KAKSINAISMORALISMI HÄPEÄKESKUSTELUSSA

 

 

Häpeäkeskustelussa korostetaan usein sitä, kuinka se on yksilön omaa fokusoitumista häpeäkokemukseen.  Totta kai häpeä on yksilön kokemaa ja yksilöstä syntyvää. Se on siinä mielessä yksilön mielessä kehittynyttä, että sen taustalla on ristiriita yksilön ihanteeseen nähden. Kun  ympäristöstä tulee väkivaltaa ja/tai häpäisyä, lapsi suojautuu käpertymällä fyysisesti, jo pelkkä häpäisevä katse saa lapsen kääntymään kehollisesti köyryyn, ikään kuin sisäänpäin, mikä on erotettava psyykkisesti kehittyneestä häpeäkokemuksesta. Liian usein näkee, ettei häpäisemiseen kiinnitetä huomiota eikä informaatio kiinnity häpäisijään, sitä ei tuoda esiin. Keskustelussa kaksinaismoralismi kukoistaa. Psykologisoituneessa maailmassa keskitytään yksilön kokemukseen ja samalla tekijän vastuu teosta siirretään uhriin kokemusta korostaen.

Huomio keskustelussa on kokemuksen kokijassa ja siinä halutaan vaimentaa väkivallan esiintuomista, siinä suojellaan ja ihannoidaan väkivaltaa. Suositussa iskelmässä lauletaan, ”mä tarvitsen mun haavojain”, millä viestitään, että ihminen tarvitsee lyömistä oppiakseen.

Häpeä on synnynnäistä. Lapsi alkaa noin seitsemän kuukauden iässä vierastaa erilaista, hän on kokenut turvaa ja luottamusta vanhempiinsa. Ei voida kuitenkaan kieltää sitä, etteikö lapsi kasvaisi riippuvuuteen häpäisijästä tai väkivallasta, koska se on ainoa saatavissa oleva kohtelu. Lapsella ei ole muuta turvapaikkaa kuin oma mieli, mikä voi vahvastikin muodostua valheelliseksi mielikuvaverkostoksi psyykkisessä puolustuksessa. Väitän, että se on kuitenkin täysin erilainen, kuin luonnollinen leikin kautta tuleva mielikuvitus, jossa lapsi oppii leikkimään aistihavainnoista syntyvillä muistikuvilla ja oppii käyttämään muistikuvia luovasti. Leikin alkuperä on synnynnäisesti syntyvät mielikuvat ja luovuuden perustaa, jo sikiöaikaan unina esiintyviä.

Häpeätutkija Ben Malinen erottaa häpeän ja syyllisyyden kirjassaan, ”Häpeän monet kasvot”. Ympäristöstä tulevat häpäisyt romahduttavat uhrin minuuden ja se näkyy alkuun enemmän ulkoisessa olemuksessa, mutta myös sisäistyy omaksi syyllisyydeksi, ja siksi häpeä ja syyllisyys usein sekoitetaan. Valitettavasti juuri ulkoisen kehon muutoksen vuoksi ympäristövallassa ja yksilökokemuksen korostamisessa, moralismi saa lisää löylyä ja uhri saa lisää lyöntejä.

Raija