseman mukaan eriarvoisesti kohdellen. Joskus tuntuu kuin ”mielenhoitajat” haluaisivat vain mielekkäitä potilaita, ei ne eritteensä kaikki ylleen ja alleen laskevat ole mukavia kohdattavia, itselläkin meni pyörtymisen puolelle, kun näin ensimmäisen ulosteissa eläjän. Opiskeluaikoina kotikäynnillä olin havaitsijan roolissa. Ei lääkärilegioona kontrolloimassa kotikäynnillä viiden hengen asiantuntijoineen ja ohjeita lukemassa auttanut, vaatimukset, kuinka autettavan kuuluisi tehdä ja elää. Sillan alla elänyt ja hyväksikäytetty nainen sanoi ruokaostoksen toimittamiseksi, ”en sano sinulle kuin kahdeksan sanaa tänään”.

Maailman totuus, yhteisesti sovittuna näyttäytyy välillä kuin some- ja mediamaailmassa, erikoisena. Suosittuja on kauniiden tarinoiden kertojat, he saavat seuraajia ja tykkäyksiä, ei ”totuuden” puhujat. Nämä narsismiin taipuvaiset julkkikset pääsevät puhumaan suurelle yleisölle, heitä kumarretaan ja lauma seuraa perässä. Eikö tällaisesta ongelmasta ole tiedetty, ihmisen liiallisesta kauneuteen ihastumisesta, todellisuuden paosta, kahtena esiintymisestä, ulkoisesta esiintymisestä, julkiminuudesta, kuten psykologian tutkija Johar sanoi, ”ihmisellä on itselle ja toisille sekä salattu, että näkyvä puoli”. Narkissos myytti on puhunut siitä, taide kuvaa monin eri keinoin, ja tiedekin yrittää etsiä siitä yhtäläisyyksiä ihmisten välillä, yleisyydestä poikkeavat tippuvat pois näkyvistä. Pyhät kirjat ja mysteeriset, kertomukset runoudesta julistuksiin uskon varjolla ovat näistä puhuneet. Mutta sitä ei yhäkään aina nähdä. Kaikissa näissä näkyy moraalin puute, vallanhimo, alistaminen ja uskominen, mutta ei tiedon etsintä, kuuleminen ja näkeminen, toisen ihmisen kokemukset.

Olen yrittänyt avata omaa häpeää kuin sipulia, jota voi kuoria kohti sisimpää. Syvimpänä keho, mielen tyyssija, kokemusten rakentumiset tietoisuuden ja tiedostamattoman kerrostalossa, toiminta, tunteiden esiintymiset niissä, kieli ja sosiaaliset ulottuvuudet sekä mahdollisuudet toimia. Eilen katsoin sarjaa ”Professori T”, jossa professori lähestyy lukittunutta mieltä, ”sinä olet kuin kalamaljassa, jossa kala on vankina”. Mielen kokemuksia voi nähdä sulkeutuvana ja avautuvana. Jos sulkeutumista on liikaa rajoitteina ja rajoina, ehtojen asettamisina, liiallisena pidättäväisyytenä, ne voivat estää vapaita kokemuksia, voivat lukittua itseltä näkymättömäksi, myös osin suojaavat, mutta vain avattuna tulevat näkyviksi. Itselläni, kun tunteita alkoi muodostua kauhukokemusten ja kehon hajoamisen jälkeen, ne tulivat ensin vertauskuvallisena, kirjani (1991) kuvauksissa, minuus sisäisenä ja sosiaalisessa ulottuvuuksissa, Tuhkimona ja Lumikkina, haudattuna lasiarkkuihin, jonka päälle laitettu ruusu kertoi tarinaa mysteerin avaamisesta, viestiä muille ja itselle, vain kuvina näköaistimuksessa, muistista nousseen tarinan kautta, oppimisena, lapseksi taantuneena, ensin häpeästä nousuna kehonkuva, mikä oli ruumisolento. Ennen kehokokemuksen syntyä tietoisuudessani tunnottomuus oli jokapäiväistä ja kehontunto osina.

Tunneteorioissa puhutaan dissosiaatiosta, mielen eri osina kokemisessa, ikään kuin tunteet kehittävät tietoisesti tahtoen tällaiseen tilaan suojautumisessa, siirtävät kokemusta itsetietoisuudesta kauemmaksi, erilliseksi. Nämä ovat tunnetasoa, kehotasolla sama tapahtuu aistihajoamisen seurauksena, eikä tietoisuus ohjaa kuin tajunnallisina toistoina toimintaan, näköhavaintoina. Osattomuudessa itseilmaisuun ilman persoonallisuuden kehitystä tietoisuus ei ohjaa vaan psyykkinen puolustus kaltoin kohtelussa, minän puuttumattomuus tietoisesti haluna ja tahtona, josta heijasteet sitten vertauskuvallistuvat kuin unessa, jolloin tunnekokemukset ovat ikään kuin piilossa, ei tietoisia, vain kehoaistimukset toimivat, kuten ahdistus fyysisenä puristuksena. On tärkeää, että ulospäin suuntautunut itseilmaisu on myös sisäänpäin katsomiseen oikeus, kasvun turvaamiseksi, yksilöllisyyden kehittymiseksi.

Syvimpänä on kokemusten viesteissä aivojen ydinalue, tunnekeskus, josta alkaen tietoisuuden on mahdollista kehittyä ja ihminen kykenee kohtaamaan omat kokemukset, tehdä ne näkyviksi itselle ja muille yhteiseen kieleemme. Käyttäytyminen kertoo useimmiten enemmän kuin mitä puhumme, ei aina tietoisena valintana. Usein kuulen sanottavan, että on täysin itsestä kiinni, miten sinuun suhtaudutaan, se voi osittain joskus vaikuttaa, mutta vahvin vaikuttajista on ollut ahdistus, jota ihmiset kokevat omasta suhtautumisestaan, mikä peilautui omasta ahdistuksestani, sitä ei haluta kokea, syyllisyyttä omista teoista. Olin kuin käyttäytymisen mittari kohtelusta, näkyvä kärsimyksen kautta. Juuri kohtelun kautta tuo aivoalue aktivoituu hyökkää ja puolusta linjalle, ei tahdonalaisen hermoston vaikutuksessa. Julmassa kohtelussa jouduin täysin psykoosissa tiedostamattomaan tilaan, ilman tajunnallisuutta tekoihin, josta ajasta en muista kuin katkonaisia asioita, hauskinta oli ensimmäinen muistikuva, kun opettaja kirjoittaa taululle kaunokirjoitusta, ikään kuin aina ohjauduin oppijan polulle.

Joillakin voi mielikuvitus suojata kokemuksessa niin, että syntyy kuin kalvomielikuva tai uudet mielikuvat ja he eivät näe eivätkä tunnista kokemaansa tai tekemäänsä, eivät kestä sitä, minulle se tuli ruumiskuvaksi tuntoaistimuksena, koska puhuminen oli kielletty ja häpäisty, apua ei annettu. Kun etäisyyttä on riittävästi, kuten minulla reilut 50 vuotta, kokemusta on helpompi käsitellä ja muisti on vapautunut psyyken liiallisesta puolustuksesta. Usein tivataan, mitä tunnet ja silloin kun ei tunnetta ole syntynyt, vain fysiologinen ahdistus, sitä on turha ikään kuin pakotetusti etsimään, menemään luotuihin valhekuviin, fyysinen tietoisuus ei ole psykologinen tila tunnetasolla, se on ruumistila, jossa toimii ruumiin ehdot, väkivaltateon seuraus. Ei muistin muuttaminen uusilla kuvilla tunnemuistin kautta auttanut minua, vaan itseilmaisun oikeus. Tarinat auttoivat tuomaan kokemuksen käsittelyä tietoiseksi etuotsalohkolla eteen piirrettynä kuvana.  Kun tietoisuus ja tunnekokemukset eivät ole ohjaamassa tajunnallisia kokemuksia, on vain aistimustaso, jossa solut hajoavat ja lopulta myös kehonkuva muodostuu toiseksi kuin se todellisuudessa on, muisti ja hahmotus on heikkoa. Jos yksilöllä on persoonallisuuden kehitys, eli yksilöllinen tahdon ja halun kokemus, sekä tunnekehitys, se näyttäytyy myös käytöksessä ja tunnekokemuksessa erilaisina ja yksilöllisinä kokemuksina eri kuvin.

Ei ole oikeita ja vääriä kokemuksia, ne ovat vain kokemuksia, joita voi eritellä eri tasoilla.

Mikä on yhteisön vastuu, kumarrammeko yhä mielen terroristeja, valtaa hylkiä muita ja keksimme syitä miksi emme voi hyväksyä. Rajat ovat jokaisella, omat odotukset ja kohtuullinen vaatimus, onko oikeutta vaatia kohtaamaan, on vaikea kysymys, vai voitaisiinko vastuuta vaatia, että lähtisimme kasvuun kohtaamalla omat kokemukset ja tunteemme. On myös helppo paeta psyykeensä ja uskoa vain omaan kokemukseen, apusanoja tarvitaan, tarinoita, rinnalla kulkijoita tukemisessa. Miten ihminen voi vaikuttaa ja tuoda asioita esiin, jos ympäristö vaatii piilottamaan ja salaamaan tapahtuneet asiat ja asiasta puhuvaa rangaistaan nurkkaan häpeämään. Tiedän, etten ole koskaan luopunut yrityksestä vuorovaikutuksessa, olen kertonut asiat, mutta niitä ei vain haluta kuulla. Yhteisövallasta on tehty Jumala, mitä kumarretaan, se on yhtä vaarallinen kuin sokea usko sanakielen kautta kerrottuun totuuteen.

Ei ihmiset kykene huomioimaan toista, jos heillä on jatkuva stressi itsellä päällä, kohdellaan kuin koiraa omassa elämässä ja juuri tästä on huolehdittava tietoisella opetuksella ja kasvatuksella kaikille, että tiedostamme näitä ihmisyyden pysyvyydeksi tavoiksi muodostuvia tapoja toisiamme kohtaan, ihmisarvon tunnustamista.

TOTTELEVAISUUSLUKKO Ainoastaan ulkoapäin ohjautuva kasvatus ja opetus ajaa ihmisen aistimukset, hahmotuksen ja havaitsemisen ääripäähän, todellista kasvua ihmisyyden suhteen ei tapahdu juuri lainkaan, on vain toistoa, eikä persoonallisuudet kehity ajatteleviksi. Kun minuutta ei saa olla, ulospäinsuuntautuvaa avautumista, ainoastaan itseensä sulkeutumista, itsensä vartiointia ulkoisten vaatimusten mukaan, on vain aistimusten pysähtyminen. Havaitaan vain se mitä on, eikä siihen ole lupa vaikuttaa, havaitseminen lukittuu näkö, kuulo tai kinesteettiseen muistiin ja mieli on pysähtynyt, leikkimieli kadonnut, liikettä ei ole, ei yksilöllisyyttä, ei kokemusta vuorovaikutuksesta syntyvistä tunteista. Tällöin ei myöskään ihmiskuvassa voi tehdä tulkintaa ja/tai jäsentelyä, jossa yksilöllinen tunne-elämän kehitys olisi valintojen taustalla ja käyttäytymisen premissi eli periaate, johon yksilö nojautuisi tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti.

Avautumisen ja sulkeutumisen vaikutukset voivat näkyä mielen kokemuksissa ja kehonkuvissa vajavaisuuksina ja/tai olemattomuutena, osittaisina kuvina ilman havaitsemis- ja hahmottamiskykyä, jos vuorovaikutusoikeutta ei ole. Ne eivät ole tunne-elämästä tulleita kokemuksia vaan minän olemista ilman oikeuksia ilmaista itseään. Kaikesta pidättäytyminen vie aistimisen mahdollisuuden kohti avoimuutta ja sulkee mielen, lukitsee aistimattomaksi.

Pidättäytymistä on katsottava sen suojelevassa merkityksessä, mutta myös tuhoavassa, missä ääripäät ovat vaikeimmin analysoitavissa. Kuten oleminen, myös olemattomuus on kysymys, johon on etsittävä vastausta. Heideggerin filosofia.

Niin monet tahot, teoriat ja valtarakenteet pohjautuvat ulkopäin tarkasteluun ja sitä pidetään objektiivisena totuutena, positivismia, mikä on tietty filosofinen suuntaus, jossa juuri valta tuhoaa yksilöitä. Tätä pidetään ihmistieteissä monissa kohtaa yksilön kehityksen esteenä, sosiaalista valtaa. Ideologiana on itsekkyysajattelu, jota yritetään juuri estää tällä sosiaalisella vallalla. Tämän vallan totuudellisuus vaikuttaa ihmisyyteen suojelevasti on enemmän uskomusta kuin totta.

Valhemuistin syntyminen on todennäköisempää varhaislapsuuden ajoilta, kun ymmärrystä ei vielä ole. Vanhempana muisti toimii selkeämmin.

Määritelmää alla Wikipediasta, mikä ei vastaa paremmin perehtyneiden käsitteisiin eikä näkemyksiin, mutta kertoo juuri siitä lähestymistavasta, kuin häpeä olisi vain tunne. Se on myös tekoa, jossa kauhu ajaa mielen rikkoutumiseen ja tunteiden tulemattomuuteen. Nämä määritelmät ovat usein hyväosaisten kertomuksia, tunteita ei synny, kun häpeä on kauhulähtöistä, se hajottaa mielen, jättää vain kuolemakokemuksen kehon ahdistuksineen itsensä havaitsemiseksi, on vain suuri kehollinen ahdistus, mikä on kehoon kiinnittynyt ja puristaa ilman mahdollisuutta muuttaa kokemustaan tai saada sitä sanoitetuksi.

Raija

 

Häpeä on kokijan itsensä tai jonkun toisen harjoittaman sopimattoman tai kunniattoman toiminnan taikka huonommuuden tai muun vastaavantyyppisen seikan aiheuttama negatiivinen tunne^[1]. Ihminen saattaa hävetä eli tuntea häpeää myös silloin, kun hän kokee, että muut ihmiset tuomitsevat hänet tai että hän on muiden mielestä huono, vajavainen tai käyttäytynyt väärin.

Häpeä on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Se, mitä asioita ihmiset voivat hävetä, vaihtelee historiallisesti, maittain, kulttuureittain, suvuittain ja perheittäin.