MIELIVALTAISET YHTEISÖT

 

 

Olen kulkenut erilaisia yhteisöjä läpi koko työurani, kuunnellut, havainnoinut (on ajattelun toiminallinen mekanismi), havainnut, kokenut tunteita, suuttunut, luopunut, taistellut, huutanut, etsinyt vastauksia, unohtanut, ollut kiitollinen ja kärsinyt. Nyt eläkeläisenä on aikaa pohtia näitä ongelmia, on joskus iloa ja voimaa kestää kaikenlaisia todellisuuksia ja totuuksia.

Vaikein ongelmista liittyy johtamiseen ja siellä totuuden etsimiseen, oppimisen vaikeuteen, ja tiedon puutteeseen. Mielikuvilla hallitseminen on yleisintä. Tavoitteita osataan laittaa, mutta käytännössä ne ovat kuin tuuliviiri, joka lähtee tuulen mukaan, joukkohysterioihin ja joukkopsykooseihin. Olen ollut ainoastaan naistyöyhteisöissä töissä, paitsi pari kuukautta nuorena kutomossa, toisessa työpaikassani ja siitä jäi ikävä muisto. Minulla oli liian lyhyt mekko, ja koneiden päälle kurkottaessa se nousi liian ylös paljastaen kriittisiä paikkoja. Olin vasta 17 vuoden ikäinen, ja miesten tuijottaminen ja vitsien heitto oli minulle liikaa, onneksi oli toinen vaatekappale omistuksessani mekon lisäksi, farkut ja saatoin sen jälkeen pitää ainoastaan niitä.

Mielivalta on sitä, että annetaan tunteiden johtaa, mielen hallita ja tulkita asiat, annetaan valtaa ylitse muiden, eikä vuorovaikutusta arvosteta jokaisen oikeutena. Tieto on niin sirpaleista, ettei se yhdistä ihmisiä, tai sitten se on niin ehdotonta, ettei siihen saa tuoda muutosta. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta aina pieni siivu tiedosta on muutettavissa, ja arvoista voi löytää tarkistettavaa.

Ihmiset ovat kuin jakautuneita mieleltään, eivätkä ole arvottaneet asioita periaatteessa, mennään lauman mukaan ja valitaan puolet vastakkainasetteluina, polarisointeina, me ja he jakoina, laumasieluina, uskomalla vain vaillinaisiin totuuksiin ja mielikuviin. Pääosin totuuteen tavoitteiden kautta pyritään sekä abstrakteina arvoina, ja/tai konkreettisina näkemyksinä luottaen keskusteluun ja niissä tuleviin näkemyksiin sopien se mikä toteutetaan. Mutta todellista muutosta saadaan aikaan vasta, kun näkemykset perustuvat tiedon kautta teorioihin, joissa jäsentyneet näkemykset asettuvat loogiseen järjestykseen monessa ulottuvuudessa. Teoria on jokaisessa asiassa pohjalla, emme vain tiedosta sitä. Leikki on tie, jossa opetellaan tiedon muodostusta.  Leikillä on itsetarkoitus ihmisenä kehittymiseen, se antaa tietä tunteiden tutkimiseen, se on syväkokemusten ja merkitysten synnyinsija, jossa persoonallisuus ja sitoutuminen vahvistuvat yhteisiin näkemyksiin ja tekoihin.

Jos yksilö on laitettu pakkorooliin eikä hänelle anneta oikeutta muuttua, ei tuoda näkemyksiään esiin, hänestä tulee vaillinainen kehityksessään, sokea moneen asiaan, mikä ei tarkoita sitä, ettei ole inhimillistä erehtyväisyyttä ja puutteita. Kun on 50 vuotta yrittänyt olla yhteisön normien mukaan, ja tavallaan alistunut liiallisen riidan välttämiseksi, tai huomannut ettei ole lupaa itseilmaisuun, alkaa toivottomuus hallita mieltä, epätietoisuus kun ei puhuta, hakeutuu syrjään rangaistuksia välttääkseen jne. Tiedän, että olen ollut hyvin kiitollinen siitä mitä olen elämässäni saanut hyvää, pahaa en jaksa aina kestää. Mutta nämä arvot ja asenteet, kiitollisuus, ystävällisyys, toisen huomioiminen ja hyvät tavat, puhuminen ja puhumattomuus, kestäminen, sietäminen ja kärsivällisyys ja hyveet toisen kunnioittamisena eivät ole auttaneet, sillä yhteisön jäsenille on annettu valta, jolla he määräävät ja määrittävät mikä on oikein ja mikä väärin, ja minun tekoni, tunteeni ja ajatukseni on pääsääntöisesti määritelty vääriksi. Siksi, että nuorena sairastuin psykoosiin, kun raju väkivalta tuli ulos mielestäni, sen jälkeen en ole saanut ihmisarvoa kokea, vaan rangaistukset seuraavat toinen toistaan, vain yksikin pieni virhe, jota ei edes virheeksi voi kutsua normaali käytänteissä, ovat aiheuttaneet yhteydestä sulkemiseen ja kaikki hyvä on kadonnut julmuuden hallitessa. Se on mielivaltaa pahimmillaan, jonka niin monet ihmiset joutuvat kokemaan ja vajoavat yksinäisyyteen, mikä esiintyy syrjinnän tutkimuksissa n. 20% vakiona, yhteisövallan mekanismi. Tämä kaikki, koska järjestelmä on luotu hierarkkiseksi ja demokratiaa väärin käyttäen antamalla valtaa ihmiselle, johon ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta, toisen jatkuvaan tarkkailuun ja kontrollointiin. Valitettavasti voin vain todeta, että totteleminen on ollut ainoa asia, jossa onnistumista ilman riitaa olen selvinnyt, eri mieltä olemista ei ole sallittu, vaan yhteisövalta on määrännyt tahdin. Joitakin toimivia yhteisöjä vuorovaikutuksen suhteen on onnistunut. Olen havainnut, että ahdistus on pahimpia valtaan pyrkimisen sekä edellyttäjä että estäminen, sitä ei siedetä, vaikka se on yksi oppimisen edellytys, ja vain pahana negatiivisesti vaikuttaja. Tämä on sitä kauneuden palvontaa, muistan aina, kuinka palaveri pidettiin siitä, että kirjoitin rumasti työpaikan kalenteriin lääkäriaikani. Mitä enemmän on kaltoin kohtelua, sitä enemmän on ahdistusta, joten se ei ole niinkään aina yksilöllistä, vaan yhteisön normeihin ja arvoihin liittyvää, mielikuvien viljelyä ja niillä hallitsemisen seurausta.

Keskusteluista syntyy usein vain osatotuus, ihmisten pahoinvointi kertoo enemmän siitä, mitkä kaikki käyttäytymiset ovat mielikuvien ja tarinoiden takana, kuinka ihmiset puhuvat toisilleen, käyttäytyvät ja tulkitsevat toisiaan. Työpaikkojen ilmapiiristä kertoo enemmän se sairastuneiden ja mielenterveysongelmaisten suuri määrä, jota maamme on pullollaan. Se on vuorovaikutuksen ongelmaa, emme ole oppineet puhumaan, mutta se on myös tavoitteiden ja ihanteiden ongelmaa, kun ne pohjautuvat hyveisiin, jotka eivät perustu ihmisyyden moneen puoleen ja todelliseen mahdollisuuteen. Oppiminen on hidasta ja usein muutos tapahtuu pienillä teoilla, kuuntelemalla, näkemällä, tukemalla, jakamalla, arvostukselle jne. Mutta sitä en vaan ole nähnyt elämässäni, vaan vallan väärinkäyttöä, pakkorooleja ja alistamista sekä halveksuntaa, mikä on autoritaarisen ja hierarkkisen järjestelmän piirre, mikä on meillä kehittynyt vuosisatoja.

Kuinka oppisimme sen, että hyveet ovat tavoiteltavia, että itseilmaisuoikeus on periaate, jossa arvostamme ja kunnioitamme toisiamme, mikä turvaa kunnioituksen kautta inhimillisyyttä ja oikeuden ihmisyyteen monipuolisesti? Valitettavasti arvot ja kollektiivinen mieli ovat sellainen yhtälö, jos sille annetaan ylivalta yksilöön nähden, se tuhoaa yksilön pääsääntöisesti, koska koskaan ei saavuteta suuren joukon yhteistä näkemystä, se usein on muuttuva, valheellinen ja nihilistinen. Siksi yhteisön pelisääntönä yksilön kunnioittaminen, kuuleminen ja näkeminen ovat parhain mahdollisuus löytää yhteisymmärrystä tiedon yhtenäistämisen myötä. Kun katsomme totuutta silmiin, näemme, että ihminen on erittäin sotaisa luonteeltaan, se ei voi tuottaa hyvää, on valittava jatkuva laadukas oppiminen tieksi tiedon avulla.

Raija

 

 

 

ERILAISET TODELLISUUDET MIELENTERVEYDESSÄ

 

Todellisuus, totuus, mielikuva, muistikuva, mielleyhtymä jne. Mielenterveyden termistössä vilahtelee kaikenlaisia sanoja, joista ei helposti pääse selville, mitä ne pitää sisällään. Mieli on kaikki, osittaista tai ei mitään ja siltä väliltä, mieltä voi olla vain yksi kuva ja/tai sana. Todellisuus yksilöllisyydessä on monen kudelman summa, totuus on tässä ja nyt havaittavaa, pysyvää ja menneisyyttä, oma todellisuus voi olla toista kuin oikeasti on ja hyväksyttävää, jossa ei liikaa kannata lähteä valtataisteluun. Mielen asiantuntijoita on monenlaisia, joku tuijottaa persoonallisuutta, joku aivoja, joku yhteisöllisyyttä. -50 luvulla mielen sairastuminen tarkoitti, että Jumala rankaisi ihmistä sairaudella. Seksuaalisuuden on väitetty olevan oleellinen mielenterveyteen liittyvä asia, itsetyydytys on katsottu taudin synnyttäjäksi ja taas hyvä parisuhde tervehdyttävä tekijä mielenterveyteen. Kokonaisuutta ei ole aina nähty, ihmisyyden eri puolien vaikutusta toisiinsa ja on takerrettu yksittäisiin asioihin, ja moralisointi on yhä nykypäivää. Sanauskovaiset puhuvat, että mieli on saatanasta.

Jo Freud sanoi aikoinaan, että työ, leikki ja rakkaus ovat elämän peruspilareita. Nyt tiedämme, että nämäkin voivat mennä täysin kohti prinkkalaa, mutta silti ne ovat perusarvoja, joilla on oleellinen merkitys hyvään elämään. Jos kohtelu on väkivaltaista ja epäkunnioittavaa yksilöä kohtaan, hänen leikkinsä voi olla psyykkisestä puolustuksesta syntyvää, eikä sanakieli tue sitä itsemääräytymisen kautta, itsehallinta ei onnistu ja luovuudesta on tullut mielen purkautumista. Vapaassa leikissä luovuus syntyy syvien mielteiden unikuvien taustalta.

Mieli ihmisessä on ehdottoman tärkeää, jos mieltä ei ole, alkaa keho kärsiä ja toiminnat vaurioitua. Mieli on väline ja tie itsen, tahdon ja halun ilmentymässä.  Se on kuin välittäjäaine serotoniini, joka vastaanottaa kehon aistimukset, joka tahdon ja halun kautta reagoi, ja tästä syntynyt kokemus synnyttää tunteet. Jos sitä ei ole mahdollistettu, mieli murtuu. Aistimukset syntyvät vuorovaikutuksen kautta, sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia havaiten. Omassa mielenterveysmatkassani törmäsin enimmäkseen persoonallisuuteen tuijottajia, psykologeissa ja psykiatreissa. Yksi kokonaisnäkemystä edustava psykiatri mahtui mukaan ja vuoden pesti hänen kanssaan tuotti hyvää tulosta minuuteeni, mutta olin silloin opiskelijan roolissa, tilanne olisi ehkä ollut toinen, jos olisin ollut potilaan roolissa.

Suuri joukko hoitajia, lääkäreitä jos ystäviäkin eivät osaa suhtautua positiivisesti mielenterveyden ongelmista kärsiviin. Kun he näkevät mytyssä makaavan ihmisen, neuvoja riittää, ota itseäsi niskasta kiinni, käy lenkillä, lue, liiku ja mene. Nämä eivät yksin auta, voivat hieman sysätä liikkeelle. Tommy Hellsten on hyvin määritellyt uupumuksen ja väsymyksen eron. Väsymys liittyy kehoon, uupumus mieleen. Muistan pahimman vaiheen masennuksessa, kun juoksin 20 vuotta mieheni kanssa metsissä, harrastimme monenlaisia liikuntamuotoja, mutta se ei vaikuttanut mieleen olleenkaan. Mielellä on omaehtoiset toiminnan ehdot, ja vaikka juoksisi koko elämän ajan, se ei mieleen välttämättä vaikuta, voi antaa pienen piristyksen. Mieleen vaikuttaa enimmäkseen ympäröivä todellisuus ja vuorovaikutus siellä, oikeudet ihmisenä, syvimpänä itsemääräämisoikeus. Jos mielessä on liikaa jännitystä, se ei lähde kehotreenauksella, vaan oppimisratkaisulla, selvittämällä oman ihanteen ja realismin välistä ristiriitaa. Psykiatrin pakeillakaan käynti ei auta, jos ongelmia ylläpidetään potilaan pääsääntöisessä yhteisössä.

Kun mieli on poistettu, ja yhteisössä joutuu pakkorooliin mieltä ei synny, kivut alkavat vainota pelkän ruumiin kokemuksessa, mielihyvää ei synny.

Yhteisöissä voi rakentaa hyvää mielenterveyttä kunnioituksen kautta tai tuhota sitä negatiivisilla asenteilla. Pahimpia murtajina olen nähnyt pakkoroolit, jossa toiset tarkkailevat toisiaan vainomaisesti ja terve vuorovaikutus katoaa, totuudesta tulee valtataistelua. Tällöin kysymys on paljon johtamisen keinoista, mielikuvilla hallitsemisesta, jossa yhteisön jäsenet laitetaan toistensa tarkkailuun. Leimaaminen on arkipäivää ja siihen on monia syitä, yhteiskunnallinen arvoasema, arvoista syntyneiden näkemysten erilaisuus, persoonalliset tyylit, vapauden aste jne. Monesti huomasin naistyöpaikoilla, että itseilmaisua pidettiin rangaistavana, mikä taas kuului omaa persoonallisuuteeni. Yhteisön keskustelutilaisuudet olivat jäykkiä, autoritaarisia ja hierarkkisia. Kun ihmiset eivät uskaltaneet puhua, joskus minua pyydettiin puhumaan asioista. Tunteista ei osattu puhua lainkaan, niitä ei ollut. Myös työnkuvien avaaminen oli vaikeaa, enemmän valtataistelua kuin tavoitteellista tervettä muutosta niissä asioissa, joissa muutosta tarvittiin.

Raija

HYVÄN HISTORIA

 

Luin kirjan ”Hyvän historia”, Ihmiskunta uudessa valossa, Rutger Bregman, Atena. Kirja tarkastelee sosiologisella tasolla kriittisesti tutkimuksia, myyttejä, realismia, ihmiskuvaa, empatiaa ymv., ihmisyyteen kuuluvaa joukon käyttäytymisen kannalta, etsien yhdistäviä ja erottavia tekijöitä ja hierarkian ongelmia. Sivistystä hän ravistelee uskona ranskalaisen filosofin Russeaun sanoman myötä, kuten myös myyttien arvoituksia kysellen, kun se luo vain ylivaltaa. Alussa hän avaa psykologisia tutkimuksia, jotka on todettu vääristellyiksi, ja jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin kansojen keskuuteen, kuten uskomukset ja myytitkin, ja joita media on uskollisesti toistanut. Tunnetusti sosiologia ja psykologia ovat olleet verivihollisia toisilleen. Osittain tuli esiin myös sellaisia myyttejä, joissa ei tullut selvyyttä, mihin ne perustuvat.

Bregman on historioitsija, enempää kirja ei avannut hänen koulutustaan. Arvostan hänen kykyään avata ideologioita ja yhdistää ja erotella niissä ilmeneviä piirteitä. Tieteen tulisi olla puolueetonta, mitä se ei ole aina.

Ihmisyys sinällään on alkujaan myyttistä ajattelun suhteen, eikä ole usein kehittynyt vielä järjen tasolle. Kirja on järjen ylistystä, ja toisaalta tunne-elämän tutkimusta yksipuolistaenkin, kuten empatia, mutta tuo huomioita, mikä on viisautta, kuten, että empatia toimii joukon tasolla julmasti, sotilaat puolustavat omaa ryhmäänsä, ja tappavat vihollisia joukon suojaamiseksi. Niin sivistys kuin empatiakin jää kuitenkin aika vähäisin huomioin ohitetuksi.

Toisaalta hän jää itse myyttien armoille, kuten hybriksen näkökulma, mikä on alkujaan kreikkalaisen mytologian mukaan ihmisluonteen piirrettä kuvaava termi. Se kuvastaa itsekkyyttä, itsevarmuutta ja valtaa yksilössä, jonka mukaan yhteisövallassa hänet kukistetaan. Tätäkin voi olla, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt, että heikkous on se piirre, minkä vuoksi yksilöä tuhotaan, ja se on myös kristinopin ydinsanomaa. Kun kaltoin kohtelussa yksilö ahdistuu, se tulkitaan itsekkyydeksi. Kirjassa ei hyökätä kristinoppia vastaan, eikä tiedettä, ja jätetään ikään kuin lukijan tehtäväksi pohtia asiaa itse. Metodit eivät ole arvottomia tiedon syntymään ja useat paljastetut tutkimukset ovat metodeiltaan kyseenalaisia.

Kirja on demokratian ylistystä, tieteen kriittistä tarkastelua ja toisaalta järjen ylistystä, mutta mielestäni myös sokeaa ihmisen luonteen hyvyyteen uskomusta, mutta paljastaa kielteisyyden ongelmia. Tämä paljastuu ihmiskuvan ongelmaksi. Vaikka itsekin olen leikin vahva kannattaja, en sitä pidä ainoana kehityksen turvana. Leikki on jäänyt varjoon -80 luvulta alkaen, Bregman toteaa ja se näkyy, kilpailu ja kielen ylivalta estää ajattelun kehitystä ja uskomukset populismin myötä rynnivät ovista ja ikkunoista sisään. Virheellisten tutkimusten esiin tuominen on kunnioitettavaa. Suomessakin media toimii osin rahan voimalla ja tuo esiin asenteellista tutkimusta, jota pidetään jumalana.  

Ihmiskuva ja motiivi leikkimisen ytimessä on oleellista kirjan sanomaa, ja vaikka kirja on sosiologinen, se ei jätä yksilöä täysin oikeudettomaksi. Motiivin yleinen näkemys on uteliaisuuden voima oppimiseen ja se on ainoa synnynnäiseksi luokiteltu motiivi, muut ovat opittuja. Uteliaisuudesta on pitkä matka oppimiseen ja ajatteluun. Alussa syntyy vain mielikuvia tiedostamattomasta, sen jälkeen tulisi oppia erittelyn taidot, halun ja tahdon esiintyminä, ettei mielen tuottama olisi pelkkää möykkyä. Kun yhteiskunnissa ja valtioiden tasoilla ei vielä kyetä erittelemään erilaisia ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, arvot ja asenteet jylläävät mielivaltaisesti. Tällä hetkellä esim. ihmiskuvassa biologismi on usein yllytettyä ja väitettyä ikään kuin totuutena ihmisyydestä, jota ei osata avata tunteiden kehitykseen ja mielen toimintaan siinä vaikuttajana. Kehitystä tarkastellaan liikaa fysiologisesta näkökulmasta, ja ohitetaan mieli. Kokemuksesta tiedän, että pelkkänä ruumiina voi joutua toimimaan ylivallan alla, kun ihmistä ei kunnioiteta eikä anneta mahdollisuutta monipuoliseen kehitykseen opetusten rajoittuneisuuden vuoksi. Sivistys kulkee enemmän vallan kautta kuin tiedon. Kollektiivinen ajattelu ei ole riittävä tiedon varmistaja.

Kun biologismi ottaa valtaa, myös havaitseminen ja havainnointi alkaa kulkea luonnontieteen kehoaistimusten jalanjälkiä, ja kaventaa huomattavasti ihmisyyden ymmärtämistä ja näkemästä niitä mahdollisuuksia, joita oppimisessa voisi syntyä. Yhteisöllisyys ja yhteisövalta on todellinen riski tiedon kertymisessä ja kehittymisessä, yksilöllisyyden tuhoutuessa, kuten yksilöllisyyden kautta diktatuurin kehitys.

Tämä on hyvä oppikirja tutkijoille, opettajille, johtajille, poliitikoille ja kaikille, jotka arvostavat totuutta. Minkälaisia auktoriteetteja me arvostamme johtajissa tai muissa arvoissa? Trumpismi on kuin kuva mielivaltaisesta jumalasta, johon yllättävän paljon ihmiset samaistuvat, onhan se heille kuin todellista Jumalaa Raamatun kuten Koraaninkin pohjalta. Onneksi historioitsija välttää sortumisen minuuden kehityksen määrittelyyn ja jättää sen lukijalle.

Raija

 

 

 

EPILOGI

 

Olen kirjoittanut vuodesta 1990 säännöllisesti, ensin haparoiden, välillä sekavasti ja omituisesti, vaarallisella vesillä käyden, ja syvimpiä polkuja etsien. Koko tämä prosessi on ollut ihmisoikeuksien puolesta taistelua, lupa puhumiseen, oikeus ihmisyyteen monipuolisesti kunnioituksen periaatteella, kunnioituksen, jonka siivet ja lähteet sain lahjaksi äidiltäni, jolta riistettiin ihmisoikeudet valtion tekemän rikoksen kautta ihmisyyttä kohtaan, äitini, joka oli erittäin ajatteleva ja syvästi minuutta pohtinut ihminen. Yhteiskunta tunkeutui hänen elämäänsä tuhoten vakavasti mielenterveyden osalta perhettä, rotuoppien ja sosiaalipolitiikan keinoin.

Sitä kautta ymmärsin omasta elämästäni, ettei Suomi ole muuttunut kehityksessä ihmisyyteen nähden sitten 1950 luvun 2000 luvulle, ihmisoikeuksia on lupa rikkoa valtion ja yhteiskunnan taholta ja valtio suojelee rikoksen tekijöitä mielikuvien kautta, joita se järjestelmässään kuuntelee kuulematta uhreja. Koulutus ja opetus on pitkälti vain osaa ihmisyyttä huomioivaa, ja tietynlaisesti opitun tiedon ylivaltaa, jolloin ihmisen tunne-elämä jää tunnistamattomaksi ja mieli heijastavaksi.

Tämä suhtautuminen ihmiseen on arvostuskysymys, jossa ei haluta kuulla väkivallan kohteeksi joutunutta, ja väkivalta jatkuu mielivaltana kautta koko yhteiskunnan negatiivisina asenteina ja hallitsemisena, jota yhteiskunnallinen järjestelmä pitää yllä, kuten monet muutkin järjestöt kirkkoa myöten. Tämä tapahtuu erityisesti väkivallan uhrien osalta, kun ihmisen mielenterveys murtuu, hänet leimataan ja hän jää yhteisöjen mielivallan alle negatiivisten asenteiden saartoon.

Yhteiskunnan ja valtion arvot eivät ole jäsentyneet niin hyvin, että ihmisyys olisi selkeää siinä määrin kuin se on mahdollista olla. Niin montaa filosofista teosta olen lukenut, niin suuresti arvostettuja näkemyksiä tutkinut, ja liian monta kertaa tullut tulokseen, etteivät ne puhu todellisesta elämästä, siitä mitä oikeasti tapahtuu. Väkivaltaa on lupa käyttää demokratian ja uskomusten avulla.

Vaikeimpia asioita matkallani ovat olleet uskon ja uskontojen näkemyksiin liittyvät taistot, joita olen tuonut esiin kirjoitusten kautta, en vuorovaikutuksiin kasvoista kasvoihin, ketään en ole vaatinut kirjoituksiani lukemaan. Katson, että syvin olemus uskossa on saada tietoisuuteen omien näkemysten juuret ja kantaa vastuuta mielipiteistään. Katson jumalakuvan avulla löytyvän tien sanakielen merkityksiin, mielen ottamista haltuun niin, etteivät mielikuvat hallitse todellisuuden ja totuuden näkemistä itsessä eikä ympäristössä. Miten moni uskontoa harrastava todellisuudessa pakenee kaikenlaisiin määritelmiin Jumalasta, ja estää sanan tulemista itseensä niin kuin Jeesus opetti? Hirmuisinta on konkretian valta ihmistä kaikin puolin halliten tekojen avulla, tietynlaiseen pakottaen.

Mielenterveyden ongelmissa ei ole nähty, että suuri osa ongelmista kilpistyy valtaan, mikä ihmisille annetaan toiseen ihmiseen nähden. Kun mielen ongelma on heijastaminen, toisesta ihmisestä luotu näkemys onkin itsensä tulkitsemista toisen kautta, niin tällöin syntyy vain uusi totuus asioista. Vain erittäin harvat ihmiset havaitsevat asioita sekoittamatta omaa mieltään kohtaamisissa, ja siten sosiaalinen vuorovaikutus tuottaa ongelmat, jotka uhri joutuu kantamaan. Tämä näkyy erityisesti silloin kun yhteisöt tekevät rikoksia ja luovat valhetarinoita tapahtumista, ja tällöin valtio ja yhteiskunta suojelevat rikosta ihmisyyttä kohtaan järjestelmän avulla, jopa alistamista avuksi väittäen.

Raija

AIVOTOIMINTAA MASENNUKSESSA

 

Jokaisen masennus on yksilöllinen ja nyt kerron niistä kokemuksista ja tunnoista, joita koin syvässä masennuksessa.  Osa ammattiauttajista katsoo masennusta liian kapeasta näkökulmasta, tai se ei ainakaan tule esiin riittävästi potilaalle, tai sitten en itse ole osannut kuulla sitä. Näen, että ongelmaa tulisi tutkia useammasta suunnasta, fysiologia, toiminnallisuus aivoissa, tunteet, oppiminen, kasvatus, sosiaalinen ympäristö vuorovaikutuksineen ja varmasti muutakin, jota en nyt osaa tuoda esiin. Esimerkiksi aivokipu on täysin erilaista kuin fyysinen kipu ja se kohdistuu tiettyihin paikkoihin. - 80 luvulla, jolloin sairastuin, perhettä ei otettu mukaan hoitoon. Korjaava hoito ei ole paras ratkaisu, ennaltaehkäisevässä mielenterveyden hoidossa tulisi olla väkivallan estämistä ja vuorovaikutuksen kehittämistä yhteisöissä.

Ei ole helppoa löytää tietä, miten pääsisi kehityksessään eteenpäin, toisen tuki on äärimmäisen tärkeää, mutta painostaminen vie negatiiviseen suuntaan. Kohdallani kohtelu on vienyt pahempaan suuntaan.

Kun aistihavainnot kaltoinkohteluin jälkeen kertovat toista havainnoissa kuin tapahtuu, tällöin pelko voi vääristää, mutta voi olla hyvinkin oikein havaittua ja kun mieli pommittaa puolustuksena mielikuvia, kuinka saada ne tasapainoon, ja myös viisauteen ymmärtää ongelman juuria. Minulle opiskelusta oli suuri apu. Masennuksessani oli kuin kaksi puolta, välillä täysin lamaannuksessa ja välillä se pikkuinen innokas lapsi nousi pintaan ja yritti. Surua koin eniten siitä, ettei ympäristöstä tullut tukea, päinvastoin ja suru sisälläni jäi liian pitkäksi aikaa pimentoon, kauhu kertaantui, kun arkipärjääminen otti liikaa voimille. Takana oli erittäin vakava väkivaltarikos, mikä kohdistui kehooni, sekä itseilmaisuni estäminen tuodessani sen esiin. Asian hoitamista esti se, ettei rikolliset tunnustaneet tekojaan, vaan minun kerrottiin kuvittelevan asian, jopa valemuistoiksi väitettiin. Rikoksen tekeminen aiheutti heille valehtelemisen tarpeen, jota virallinen taho tuki. Valheiden verkkoon väärin tekemisten jälkeen vie usein itsensä yläpuolelle asettaminen. Tämä on yksi syy siihen, etten voi hyväksyä alistamista edes käsitteenä.

Pidän erittäin ratkaisevana lääketieteen apua aivojeni elpymisessä toimivaksi, kun sain serotoniinia lääkkeeksi. Serotoniini on välittäjäaine, jota tarvitaan synapseissa tiedon kulkuun. Ja tuo serotoniini puuttui minulta. Kun sain sitä, muistini alkoi palata, muisti oli piiloutunut alitajuntaan häpäisyn vuoksi, kuulemattomuus oli kätkeytynyt tunteista ja havainnoinnista säilöön ja lääke auttoi sekä avasi reitin tutkia minuuttani/itseäni, piiloon menneitä kokemuksia muistista. Usein ajatellaan, että ihminen itse piilottaa, kun hän ei kestä asian kohtaamista, mutta se voi tapahtua myös julmien rangaistusten vuoksi, hengissä pysymisen vuoksi, itsesuojeluna. Tunteet oli kuolleet, ratkaisevaa masennuksessani oli itseilmaisun ja puhumisen puuttuminen, ja yhteisön rankaisevat toimet, jotka olivat ja ovat vieläkin julmia. Yhteisöissä ei ollut valmiuksia kohdata mielenterveysongelmaa. He itse jäivät loukkuun rooleihinsa. Ennakkoasenteet kukoistavat, jos yhteisössä on negatiivisia näkemyksiä ja tulkintoja, vallan sekä roolin tuomaa ongelmaa, kuten syyllinen ja syytön toisiaan vastaan. Kun on joutunut alistetuksi, siitä irtaantuminen vie aikaa, yhtäkkiä ei osaa olla itsenäinen, palaa vanhaan, on epävarma, lähtee pois ja taas palaa vanhaan, jos ei ole vaihtoehtoja, kipuun tottuu kuin olisi elämä kummallista ilman sitä, se tapahtuu pakkoroolissa niin rikoksen tekijälle kuin uhrillekin.

Mitä tekee ympäristön pilkka jäätyneelle aivoille, kun ne jäätyvät yhä enemmän, sulkeutuvat ja psyyken puolustusmekanismit rynnivät täysillä päälle tuottaen yhä vain enemmän mielikuvia hallitsemattomasti aggression jälkeen tai lamaannuttivat toimimattomiksi. Vasta mieheni rakkaus toi niin suuren turvan, että saatoin palauttaa muististani häpeän alle jääneet asiat.

Minua pidettiin vain tyhmänä ja pilkattiin sanoin ja kehokielellä. Jokaisen olisi syytä muistaa, että masentuneet ovat usein älykkäitä. Onhan vanha sanonta, että hulluus ja viisaus on samassa päässä.

Kun olin syvällä masennuksessa, aivoni ikään kuin jäätyivät ja koin ne lyijyn raskaana. Lopussa juuri mitään tietoa ei saanut sisään eikä ulos. Muisti oli kuin pysähtynyt ja se oli toistavaa, loogisuus katosi tai toimi vain osittain muistin osalta, ympäristön havaitsemisessa saattoi enemmän nähdä loogisuutta, kun sai vain seurata sivusta. Aggressio mielessä puski esiin voimalla ympäristön ihmisten hyökätessä ja mielen puolustuksessa se aktivoi mielikuvien runsauteen ja toisaalta piti olla mykkä. Puheen oppiminen takaisin teatterin ja runouden kautta, syvätunteet ja puheen tuottaminen oli merkittävä ajattelun rakenteiden pystyvyyteen vievä teko. Ongelma olisi poistunut tai ainakin helpottunut sillä, että olisin saanut puheoikeuden, mutta yhteisö toimi juuri niin, että se ajoi mielen murtumiseen, hylkäämisten, pettämisten, ja menettämisten kautta vieden ihmisoikeuteni. Säännönmukaisesti on tutkimuksissa todettu, että ärsyketyhjiöön saatetulle tulee mielenterveysongelmia. Yksistään se, että vuorovaikutus olisi sallittu kohdallani ilman roolipakkoa, ja fysiologisesti liikettä olisi tullut aivoihin aisteja aktivoimalla kohtaamiseen, niin se olisi estänyt aivojen kivettymisen. Geriatrian professori Hervosen sanoin, ihminen tarvitsee jatkuvaa liikettä aisteihinsa.

Leikkimisen kyky pitkäaikaisen muistin palauduttua serotoniinin avulla avasi kykyni löytää pakkoroolit, joita yhteisö antoi ja otinkin tottumuksesta, joskin rangaistus vaikutti oleellisesti siihen mitä saatoin ottaa, yhteisön valta oli ratkaisevaa, yhteisön moraali ja uskonto sekä käytänteet kuinka niitä tulkitaan. Yhä aina palaan siihen, että toista ihmistä on kunnioitettava ja kuultava.

 

Raija

REHELLISYYTTÄ METSÄSTÄMÄSSÄ

 

Periaatteisiini kuuluu luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen niiden hyvää tuottavina tekijöinä, mutta näen maailmaa enemmän valheiden verkostona ja uskon ilmentyminä, mihin valheellisuuteen meitä enemmän kasvatetaan ja opetetaan ylivallan kautta valtarakenteina hierarkkisine systeemeineen. Joku kouluttajani sanoi kerran, että Natossa luottamuksen synnyttämiseen tarvitaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta.

Pidän Suomea enemmän neuvostolandiana kuin itsenäisenä valtiona. Vaikka olemme muodollisesti itsenäisiä, käytännössä kulttuurimme on vahvasti sidoksissa neuvostosysteemien tapoihin. Ihannoinko Amerikkaa, no en todellakaan pyssyvaltioita ihannoi, väkivaltaa? Ei maailmassa ole vielä sellaisia valtioita, joissa olisi kehitytty hyvän elämän mahdollisuuksiin, vain osassa asioita olemme onnistuneet. Tunnetusti satutarinat ovat Venäjällä pääosassa totuutta selitettäessä, viisaitakin tarinoita löytyy, kuten kaikkialla. Ylipäätänsä kaikkialla on valhetarinoita enemmän, jonne voi paeta totuutta ja rehellisyyttä, osittain tärkeää rentotumista ja vapautumista, mutta ei kaiken aikaa valheessa eläminen ole kenellekään hyväksi.

Hyvällä on itseisarvo, koska se tuottaa hyvää, mutta hyvän ymmärtäminen vain kauneuden ja mielekkyyden varassa tuhoaa enemmän kuin tuottaa hyvää. Hyvällä täytyy olla perusarvot kunnossa, kunnioitus, ihmisarvo, toiminnallisuus, oppiminen, moraali ja suoja ihmisyyteen ja luontoon Maslow on näitä luokitellut ihmisyyden suhteen. Pahalla ei ole itseisarvoa, koska se tuottaa pahaa ja tuhoaa. On tärkeää tutkia ihmiskuvaa, ja ajattelumalleja, kuinka ne kehittyvät, löytääksemme kehitystekijöitä. Kauneuden arvoa ihmiselle hyvää tekevänä ei ole tarpeen aliarvioida, se tuo katharsista vaikutusta, jota tarvitsemme kestääksemme totuutta.

Useammin kuin kerran olen miettinyt niitä mielen mekanismeja, miksi ihminen on altis valehtelemaan, miksi sitä ei ole saatu koulutuksella kuriin, edes rehellisemmäksi. Enkä ole brutaali totuudentorvi.  Arvot on monimutkaisia ja vallan väärinkäyttö sosiaalisissa suhteissa vähiten totuutta kuvaavaa. Moralisointi, tuomitseminen, häpäiseminen ja syyllistäminen ovat suurin syy ihmisyyden tuhoutumiseen. Rikollisuutta ei tule suojella. Kun ihmisyyttä kohtaan hyökätään ja hän puolustautuu, niin hänelle annetaan rangaistus siitä, tämä on moralismia pahimmillaan, ja tässä helvetissä olen elänyt. Rankaisevia tapoja, rakenteita ja vallan väärinkäyttöä yhteisöissä tuetaan usein virallisesti ja epävirallisesti, toisten jatkuvaa kontrollointia, jossa oma syyttömyys on kaikkialle tunkeutuva moralismin juuri. Miten selität sen, että arvottoman ihmisen kohdatessasi olet heti valmis valheeseen, ei aina, inhimillisyyttä on myös olemassa? Psykologian opettajani opetti, että heikkous on asia, jossa sudet käyvät raateluun.

Onko pahuus aina heijaste mielestä, omasta kokemuksesta tullut ja naamari valheeksi kehittynyt luonnon mekanismi? Se on myös suoja ja rooli, missä on lapsesta saakka suojautuminen pakkovaltaa kohtaan.

Ajattelun perusta ei voi olla psyykkisestä puolustuksesta lähtöisin. Jos se on kehotunteiden tuottamaa, ja lopulta siitä luovuutta, mikä siirtelee palikoita aistihavaintojen perusteella, vanhoja kuvia. On myös teorioita, jossa ihminen myönnetään synnynnäisesti harhaiseksi, ja siitäkin voi kehittyä kohtuullisen hyväksi ajattelijaksi. Harhojen uskon olevan enemmän kehoaistimusten reaktioita väkivaltaan. Kun ajattelun alku on unissa, ja synnynnäistä jo kohtuajalta, se voi kehittyä leikin kautta turvan ja luottamuksen perustaksi, itsenäisen ajattelijan kehykseksi, ja herkkyydeksi myös tunne-elämän aistimiseen toisesta, mutta ei koskaan oikeudeksi tulkita toisen tunteita, se on ehdoton yksilöoikeus. Leikin pohjalta itseys ajatustensa tuottajana on itselle totta ja totuus on mahdollista rakentaa hyvien havaintojen pohjalta johdonmukaiseksi.

Psyykkisen puolen toimivuutta aliarvioidaan, ja pidetään turhan ruikuttamisena, ja verrataan ”tosisairauksiin”. Psyykkinen pahoinvointi tuottaa runsaasti sairautta ja syö erittäin paljon yhteiskunnan varoja, sen moni lääkäri sanoo, että se on myös monien fyysisten sairauksien taustalla. Leikin kautta voimme kehittää ajatuksiamme kestävämmäksi, psyyken hyvinvoinniksi.

Kun ihmiskuvamme on itsekkyyttä ja pahuutta korostava, myös tulkinnat ihmisestä ovat sen mukaisia. Riippuen ihmiskuvasta, ulkoa ohjaten ja ulkoisia arvoja korostavasti kehollisiin ja aistillisiin piirteisiin vetoamalla, tällöin ei kunnioiteta sisäisen lapsen syntymää, vaan ne vaativat olemassaolonsa suorittamista. Tiedämme Narkissos tarinasta kaksi selitystä. Narkissos menee lähteelle, ihailee itseään, ja muuttuu kukaksi, vertauskuvallisesti, toisessa tarinassa muuttuu sokeaksi. Asiaa on lähestytty persoonallisuudesta käsin, eikä huomioitu tekoja, joita ulkopuolelta tulee, kohtelua, psyyken olemusta puolustautua, mikä tuottaa persoonallisuuteen ongelmia ihmiskuvan vääristyminä, toisen ihmisen määrittelyinä. Narsismiin sairastuminen on alkujaan psyyken puolustusta, mistä voi kehittyä paha persoonallisuushäiriö. Jos ihmiskuvassa olisi sisäisesti kokeva lapsi, ja häntä kunnioitettaisiin, hän oppisi kokemaan ja ajattelemaan myös tunteiden kautta, ei vain fyysisinä reaktioina. Kun ympäristö opetuksessa ja kasvatuksessa korostaa vertailua, kilpailua ja ulkoisia arvoja, ja kun pelko alkaa johtamaan, sisältä nousee syvätunteina seitsemän kuolemansyntiä tekoihin, kun ihmisarvoa lapsen tasolla ei anneta.

Koulutususko on vahvaa, ja sitä korostetaan tämän tästä. Mutta voisi sanoa pikemminkin, että koulutus tuo ongelmia, kun oppiminen perustuu fyysisiin ominaisuuksiin, aistihavaintoihin vain luonnontieteen mukaisesti. Ajattelu ei pääse kehittymään, vaan enemmän syntyy uskoa ja tottelemista ja toistoa. Tottelevaisuususko vie ihmisen ruumiin vankilaan, jossa ei ole sitoutumista tunteiden tasolla ja niinpä opit valuvat kuin vesi hanhen selästä. Kun ulkoa ohjatusti ihmiseltä viedään sisäinen minuus, oikeus itseyteen, lopulta mieli murtuu. Mieli, jonka tehtävä on vastaanottaa aistikokemus, ja itsen tehtävä käsitellä tunteet, joita niistä syntyy. Kun kaltoinkohtelu on julmaa, mieli ei enää suoriudu tehtävästä, ja tunteetkin kuolevat.

Mieleen voi kehittyä oppivaa ja eheyttävää kokemusta, tarvitsemme kunnioittavaa otetta ihmistä lähestyttäessä. Vapaudentilan saavuttaminen omaan oloon on lapsen kehitykselle tärkeimpiä asioita, oppia valitsemaan ja havaitsemaan itseään ja muita, jota turvataan kiintymyksen hyvässä kontekstissa.

Mitä jos löytäisimme todellisen lapsen, aidon ja vilpittömän, joka on kuin täydelliseksi luotu alkujaan? Hän korjaa, jäsentää, ihmettelee, sitoutuu tunteisiin ja totuuteen havaitsemastaan, etsii säännönmukaisuutta ja jatkuvalla uteliaisuuden turvaa uuden syntymää. Mitä jos kunnioittaisimme lapsen kykyjä olla oppijana edistyksellinen, muuttuva ja rakentava leikkien myötä. Leikkeihin on annettava meemejä. Lapsuutta on turvattava pitkään, vähintään seitsemän vuotta leikin aikaa, että lapsi ehtii oppia kyvyn vapauteen ja muodostaa ajatuksensa ilman pakkomielteitä. Psykiatrinen lapsikuva itsekkäästä omnipotenssista lapsesta ei usein pidä paikkaansa, ja syntyy siitä, ettei lapsen sisäistä herkkää minuutta kohdata, eikä anneta henkiselle kehitykselle mahdollisuutta, vaan autoritäärisesti tunkeudutaan hallitsemaan lapsen mieltä ja pidetään lasta kohteena, jota operoidaan.

Kunnioitus on ansaittava, usein sanotaan, siinäpä vasta vallan väärinkäytön mahdollisuus. Toista ei kunnioita, jos asenteena on halveksunta epä-, ja ennakkoluulojen vuoksi, silloin ei auta silloin yksilön hyvä käytös. Tällä haluan sanoa, että kaiken voi muuttaa päälaelleen. Tarinasta voi tulla valhekuvia, jotka etäännyttävät pois kokevasta ihmisyydestä.

Raija