Häpeäkeskustelussa
korostetaan usein sitä, kuinka se on yksilön omaa fokusoitumista
häpeäkokemukseen. Totta kai häpeä on yksilön
kokemaa ja yksilöstä syntyvää. Se on siinä mielessä yksilön mielessä kehittynyttä,
että sen taustalla on ristiriita yksilön ihanteeseen nähden. Kun ympäristöstä
tulee väkivaltaa ja/tai häpäisyä, lapsi suojautuu käpertymällä fyysisesti, jo
pelkkä häpäisevä katse saa lapsen kääntymään kehollisesti köyryyn, ikään kuin sisäänpäin,
mikä on erotettava psyykkisesti kehittyneestä häpeäkokemuksesta. Liian usein näkee,
ettei häpäisemiseen kiinnitetä huomiota eikä informaatio kiinnity häpäisijään,
sitä ei tuoda esiin. Keskustelussa kaksinaismoralismi kukoistaa.
Psykologisoituneessa maailmassa keskitytään yksilön kokemukseen ja samalla tekijän
vastuu teosta siirretään uhriin kokemusta korostaen.
Huomio keskustelussa
on kokemuksen kokijassa ja siinä halutaan vaimentaa väkivallan esiintuomista,
siinä suojellaan ja ihannoidaan väkivaltaa. Suositussa iskelmässä lauletaan, ”mä
tarvitsen mun haavojain”, millä viestitään, että ihminen tarvitsee lyömistä oppiakseen.
Häpeä on
synnynnäistä. Lapsi alkaa noin seitsemän kuukauden iässä vierastaa erilaista,
hän on kokenut turvaa ja luottamusta vanhempiinsa. Ei voida kuitenkaan kieltää
sitä, etteikö lapsi kasvaisi riippuvuuteen häpäisijästä tai väkivallasta, koska
se on ainoa saatavissa oleva kohtelu. Lapsella ei ole muuta turvapaikkaa kuin
oma mieli, mikä voi vahvastikin muodostua valheelliseksi mielikuvaverkostoksi
psyykkisessä puolustuksessa. Väitän, että se on kuitenkin täysin erilainen,
kuin luonnollinen leikin kautta tuleva mielikuvitus, jossa lapsi oppii
leikkimään aistihavainnoista syntyvillä muistikuvilla ja oppii käyttämään muistikuvia
luovasti. Leikin alkuperä on synnynnäisesti syntyvät mielikuvat ja luovuuden
perustaa, jo sikiöaikaan unina esiintyviä.
Häpeätutkija
Ben Malinen erottaa häpeän ja syyllisyyden kirjassaan, ”Häpeän monet kasvot”.
Ympäristöstä tulevat häpäisyt romahduttavat uhrin minuuden ja se näkyy alkuun enemmän
ulkoisessa olemuksessa, mutta myös sisäistyy omaksi syyllisyydeksi, ja siksi
häpeä ja syyllisyys usein sekoitetaan. Valitettavasti juuri ulkoisen kehon
muutoksen vuoksi ympäristövallassa ja yksilökokemuksen korostamisessa,
moralismi saa lisää löylyä ja uhri saa lisää lyöntejä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti