On huolestuttavaa,
kuinka kevyesti mediat ja muut organisaatiot ohittavat kysymyksen, tuotanko
traumoja, vai annanko mahdollisuuden trauman kohtaamiseen etäännyttämisenä
lukijoille/kokijoille ja avun sen käsittelyyn. Viimeisen parin viikon aikana pääministerin
bilehileet on nostettu laajasti uutisotsikoihin julkaisuissa, ettei yksikään
vain jäisi paitsi tästä kohusta. Onko ollut vastuuta julkaisun laadusta? Ei ole
ollut. Kansaa on ajettu hurmokseen, joukkopsykoosiin ja pahuuden ikeeseen.
Twitterin
kyselytuloksiin ei kannata luottaa, sillä inhon, kiusaamisen, törky- ja vihapuheiden
määrä voi nousta kovinkin kummallisiin lukuihin. Joku julkkiskiinteistönvälittäjä
kysyi, pitääkö Marin erottaa, kyllä vastauksia 78 %, ei vastauksia 22 %. Tietenkin
voin kysyä, kuinka paljon seuraan tietyn politiikan harrastajia, joilla näyttää
olevan päätehtävänään mollata toisia ja kokonaiskuva vääristyy.
Trauma
vaatii tietynlaisia ehtoja täyttääkseen määritelmän. Käytännön elämässä ja vakavan
trauman kokeneena olen sitä mieltä, ettei se ole itsesyntyinen, vaan sen tulema
on tulos ympäristön henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se nousee ja
syntyy yhä uudelleen esiin, kun lyöntejä tapahtuu. Pääasiallinen sylttytehdas on
yhteisövalta, mikä juuri Sanna Marinkin tapauksessa esiintyy. Uhri ei ole ainoastaan
Sanna, vaan monet ulkopuoliset, jotka eivät ole päässeet traumasta irti.
Periaatteessa trauma on synnynnäinen, se on fyysisesti syntynyt
syntymähetkellä, kun keuhkojen on vetäistävä ilmaa täyteen aggression ja
ahdistuksen kautta kuoleman edessä. Psyykkiset puolustusmekanismit tuhoavina
jatkuvat, jos ihmistä ei kunnioiteta, pilkataan, ivataan, halveksutaan ja
alistetaan muiden tahdon alle syyllisyyden kantajaksi.
Kaikkein vaikeimpina
ongelman vähentämisessä olen nähnyt yksilövastuun puuttumisen ja yhteisövallan
suosimisen tapojen ylläpitämisessä. Traumatisoituminen kulkee monien toistojen jälkeen
aina heikompiin ja arvottomimpiin, jos vallanpitäjiinkin. Traumatutkimuksissa
on todettu, että viimeiseksi totuudeksi jää elämään viimeisenä tullut tieto,
valhe tai tosi, sillä ei ole merkitystä, vain menetelmä toteutuu ja syyseuraus
katoaa. Traumassa on erikoispiirre, se toistaa tekoa samanlaisena, ensimmäisen
pahantekijän, häpäisijän ja aloittajan tekoa ei muisteta, sitä toistetaan ja
siirretään eteenpäin ylväästi moraalin ylläpitäjänä, mutta se on moralismia. Pyydetään
nöyrästi ja näennäisesti anteeksi, mutta mikään ei muutu, vaan rangaistukset seuraavat
uusina tapoina. Sama asia, minkä häpäisijä tekee ylimielisyydessään, on
hyväksyttyä, mutta saman teon tehnyt aliarvostettu saa kylmää kyytiä, arvostetun
häpäisy kielletään ja salataan, kerrotaan kaunis tarina, ei hän mitään tehnyt
tai tarkoittanut, mutta aliarvostettu tarkoitti. Julmaa kohtelua suosivaa
suojellaan.
Mikä voisi olla
avuksi? Kuka tahansa voi puuttua tilanteeseen ja vaatia korjausta, mutta
kaikkein vaikuttavin korjauksen aikaan saamisessa on johtava/johtaja, hän, joka
jakaa tietoa, on vastuussa tiedon jakamisesta, hän, joka määrittää sen, mitä
työtä ja ajatusta saa missäkin toteuttaa. Vaarallisinta on luottaa vain puhujaan,
raskainta on se, että jo pahasti vaurioituneissa näkyy julmat teot sairausoireina.
Niin sekä
trauman kokenut, että sen näkijä/kuulija voivat luoda totuudesta toisen kuvan,
kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. En kuitenkaan koskaan unohtanut
havaintojani traumatapahtumassa, vaikka sitä murrettiin ja mieli välillä pakeni
kokemusta. Hyvä asiantuntija osaa kysyä, puhua ja kertoa viitteitä, jotka auttavat
kokijoita kohtaamaan todellisen kokemuksen ja tapahtuman tunteiden myötä. Omaa
traumaani eivät ammattilaiset kyenneet kohtaamaan, koska se oli niin julma, ja
he kuulivat liian monen virkahenkilön syyllistyneen asiaan puuttumattomuutena.
Kukaan virkahenkilö ei ole puuttunut asiana rikokseen, jonka kohteeksi jouduin,
vaikka olen apua pyytänyt ja vaikka se kuuluu virkatehtävässä lakiin tehdä
rikosilmoitus. Tässä on ongelman villakoira, kun asian käsittelyssä luotetaan ympäristön
luomiin käsityksiin, psyykkisen puolustuksen tuomaan tarinaan, ei uhria kuulla.
Tällaista ei pitäisi olla vuonna 2022.
Nyt
pääsääntöisesti ihmiset eivät kohtaa tunteitaan ja niistä luodaan uusia
tarinoita, ennakkoluuloja ja asenteita, kauniimpia tarinoita, mikä on psyyken
ominaisuus. Tunnekäsittely on heikolla tolalla, ahdistus ja kauhu on silloin
tunnekokemuksen vahvin vaikute kohdatessa julma tapahtuma, jonka yksilö torjuu
ja alkaa luoda tarinaa. Tunnekoulutusta ei ole, ja sitä saa vain korjaavina
hoitoina, asia on täysin retuperällä. Aivan valtioiden tasoilla uskotaan
enemmän moralistisesti epämääräisiin uskomuksiin ja uskon tuomiin näkemyksiin tosi
vaikeina kielellisinäkin ongelmina puhua asioista. Useimmiten olen nähnyt, että
rikoksen tekijä salaa enemmän kuin uhri, kieltää puhumisen. Uhri ei uskalla
kertoa, koska häpäisyä voi tulla lisää, mieli puolustautuu.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti