Lähellä
itärajaa syntymäkunnassani sukukirjastani löytyy tarinaa aina 1500 - luvulta
saakka. Ei ollut teitä, ei rautateitä, ei autoja, oliko edes hevosta aina apuna.
Alueella oli paljon soita, metsiä, jonne esi-isäni raivasivat peltoja, kaskesivat,
ja kypsensivät hiilloksella nauriita pysyäkseen hengissä. Tarinat ja todisteet
kertovat, että ihmisiä kuoli ruuan puutteeseen, nälkään. Teinä oli pitkospuut, tarkoittaen
sitä, että puu on halkaistu keskeltä halki ja aseteltu kaksi vierekkäin tieksi.
Taikauskosta nousseet tarinat alkavat kylän historiasta ja kertovat siitä tietämättömyydestä,
mikä oli tuona aikana ja noususta, kun kansakoulu tuli kylään 1930 - luvulla.
Kylän historiaa on tutkittu yliopiston taholta 50 vuotta. Lainaan tässä otteen ilman lupaa, osan kylän historiaa
dokumentoineen henkilön kirjasta, jonka kylän kynämestari on kirjoittanut ja sukulainen toimittanut (alla kopio). Siitä minut tuomiolle laitettakoon, jos
näitä kerron, sillä niin monissa paikkaa olen saanut selkääni siitä, että puhun
asioista, en enää jaksa kysellä kaikkea.
Tämän päivän
kuolemat ovat erilaisia, ne on erikoistuneet tiedon valikoiduttua vain järjen
tasolle, eikä asioita saa kuvata syväkokemuksien kautta, mielen ja sielun
matkalta, niiden kuvausten avulla, joilla maailma on aiemmin yrittänyt kuvata
ihmisten näkemyksiä, näkyjä ja harhojakin mielen sokkeloista. Se on ikuisuuskysymys,
kenellä on oikeus totuuden väittämäksi, surullista on se, ettei se perustu aina
ollenkaan laadullisesti tutkittuun, vaan vallan kautta hankittuun, politiikkaan.
Kun luin muistin kehityksestä lopputyötäni varten (1995), siellä ei ollut
loogisia jatkumoita ennen muistia, tietoisuuden kuoltua ja hävitessä, kun noustaan
ylös sieltä vain kuvien avulla, osatajunnallisuudessa, kinesteettisestä
muistista, oli vain opittua muistia psykologisesti ja fysiologista toiminnallisuutta
aistiemme erikoistumisessa, kuten kuulo, mutta ei sitä, kun valintaa ei ole, tietoista
minuutta. Juuri uutiset kertoo, että
Venäjä on tuhonnut Ukrainassa taidelaitoksia, jättäen vain jälkeensä Stalinin
teokset. Itken maailman pahuutta, sitä tiedon vähyyttä, jolla maailman johtajat
uskomuksien kautta analysoivat oikeuksiaan, terrorisoivat ja ottavat valtaa
sotimalla ja kulttuurin oikeellisuutta ja oikeutta kansakuntien olemassaololle
ja valitsevat tiedosta vain sopivan, itseään hyödyntävän. Sama tapahtuu
kaikissa yhteisöissä, kun valta on valheiden ja enemmistön tai vähemmistön avulla
rajattua, suljettua ja salattua. Suomen viranomaiset eivät vastaa presidentistä
pääministeriin ja oikeusasiamieheen, jos kysyy mielen kuolemien perään.
Pidemmälle
kehittyneet ammattiosaajat ja osa tutkijoistakin tietävät, että henkisen puolen
kuoleminen tuo myös ruumiin kuoleman ilman aktiivista henkisyyttä, ilman osallisuuden
oikeutta, kun muisti on karannut mielen taakse tai alle, ilman olemassaolon
oikeutta halun ja tahdon kautta, tai eriytynyt osiin persoonallisuuden kehityksessä
vain tunne-elämää kuvaten, johon ei ole riittävästi tietoa ja sitä saa kuvata vain
aivoreaktioiden kautta reaktioina, ei kuvina kuvaten yksilön kokemuksia, mitä
sitäkin on tutkittu paljon, lähinnä psykoanalyysin kautta, mutta se on
kiellettyjen listalla Suomen johtavissa vallan kammareissa. Koko maailma valjastetaan
järjen ympärille ja vain todistamisen kautta uskotaan totuuden löytyvän. En
vaadi mitään näkymättömien tietojen valtaa, en uskomuksia, mutta uskon, että
tietoa on enemmän ja syvemmin taiteen, uskontojen ja mysteerien takana, jota
järkimaailma ei osaa tulkita.
Oma kuolemani
tuli sosiaalisen syrjinnän vuoksi, roolien pakkovallan alla. Roolien, joiden
sanotaan syntyvän annettuina ja otettuina, epävirallisina ja virallisina,
tietoisina ja tiedostamatta.
Raija
Kalamakevät 90-vuotta sitten Osa 3 1958 / 051
Antti Pääkkönen muisteli, että toinen pehkupirtti oli
ollut Ylikylän Hoikalla Tolvalassa. Siellä oli kuollut paljon Sivakan
puolelaisia nälkään ja vilutautiin. Muuten Pääkkönen arveli, että jos perunaa
olisi silloin enemmän viljelty, ei nälkäkuolemia olisi niin runsaasti sattunut.
Samana keväänä helluntaina olivat isoisä ja isoäiti
vihitty avioliittoon Kuhmon pappilassa. Molemmat nuorikot olivat pitäjän
vauraimpien talojen perillisiä, mutta silti oli heillä ollut kontissa
pettuleipää eväänään. Samana päivänä oli Kuhmon kirkkomaahan siunattu
neljäkymmentä "nälkään ja ruttoon" menehtynyttä vainajaa. Tuona
"kalamakeväänä" oli Nurmeksen hautausmaalla hautapula, sillä hauturit
kuolivat nälkään, ja uusi mies ei jaksanut kaivaa tarpeeksi, joten oltiin
pakotettuja latomaan useampia arkkukerroksia päälletyksin. Nämä haudat olivat
myöhemmin arkkujen lahottua "lasehtineet", ja olivat ne vielä
lapsuuteni aikana noin parin korttelin syvyisillä notkelmilla. Näihin hautoihin
haudattiin monia tielle kuolleita, joista ei kukaan tiennyt, kuka ja mistä tuo
vainaja oli ollut ja tullut. Sillä nälänhätä oli kaikkialla Suomessa, ja teillä
kuljeskeli nälkäisiä, kerjäten taloista maidon tippaa, taikka jotain muuta
suuhunpantavaa. Viljavassa Hämeessä oli niin kova nälkä, että esim. Urjalan
pitäjässä syötiin sinä keväänä yli 200 hevosta, ja melkein kaikki nautakarja
kaupan päälle. (Kertoi minulle vanhaisäntä A. Rajoo Urjalan Menoisten kylässä
talvella 1932).
Tulee mieleen J. L. Runebergin lause: "Tään
kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti