KIERTÄVÄT TRAUMAT

 

On huolestuttavaa, kuinka kevyesti mediat ja muut organisaatiot ohittavat kysymyksen, tuotanko traumoja, vai annanko mahdollisuuden trauman kohtaamiseen etäännyttämisenä lukijoille/kokijoille ja avun sen käsittelyyn. Viimeisen parin viikon aikana pääministerin bilehileet on nostettu laajasti uutisotsikoihin julkaisuissa, ettei yksikään vain jäisi paitsi tästä kohusta. Onko ollut vastuuta julkaisun laadusta? Ei ole ollut. Kansaa on ajettu hurmokseen, joukkopsykoosiin ja pahuuden ikeeseen.

Twitterin kyselytuloksiin ei kannata luottaa, sillä inhon, kiusaamisen, törky- ja vihapuheiden määrä voi nousta kovinkin kummallisiin lukuihin. Joku julkkiskiinteistönvälittäjä kysyi, pitääkö Marin erottaa, kyllä vastauksia 78 %, ei vastauksia 22 %. Tietenkin voin kysyä, kuinka paljon seuraan tietyn politiikan harrastajia, joilla näyttää olevan päätehtävänään mollata toisia ja kokonaiskuva vääristyy.

Trauma vaatii tietynlaisia ehtoja täyttääkseen määritelmän. Käytännön elämässä ja vakavan trauman kokeneena olen sitä mieltä, ettei se ole itsesyntyinen, vaan sen tulema on tulos ympäristön henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se nousee ja syntyy yhä uudelleen esiin, kun lyöntejä tapahtuu. Pääasiallinen sylttytehdas on yhteisövalta, mikä juuri Sanna Marinkin tapauksessa esiintyy. Uhri ei ole ainoastaan Sanna, vaan monet ulkopuoliset, jotka eivät ole päässeet traumasta irti. Periaatteessa trauma on synnynnäinen, se on fyysisesti syntynyt syntymähetkellä, kun keuhkojen on vetäistävä ilmaa täyteen aggression ja ahdistuksen kautta kuoleman edessä. Psyykkiset puolustusmekanismit tuhoavina jatkuvat, jos ihmistä ei kunnioiteta, pilkataan, ivataan, halveksutaan ja alistetaan muiden tahdon alle syyllisyyden kantajaksi.

Kaikkein vaikeimpina ongelman vähentämisessä olen nähnyt yksilövastuun puuttumisen ja yhteisövallan suosimisen tapojen ylläpitämisessä. Traumatisoituminen kulkee monien toistojen jälkeen aina heikompiin ja arvottomimpiin, jos vallanpitäjiinkin. Traumatutkimuksissa on todettu, että viimeiseksi totuudeksi jää elämään viimeisenä tullut tieto, valhe tai tosi, sillä ei ole merkitystä, vain menetelmä toteutuu ja syyseuraus katoaa. Traumassa on erikoispiirre, se toistaa tekoa samanlaisena, ensimmäisen pahantekijän, häpäisijän ja aloittajan tekoa ei muisteta, sitä toistetaan ja siirretään eteenpäin ylväästi moraalin ylläpitäjänä, mutta se on moralismia. Pyydetään nöyrästi ja näennäisesti anteeksi, mutta mikään ei muutu, vaan rangaistukset seuraavat uusina tapoina. Sama asia, minkä häpäisijä tekee ylimielisyydessään, on hyväksyttyä, mutta saman teon tehnyt aliarvostettu saa kylmää kyytiä, arvostetun häpäisy kielletään ja salataan, kerrotaan kaunis tarina, ei hän mitään tehnyt tai tarkoittanut, mutta aliarvostettu tarkoitti. Julmaa kohtelua suosivaa suojellaan.

Mikä voisi olla avuksi? Kuka tahansa voi puuttua tilanteeseen ja vaatia korjausta, mutta kaikkein vaikuttavin korjauksen aikaan saamisessa on johtava/johtaja, hän, joka jakaa tietoa, on vastuussa tiedon jakamisesta, hän, joka määrittää sen, mitä työtä ja ajatusta saa missäkin toteuttaa. Vaarallisinta on luottaa vain puhujaan, raskainta on se, että jo pahasti vaurioituneissa näkyy julmat teot sairausoireina.

Niin sekä trauman kokenut, että sen näkijä/kuulija voivat luoda totuudesta toisen kuvan, kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. En kuitenkaan koskaan unohtanut havaintojani traumatapahtumassa, vaikka sitä murrettiin ja mieli välillä pakeni kokemusta. Hyvä asiantuntija osaa kysyä, puhua ja kertoa viitteitä, jotka auttavat kokijoita kohtaamaan todellisen kokemuksen ja tapahtuman tunteiden myötä. Omaa traumaani eivät ammattilaiset kyenneet kohtaamaan, koska se oli niin julma, ja he kuulivat liian monen virkahenkilön syyllistyneen asiaan puuttumattomuutena. Kukaan virkahenkilö ei ole puuttunut asiana rikokseen, jonka kohteeksi jouduin, vaikka olen apua pyytänyt ja vaikka se kuuluu virkatehtävässä lakiin tehdä rikosilmoitus. Tässä on ongelman villakoira, kun asian käsittelyssä luotetaan ympäristön luomiin käsityksiin, psyykkisen puolustuksen tuomaan tarinaan, ei uhria kuulla. Tällaista ei pitäisi olla vuonna 2022.

Nyt pääsääntöisesti ihmiset eivät kohtaa tunteitaan ja niistä luodaan uusia tarinoita, ennakkoluuloja ja asenteita, kauniimpia tarinoita, mikä on psyyken ominaisuus. Tunnekäsittely on heikolla tolalla, ahdistus ja kauhu on silloin tunnekokemuksen vahvin vaikute kohdatessa julma tapahtuma, jonka yksilö torjuu ja alkaa luoda tarinaa. Tunnekoulutusta ei ole, ja sitä saa vain korjaavina hoitoina, asia on täysin retuperällä. Aivan valtioiden tasoilla uskotaan enemmän moralistisesti epämääräisiin uskomuksiin ja uskon tuomiin näkemyksiin tosi vaikeina kielellisinäkin ongelmina puhua asioista. Useimmiten olen nähnyt, että rikoksen tekijä salaa enemmän kuin uhri, kieltää puhumisen. Uhri ei uskalla kertoa, koska häpäisyä voi tulla lisää, mieli puolustautuu.

Raija