PALUU REALISMIIN

 

 

Elämässä on mukava ajatella, että kaikki menee hyvin, ollaan vaan positiivisia. Kyllä positiivisuutta pitää olla, ystävällisyyttä, ymmärtämistä ja monia muita hyveitä. Muuttaisin kuitenkin koko käsitteen hyvinvointi sanan alle. Mantrojen toisto ei tuo parempaa olemista, joskus se voi tuoda hoksaamista ja/tai ajattelun hallitsemista, pahimmillaan se on alistamista, toisen kontrollointia ja pakkomielikuvia itsellä. Meillä on yksilökeskeinen tapa ajatella asioita ja korjata sitä kautta, mikä on psykologiaa tunne-elämän osalta. Arvostan psykologiaa ja olen saanut siitä paljon apua itselleni opiskelujen kautta ja mielen asiantuntijoiden avulla. Mutta tämä on mennyt liian pitkälle, psykologia ei auta sosiaalisen vallan ongelmien perussyihin, jossa valtaa käytetään väärin. Psykologisointi on vaarallinen tauti, mikä tarkoittaa juuri sitä, että yksilöstä etsitään aina syyllisyyttä, viisautta ja/tai parannuskeinoa, tieto jää toiseksi, se on ihmisvaltaa. Yksilöllisyyttä tulee arvostaa, se on sosiaalisten kanssakäymisten ravintoa elämälle, se voi olla myös myrkkyä elämälle, kun sille annetaan liikaa valtaa. Se on sama kuin koulussa kiusaajan asiaan ei puututa, vaan uhria yritetään neuvoa, ettei kiusaaja hyökkäisi.

Aina ei ole mahdollista järjellä selvitellä, eikä tunteet ole hyvä ohjaaja, tunteet ovat tietoa tarpeista, ihmisyyden olemusta, joiden ymmärtämiseksi tarvitaan oppimista ohjaukseen ja itseohjautuvuuteen. Asioiden ja tunteiden kohtaamiseen tarvitaan monia keinoja, jämäkkyyttä, inhimillisyyttä, viisautta jne. Yksi taidoista on se, että osaa ikään kuin etäännyttää omat ajatuksensa, eikä anna tunnevyöryn hallita ja sanella mielivaltaisesti. Esim. tarinat ovat sellainen väline, että ihminen uskaltaa lähestyä totuutta. Kaikkein kipeimpiä on omakohtaiset kokemukset, läheisten väliset tunteet, kun lähimmäistä ei halua loukata, mutta kyky tunneosaamisessa voi olla niin heikkoa, että pyritään hallitsemaan toista ja oma tunnetieto ei ole vielä osaamista. Oma kokemus voi esim. pahassa kohtelussa tulla vertauskuvallisena ilmaisuna, valhetarinana ja se on mielen puolustusmekanismi lähentyä kokemusta, mutta voi kehittyä ratkaisuksi ongelmaan, mikä ei auta, vaan voi pahentaa.

Valta on vaarallista. Koulutuksessa kuuntelin muutaman luennon vallantutkija Vartoa. Sisäistetyin minulle on Jeesuksen opetus, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maanpäällä”, viisautena ja oppina, mutta se ei ole vienyt vastuuttomuuteen teoistani, jossa uskoisin tottelevaisuususkona sokeasti, että Jeesus hoitaa kaiken, vaan on herättänyt kysymyksiä, miten valtaa voi käyttää. Luennolta muistan lauseen, ”Ihmisellä pitää olla valtaa” ja olen samaa mieltä, on vain kysyttävä, mihin nähden, mitä varten, mikä milläkin metodilla on tulos. Järjestelmät ottavat herkästi pois vastuun ihmiseltä, jotka tuovat tuhoa. Joku aika sitten luin tunnetun suomalaisen kirjailijan teoksen, jossa hän vaatii minuudesta luopumista, siis tahdosta ja halusta, mitkä kuuluvat tietoisen minuuden olennaiseen määritelmään, ”ajattelen, olen siis olemassa” ja vaatii tietoisuuden. Ajattelu ei aina ole mahdollista, vaan psyyke voi joutua kaltoinkohteluissa yhteisöllisen sosiaalisen ylivallan alla niin suureen kaaokseen, että se tuhoaa ajatukset, eikä yksilö hallitse niitä, moni suojautuu lopulta yksinäisyyteen. Yhteisövallan suurin vaikute on mielikuvat, joita valhekuvien avulla pidetään yllä.

Freud sanoi, jos hylkäät tunteet, mieli siirtelee vuoria. Tunnettu filosofian professori kirjoitti 20 vuotta sitten kirjan, jossa kehotti luopumaan halusta ja tahdosta. Eräs piispa jokunen viikko sitten sanoi, että kansanvalta on Jumalan tahto. Arkkipiispa Venäjällä on oikeuttanut kansanmurhan. Eikö sitten ole perusteita vallan pois ottamiseen, kyllä on, itsekkyys voi nousta tuhoamaan, mutta silloin on puhuttava vallan väärinkäytöstä, syyntakeettomaksi harvoin todetaan.

Yksi psykologista tietoa jakava sivusto tuo esiin usein narsismin ongelmia, kuinka sellaiseen tautiin sairastunut tuhoaa toisen ihmisen elämän, mikä on mahdollista. Asialla on kuitenkin ääripää, jossa vallan avulla tuhotaan vainoharhaisesti toisen ihmisen elämä, otetaan pois puheoikeus, olemassaolo oikeus tietoisena ja ylipäätänsä kaikki mistä inhimillinen ihmisyys voi rakentua, kasvaa ja oppia. Kun sosiaalisesti syrjitään ja estetään kaikki toiminnat, kaltoin kohdellaan ja tehdään väkivaltaa, jopa tapetaan, ihmisen psyyke voi alkaa tuhoamaan minuutta, joku alistuu kuolemaan nöyrästi kuin elämään kuuluvana, elämänhalua kokenut voi taistella, eikä voi hyväksyä sitä, että elämänhalu tuhotaan ja kuolemalle annetaan valta.  Moni menee vainoharhaisuuden aallossa mukana, eikä se tarkoita, ettei epäilyä saisi olla, liiallinen luottamus ei ole viisasta. Mielipidevallan avulla helposti ajaudutaan valheen tielle, luotetaan vain arvostettuihin ja tuetaan heidän valtaansa, eikä edes kuunnella kaikkia osapuolia, arvotetaan joku niin ala-arvoiseksi, että hänen näkemyksiään pidetään järjettöminä ja/tai mielisairaan kuvitelmina, mielikuvituksena, tämän olen saanut nähdä monessa paikassa, kun valtajärjestelmissä halutaan salata asiat, joissa tehdään rikoksia ja ihan tavallisissa yhteisöissä. Negatiivisilla asenteilla ja ennakkoluuloilla häpäistään ihmistä, niin että joukko alkaa vainota, tämä on yleistä joissakin yhteisöissä ja kulttuureissa, joita myös johdetaan yksilöiden toimesta, mielipide-, tunne-, tai asiajohtamisena. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että tuo vainottu henkilö on käyttäytynyt väärin, ilmaissut itseään väärin, ollut väärässä paikassa, aina löytyy syy, kun halutaan hallita ja alistaa toinen. Siksi jo kauan sitten halusin kyseenalaistaa alainen sanan, työpaikalla ihminen voi olla työntekijä, eikä tarvitse määritettä alainen, se on hierakkisen vallan ilmaisua. Systeemeissä kehittyy kyllä alaisuutta, mutta sitä vastaan on taisteltava, Jumalakin antoi vapauden, mutta ihminen haluaa ylivaltaa toiseen nähden eri yhteiskuntarakenteiden kautta, jonka pohjalla on vallanhimo, ei tiedon kautta lähestyminen. Aina löydetään syy siihen, millä toista voidaan alistaa, kun valtaa hamutaan ylitse toisen. Psykologisoiminen on päivän tuhoavimpiin kuuluvaa välinpitämättömyyttä, jossa etsitään syitä yksilön persoonallisuudesta ja annetaan valta havaita maailmaa ulkopuolelta tarkkailemalla, se on luonnontieteellinen havaintomenetelmä, mikä on lääketieteellistä, jossa uskotaan objektiivisuuteen kuin ainoana totuutena, ihmistieteissä tämä on kyseenalaistettua, kuten toisen tunteiden tietäminen, vain yksilö itse voi tietää tunteensa. Sosiaalista valtaa ei juuri tutkita, eikä siitä puhuta, nainen vaietkoon seurakunnassa. Tavallinen kansalainen tulkitsee narsismiksi itseilmaisunkin, kun itse näen sen esim. psyykkisen puolustuksen tuomana ongelmana, jossa keho nousee puolustukseen tunnekehityksen seuratessa perässä. Se on myös psykiatrian tutkijoiden näkemys, josta joku aika sitten psykiatrian erikoislääkäri Hannu Lauerma muistutti.

Nyt Suomessa toteutetaan Neuvostoliiton aikaista ideologiaa, yhteiskunta hoitaa kaiken kuntoon, kasvattaa lapset, kouluttaa, hoitaa terveyden, määrittää parisuhteet ja niiden arvon, sama asia kuin kirkko teki aikoinaan, se on uskomusta, ei tietoa. Kun katsomme tänä päivänä mielenterveysongelmien suurta määrää, ei voi sanoa, että on onnistuttu. Toisen ihmisen kohtaamisessa valta määrittelee sen, mitä arvostetaan, vain yksikin sana, mikä ei miellytä vallanpitäjää, niin hän ilmoittaa ihmisen narsistiksi tai muuksi hirviöksi ja alkaa levittää juorua. Haavoittuvaisuutensa paljastaja, rehellinen, avoin, puhuva ja asioihin muutosta yrittävä teloitetaan välittömästi, luodaan uskontoja, ja uskomuksia, joihin houkutellaan herkkiä ihmisiä, traumat selitetään karmoina, koska traumassa toistuu kärsimyksen siirtyminen.

Sosiaalisen vallan ja väärinkäytösten kulttuuria ei tutkita aina tapahtumien todellisuuteen pohjautuen, tarinat tuovat valheita ja näkemykset ihmisyydestä perustuu joko uskomuksiin ja/tai tieteen kautta persoonallisuuteen. Teot eivät avaudu, eivätkä näy tarinoiden takaa, mitkä valheilla luodaan maineen säilyttämiseksi, asenteella, minä en ole tehnyt pahaa, olen hyvä.

Ettei elämän tarkastelu kävisi liian helpoksi, mietitäänpä yhtä Raamatun käännöstä, ”Eeva on ajatus, Aatami on ruumis” Naiseutta sanotaan ajatteluksi, tai ”naiseuden” kehokokemus voi syntyä psyykkisestä puolustuksesta. Onko enää ihmisen tielle muuta kuin väkivallan ja vallan vähentäminen minimiin, se oli Jeesuksen opetusta? Kun katsotaan maailmaa miesten tekoina, sotina, ehkä sittenkin sen ajattelun takaa löydämme miehen, eikä syntistä Eevaa konkreettisesti, mystiikka on salaisuuksien saari. Kauneuden takaa voidaan löytää pahuus, sen kääntöpuolena, se on mielen ominaisuus jakautuneena, kauneutta voi ihailla vilpittömästikin. Ja ettei kaikki näyttäisi pahalta, joissakin ihmisissä voi olla paljon hyvää, mutta yksi paha teko voi tuhota toisen elämän, ellei hän kykene selkeyttämään pahuutta, kuten esim. sulkeminen pois ihmissuhteista. Annammeko mielen ja tunteiden valita, hylkää tai hyväksy periaatteella ja olemme silloin vallan ytimessä valintana, vai näemmekö kokonaisuutta. Yksi asia on helpottanut itseäni huomattavasti suhteessa hyväksyntään siitä mitä on, voi kertoa mitä on tapahtunut, kuinka on havainnut ja jäsentää kokemustaan, tunteitaan, sekä välttää tuomariksi ryhtymistä.

Raija

KASVATUKSEN JA OPETUKSEN VAATEET

 

Kasvatus on kasvamaan saattamista, sanoi J.A.Hollo, kasvatustieteilijä ja sivistyksen edelläkävijä.

Kasvatusarvoja ohjaa ihmisyyteen kasvussa hyveet. Tämä blogini tarkastelee aikuisena kasvamista, tietoisempaa puolta, mutta ei hylkää sisäistä lasta, jossa asuu aidot tunnekokemukset, vilpittöminä, herkkinä, haavoittuvaisina, uskaltavina, rohkeina ja mieltäkin hoitavana, minne on hyvä sukeltaa tutkimaan itseä välillä, ettei tunteet häviä ja järki ota liikaa valtaa kohtaamisiin.

Tavallaan me olemme kaikki toistemme opettajia, sekä negatiivisesti että positiivisesti. Asia riippuu siitä, mihin kasvatuksen asiat ja keinot kohdistuu. Hyvä opettaja näkee, mikä on puutteellista kasvajan kannalta ja mitä oppimalla hän saisi hyvää elämäänsä, se on suorastaan rakkautta. Pidän kuitenkin ihmisiä tavallaan heikkona kasvatusinnossaan, en aliarvioi heitä, me vaan olemme kasvussamme jokainen omalla tasolla, emmekä huomaa toisen kasvun tarpeita aina oikein, yritämme selittää toiselle, mitä osaamme itse. Äitini ymmärsi syvästi vapaan leikin tärkeyden oppimisen oppimiseen ja henkiseen kasvuun yksilöllisesti, opetti runoutta ja leikki sanoilla, erotti syvät ja vakavat väitteet näkemyksissä kasvun ulottuvuuksiin, jotka ovat elämäntukipilareita ja antoi leikin luoda perustaa itsensä löytämiselle oppimisessa itseohjautuen. Kansakoulun opettaja johdatti yhteisölliseen leikkiin.

Parhaimpiin opettajiini kuuluva, ystäväni 43 vuotta, kun hänen mielenterveytensä murtui ja oli lepolomalla mielenterveyskeskuksessa. Hän sanoi, ”yksi ainoa ihminen pysähtyi kuuntelemaan minua, ja hän oli siivooja”. Olivatko keskustelut ammatti-ihmisten kanssa olleet liian paljon metodien toteutusta, ei aitoa kuulemista, jossa minärakentumisen kautta olisi menty eteenpäin itseohjautuvasti. Elämänopettajat tulevat usein ihan muualta kuin virallisten tahojen kautta, alkoholisti tien varrelta, kaupan myyjä kassalta, he voivat sanoa merkittävät sanat, kasvatuksen professori voi ohjeistaa sellaisten arvojen maailmaan, jossa yksilöllisyys ei ole kasvun keskeinen asia, vaan yhteiskunnallisten hyötyjen toteutuma.

Suurin osa opettajistani on ollut yhteiskunnallisten arvojen toteuttajia ja sitten ammattiosaamisen erityisopettajat. Oli opettajia, jotka näkivät tarpeeni ja oppimisen kykyni sekä tyylini, millä tavoin opin, kuten yksi mielen asiantuntija, ”kasvatus ja oppiminen ovat pahimpia elämän tuhoajia”, hän neuvoi ja näki, että olin ratkaisukeskeinen ja antoi minulle vinkin, mitä olisi hyvä tutkia. Yksi psykologian opettaja ei tunnistanut juuri lainkaan käyttäytymisen ongelmia, mutta hän olikin suuntautunut oppimispsykologiaan ja yritti korjata mallilla ja neuvoilla ulkoiseen käyttäytymiseen, pöytätapoihin, vaikka kehoni levottomuus oli tullut kaltoin kohtelusta ja olisi tarvittu yhteisöllisen kiusaamisen problematiikan tietoa. Sosiaalialan opettajissa ilmeni ongelmaa, että he keskittyivät persoonallisuuteen, eikä yhteisöllisiä valtataisteluita nähty, syrjinnän mekanismeja.

Menneisyyttä tutkittaessa muisti ei aina ole paras asioiden selvittäjä, tarvitaan viitekehyksiä ja teorioita ymmärryksen syntyyn. Olen seurannut monia vanhempia ihmisiä, joiden paluu lapsuuteen on tavallaan jäänyt joko positiiviseen ja/tai negatiiviseen kehään. Kun muisti kulkee omia vanhempia kohti muisteluissa, ensimmäisiä voivat olla negatiiviset kokemukset ja matka itseyteen saattaa jäädä puolitiehen, vanhemmista jää vaillinainen kuva, eikä asioita osata eritellä ja vanhemmat ovatkin sitten hirveitä ihmisiä. Jos olisin muistitutkija, perehtyisin enemmän sosiaaliseen valtaan ja muistamisen oikeuteen kuin valkuaisen kerääntymiseen aivoissa, lääketieteelliseen näkemykseen.

Joskus asiat voivat olla niin vaikeita, ettei ihminen pysty niitä kohtaamaan, vaan torjuu ne mielestään, pahimmillaan mieli jakautuu täysin, ja ihminen elää jakautuneessa mielessä, näkee tai ei vain negatiivisia asioita, turvautuu liikaa unelmiin ja kauniiseen, ylipositiivisuuteen, tunne-elämä voi sulkeutua, aitouden viesti kadota. On eri asia tuottaa positiivisuutta mielekkäiden tapahtumien ja toimien avulla kuin elää jakautuneessa mielessä näkemättä totta, molemmat voivat tuoda hyvää, mutta myös heikentää ihmisten kohtaamista, kun heijastusvaikutukset ovat suuria, ja tunnesiirrot johtavat hylkäämisiin, kun negatiivista tai positiivista ei kohdata. Yksi opettajistani sanoikin kerran, ”sinun tehtäväsi näyttää olevan tuoda esiin se negatiivinen, olla omatuntona tässä yltiöpositiivisten maailmassa”.

Kaltoin kohteluista on todettu, että ne tuottavat oppimisongelmia, mikä näkyy aivojen biologisena muutoksena, oppimiskyvyn menetyksenä. (Kirjasta, Katkennut totuus, Anssi Leikola). Kirja kertoo filosofisesta näkökulmasta mielen oppimisessa, mikä perinteisessä psykiatriassa voi jäädä ulkopuolelle metodologisena ongelmana ja ihmiskuvan vaillinaisuutena. Useimmat tutkimukset näyttävät kehittyvän nk. oppivan minuuden, minäkehityksen jälkeisessä tuloksessa, joista katoaa yksilökeskeisen katsomuksen vuoksi sosiaaliset vaikutteet, kun pääsääntöinen vaikute sosiaalisella eläimellä on kehonkieli ja hyväksynnät tulevat sitä kautta, ymmärryksen puitteissa.

Unet ovat jännittävä matka tutkia itseään, omia pelkoja ja haaveita, syväoppimisen ulottuvuutta. Kun taannuin lapsen tasolle pahassa traumassa, uneni vei minut usein lapsuuden maisemiin, joissa unikuvat palauttivat minuutta takaisin. Aikuisuudessa, kun olin kokenut ahdistusta, kauhua ja oppimattomuutta, näin unia, jossa ystävät tulivat uniin, kuin kertomaan ristiriitaa menetyksien ja toiveiden välillä. Viimeksi näin unen, jossa ystäväni kävi halaamassa monta kertaa ja alistaja käveli ulospäin pois tilasta, jossa olimme, mielen parannuskeino.

Omat tarpeet voivat olla sellaisia, joita ei voi aina toteuttaa ja toinen tulee tukemaan kasvussa ja oppimisessa, pahimmillaan ne sulkevat pois vallan avulla yksilöitä yhteydestä. Yksi ystävyyssuhteeni toi luonteenpiirteiden ilmiön esiin, avoin ja puhuva luonteeni auttoi häntä, kun hän oli jäänyt puhumattomuuden kuiluun, toisen ystävyyden vaikutuksesta oma ahdistukseni lievittyi, kun näin toisen iloa ja eteenpäin pyrkimystä, uuden luomista. Yhdessä elämäntilanteessa oma sulkeutumiseni avasi tunnelukkoja, kun hoidin lapsia päiväkodissa, heidän intonsa ja ilonsa. Joskus emme näe omaa kipua, ja toisen kipu sekä kertomus voi tuoda näkyviin omaa kokemustamme, palauttaa muistoja, jotka olemme unohtaneet, kokemus tulee näkyväksi. Kivut ovat vaikeimpia kohdattavia, joudumme kohtamaan monta kertaa tapahtumaa, ennen kuin näemme sen.

Joku sanoi, ettei rakastamiseen ja oppimiseen voi ketään pakottaa. On totta, että kykenemme rakastamaan ja oppimaan, kun olemme ensin sen kohdanneet itsessämme, olemme ihastuneet omiin erikoisiinkin ajatuksiimme, uudenlaisiin mieli/kielikuviin, jolloin erilaisuus ikään kuin on heijaste omasta, minkä toisessa hyväksyy. Myötätunto on osa oppimista, ymmärrämme toisen kokemusta, mutta se ei ole koskaan omien määritelmien ja kokemusten synonyymi, vaan toisen kertomuksen ja kokemuksen kuuleminen ja sen kunnioittaminen. Toisen rakastaminen on tahtoa, kysytäänhän sitä jo avioliiton solmimisessa, se ei ole pelkkää tunnetta, on laskeuduttava omasta ylimielisyydestä alas ja tahdottava kunnioittaa toista, haluttava hänelle hyvää, eikä vaadittava omien arvojemme mukaista olemista ihmisyydessä ja sen toteutumisessa.

Yksinkertaisuutta ylistetään joskus turhankin paljon, riittää kun vaeltelemme metsässä, käymme ongella ja elämme kehoaistimusten elämää nauttien siitä, mikä sinällään on hyvin tärkeää ja tarpeellista, rentoutumista, mikä ei välttämättä estä ajattelua. Kun joudumme nousemaan eri tasolle ja olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kuulemamme ja näkemämme synnyttää heijastuksia omiin ja toisen kokemukseen, vaikeampana luonnekehityksenä tunteensiirto täysin toiseen omia tunteita tunnistamatta, valtarakenteiden tuoma ongelma, ilmoitamme oikeaksi vain oman järkeilyn. Sanakieli ei aina riitä kertomaan monipuolisesti eri syitä käyttäytymiseen ja valintoihin. Monipuolisuus ja henkinen kasvu on silloin oleellista, kasvaa toisen avulla, saaden ja antaen tukea. Moni karsastaa toisenlaisuutta, erilaista toisessa, on liian vaikeaa tutkia moniulotteisesti asioita, se vaatii harjoittelua. Kysymyksiä on pilvin pimein, tuleeko kateus ja ahneus väliin, hallitseeko tunteet tai ruumiinhimot, vai onko ne kulttuurin tuomia ongelmia vallankäytössä ja vertailussa, vai onko Narkissos ongelma sittenkin totta, terveenä ihastumisena itseen hyväksynnän kautta tai ylimielisyyteen johtavana. On helpompi ottaa vain rennosti ja nautiskella omasta ruumiista. Henkisen puolen ymmärtäminen vaatii paljon, kielen, mielen, tunteet ja sosiaalisen ulottuvuuden, uskovilla hengellisyyden. Olemme kuitenkin matkalla monella tasolla, joskus vain osa minuutta toimii ja hyvä niin, sillä kokonaisvaltaisuus on raskasta, loppumetreillä oppimisessamme voimme saavuttaa kokonaiskuvia. On eri opetusaineita, joilla säädellään perustaitoja, kuten matikka, kieli ja liikunta, jota on sanottu riittäväksi. Itse pidän kaikkein tärkeimpänä mielen ja tunteiden osaamista, joiden kautta löydämme itseämme ja toista. Sosiaaliset suhteet ovat usein rakentuneet hierarkkisen järjestelmän kautta käyttäytymiseen, toisia kumarrellaan, toisia halveksitaan. Henkilö, joka on julkisesti fiksu ja sinulle ymmärtäväinen, voi olla toiselle törkeä.

Kehollisten harjoitukset ovat kuin kehto, jossa harjoittelemme henkisen puolen näkymiä. Lauluja laulamalla saamme kehollisen vahvuuden ottaa vastaa henkisen puolen kokemuksia, niin kuin pieni lapsi leikkiessään saa toiminnallisen kyvyn ajattelun kehitykseen, siirtää muistikuvia etuotsalohkolle käsiteltävään muotoon, ottaa asian haltuun, kestää tunnereaktioita ja liittää ne kehityshistoriaan. Henkisessä kasvussa mennään aina kohti syvempää itseä, jonne on poimittu talteen historiasta tulleet kokemukset ja opit, kauneimmillaan tulemme lopulta lapseksi takaisin, joka on täydellisesti kokeva, herkistynyt hienovireiseen havainnointiin ja kokemukseen, aistimaan vapaasti, iloitsemaan itsestä ja toisista sellaisena kuin he aidosti ovat, vaatimatta heille omien näkemysten olemista ja oppimista.

Kärsimyksiä ei voi verrata, elämä on kärsimystä, sitä on syytä helpottaa tukien toisiamme. Meissä on pysyvää ja muuttuvaa, nähden uutta kasvamme, kehitymme ja opimme.

Raija

 

ARVOJEN PERÄSSÄ JA HAKOTEILLÄ

 

 

Lännen ja idän arvot ja filosofiat asettuvat usein vastakkain. Kysymys on enemmän vallan väärinkäytöstä, asioiden jäsentelemättömyydestä, kuin todellisista eroista. On erilaista tietoa, osa painottaa eri asiaa, kuten esim. nyt maailma painottaa ruumiinkulttuuria ja aliarvioi ihmisen henkistä puolta, se on valtamenetelmä, jolla kansoja ja ihmisiä pyritään hallitsemaan, tieto on pirstaloitunut niin, ettei kaikki ymmärrä kokonaisuutta, ja ihmisten on mahdotonta enää ymmärtää mikä mihinkin vaikuttaa.

Koska olen kiinnostunut erityisesti henkisestä puolesta, kirjoitan siitä. Jaan nämä karkeasti psyykkiseen, sosiaaliseen, keholliseen ja hengelliseen (mistä en paljon ymmärrä). Usein nämä sekoittuvat toisiinsa käsitteinäkin, mutta myös mielen kulkureiteillä.

Karkeasti voi sanoa, että läntisten elämänarvojen isä on Sigmund Freud ja itäisen Carl. C. Jung. Heidän tiensä erkanevat osittain, keinotekoisestikin, koska he olivat toistensa oppilaita, kun syntyi erilaiset näkemykset ihmisen kehityksestä, psyykestä ja ihmisen eri puolista, mikä mistäkin syntyy ja mikä on niiden ontologia eli olemisoppi. He molemmat olivat lääkäreitä ja psykiatrian tutkijoita ja luoneet elämänfilosofiaa. Viime viikolla luin uudelleen Jungin ontologisia näkemyksiä, teoreettista viitekehystä ja se nosti pintaan muistoja, jotka koin 50 vuotta sitten ja kuten silloin, minua kiusasi se ihmiskuva, jossa ei huomioitu täysin eristetty ja ihmisoikeuksista poissuljettu ihminen, minuutensa ja itseilmaisuoikeutensa menettäneenä, toisten vallan alle alistettu julmilla rankaisuilla ja elämän oikeudet estettynä monella tasolla.

En ole minkään koulukunnan edustaja enkä mitään erityisen syvästi opiskellut, (ainoastaan mielen hallinnan menetelmiä, mitkä pelastivat täydeltä tuhoutumiselta mielen suhteen). Olen oppinut ehkä elämisestä täällä maailman todellisuudessa eniten ja siksi minulla on tunne, että monet suuretkin filosofit katselevat maailmaa hyväosaisen näkökulmasta, kuten esim. valinnanvapaus, ja sillä perusteella katsovat, että yksilö on aina vastuussa itsestään ja teoistaan. Valinnanvapaus ja vastuu on oleellisia ja suojeltavia asioita, periaatteita, mistä ei voi luopua, mutta jos ne viedään, ihminen tuhoutuu menettäessään minuuden. Kristinopista olen saanut opin, ettei ihmiselle tule antaa valtaa ylitse toisen ja se on suurin syyllinen ihmisen tuhoon, kun hän ei saa säilyttää itseyttään yhteydessä muihin, opin mukaan Jumalaan, mikä pitäisi siirtyä ihmisten väliseen yhteyteen, mutta ylivallan ongelman ja ihmisluonteen vuoksi Jumalasta on tullut ylistyskohde, eikä elämänsuojelija.

Karkeasti voidaan sanoa, että Freudin näkemyksessä ihmisen libido eli elämänhalu on seksuaalista, eli alkuun aistimusta nauttia kehostaan, mikä on luonnollisesti normaalia ja kuuluu elämään, liiallisena johtaa himoon, jos vain ruumis on johtamassa sitä ilman tunteita. Ilman aktiivista henkisen puolen kehittämistä ruumis voi alkaa johtaa kokemuksia, omaehtoisesti toimivana, erillisenä henkisestä puolesta, eikä tiedostamattomassa syntyneet tunteet tule tietoiseksi. Tiedostamattomasta syntyneet tunteet säätelevät vahvasti ihmisten valintoja. Jung painotti vuorovaikutuksen yhteyttä ja katsoi, että tämä alkaa äidin ja lapsen välisenä katseissa ja on luottamuksen pohja, sekä tunnekokemusten alkuasetelma.

Näen, että pelot ovat johtavimpia ihmisten kokemuksissa ja pelkovaltaa käyttää eniten mieskulttuuri uskontojen kautta, toki naisetkin ja sitä ei haluta tutkittavan kriittisesti, vaan oppi on uskon sanomaksi luotua, koska se suojaa juuri vallankäyttöä jatkossa, ylivaltaa. Kun pelolla kehitetty mieli on vuorovaikutuksen vahvin vaikuttaja, psyykkiset traumat ihmisten välillä pitävät valtaa eniten, kehonkieli, ahdistus, masennus, sanat vähemmän, tutkimusten mukaan kehoviestit ovat vaikuttamassa yli 90 % kokemuksiin. Sanakielestä on tullut julistusmoodi, julkiminuuden kanava vallan käytössä. Traumatutkimusten mukaan tunneongelmat siirtyvät sukupolvilta toisille, kun asioita ei käsitellä tunneosaamisen avulla, vaan kuvitellaan järjen selittävän kokemuksemme ja viimeinen asian esille ottaja joutuu syyllisen penkille. Asiat, joita kohtaamme, voivat olla kovin vieraita, eikä kielikuvat aina riitä ymmärtämään kaikkia solmuja, tunteet nousevat pintaan joskus liiankin voimakkaina, jos taustalla on traumoja, eikä asiaa kyetä kohtaamaan. Ongelmana on muistin toiminta, kun sitä ei ole selkeytetty omassa kokemuksessa ja traumat pitävät yllä viimeistä tietoa tapahtumista muistina, toki on myös havainnoitsijoita, jotka jo näkevät monipuolisesti.

Jungilla on nk. arkkityyppiteoria, joissa hän hakee ihmisille yhteistä yhdistävää asiaa uskonnoissa, mikä johdattaisi henkisellä puolella heidän näkemyksiään. Esim. hän on löytänyt kalan yhteiseksi nimittäjäksi, jolla olisi symbolinen ja merkityksellinen syvätietoisuudesta ohjautuva vaikutus. Se on tietoisen viestinnän ja kertomusten tuoma tieto, minkä ihmiset kokevat ja ovat sen kertoneet. Minulle tämä avautui kehollisena kuvana, kun menetin ihmisoikeuteni yhteisövallan alla, puheoikeuteni, ja kun rikosta salattiin. Unissa, mitkä ovat syväsyntyisimpiä ihmisyyden kehityksessä, aloin nähdä itseäni kalana, (se kai oli tutuin eläinpopulaatiossani, kun mieheni kalasti silloin paljon). Unessa muutuin vain pitkulaiseksi kalan muotoon, kuin kehonkuvan menettäneenä. Unien lisäksi koin päivänvalossa kehonkuvani katoamisen, muutuin kehoaistimuksessa erittäin pieneksi rikoksen jälkeen, tulitikun kokoiseksi ja taas suureksi kuin olisin jättiläinen, pitkäksi kuin maanvetovoimien mukaan ja sitten kokemuksen jälkitilana raiskauksesta litteäksi. Muistikuvat, joissa tapahtuu hajoamista pahassa traumassa, kuten minulla, katoaa muistia, muisti on epäjohdonmukaista ja vaikka minuus tavallaan voi toimia, se ei ole minuuden hallintaa, vaan toiminnallista tekoa, automaattista näkömuistin kautta, kinesteettistä, koska minuudella ei sosiaalisessa yhteisössä ole oikeuksia ilmaista itseään, kun ympäristö vaatii salaamaan tapahtuneita asioita uhaten julmilla rangaistuksilla, toteuttaen niitä, luoden kauniimman tarinan maineen säilyttämiseksi. Tämä salaamisen kehä on kaikkia yhteisön jäseniä vaurioittava, julkisesti häpäistyä kohtaan rankin, se ylläpitää häpeää ja lisää salaamista ja trauman toistumista tiedostamatta, ja jos kukaan ei halua/uskalla paljastaa totuutta, koska totuuden paljastaminen on rankkaa ja häpeällistä, vaikka se lopulta vapauttaa ihmisen häpeästä. Täydellisyyden tavoittelu on yksi häpeän muoto, sanoi yksi tunnettu tutkija.

Kokemuksista on erilaisia teorioita, niille on yhteisiä piirteitä. Monesti aliarvioidaan yksittäistä yksilön kokemusta, vaikka se on psyyken suoja, saada pitää itsemääräämisoikeus ja kokea todellisuutta psyyken ravintona elämänhalussa. Ihmisoikeudet Suomessa on enemmän itänaapurista tulleita ihmiskäsityksiä, poliittiseen valtaa perustuvia ja miesvallan uskontoa.

Sosiaalista valtaa ei nähdä niinkään vallan kautta, vaan persoonallisuuden, luonnontieteellisen havaintomenetelmien oppina, uskoen, että ulkoa havaiten ja siitä havainnoiden saadaan luotettavin tieto, se on hallitsevaa ja siirtynyt kansanvallan ominaisuudeksi.

Miten muuttaa maailmankuvaansa, jos on nähnyt vain negatiivista ympärillään, asenteet ovat julmia ja rankaisut jatkuvia, siinä kysytään uskon voimaa itsessä uskoen voivan vaikuttaa itseen ja muihin. Usko, että asenteella voi mielen tasolla muuttaa kaikki positiiviseksi näkemykseksi, ei aina ole totta, mieli ei itsessään muuta, mutta luovuuden kyky ja oikeudet voivat oppimisen oikeutena ja kautta tuoda uusia mielikuvia, jotka estävät juuttumasta pakkomielikuviin.

Milloin psyykkisen puolustuksen mielikuvitus ja/tai tietoisuuden avulla kehitetty on vaarana muuttua sellaiseksi todellisuudeksi, ettei ihminen näe enää sitä mitä on todellisuuden ytimissä aitoa ja tapahtuu todellisesti ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi mielikuvitusta erittäin tärkeänä kokemusmaailman elämyksistä, voimaa tuottavana ja elämänhalua synnyttävänä, vaan tarkoitan sitä, että liiallisuus ja kokonaisuudesta eriytyminen voi vaarantaa toden näkemisen. Vaikka itse jouduin elämään nuoruudessa mielikuvituksen turvin, se ei silti saanut muististani katoamaan tositapahtumia, vaikka jouduin ne kauan salaamaan yhteisövallan vaatimuksesta. Etsivä löytää, mutta valitettavasti ihmisten ongelmana on usein autoritäärinen suhtautuminen toiseen, haluamme määrittää mitä toinen saa olla, miten puhua, käyttäytyä, liikkua, pukea; kontrolloimme, jolloin ihminen ei saa olla oma itsensä. Hetkellisten tapahtumien asioista tehtyä analyysiä kokonaisuudesta on usein todellisuutta ihmisluonteen ongelmana havainnoinnissa, ja silti meidän täytyy uskaltaa elää tämän hetken tapahtumaa. Satunnaisten ja irrationaalisten mielivallassa kokemusten kautta menetämme turvallisuutta ja luottamusta itseen ja se estää tutkimusmatkaamme, tiedostamasta sitä mitä on.

Raija

 

TARINOIDEN VANGIT JA HÄPEÄLOUKKU

 

 

Suomessa on vihapuhe suunnitelmissa saada lakiin rangaistavaksi, mikä on hyvä asia. Se on tärkeä asia mielivaltaisuuden estämiseksi. Tarinoilla häpeän ja vallan avulla pyritään hallitsemaan ihmisiä, vangitsemaan heitä häpeän alle ja niillä on pitkät perinteet alkaen uskonnoista ja uskomuksista, joilla nujerretaan ihmisyyttä toisiaan vastaan, kontrolloijiksi, häpäisijöiksi, syyllistäjiksi ja erilaisiksi toimintatavoiksi saada ihmisten yhtenäisyys eetokseksi, mikä unohtaa ihmisen perustarpeet olla ihminen, yhteydessä toiseen, mikä on biologinen perustarve. Törkeimmillään viha ja häpeä tuovat sotia. Venäjä on esimerkki tarinoiden vallasta, mikä on liittynyt nyt yhteisrintamaan Iranin valtion kanssa, missä pahimmillaan naiset alistetaan hirmuvaltaisten uskomusten ja diktaattoreiden alamaisiksi noudattamaan sokeasti mielivaltaisia käskyjä ja ohjeita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen. Sitä on tutkittu ja todettu, että ihmisten päätökset ja näkemysten synty perustuvat paljolti juoruihin. (Yuval Noah Harari, historian tutkija; Ihmisen lyhyt historia, kulttuurien ja yhteiskuntien kehityksestä). Olen tullut siihen tulokseen, että vahvin vaikuttaja on häpeä luoden tarinoita, mistä kumpuaa vainoharhaisia ajatuksia synnyttäen vihaa, tätä viljellään uskontojen nimissä ja ongelma rehottaa yhteisöissä perintönä. Se on tätä päivää monissa yhteisöissä, mihin ei uskalleta puuttua, koska uskotaan, että se pitää ihmistä moraalisesti oikealla tiellä.  

On tärkeää erotella se, mikä on totta, mikä on valhetta, se on koko elämän jatkuva prosessi, koska ihminen on heikko ja herkästi uskoo tarinoihin, opetus on sanakielikeskeistä, ja vaikka se on tärkein viestinnässämme, sen ei pidä syrjäyttää tunne-elämää, mikä on pääosin valintoihin vaikuttaja. Kohteina on yleensä yksilöt, mutta myös ryhmät. Valheiden tarinoissa moralismi kukoistaa ja vainot vyöryvät tuhoamaan. Johtajina voi olla kuka tahansa, missä tahansa, perheissä, yhteisöissä, työpaikoilla, valtioissa, kirkkokunnissa, harrastuksissa ja kohteena kuka tahansa. Suurin syy häpeän lukittumiseen ja häpeäloukkuun on häpeällä luodut valhetarinat, yhteisössä sovitut normit, oman mielen projisointi ja siitä on kehittynyt vallan väline. On surullista, ettei meitä opeteta koulutuksissa ja kotona tunne-elämän kohtaamista.

Yksilötasolla häpäisy liittyy osin persoonallisuuteen ja on jokaisen nahkoissa. Puhun nyt kuitenkin systemaattisesti toteutetusta häpäisystä, jolla on pitkät perinteet kirkon piirissä, kuten jalkapuut, ruoskintaa nykymaailmassa, kuten musiikin kuuntelu ääri-islamissa, syitä on miljoonia ja se on ainoastaan vallan väärinkäyttöä.

Häpäisyn vaikutus synnyttää vainoa ja häpäisyä yksilöä kohtaan, tarinat, joita juoruina kuljetetaan, niissä on usein johtaja ja laumat tukevat näitä, koska jäävät häpeäloukkuun. Eräs nuori oli joutunut yhteisöön, jossa kirkon edustaja esti tyttöä tapaamasta toista tyttöä. Tytöillä oli luottamuksellinen hyvä suhde ja uudessa yhteisössä hän alistettiin syrjimään kaveriaan. Kun sitten alistettu ja ulkopuolelle suljettu tyttökaveri toi esiin asian, kysyen, miksi ei kutsuttu yhteistapaamiseen, häpeä nousi voimakkaasti pintaan vihatarinan avulla alistettuun tyttöön ja viha alkoi leiskumaan syrjittyyn, ikään kuin auktoriteettiin, joka oli hänet alistanut syrjimään ja viaton lapsi hänen sisällään huusi vihaksi muuttuen, sillä häpeä oli lukittunut mieleen purkautuen sieltä ulos, vilpitön lapsi ei halunnut tehdä julmuutta. Viha voi kohdistua myös ulkopuoliseen, ja häpeä jää lukittuneena ystävien väliin estämään avointa ja luottamuksellista suhdetta. Näin häpeät lukittuneina lähtevät yhteisöissä kulkemaan johdettuina, häväisty kantaa kehossaan häpeää, keho oirehtii levottomana ja saa yhteisön jäsenet epäilemään ja tuomitsemaan. Kun häpäisyä vain toistetaan yhä uudelleen, uhri ei pääse eroon häpeäloukustaan. Kehittyneimmissä persoonallisuuksissa voi kehittyä minuus, joka tietoisesti harrastaa valhetarinoita, häväisten uhrejaan, tuhoten viattomuutta, joista kehittyy tapoja.

Häpeän synty ei ole ainoastaan tarinoilla synnytettyä. Se voi tulla myös esim. liiallisesta ihailusta, ja ihaillulta odotetaan täydellisyyttä ja koetaan myötähäpeää, kun ihailtu ei täytä odotusta ja toivetta, mutta tämä on toinen asia ongelmana, mikä liittyy persoonallisuuden kehitykseen.

Arvot, joita kuljetamme mukana, ovat usein häpäisyn syinä. Nainen on ollut synnintekijä vuosituhansia, mies pyhä. Näemme päivittäin, kuinka miessukukunta yrittää korjata ongelmia naisia kontrolloimalla. Traumat kulkevat vuosikymmeniä ihmissuhteissa ja häpäisy tuo lisää häpeää. On tärkeää erottaa suunniteltu ja kontrolloiva vallan väärinkäyttö häpäisynä, joissa näkyy vainoa, mustamaalausta, johdonmukaisuutta, takanapäin toimintaa, yhteisiä sopimuksia, mitätöintiä, ulossulkemista, syrjintää liittyen persoonallisuuteen, keinot ovat erilaisia yhteisön tapojen mukaan. Sitten on uhrin psyyken puolustuksessa syntynyt suojautumiskeino, jossa yksilöön syntyy psyykkisessä puolustuksessa suojaavia uudenlaisia kuvia asiasta. Itse taantuneena lapsen tasolle kirjoitin kirjan, jossa tuli esiin lapsena luetut sadut ja pyhäkoulussa opitut uskonnolliset käsitteet. Kirjassa näkyy kauneuden syntymää psyykkisessä puolustuksessa. Sitä esiintyy myös yhteisön luomissa tarinoissa, mutta ne ovat enemmän suunniteltuja ja sovittuja, valtakäytänteissä kehittyneitä, toki myös psyyken tuottamia. Tarinoita on tarkasteltava suhteessa yhteisön tapoihin ja arvoihin sekä yksilön psyykkiseen kehitykseen. On täysin sopimuksen mukaista, miten päätämme kohdella ihmistä.

Psyykkinen reagointi on sekä tietoista että tiedostamatonta, kollektiivista ja yksilöllistä.

Raija

 

.

HÄPEÄ MITÄ KANNAT

 

Häpeä ja syyllisyys ovat viime aikojen ehkä puhutuimpia tunteita ja hyvä niin. Uskon, että nämä sekoittuvat sekä termeinä toisiinsa että tunteina ja tuovat esiin sellaista itsensä tutkimisessa, mitä ei aina osata odottaa eikä hoitaa. Ne laimenevat ja vahvistuvat, kompuroivat arvojen nokituksessa, muuttuvat iän myötä ja tuovat hallitsematontakin voimaa kohtaamisten kelirikkoihin, paistattelevat ylimielisyyden rinteillä ja eksyttävät meitä normimaailman näkemyksiin alistuen. Itse on todella löydettävä itse ja ympäristön vaikutteet selattava läpi, mikä on itseä ja mikä ulkopuolelta tullutta tunnetta, häpeää ja/tai syyllisyyttä. Luokkaorientoitunut maailma vie meitä pois todellisesta kohtaamisesta, jättää tunteita syrjään ja roolittaa robottimaiseksi valtataistelijaksi. Inhimillisyys katoaa meistä ilman tunteita. Järki heikkenee, kun tunteet estävät ajatustoimintaa, hoidettuna ne vapauttavat ajatusten syntyä. Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää ja syyllisyyttä, on hirviö.

Olen lukenut muutamia kirjoja häpeätutkimukseen liittyen vuosikymmeniä sitten, mutta katsellut näitä enemmän arjessa ihmisten välisinä vaikutteina. Olen lukenut vain Suomen kielisiä tutkimuksia, koska en osaa englantia. Valitettavasti ne kirjat, joita olen lukenut, ovat olleet minulle vieraita, elämää, mitä en juuri ole kohdannut. Häpeä ja syyllisyys on psykologisoitunut niin, ettei sieltä löydä häpäisyyn liittyvää vallan väärinkäyttöä, normeja. Häpeän eri syitä kyllä eritellään, ulkoisesti havainnoidaan, mutta ulkopuolelta tulleita tekoja ei nähdä niin kuin ne tapahtuu. Tiedekin on tarinoiden vanki.

Joskus kauan sitten luin kirjan ”Tunteiden anatomia”. Sieltä jäi mieleen sanat mielenmurtajista. Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen. Ne ovat olleet mittareita, joissa on voinut kysyä arvoja ja moraalia jatkokysymyksenä. Mitä menetit, hylkäsit ja mikä petti, minkä teki yhteisö ja ympäristön ihmiset. Mitkä olivat häpeän ja syyllisyyden aiheuttajia? Kaikkein syvimmältä löysin perustekijän, vallan, mistä ei juuri puhuta, kuin sekin olisi valtaoikeutta, hierarkian ja luokkayhteiskunnan oikeutta sekä tutkijoiden, eikä havaitsemista ja havainnointioikeutta olisi tavan pulliaisella, vain toimittajilla olisi lupa sitä arvioida. Mielivaltaista valtaoikeutta en kannata, valta on perustuttava tutkittuun tietoon.

Tulkinta toisen ihmisen tunteista ja kokemuksista on ollut omituisinta. Hienostokodissa, jossa korkeatasoinen opettajuus oli osaamisen ydintä, näyttäytyi erikoisesti. Kun yhteisökäyttäytyminen ja kohtelu oli pelottavaa ja se näkyi levottomuutena kehossani, tuli opetukseksi käytöstapojen neuvot, pöytätapojen opettaminen.

Luetuista kirjoista ei ole jäänyt paljon mieleen, ehkä se johtuu unohtamisen kyvystäni ja/tai kauhun aiheuttamasta ongelmasta, kun muisti katoaa. Elämäni on ollut sen verran rankkaa, että olen joutunut osan aikaa torjumaan nuo tunteet, osin ne ovat juuttuneet kehooni, niin ettei enää kehosta ole saanut otetta.

Arvoja saa etsiä kuin heinäsuovasta, onko niitä, vai onko ne vain leikkiä, mitä ei oteta todesta. Luen parhaillaan kaunokirjallista kirjaa, mikä on saanut suuren suosion suomalaisten keskuudessa. Se on kuin satu, siellä ei ole ongelmia, kaikki on kevyesti korjattavissa, ja ihmiset ovat moitteettomia käytökseltään. Sellaista en ole koskaan nähnyt kuin tarinoissa, tai mitkä luodaan tapahtumista. Usein kauneutta ja parasta katsellaan myös liikaa kilpailujen kautta, vilpittömyys katoaa.

Alkuun häpeää voi lähestyä lapsuuden kautta, syyllisyys tulee enemmän opetetusta. Noin seitsemän kuukauden iässä lapsi vierastaa erilaisuutta, sellaista, mikä poikkeaa siitä, mihin hän on kiinnittynyt ja kiintynyt, pääosin lähihoivaajaan. Se voi olla sekä tervettä, että sairastuttavaa, se on itsesuojelua, se on pääosin kehoon jäänyttä kieltä ja tunteita, opetetusta. Häpeässä on kuin yhteisön arvot ja yksilön rehellisyys, molemmat voivat elää valheessa. Vilpittömyys ikään kuin häpäistään yhteisönormien vuoksi, keinotekoisen valtamoraalin, mikä perustuu enemmän rooleihin ja asemaan, kuin tietoon.

Ollessani kymmenen vuoden muutimme suuremmalle maatilalle elannon saamiseksi. Kylällä moralismi kukoisti, häpäisyjä oli usein, uskonnollisuus oli valta-asemassa, mitä rikkaimmat maaomistajat varjelivat ja autoritääriset opettajat valvoivat. Onni elämässäni oli se, että olin saanut elää aikaisemmin suvaitsevaisessa ilmapiirissä, rakastua kauneuteen ja vilpittömyyteen sekä leikkiä, mikä turvasi minuuden hyvää kehitystä, luonnonmukaista. Juuri tästä syystä voin selkeästi nähdä, kuinka yhteisövallan väärinkäyttö on tuonut minuun käytös-, mielen-, ja oppimishäiriöitä, romahduttanut koko minuuden syvään taantumaan täysin vauvarefleksisesti reakoivaksi, mikä on juuri tapahtunut väkivallan aikana ja kun olen ollut inhimillisessä yhteisössä, oireita ei ole ollut.

Elämä opetti ja murjoi liikaa. Opin huomaaman, ettei kauneus ja vilpittömyys olleet hyveitä. Viattomuus, mistä suuri kirja puhuu ja josta ei saa puhua ja jonka päähenkilö tuo esiin opettaessaan, viattomuuden suhteessa häpeään pahuuden ollessa vallassa. Ei myöskään kirkko ja sen opetukset nosta esiin tätä ydinoppia käytännöissä. Uhraaminen, syyllisyys ja ylistäminen johtaa tekoja, ei ihmisen kohtaaminen todellisena. Vastoin Jeesuksen opetusta hänet on ylennetty Jumalan asemaan, vastuun ja syyllisyyden kantajaksi, mikä edesauttaa yhteisöjä häpäisyjen tavoissa, kun itseä ei kohdata. Ellet usko kirkon näkemyksiä ja suostu uskomaan sen mukaan, joudut heittämään hyvästit kasvulle ja oppimiselle ihmisten vuorovaikutuksessa, koska usko vie kehityksesi oppimattomuuteen. Vein kirjani Kuoleman kädet kirkkoon, se palautettiin arkkipiispan ja papin taholta lukematta, ilman selityksiä. Kirja, jossa kerron ihmisyyden tuhoutumisesta, psyykkisestä puolustuksesta kielen esiintymisenä, vertauskuvina. Sana, minkä luulisi olevan kirkon pääasiallinen tutkimuslähde, ei puhuttanut sen ongelmallisuuden vuoksi totuutta etsiessä.

Roolit ovat sekä suoja tiedon hallitsemiseen, että myös vaara, mikä voi viedä pakenemiseen ja omien tunteiden kohtaamattomuuteen, pakoon, jolloin tunteet projisoidaan toiseen, tai tulkintoihin toista kuulematta ja jakamatta kokemuksia, jolloin uudet merkitykset katoavat, syntyy usko ja valta-asetelmat, joissa toistetaan todistaen.

Myös mielenterveyspalveluissa ei ihmisyyden syvimpiä tunteita ja käytösoireita tutkittu, mielen murtumistani ei otettu käsittelyyn. Oli vain ratkaisukeskeiset terapiamenetelmät tässä ja nyt tapahtumiin, missä ei huomioitu trauman synnyttämää tuskaa ja mielen hajoamista. Tuntuu siltä, että kaikkialla vain paetaan totuutta tapahtumina ja todellisuutta itsestämme. Pintaliitoa. Ymmärrän täysin, ettei esim. ammatti-ihmiset voi tulla liian lähelle potilasta objektiivisuutta haettaessa, se on suoja molemmin puolin ja turva saada aidot tunteet esiin, mutta ei siinä pidä tapahtumien todellisuutta paeta, mikä juuri elämässäni tapahtui.

Hylätessä toisen ihmiset tekevät sen omien tulkintojen kautta, ei kuunnellen ihmistä. Joukkovoimalla kuljetetaan mielikuvia eikä ihminen tule kokemuksineen kuulluksi, syntyy vain uusia totuuksia. Kuinka hetkessä pienin todistein hylkäämme toisen, kun hän ei ole kanssamme samaa mieltä. Kuinka menetämme turvallisuuden ja luottamuksen toisiin sekä itseemme kun lupaukset petetään ja valhe riittää tarinan kautta uskomuksena totuudeksi, kuin jakaessamme ne voisimme tuoda esiin todellisina kokemuksina ja totuutena tapahtumissa. Kuinka menetyksien kautta usko ja toivo elämään hupenee, kun emme suo toisille vapautta olla oma itsensä, ilmaista itseään, emme anna hänelle perusoikeuksia ihmisyyteen. On kysyttävä, mitä menetämme, usein sitä vain politiikassakin nähdään materiana, mutta ei ihmisoikeutena. Kun menetin puheoikeuden yhteisön syrjiessä, menetin kyvyn puhumiseen ja kielten oppimiseen.

Kuinka herkästi pakenemme itseemme, sinetöimme oman totuutemme toisten totuudeksi, kuulematta. Silloin yhteisyydestä syntynyt voimavara, innostus ja kiinnostus jää syntymättä, yhteinen merkitys, mikä syntyy rakentamalla, jää vain valtataistelu. Herkästi ajaudumme syyllisyyteen, häpeään, ahdistukseen ja ylimielisyyteen. Oikeutta ihmisyyteen kohtaamisissa yritetään välttää, mikä helpottaisi jokaisen yksilöllistä kehittymistä, tunteidensa tunnistamista ja kohtaamista, yhteisön tuki. Oppimisesta ja vuorovaikutuksesta on tullut julistusta.

Kielikeskeisesti opettamalla emme vielä pääse tunnetason myötäelämiseen, vaikka se on oleellisin viestinnässä. Tunnetason kasvu vaatii itsetuntemusta, omien ja toisten tunteiden kohtaamista, perustaksi kunnioituksen, jossa suojelemme jokaisen ihmisen psyykkistä todellisuutta ja sanakielen kautta rakennamme yhteiset merkitykset ja sopimukset. Tunteita ei voi toinen sanoittaa toiselle, ne syntyvät aina yksilössä ja niiden kohtaaminen ja tutkiminen on yksilönoikeus, keskustelu voi auttaa, ne kuullaan ja nähdään kuvantaen itselle sanoin ja kuvin.

Rakkaudessa on oltava nöyrä kuulemaan toista. Pyyteetön rakkaus ei aseta ehtoja, sinun on tultava tällaiseksi, ennen kuin hyväksyn sinut, tultava lääkäriksi, puhuttava miellyttävästi ja kauniisti, jossa vilpittömyys häivytetään, ihmisoikeudet katoavat, välinpitämättömyys kukoistaa, silloin petetään, menetetään ja hylätään.

Raija

KOHTAAMISEN KIEMUROISSA

 

Minulla on ollut onni elämässä. Olen saanut elää varhaislapsuuden, jossa leikki on ollut pääosassa, vapaa leikki ja oikeus leikkiä toiselle vuosikymmenelle, mistä jäi leikkimisen kyky loppuelämään oppimisen perustaksi. Myös kyläyhteisö, jossa elin oli keskittynyt leikin ylläpitämiseen vahvasti toimeliaan opettajan siivittämänä. Kylää on tutkittu 50 vuotta erityisesti kulttuurisuojeluksen valossa. Sanoipa yksi kylän sanakielen tutkijoista, äidinkielen opettaja, että juurilta löytyy Antiikin Kreikan filosofian arvot.

Surullista on, ettei kaikilla lapsilla ole vapaan leikin oikeutta, opetusmetodit ja osaamisalueiden rajaaminen, kuten vain sanakieleen, liikuntaan tai vastaaviin, ovat vieneet leikkikykyjen kaventamiseen tältä osin, vaikka se on oleellisin oppimisen osista synnynnäisenä, harjoituksena kestäviin ajattelurakenteisiin ja suojaa mieltä ja tunteita ylikuormitukselta. Leikkinä harjoittelu tuo kyvyn kohdata sisäisiä tunteitaan ja mielikuvitustaan sekä itsen taholta tulevana, että toisten sekä toiminnallisuuden aivoissa, kyvyn nähdä ajatuksiaan mielikuvien liiallisilta syöksyiltä. Leikin ydinkyky synnyttää uutta sielun ominaisuutena, ehkä se on alkuun tunteiden voimasta syntyvää, aktivoitumista, tunteet olivat terminä ensin sielu, mutta luovuus tulee kuin syvemmältä tuntemattomasta, ilman aistimusten voimaa, aistimukset ovat kuin peilejä sen esiin tulemisessa.

Pääosin kasvatus ja opetus on suunnattu aistimuksiin, kuten kuulo, näkö ja kehosta havaitseminen. Syvin sielullinen ominaisuus on osittain kokemuksen summaa kaikista aistimuksistamme, ulkoisen havainnoimisesta, sitä vastaanottaen ja tuottaen alkaen äänistä ja liikkeestä, se on usein taiteenkin tulos, tuoden äärimmäisiä ulottuvuuksia ihmisyyden olemuksesta. Näitä mitataan tekojen ja kuvauksien kautta selittäen niiden alkuperää, kuten tunteiden taholta kateuden tulos, ahneus jmv. sielun ominaisuutena. Ongelmana on se, että ihmiskuvat nähdään vain hyvä/paha akselilla. Väitän, että sielu on enemmän. Siellä on uuden tuleminen, luovuus, mikä ei ole samaa kuin havaitsemisen ja havaintojen maailma, kokemukset ovat osa sitä, syväsielu on tiedostamattoman luovuutta, uuden syntymistä, leikin olevainen, jossa ei ole omien havaintojen painolastia määrittämässä. Sielun syvyydessä syntyy luovuus kuin tyhjästä, virtana, vapaana, ilman itsen tahtoa ja halua. Se ei ole ulkopuolelta tulevaa, se on suorastaan kuin luoja, maailmanvoima, josta syntyy ihmisyyteen maailmankuva näkemyksenä, jossa ainakin minulla sanakieli on vahvin ilmitulossaan. Kaikilla näin ei ole ja siksi on oltava armollinen, annettava tilaa oppimisväylille erilaisuuden tuomana ja tukena toisillemme.

Aina kuuteentoista ikävuoteen sain elää vapaata ja innostuksen tuomaa toiminnallista leikkiä sekä työtä, että viehättymistä elämän juuriin, vapaiden aistimusten iloa itsestä ja toisista.

Ensimmäisessä työpaikassani erikoinen episodi pysäytti ihmissuhteiden ongelmia, joista kohtaamisen piirteitä saattoi vain ihmetellä, kuinka törmäämme seiniin, etäännymme ja lähennymme toisiamme näkemysten erilaisuuden takia, mitä hyväksymme, mitä vastustamme. Olin töissä päiväkodissa 1976. Osan päivää olin keittiössä apuna ja osan hoitamassa lapsia. Olimme juuri avioliitosta eronneita, keittäjä ja minä, kumpikin omistamme. Vapaus oli valloittavaa, riemuitsimme ja nauroimme joskus ehkä yli äyräiden. Johtajana sattui olemaan autoritäärinen henkilö, joka oli tyylinsä vuoksi erakoitunut toimistoon vihaiseksi öykkäriksi ja kävi komentelemassa milloin mistäkin. Niinpä hän kerran ilmaantui keittiön ovelle ja ilmaisi ”Voitte vähentää tuota nauramista ja tehdä töitä”. Työmme sujui kyllä mutkattomasti ja työt tuli tehty tunnollisesti, hyvin ja aikataulussa. Mutta nauru oli liikaa sulkeutuneelle johtajalle.  

Kohtaamisen tekijöitä kannattaa tarkastella, mikä vaikuttaa itseen, keho, kieli, mieli, ja tunteet, nuo kehomaailman olemukset, miten vastustamme erilaista ja uutta sekä mennyttä vanhaa. Arvojen vaikutus ajattelun tasolla voi nostaa pintaan sellaista, mitä ei voi hyväksyä, tilanteet voivat estää rauhallista ja vastaanottavaista, hylkäys oman torjunnan kautta, kuin yhteisönormien puristuskin. Inhoamme ja ihailemme omien kokemusten ja arvojen risteytyksessä, kun mieli hallitsee, mutta voimme valita myös oppimisen polun, jossa erilaisuudesta iloitaan, kuin peilinä omalle todellisuudelle vastakkaisena ja/tai samanlaisena, mikä ei estä mieltä, eikä tarvitsekaan, mutta se voi uutena näkemyksenä auttaa irtautumaan mielen pakotteista. Monta kertaa kieli on muurina ymmärryksen syntymiseen. Jos ja kun vapaan leikin osuus jää varhaislapsuudesta pois kielikeskeisyyden voittokulkuna, minuus voi kehittyä toistavaksi, mitä tarvitaan jonkin verran muistin turvaamiseksi, luovuus voi estyä sielun tasolla, toistamme vain historiaa. Minuudet kehittyvät jokaisella erilaisiksi, jos annamme niille tilaa. Minuudet joko estävät ja/tai avaavat mielikuvien katselua vapaasti, ratkaisevaa on valta, annammeko luvan vapaudelle ja avoimuudelle.

Työ-, ja toimintarasitteet ohjaavat minuuden ehtoja, oikeudet, arvot, normit ja asenteet. Rehellisyys niin tunteiden vapaalle tulemiselle kuin itsetutkiskelulle sekä näiden näkemiseen todellisena ei ole itsestäänselvyys, me myös muutumme koko ajan. Vaikka mielen kokemukset ovat kaikille totta, niistä voi jäädä osa havaintojen loukkuun, osa piiloutuu näkymättömyyteen, projisoimme toisiin, siirrämme tunteita, tulkitsemme, osaa kokemuksista ei tavoita, unohdamme sekä psyyken puolustuksen liiallisena, että lukitsevana, muisti katoaa ja osaa ohjaa oppimisen metodit, tilanteiden ja mahdollisuuksien olemattomuus.

Syvätunteiden vaikutukset ovat vahvimpia vaikutukseltaan kohti vapautta, avoimuutta, aitoutta ja itseksi tulemista.

Kehollisten aistimusten esim. ahdistus kehonkielessä voi olla esteenä hyväksymiselle ja vastaanottokyvylle, kun avoimuus kiertää hyväksymättömyyden ja liiallisen pidättyväisyyden maastossa. Ahdistus on tarpeellista, mikä hienovaraisesti ilmoittaa ristiriidasta ihanteen ja realismin välissä, ja on vihje ongelmaratkaisun kutsuun, ja kuten pelkokin, se voi olla suoja, mutta liiallisena tuhoaa. Ahdistus on viesti siitä, että kokemuksessa on ristiriita, mikä kaipaa selvennystä suhteessa hyväksyntään, inhossa ja mielekkyydessä, mielen kutsussa valintaan, jonka yläpuolelle voi nousta antamatta mielen määrätä. Väkivalta voi tuoda väkivaltaa itsessään, jolloin ihminen tunkeutuu itseen ja toisiin väkivaltaisesti, jopa kiduttaen. Vapaa leikki laimentaa, avaa ja tuo oppimista käsitteiden kautta juuri tätä mielen ylivaltaa vastaan, mutta se ei vie pois mielen kokemuksia, vaan selventää kokemusta, avaa sitä. Kulttuuristen arvojen, sopimusten, vallan ja personallisuuksien kytkeytymät, joissa ihmiset alkavat varjella omaa asemaansa yhteisöllisissä valtarakenteissa rooliutuen, suojella liiallisesti omaa tilaansa ja rakentaa valtatasoja/taistelua, joissa puheoikeudet ja ilmaisuvapaudet mitataan, luodaan niille rajat, mitkä ei välttämättä suojele hyvää kehitystä, vaan voivat olla este siihen, kun vallalla manipuloidaan ja alistetaan muut oman tahdon alle. Pahimpina niistä on sulkeutuminen ja salaaminen vallan suojaamiseksi. Sinällään mieli on sulkeutuva ja avautuva, ja sovitut normit sekä estäviä, että kehittäviä. Häpeä saattaa tulla kuin suojakuoreksi valheelle väärien tekojen vuoksi, ylpeyden esiaste vallan ottamisessa, alistamisessa elämän nujertaja ja tuhoaja.

Hannu Lauerma, psykiatrian professori, sanoi viimeisessä Perjantai -tv-ohjelmassa pahuudesta, ”persoonallinen pahuus on erittäin harvinaista, laumassa se tiivistyy”. Laumaan liittymiset vahvistavat ihmisen pahuutta, jossa yhteisövoimalla alistetaan joitain tai jotakin. Kulttuurimme on kehittynyt yksilön syyllistämiseen persoonallisen pahan ja hyvän kytkeytymässä ja on suurin syrjinnän muoto pahuudessa, joukkovoima. Kun yksilön syyllistämiseen oppinut yhteisö joutuu jonkun yksilön ilmiannossa vastuuseen teoistaan, mikä on vahvin häpeän ja syyllisyyden synnyttäjistä, lauma ajautuu regressioon, eli taantumaan, jonka voimalla syntyy biologinen, psyykkisen puolustuksen aiheuttama mielivalta, jossa sille kehitetään mieli-, ja uhkakuvien kautta joukkohyökkäys yksilön tuhoamiseksi, syrjitään, suljetaan ulkopuolelle, estetään toimintaa ja ilmaisuoikeutta.

Kohtaamisessa tulee esiin eri tasot ja tilanteet, tunne-, mieli-, keho-, kieli- ja yhteisönormien oikeudet, vallan sinetöinti sulkien mielen oikeudet tai itseilmaisun, sananvapauden, toiminnan oikeudet ja ylipäätänsä ihmisyyden oikeudet.

Ihmisen elämänkaarta selittää ja ilmentää erilaiset tapahtumat, jotka näkyvät käyttäytymisissä jaksoina, opimme kokemuksistamme ja ehkä muutamme suuntaa kohti parempaa, joskus alamme toistaa typerästi. Pahan rikoksen jälkeen, jossa raiskauksessa oli viety itsemääräytymiseni, rikottu henkistä ja fyysistä minuuttani rajusti, kajottu koskemattomuuteeni, olin vuosia tämän jälkeen erittäin vahvasti koskemisen suhteen kriittinen. Näin lapsen reiden sivelyssä seksuaalisuutta, vapisin viikon, kun olin hermostuksissani läpsäissyt lastani takapuoleen, sen yhden ainoan kerran, ja vieläkin häpeän ja koen syyllisyyttä siitä. No, tämäkin muuttui onneksi opiksi, osasin myöhemmin arvioida tarkkaan sen, mikä on lasten oikeutta koskemattomuudessa.

Yhteisövallan vaikutus kohtaamisiin on merkittävä, johtajuuden vaatimukset ohjaavina, jotka mielen kautta rakentavat sellaista pahuutta ja/tai hyvyyttä, mitkä joko rakentavat hyvää tai tuhoavat. Merkittävää on yksilöllisyydessä huomata, että ajattelun suunnatessa ulospäin, menemme enemmän kohti kehollisuutta, kun taas suunnatessa kohti sisäisyyttä, tunteita ja kokemuksia, löydämme nk. jumalallisuuden, sen, mikä pääsääntöisesti johtaa ihmisten kohtaamisissa valintoja, hylkäyksiä ja hyväksyntää, mikä voi olla kehon vankilaa, sisäisen kautta tutkien itseämme ja tunnistaen tunteitamme voimme päästä kohti vapautumisen tietä.

Raija

 

ANTEEKSIANNON VAIKEUS JA HYVÄÄN PYRKIMINEN

 

 

 

Tuhannet viisaat ovat pohtineet ihmisen hyvyyttä ja pahuutta, niin minäkin. Pohdin tekojen vaikutusta enimmäkseen mielen muuttumisena, kuinka se muuttuu eri toimista ja kohtelusta, vaikuttaa sekä tietoiseen, tiedostamattomaan että käyttäytymiseen. Oppimisen näkökulmasta hyveet ovat tavoitteita, joihin pyritään. Pääosin pahuutta ja hyvyyttä pohditaan ihmisen luonteena, ei niinkään tekojen kautta. Ei ole aina helppoa antaa anteeksi, joskus jopa mahdotonta. Jos ja kun ihminen menettää usein mielenterveyttään toisten tai itsensä kaltoin kohtelun vuoksi, usko ja toivo elämään hiipuu ja ihmisen voimat loppuu.

Hyve-etiikkaan ja moraaliin voi löytää viisaiden pohdintaa googlettamalla. 

Katsoin joku aika sitten tv-sarjan ”Ihon alle”, jossa lääkkeiden vaikutuksesta psykoottiseen tilaan joutunut äiti ajaa autolla mereen tarkoituksenaan saada kaikki kuolemaan ja hän on joutunut psykoosiin myös äkillisten rankkojen menetysten vuoksi, asioiden, mitkä ovat tuoneet hänelle onnellisuutta. Niinpä hän taantuessaan lapsen tasolle, alkaa kaivata äitiään ja toivoo pääsevänsä äidin luokse taivaaseen. Ihmisen mielessä sekä todelliset tapahtumat että pelot ja toiveet hyvinä ja pahoina tekoina voivat muuttaa mielen ja ajatukset.  

Nuoruudessa eräs koulupoika ilkkui minua ilkeästi. Kylällä vallitsi vahva moralistinen suhde seksuaalisuuteen ja naisia tuomittiin herkästi. Niinpä tämä poika oli kokenut vahvasti, että olen katsonut hänen jalkoväliinsä ja nykysanoin olisin syyllistynyt insestiin. Hän oli kokenut katseeni seksuaalisena ja se oli hänelle todellista, joten hän uskoi, että se oli myös minun kokemuksessani todellista, että olisin myös ajatellut ja tuntenut niin, eikä hän uskonut, ettei minun kokemukseni ollut sitä, vaan asenteellisesti levitti sanaa poikia viettelevänä. Jokaisen kokemus on totta kokijalleen ja sille ei voi mitään, koska olemme ihmisiä, ja toisen kokemuksen muuttaminen omien mukaiseksi muuttaa totuutta ja tulkinnat ovat vaarallisia. Niihin voi vaikuttaa, jos pyrkii hyvään. Puheina ja ajatuksina ne vievät valheellista tietoa eteenpäin. Kun romahdin pahan rikoksen jälkeen, mielenterveyteni murtui, ihmiset alkoivat toimia selkäni takana, eikä minun mielipiteitäni kuunneltu. Kohtaan sitä yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen niin kuin moni muukin mielenterveyteen liittyvän ennakkoluulon vuoksi.

Olin nuorena herkkä masentumaan pahan rikoksen jälkeen ja häpeä oli juurtunut kehooni vahvana, en pystynyt katsomaan silmiin, vaan nopeasti loin katseeni alas. Häpeä on mielentila, joka erityisesti kiinnittyy kehoon, kuljin pää alas painuneena. Pojan häpäisyn jälkeen näin unen, kuinka kuljin heinäpellolla, ja viettelin miestä. Unessa kateellinen tyttökaverini ilmaantui todistamaan, että olen huora. Pahojen vainojen ja asenteiden seurauksena ihminen voi alkaa sekoittaa unia ja todellisuutta. Onneksi olin saanut hyveiden suhteen ohjeistuksen, ettei vietteleminen ole oikein ja uni ei sekoittanut mieltäni, tiesin etten ole viettelijä. Psykoosissa ihminen voi tehdä tekoja, jotka eivät ole tietoisia, mutta ulkoisesti havaittuna saattaa näyttää sitä, että vahvistunut kehonkieli puhuu haluista, vaikka se on pelon aiheuttamaa. Siksi ulkopuolisten havaitsemiset voivat tuoda valheellisen kuvan. Toisen kokemusta ja tunteita ei toinen voi tietää.

Vielä viidenkymmenen vuoden iässä pahojen vastoinkäymisten aikana pääni painui alas, ja häpeä nousi sekä vaikutti kehooni käyttäytymisessä. Niinpä naapuri kerran sanoi yhden masennuksen jakson ajan jälkeen, kun kohtasimme kävelylenkillä- ”Oi kuinka ihana on nähdä, että olet nostanut pääsi ja katseesi ylös. Luulin pitkään, että sinä romahdat ja murrut kokonaan taakkasi alle”.

Monet hyveitä ja hyviä tapojakin julistavat voivat olla ilkeitä ja tehdä pahaa kertomuksistaan huolimatta, eivät huomioi toisia, puhuvat vastoin totuutta, puheet ja teot ovat toisia. Näitä on yllättävän paljon ihmisissä. Onneksi on myös niitä, jotka osaavat kunnioituksen ja huomioimisen.

Hierarkkisia käytänteitä ja toimintoja syntyy sekä yhteisön sovituissa valtarakenteissa, arvojen toteutuksessa ja oppimisprosessissa, missä hyveestä tulee tavoite, johon pyritään. Valitettavasti hyveitä julistavat yhteisöt, ihmiset ja toimintatavat eivät automaattisesti tule teoiksi. Muutamia vuosia sitten tehtiin tutkimus kiusaamisesta. Koulut ja kirkko johti tilastoissa, vaikka juuri heillä on moraaliset tavoitteet korkealla.

Vaikeimpia ovat kaksoispersoonallisuudet. Jos ja kun jaottelemme ihmisiä hyviin ja pahoihin, uskomme herkästi hyveitä esittävää ja tarinoita kertovaa, sekoitamme omia kokemuksiamme, joita olemme arvottaneet käytänteissä, emme usko pahaa hyviä kertovasta ja uskomme pahaa aliarvostetusta. Emme huomaa, kuinka pidämme yllä asenteita ja huonoa kohtelua, nostamme traumoja pintaan omilla syytöksillä ja halventamalla, moralisoimalla, sinä teet väärin ja syyllistetty ei pääse traumastaan irti vaan häpeä nousee aina uudelleen pintaan. Vastuu mielenterveystä on yhteinen. Voimme katsoa vuorovaikutusta eri tasoilta. Hyvä vuorovaikutus on ilmaisuvapautta, jossa on lupa vaikuttua, kunnioitus on pääsääntöistä, vaikka käytös voi hieman joskus repsahtaakin, emme ole täydellisiä kukaan, ja jos kokemus tuo esiin ahdistusta ja syyllisyyttä sekä itse tehtyinä tekoina ja/tai toisten syytöksinä, se laadusta riippuen tuo erilaisia ilmaisuongelmia aggressioina ja tekoina. Toisella tasolla käymme vain valtataistelua.

Raija

 

Aristoteleen perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä sen sijaan, että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Nikomakhoksen etiikka painottaa eettisen käyttäytymisen asiayhteyttä: teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta ja tekevät yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.

OUTOA KÄYTTÄYTYMISTÄ

 

Olen toivonut ja uskonut, että ihmisen kärsimystä voisi vähentää, koska sillä on paljon elämää tuhoavaa voimaa ja turhaa kärsimystä, sillä monia asioita voi helpottaa, jos ymmärtää syitä ja seurauksia. Valitettavan usein vihan jäljet jäävät pyörimään ihmissuhteisiin, eikä niitä selvitetä ja syntipukkeja synnytetään kuin sieniä sateella, niin perheyhteisöissä, harrastuksissa kuin työpaikoillakin, nykyään somessa. Joku laitetaan syntipukiksi omille kokemuksille; nk. projisoiminen, heijastaminen toiseen. Omien traumojen käsittelemättömyys, kieltäminen ja torjuminen tuo turhaa kärsimystä, jota ei pitäisi kutsua luonnolliseksi ja elämään kuuluvaksi, hyväksymällä se niin että kärsimys on kuin ihailua, kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat, jolla oikeutetaan pahat teot. Tulemalla tietoiseksi näistä kärsimyksistä, vähennämme pahojakin ongelmia ihmissuhteissa, suojelemme ihmisiä niin perheissä kuin muissakin suhteissa.

”minä kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” on tunnettu lause, jossa usko vie vastuuttomuuteen omista teoista uskoen tekoja Jumalan teoiksi, kun pitäisi ottaa vastuu ja selvittää asia. Vastuun ottamattomuus johtaa usein vallan ottoon ja ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, jossa luodaan uusia totuuksia, sisäistä kokemusta ei tutkita.

Yksi jo edesmennyt tyttöystäväni kuljetti omaa traumaansa pitkään kykenemättä käsittelemään sitä, tiedostamatta. (olen sekoittanut roolit tunnistamattomuuden vuoksi). Trauma syntyi nuoruuden herkässä vaiheessa ensirakastumisen hetkellä. 1960 luvulla, jolloin itsekin olin nuori, vanhemmat, opettajat ja naapuritkin syynäsivät erityisen tarkkaan nuorten menoja, erityisesti seurustelua, peläten nuorten menettävän mahdollisuuksia tulevaisuudessa tai raskauden pelossa, mutta myös asenteet seksuaalisuuteen oli kovin nurjat, epäiltiin herkästi, että seksiä harrastettiin. Ystäväni ja hänen poikakaverinsa olivat kirjeenvaihdossa ihastumisen jälkeen. Isä oli kuitenkin lukenut tyttärensä kirjeen, nimetään hänet, vaikka Katriksi. Salasuhde paljastui ja aiheutti valtavat riidat vanhempien ja Katrin välillä, kirjesuhde päättyi häpeään.

Katri pakeni kodistaan toiselle puolelle Suomea ja rakastui uudelleen, meni naimisiin ja unohti kokemuksensa ja ”itsenäistyi” vauhdilla, teki pääosin asioita vastoin vanhempiensa arvoja ja toiveita. Unohdettu loukkaus näkyi ihmissuhteissa. Hänellä ilmeni vihaa miehiä kohtaan, naureskelua ja pilkkaa, mitä hän ei näyttänyt ymmärtävän. Perheeseen syntyi poika. Nuoruusiässä pojalla alkoi ilmetä huolestuttavaa käytöstä, isä epäili poikaa huumeiden käytöstä, tutki tavaroita ilman pojan lupaa. Katrilla oli käsittelemättä oma trauma, ja hän syöksyikin miehensä kimppuun, kutsui perheen koolle ja ilmoitti pojalle, kuinka hirveä isä hänellä on, kun on tutkinut tavaroita. Tapahtui trauman ylösnousu, paljastus, mikä ei ollut tietoinen, vaan ahdistuksen tuottama. Raamatussa puhutaan näyistä ja ilmestyksistä, psykologiassa trauman muistiin noususta.

Asia sai ikävän lopputuloksen. Poika lähti ovet paukkuen kotoa, katkaisi välit vanhempiinsa ja syytti isää rikoksesta, äitiä isän syyttämisestä ja taakaksi jäi syyllisyys sekä häpeä, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään.

Pojan suhde vanhempiin rakoili, oli vihaa ja lähestymistä, ihailua ja syrjintää molempia vanhempia kohtaan. Mieli alkoi oirehtia, itsemurhayrityksiä ja poukkoilua eri asioihin ja riitoja ystävyyssuhteissa ilmeni vähän väliä, eikä hän kyennyt rakentamaan pitkäaikaisia suhteita.

Katrin psyykkisessä prosessissa voi nähdä ilmiön, jossa mieli oli niin suuressa ristiriidassa, ettei hän kyennyt sitä ratkaisemaan. Hänen minuudessaan oli sekä yliminä että lapsi, mutta koska nuoruuden trauma oli syntynyt tunnetilassa, mitä hän ei nuoruudessa osannut käsitellä, se tuli takaisin samanlaisena, tunnistamattomana voimana. Niinpä hän oli syyttelevän yliminän roolissa vanhemmiltaan saaneena tapana ja syöksyi miehensä kimppuun ja puolusti samalla itseään lapsen roolissa, puolustaen poikaansa. Persoonallisuudessa tapahtuu samaistumista sekä rankaisevaan vanhempaan, että puolustautuvaan lapseen ja ristiriita on valmis, ennen kuin järkiminä ymmärtää asian.

Asiat eivät ole useinkaan selkeitä, eikä niitä voi psykologisoida kaikkiin tapauksiin. Joskus joku voi olla ilkeä tai törkeä ja siihen vahva suuttuminen on luonnollista. Käyttäytymistä on opittuina tapoina, ohjattuina normeina, arvoina, joissa ei aina ole opittu käsittelemään asioita, tunteita pidetään hömppänä. Toisen joku teko tai ilmaisu voi nostaa pintaan oman trauman, mitä ei ole muistanut tai tiedostanut, ja yhtäkkiä työpaikalla on hirveä riita jostakin asiasta, mikä muistuttaa omaa kokemusta.

Asioiden käsittelyinä ja tunne-elämää ymmärtämällä voimme edesauttaa ihmistä elämässään, opitaan, ymmärrys lisääntyy, myötäeläminen itseä ja toista kohtaa vahvistuu ja eritoten yksilö voi iloita itsestä. Mielenterveysongelmat vähenevät rutkasti, viha lientyy, emmekä ryhdy tuomareiksi ja arvostelijoiksi toisten mielipiteisiin ja käyttäytymisiin.

Raija

 

 

ERHEITÄ KÄYTÄNTEISSÄ

 

Elämä on usein toisenlaista kuin opetuksen tavoitteet ja filosofiat kertovat. Vaikka ne ovat tärkeitä arvolataajia ja henkisen kasvun siemeniä, ei silti sovi unohtaa sitä, mitä konkretiassa käytännön arjessa tapahtuu, sillä se vaikuttaa kuitenkin kaikkein eniten, todellisuudet, joissa elämme, sekä yksilön että ympäristön todellisuus.

Liian usein minusta tuntuu ja koen, ettei todellisuuttani huomioida, asiaani ei kuulla, ei niitä perustarpeita, joita ihmisyyden toteutuminen vaatisi, se on jotain mitä ei yleisesti koeta. Yleistettävyys on tieteen filosofian perimmäisiä paradigmoja ja siksi kai ihmiset, jotka eivät ole yleisten mahdollisuuksien piirissä, usein jäävät juuri kokemuksineen ulkopuolelle. Sanakieli ja kuvaukset ovat liian usein yleistyksien alaisia ja siitä käytännön toteutuksia, kieli ei yhdistä. Vaikka olen pyrkinyt lukemaan kaikenlaisia ihmisyyteen liittyviä teoksia, opiskellut ihmisyyden olemuksen olennaisia puolia oikeutenaan tulla ihmiseksi, olen jäänyt ulkopuolelle, sen mielivallan alla, mikä yleisesti mielikuvakuljetuksina säätelee ihmisten valintoja, hyläten ja/tai hyväksyen. Sitä kysyn joka päivä, miksi juuri ne ihmisyyden kasvun elementit, jotka tunnustetaan korkealla tasolla ihmisyyden perustaksi kasvaa ja oppia, on pyritty estämään monin keinoin.

Niin uskontojen, arvofilosofioiden kuin ihmistieteidenkin osalta, se yleisyys, jossa valtaa käytetään alistamalla ja tottelevaisuutta vaatien henkilöiden suhteen joukkovallan avulla yksilöiden ohjaamina, ei tavoita perustetta ihmisyyden mahdollisuudesta tulla ihmiseksi, perustana ei ole tieto vaan valta ihmisten taholta. Ymmärrän hyvin etäännyttämisen tarpeen itsen tutkiskeluun ja ajatustensa arvioimiseen, sekä moninaisten toimintojen ruokkivat vaikutukset havaitsemisen kehittämiseksi, mutta sen ei tulisi viedä yksilön oikeuksia itsemääräytymiseen. Käytännössä oikeus itsemääräämiseeni riistettiin ja se vei tuhoon mielen. Vain 30 vuoden iässä sain kokea ”dementian”, kuten sitä yksi tutkija nimesi. Se sai minut etsimään syytä ja tietoa ongelmaan, jossa minuus kuolee muistin ja minuuden kadotessa ja ympäristön vallan alle joutuminen riistää häpäisten oikeudet olla ihminen. Kun minuuteeni olin lapsuudessa saanut vakaan pohjan itseilmaisuvapauteen, se suljettiin ja aggressiot syvästä ihmisloukkauksesta nousi tuhoamaan mielen, nostaen aistimukset yliaktivaatioon ja aistihajoamiseen. Surullisinta on se, että juuri se tieto, mitä olen jälkeenpäin oppinut tieteen ja uskontojen valossa, korkeilta asiantuntijoilta, mitätöidään typeränä, populismi jyllää.

Pääosin elämässäni olen tehnyt ja toiminut kuten muutkin. Se mitä olen saanut oppimisen oikeudeksi, on kuitenkin tullut enemmän ulkopuolelta ja on tuonut enemmän oppimattomuutta, jopa räikeästi, en oppinut vieraita kieliä, koska kauhusta syntynyt aistihajoaminen esti havaitsemista. Vaikka motivaationi oppimiseen oli ja on ollut aina minulla vahva, se ei ole tuonut todellista oppimista, koska en ole saanut tuoda esiin todellisuuttani ja kiinnostustani, ihmiskäsitykset ovat estäneet muita vastaanottamasta sitä, mikä on tiedon ja tietoisuuden erilaisuutta. Kauan sitten luin Timo Airaksisen kirjan halun ja tahdon filosofiasta ja tässäkin törmäsin siihen, ettei siinä eritelty ihmisen halua ja tahtoa sisäisestä motivaatiosta käsin, vaan enemmän kehoaistimusten kautta, ja mikä ulkoisesti havaitaan, ja mikä on luonnontieteen havaintomenetelmiä. Yksilön kehityksestä itsemääräytymisenä on paljon tietoa, syväpsykologiaan kuuluvassa psykoanalyysissä. Pääosin monissa näkemyksissä ei oteta huomioon sitä todellisuutta, missä ihminen elää, tekoja, jotka kohdistuvat ihmiseen ulkopuolelta tulleena.

Niinpä minun oli raivattava tieni etsimään itseäni ja mielen toimintaehtoja työnohjaaja koulutuksessa ja työssä näkyvistä ongelmista havahtuneena, työssä, jossa juuri ihmisyyden kehittymisen mahdollisuuksia luotiin ammattiosaamisena. Vastusteluista huolimatta kuljin omaa tietäni, kiinnostukseni mielen toimintaan tuli juuri tarpeestani, koska se ei saanut toimia yhteisövallan vaatiessa muuta. Esim. psyyken hoidoissa traumassani ilmeni koko ajan ongelma, mitä ei huomioitu eikä kuultu, kuinka olin pahassa masennuksessa lähes 50 vuotta, minkä juuret olivat itsemääräämisoikeuden riistossa ulkoisten toimijoiden vaatimuksesta. Tällöin etsittiin syitä tunnekehityksestä, vaikka persoonallisuus tunteineen ei saanut olla olemassa, eikä persoonallisuus kehittynyt, oli vain kehoruumis ilman sisäistä minuutta. Ulkopuolelta havainnointi tuotti käsityksen, että yliaktivaatiossa oleva kehoaistimus oli tahdon ja halun ilmituloa, vaikka se oli psyykkistä puolustusta, huutoa, antakaa minun itseni myös toimia, itsemääräytyä.

Kun keskityttiin minuuden ongelmiin, uskottiin vapaaseen valintaan syinä ongelmissa, eikä kysytty tai huomioitu, mitä elämääni tunkeutuminen ulkopuolelta aiheutti, että tunteista kyseleminen oli turhaa, koska tunteita ei syntynyt, kauhu vei aistimukset hajoamiseen. Itseä ei saanut olla, eikä itsemääräytymistä, jos yritti, seurauksena oli julmat rankaisut, ei myöskään psyyke voinut kehittyä. Kun jätin kaiken taakseni ja ryhdyin vain tutkimaan itseäni, mielen toimintaehtoja sekä tunteiden tulemista, kuinka ihmeellistä minun olikaan kokea se, että saattoi synnyttää omia ajatuskuvia, kun oli harjoiteltu psyyke työkuntoon ja vapauduttu pakkopaidasta, kuinka tunteet alkoivat toimia. Ensin se vaati työstä lähtemisen, taiteen avulla avaamisen takaisin lapsuuden kykyyn leikkiä ja mikä ihmeellisintä, sanakielellinen kyky itseilmaisuun vahvistui runsaasti.

Yksi merkittävä huomio, kun kuuntelemme ihmisiä, on nk. vastakkaisilmiö persoonallisuudessa, yksilö näkee suhteettomasti vastakkaisen ilmiön toisessa mitä on oma todellisuus, yksikin virhe tai vastaisuus toisessa ja lausunto on ”aina se on sellainen”. Politiikassa näkee usein, kuinka puhutaan tavoitteissa aivan muuta kuin käytännössä toteutetaan.

Kokemukseni on kyseenalaistanut auttamisen filosofiaa, koska se auttoi enemmän valtaan auttajia ja uskon, että monella on näitä kokemuksia. Kun ihmiskäsitykset pohjaavat vain psykiatriaan, se on jo sen historian tutkimuksen valossa väkivaltaa ja alistamista, yksilöllä ei ole oikeuksia itsemääräytymiseen ja kuinka se juuri näistä tiedon kehityksistä rakentuu moralismiin hyvä ja paha akselin ympärille uskontojen kautta. Miksi juuri ne tärkeät asiat, joita arvostin, estettiin, jossa ihmisyys voi kehittyä, perusoikeudet esim. Maslowin teorian mukaan, alla määritelmä? Ihmiset ovat erilaisissa toiminnan ja kehityksen sykleissä, joskus tehdään pelkkää toimintaa, joskus luetaan, kuunnellaan ja puhutaan, asian tutkiminen vaatii osaamista, että voidaan nähdä se, mitä perustarpeita puuttuu. Syyt eivät löydy ainoastaan ihmisen persoonallisuudesta.

Ideologiat kulkevat ihmisten mielissä ja vaikuttavat valintoihin absurdisti, tieto ei ole jäsentynyt, eikä tietoisuuden ja tiedostamattoman vaikutukset tule ymmärretyiksi. Ihmisyyteen kasvamisen ja oppimisen oikeudet ovat ihmisoikeutta, mikä kuuluu kaikille.

Raija

1.     Fysiologiset tarpeet (ruoka, juoma, uni, lisääntyminen)

2.    Turvallisuuteen liittyvät tarpeet (suojautuminen luonnonkatastrofeilta, sodalta, väkivallalta ja taloudelliselta turvattomuudelta)

3.    Sosiaaliset tarpeet (rakkaus, ystävyys, perhe, yhteenkuuluvuus)

4.    Arvostuksen tarpeet (itseluottamus, toisilta saatava arvostus, arvokkuuden kokemus)

5.    Itsensä toteuttamisen tarpeet (oman tarkoituksen löytäminen ja täyttäminen)

6.    Itsensä ylittäminen, self-transcendence (henkisyys, hengellisyys, altruismi, taide, yhteys johonkin itseä suurempaan)

 

 

 

 

PAHAA ANALYSOIMASSA

 

 

En mielelläni käytä paha tai hyvä sanaa. Ne ovat liian suppeita käsitteinä, eivätkä kerro syitä ja seurauksia, eivät näe kokonaisuutta ja ovat pahimmillaan vain leimakirveitä ja/tai parhaimmillaan ylistyslaulua, joissa voidaan myös paeta totuutta ylimielisyyteen ja/tai alistua manalan puuhiin. Mutta kyllä, nimeän pahaksi murhat, sodat, ihmiselämän tuhoamisen, luonnon hävittämisen, väkivallan ja pidän hyvänä kärsimyksen vähentämistä, ihmisyyden mahdollistamista. Maailma vain näyttää minun silmissäni siltä, että olemme tuhonneet enemmän kuin rakentaneet, kärsimystä on kasaantunut toisille enemmän ja toisille vähemmän ja puhun pääsääntöisesti sosiaalisista ongelmista, enkä halua verrata niitä muihin kärsimyksiin. Sosiaaliset ohitetaan kevyesti moralismin turvin, mikä on vallan ongelmaa. Pahuutta on, hyvyyttä on, hyvästä voi koitua pahaa, mutta pahasta ei voi koitua hyvää. Nyt Venäjän teot osoittavat vain valtaan pyrkimystä sosialismin keinoin, mikä ei perustu tutkittuun tietoon, vaan on kansan alistamista vallanpitäjien sokeisiin näkemyksiin, uskomista ja tottelua diktatuurissa ja vapauden menetyksen yksilönä. Yhtä lailla pidän vaarallisena riistokapitalismia, mikä ei tarkoita markkinataloutta, vaan missä palvotaan rahaa ja luodaan niin suurta taloudellista epätasa-arvoa, myös arvoja, jotka ovat tuhoavia ja luovat suuria ongelmia.  

En pidä itsestään selvänä epätasa-arvon syntymää ja kysymystä, mutta pidän vaarallisena mielen ehdoilla toimintaa ja/tai mielen ja tunteiden kieltämistä, mikä tuo vielä vaikeampia ongelmia, kehoaistimusten ylivaltaa mielen kautta. Viattomat uhrataan vallan väärinkäytössä ja keinoja on monia, hierarkkinen valta, narratiivit, oikeudet jne. Hämmästyin todella paljon, kun luin, että oikeustieteessä hallitseva ihmiskäsitys tulee sosiologiasta, ja psykologia jää sivuun, juuri tiedot niistä vääristyneistä tunteista, pakotetuista, tietoisista ja tiedostamattomista, jotka tuhoavat ihmistä.

Myytit kertovat usein jotain muuta kuin totuus on. Viattomuus ja rehellisyys voi olla järjettömästi julmaa kohtelua tuovaa, ikään kuin kulttuuri olisi ehdollistettu valheeseen, eikä ihminen kestäisi avoimuutta, kun kokemus on pelon alaista ja kauneus näyttää vapaalta aistimukselta, syvintä tunnekokemusta, mutta lapsiminän mielestä nousee epävarmuus pintaan. (ymmärrän kyllä, että tarvitsemme ikään kuin naamion, jossa on suoja ja inhimillisyys, ettei kohtelu mene rumaksi, mutta nyt tarkoitan todella sellaista syvintä, jonka näkeminen tekee ihmisen heikoksi ja saa hyökkäämään, ilman että nähty tekisi ja/tai sanoisi mitään ilkeää, normit eivät ole tukena) Minuuteen tarvitaan turvallisuuden ja luottamuksen syntymiseen nähden olemukset kehossa, kielessä, mielessä ja tunteissa vapautena, oleminen ihmisyyden oikeudessa oppia ja kasvaa ihmisenä, tietoisuus ja tunneoikeudet kokemuksestaan. Se on valmiina ihmisessä synnynnäisenä, leikin ja itseilmaisun oikeus rakenteellisena pysyvyytenä ja uuden syntymänä, jatkuen koko elämän.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut kolme merkittävää kirjaa, jotka ovat todistaneet minulle sitä, miten olen maailman nähnyt, enkä ole kauas eksynyt.

Yuval Noah Harari, historian tutkija, Ihmisen lyhyt historia, kulttuurien ja yhteiskuntien kehityksestä. Trauman monet kasvot, toimittaneet Soili Haaramo ja Kirsti Palonen, psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena, peilauksen ja väkivallan tuomia ongelmia psyykessä. Timo Purjo, Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä, Viktor Franklin ajattelu, tässä viimeisessä erityisen kiinnostavaa oli henkisen kehityksen erot mielen valtaan nähden. Opiskeluihini kuului perehtyminen sosiologi Erving Goffmanin teoriaan, hän on luonut nk. näyttämöteorian, jossa yhteisöllisyydessä eletään näyttelijöinä, pelataan rooleja, mikä on todistunut koko elämäni ajan valtailmiönä.

Hararin kirjassa tuodaan esiin yhteisössä tiedon välittyminen, se on juoruamista, mielikuvat kulkevat asenteineen ja uskomuksineen, joiden perusteella luodaan päätökset, sopimukset ja toiminta. Tämä on todistunut kaikissa yhteisöissä, joissa olen ollut, totuutta on hyvin vähän, hyvää havainnointia. Psykiatri/työnohjaaja opettajani sanoikin kerran, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa ja vain erittäin harva havaitsee hyvin. Luulen, että havaitsemisessa on osaamisen ja aiheen suhteen suuria eroja, joku on tarkka jossakin, ja jossakin aivan ulalla.

Miten sitten saisimme vähennettyä harhoissa kulkemista? Kirjassa Trauman monet kasvot kuvataan hyvin sitä mielen ongelmaa, missä heijastamme vain toisiimme kokemuksia ja tuomme niihin ikään kuin uusia kokemuksia, mitkä eivät välttämättä ole enää omaa henkilökohtaisesti koettua kokemusta, vaan voidaan tulkita siksi. Opetukset vievät lohkoutumiseen eri aivojen osissa, eikä tunnisteta esim. tunteita, se on opetusmetodien tuomaa, ei aina kovan kohtelun, mitä kirja suurimmaksi osaksi valottaa. Hyväksyn mielen luonnollisen suojautumisen, jossa ihminen luo kauniimpaa tarinaa säilyttääkseen totuuden ja itseyden, valheeksi luoden toisten taholta se tuhoaa, joskus se uuden tarinan luominen on jopa pelastus, ettei psyyke tuhoa itsen toimintakykyä. Itselleni kävi juuri niin, että oma mieli kaunisti, mutta yhteisö häpäisi sen, koska eivät saaneet itse määritellä mikä on oikein.

Yhteisövallan väärinkäytössä syntyneet oireet usein luokitellaan ja diagnosoidaan yksilölliseksi, esim.  puhumattomuudeksi, vaikka yhteisöissä ei olisi puheoikeutta, missä oire yksilössä ilmenee välttelynä, pakkoajatuksina, fysiologisena ylivireytenä, nk. identiteettihäiriö; assosiatiivinen traumaperäisyys ja eri asiana on taas primääri dissosiaatio oire, jossa mieli on lohkoutunut, erillistynyt ulkoisen pakon ja/tai sisäisen voimasta. Tällöin esim. uskonto voi viedä lohkoutumisen kautta sellaiseen uskoon, mikä tosiasiassa tuhoaa ihmisen henkistä kehitystä, kun yhteys tunnekeskukseen katkeaa, ja hierarkkisessa vallankäytössä yhteisön vuorovaikutuksen kumartamisen tuoma ongelma vie liikaa ajattelua etuaivolohkolle. Kasvatuksessa ja opetuksessa on huomioitava dynaamiset vaikutukset aivotyöskentelytaidon vakauttamiseksi rakenteellisena ja vuorovaikutteisena, mantelitumakkeen toiminta ja kykynä hallita yllykkeitä, fysiologista voimaa ja valtaa yliaktivaationa. Joku sanoi juuri, että pelkoja ja mieltä ei tule hallita itsessä. Tämä voi johtaa juuri kaltoinkohtelussa ja tapahtuukin niin, että mieli puskee aivot yliaktivaatioon, eikä ihminen kykene ajatteluun, jäsentämiseen ja kokemustensa erittelyyn, kansankielellä kokemukset ovat yhtä mössöä. Tällöin oppimiskyky ja muisti voi kadota, minkä jouduin kokemaan. Olin kuitenkin oppimisintoinen, motivaatiota ei puuttunut, mikä tuli varhaislapsuudesta tarpeeksi vahvan leikkikykyisyyden myötä, mutta syrjintä aiheutti sen, etten saanut olla vuorovaikutuksessa ja mieli vain synnytti yhä enemmän pelkoa ja muistihäiriöitä, mitä ei enää voinut hallita. Uskoni vuorovaikutukseen on horjunut, aina tulee vastaan moralismi, jolla yritetään alistaa omiin käsityksiin hyvästä, ja ongelman ydin on valta, vaaditaan olemaan tietynlainen, omien näkemysten. Tämä tulee mielestäni enemmän oppimisen yliarvostamisesta ja on koulutuksen tuoma ongelma Suomessa, halutaan olla aina opettaja.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävä leikkiaika lapsuudessa turvaa kehitystä niin, että rakenteellinen ominaisuus aivotyöskentelyyn antaa ajattelulle mahdollisuuden kohdata tunteita ja erilaisia ajatuksia. Franklin ajattelun kautta pääsee hyvin löytämään omaa henkistä kasvuaan mielen viidakossa.

Nykyään suositaan paljon ryhmäterapioita ja ne voi olla tukena itsen ymmärtämiseksi, tunteidensa tunnistamisessa ja sanoittamisessa, muistin vahvistamisena. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan auta, jos ihminen ei pääse sisälle todellisiin tunteisiin, vaan ne ovat päälle liimattua näkemystä, kollektiivista tunnetta ja tietoisuutta tuoden peilausongelman. Siksi olen sitä mieltä, että tunnemekanismien ja tunnekokemusten kuvaaminen ja opettelu jäsentelyineen pitäisi kuulua perusopetukseen syväoppimista myöden, että ihminen oppisi näkemään itseään.

Roolit hierarkkisissa valtarakenteissa on pahimpia syrjintään vieviä teitä, jotka eriarvoisuuden myötä kehittävät valtataistelua, tuomitsemista ja myös hyväksyntää. Kunnioitettuja kumarretaan, aliarvostetuille pyllistetään. Peilauksen ongelma tulee siitä, että tulkitaan toista ja se on vallan käyttöä. Parempi olisi kuunnella kaikkia, käyttää sitä mikä on luonnollista, korvat kuulemiseen, silmät näkemiseen, huomioiden havaitsemisen ja havainnoinnin tarkkuus ja loogisuus, jossa voi nähdä vapaammin ilman peilauksen kokemuksesta tullutta painoastia, neutraalimmin. Vakavat ja huonot kohtelut sekä väkivaltana, kasvatuksena ja opetuksena tuovat vaikeita ongelmia peilauksen kautta.

Sitä vaan katselee hämmentyneenä, kuinka ihmiset kulkevat laumoina, sekä iloissa että suruissa, kun julkisuuden henkilöt saavat katsojat hullaantumaan, jopa hurmokseen. On luonnollista, että koemme yhdessä surua ja tuemme toisiamme, mutta vaarana on yksilöllisyyden menettäminen kokemuksissa. Näyttää siltä, että kulttuurin tarjoama taide ei pääse kasvatuksen tasolle kuin osittain, eikä se siirry läheisten kesken elämään, missä tärkeimmät hyvinvoinnin rakenteet syntyvät. Ihmiset ovat jakautuneet eri leireihin, luokkiin, jolloin kuljetaan eri piireissä, eikä tunneta toistemme todellisuutta, silloin on vaikea sitä ymmärtää ja myötäelää. En ole mikään kaiken tasa-arvoistava ja kaikkea samanlaistava, vaan päinvastoin, näen erilaisuudessa kasvun siemenet. Toki on oltava myös yhteiset näkemykset, jotka yhdistävät. Liiallinen ihailu ja palvonta hierarkkisena vallan tuomana ongelmana sokaisee ja vie mielivaltaan ja valheiden maailmaan.

Syylliseksi leimaaminen erityisesti syyttömänä, vain inhimillisenä ja erehtyvänä ihmisenä, sulkien yhteisön ulkopuolelle yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, häpäisemällä ja syyllistämisellä, kun ei haluta kuulla häntä, tuhoaa ihmisen elämän, se on monissa tieteellisissä tutkimuksissa todettu. Silloin ja jos kun trauma on käsittelemättä, se aiheuttaa lopulta harhoja. Yksin ja hiljaisuudessa voi elää ilman harhoja tervejärkisenä. Siksi on äärimmäisen tärkeää oppia kunnioitusta ja hyvää kohtelua, ja oppimisen oikeutta, eikä vain todeta tylysti, ihminen on paha tai tyhmä.

Syyllistämällä ja häpäisemällä on monin eri keinoin vuosikymmeniä nostettu traumani pintaan yhteisövallan avulla tuomiovaltaa käyttäen ja se jatkuu yhä. Se on vastoin Suomen peruslakia yksilöoikeuksissa.

Raija