Mitä
vanhemmaksi tulen, sitä kriittisemmäksi käy suhtautuminen itsestäänselvyyksiin.
Omalla kohdalla ne liittyvät ihmisyyteen, minuuden kehitykseen suhteessa
ympäröivään maailmaan, opetukseen ja kasvatukseen. Alistava ja väkivaltainen
kasvatus tuottaa pahuutta, ja täysin vapaa kasvatus lapsuudessa, jolloin pelot alkavat
johtaa, kun tietoisuus kehittyy ehdollistuen. Oppimiseen tarvitaan kannustavaa
tukea, että ihmisyys voi säilyä. Näkemykseni johtuvat siitä, että oma elämäni
on ollut täysin toisenlainen kuin teoriat esittävät. En usko synnynnäiseen
hyvyyteen enkä pahuuteen, vaan katson kaiken kehittyvän ihmisen
mahdollisuudesta elämässään ja vapaudesta, onko ymmärryksen mahdollista
kehittyä vai ei. Väkivallan alla näkemys ihmisen synnynnäisestä pahuudesta johtaa
ajattelun kehitystä ja johtaa ihmiskuvaa ja ihmiskäsitystä harhaan.
Ratkaisevaa
on se, voiko yksilö olla oma itsensä, vapaasti ilmaista itseään, että hän voi
tulla vapaaksi ihmisyydessään ja oppia kyvyn kunnioittaa sitä itsessä ja muissa.
Opiskeluissani
en löytänyt oman kehitykseni mukaista minuuden kehitystä, eli väkivallan alla olon,
jolloin tahto ja halu eivät voi toteutua mielen avulla. Tämä sosiaalisen vallan
alla oleminen tuhoaa minuuden, mutta minulla kävi sillä tavalla hassusti, että julmassa
väkivallassa jatkuva psyykkinen puolustus vei aistien ylikuormitukseen ja toi
hajoavat aistimukset, olin irti sisäisestä minuudesta ja kun sain kokea tunteita
vasta vanhempana, opin niistä sellaisia asioita, joista eivät teoriat
kertoneet. Onhan se aikamoinen kohtalo, päästä kiinni omiin tunteisiin, kun ne
on kielletty vuosikymmenet, kyllä niitä joskus tupsahti esiin, mutta ne eivät
olleet vapaita, vaan ehdollistettuja ympäröivään rankaisuvaltaan. Itseilmaisun ja
vapauden puuttuminen ja estyminen lukitsi tunteet, jotka alkoivat liimautua
kehoon. Niinpä tunteet alkoivat olla kehonkuvia ja toimia kehon ehdoilla,
hajoamalla ja keskittymisessä toistamalla, kuollenkin.
Kun ajattelen
oppeja, joita ihmisyydestä on luotu, ne palautuvat useimmiten tuohon
paha/hyvä akselille ja moralistiseen lähestymistapaan. Oppi Jumalasta on nähty
moralistisesta näkökulmasta julistamisena, ettei ihminen saa nostaa itseään
Jumalan asemaan, (ei tietenkään voi olla kaikkitietävä) ja siten on tuhottu
itseyttä ja riistetty vapaus ja se on taas kehittänyt kehoehdollistumana
pahuuden. Tässä kohtaa muistan aina Raamatun kohdan, jossa sanotaan, että pahuus
asuu kehossa, mielestäni pahuus enimmäkseen kehittyy kehossa, kun itseilmaisu ja
tunteet on viety kasvatuksella ja opetuksella. Koska en ole uskovainen,
tarkastelen kaikkia kertomuksia siinä mielessä, että löytäisin sieltä jotain
alkuperäistä ihmisyydestä.
Nykynäkemyksissä
liian usein lapsen/ihmisen tunteet ja itseilmaisu kielletään ja rangaistaan niistä,
ja viedään ne vain liiallisesti eri kehitysalueisiin, jotka on arvojen kautta
valittu, kuten esim. sanakieli, liikunta ja sosiaalisuus. En näitä suinkaan
kiellä, ne kuuluvat kehitykseen, mutta niiden ylivalta kahlitsee vapauden,
jossa kieli voisi tulla todellisena ihmisestä, eikä vain toistoina ja
ehdollistumina. Vapaus vaatii konstruktiivista oppimiskäsitystä.
Lapsella on synnynnäisinä
tunteina ilo ja suru, kehollisena ahdistus ja aggressio, muut ovat kehittyneet
kilpailuin, kieltämisen, väkivallan, vertailun, alistamisen jmv. kautta. Vertailu
tulee useimmiten eriarvoisuudesta ja hierarkkisesta vallan käytöstä, osin
luonnollisena ja itsesyntyisenä. Ihminen tarvitsee tunteiden säätelykyvyn,
etteivät ne ala täysin vallattomana vaeltaa niin, ettei tietoisuus enää erotu
tiedostamattomasta, eli vapauden tilasta kokea omat tunteensa niin kuin ne ovat,
vaan oppien vain sopiviksi vallan määritellessä, ja arvojen puitteissa. Kun syvätunteet,
joita myös kuoleman synneiksi kutsutaan, liimautuvat/takertuvat = ehdollistuvat
kehoon kiinni, ne alkavat muuttua kehoehdollisiksi. Ja lopulta halkoviksi ja
lohkoviksi, kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, narsismi on kehosta alkujaan
lähtöisin, ruumiskulttuurin palvonnasta syntynyt. Kun kulttuuri on eriarvoiseksi
vievä ja hierarkkista valtaa korostava, niin nuo syvätunteet alkavat tuottaa
vihaa ja kehoehdollistumina siirtyvät tekoihin. Lapsella pääsääntoinen tunne on
ihastuminen. Jos ja kun itseilmaisun estämisessä tuotetaan mielentila, kuten
masennus ja aggressio liiallisena psyykkisenä puolustuksena, ne alkavat viedä
kokemuksia rajallisina pakkomielikuvina ja heijasteisina sosiaaliseen kehitykseen.
Aggressio katsotaan synnynnäiseksi ominaisuudeksi (aggressiotutkija Kirsti
Lagerspetz), ja se ympäristöstä tulevina jatkuvina hylkäämisinä, pettämisinä,
menettämisinä ja olemassaolon estyminä tuottavat vihaa ja raivoa, jotka ihminen
sitten purkaa ulkopuolelle. Juuri tämä pakkorooliin ja tietynlaiseen
ehdollistumaan olemisessaan pakotettu ihminen siirtää kokemuksen ulospäin, niin
kuin tunteet ovat joutuneet siirtymään sisältä kehoon. Positiivisessa minä
kehityksessä ihminen ikään kuin ohjaa kehoaan ulkoapäin lihasjännitteenä sisäänpäin
ulkoa tulleen opetuksen sisäistäen, mutta pakotettuna ulospäin psyyken
puolustuksena ja pakkoroolina ne jäykistyy kehoon.
Kun minä katoaa,
halu, tahto ja hahmotuskyky katoaa. Muistan kun ammattikasvattajat työssäni
halusivat minun näkevän itseäni, ahdistustani ja pukivat minut syntymäpäivänä
karhuksi ahdistuksesta syntyneen ärisevän ääneni vuoksi. Toki siitä jotain
ymmärsin, tiesin jo nuoruudesta, etten nähnyt itseäni, mikä oli kadonnut. Mutta
he eivät huomanneet, että asettuessaan tarkkailijan rooliin, he unohtivat oman
vaikutuksensa, eivätkä kiinnittäneet huomiota siihen, ettei vuorovaikutus enää
ollut vaikutteista, vaan kohteena käsittelyä, ja minun näkemykseni kumottiin
vallan vuoksi. Erityisen surulliseksi tulin opiskeluaikoina siitä, että sosiaaliseen
ammattiin kouluttajat eivät nähneet syrjäytymisen syntymekanismeja.
Kun
sosiaalinen valta asettaa ehdot, eikä yksilö saa ilmaista itseään, mielen halu
ja tahto ei toimi.
Mielen
toiminta takaa sen, että se voi olla kuin välittäjä syntyvistä tunteista,
käsitellä niitä itsemääräytymisessä, ja estää näin tunteiden ehdollistumista
ruumiin ikeeseen. Ei ole yhdentekevää itsemääräämisoikeus, itseilmaisuoikeus ja
tunteiden vapaus kokea ne niin, ettei niitä syvätunteiden kautta ehdollisteta kehoon.
Mielen hallintaa opitaan kielen, kuvien, kehon, tunteiden ja sosiaalisuuden
kautta oppimisessa, itsereflektoinnin avulla.
Jumaluusoppi
tuhoutuu kontrollin, väkivallan ja sulkemisen kautta, sisäiseen pakkorooliin vallan
avulla alistaen. Sisäistä minuutta voi oppia tuntemaan itsekunnioituksen kautta
kieli apuna, mielen mahdollistumisen, tunteiden vapauden ja kehon vapautumisella
myös liikunnan avulla, mielen vapauttamisen kautta. Mitä enemmän ympäristö
alistaa ja pakottaa pakkorooliin, sitä vaikeampaa on päästä vapauden tilaan.
Lopulta ihmisellä ei voi olla enää vapautta, ja hän sulkee itsensä lyönneiltä.
Olen melko kestävä luonteeltani, joku sanoi, että minulla on mahtava
kritiikinsietokyky, mutta kun ei ole minkäänlaista kunnioitusta, ja halutaan
vain toistettavan ajatuksia, tottelevaisuuden muurin vaatimuksena, puhumattomuudella
rangaisten, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sulkeutua vuorovaikutuksesta. Tärkeintä
on syntyä omaksi itseksi aina uudelleen.
Yksilön
vapautta ei voi käyttää mielivaltaisesti muiden alistamiseen tahtonsa alle,
vaan tiedon on yhdistettävä yhteisyydessä. Tunteita syntyy, mutta vapaat
tunteet eivät hyökkää, säilyttäkäämme siis lapsuuden kyvyt ja oikeudet.
Nykyään on
niin paljon tietoa ihmisen kehityksestä, mielestä, kielestä, tunteista,
sosiaalisuudesta, ja kehosta, ettei moralistisia uskomuksia tarvita
harhauttamaan ihmistä. Usko ja uskomukset ovat eri asioita. Myyttejä ja
uskomuksia on aina olemassa, ihmisen tehtävä on selkeyttää tietoansa mahdollisimman
lähelle totuutta oppien niistä ja ratkaisten mysteereitä. On järjetöntä
kuvitella, että toisella olisi velvollisuus kantaa toisen kunnia, vaikuttaa voi
sen syntymään, yksilössä rakentuu kunnioitus jatkuvasti syntyvänä, kun hän
tuntee lain tarkoituksen elämän suojelussa, kuten keskittyminenkin. Oppimiseen
tarvitaan henkinen kulttuurin, taiteen ja tieteen vaikutus ihmiseen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti