SE PANTA PÄÄSSÄ

Armeijassa, jota en ole käynyt, kysytään puheiden mukaan, tuntuuko päässä pantaa, kiristävää tai jotakin kummallista. Naisilta tätä ei kysytä koskaan missään, vaikka juuri naisilla on suuri vaara joutua pakkoroolin tuomaan liialliseen keskittymiseen syrjinnän vuoksi, kun taas miehillä se voi olla aseman ja vallan vuoksi syntyvää. Tämän kaiken taustalta löytyy keskittyminen vaadittavaan rooliin, joko itsensä valitsemana tai toisten pakottamana. Tämä on asia, josta yhäkin kiistellään, valitseeko ihminen itse, vai toistaako hän pakkoroolin vuoksi, molempia on. Tuo valintanäkemys tulee hypoteeseista, minkä usein mieskulttuuri on luonut valtaa pitäessään ja ihmiskuvan ollessa hyvä/paha akselilla, persoonallisuuteen tuijottamisena. Naisten alistaminen on yleisempää, mutta nämä ovat aina yksilöllisiä ja kulttuureista riippuvaisia. Ihminen voi puhua itse valitsevansa, vaikka ei valitse, ikään kuin todistaakseen olevansa kunniallinen ja kelvollinen ja saa siten hyväksyntää. On petollista ajatella, että ihmisen täytyy hyväksyä vain itse itsensä, se on kuin itsetunnon merkki, minulle toisten hyväksyntä on myös yhteydessä kunnioittamiseen, arvostan toisen näkemystä. Pakkoroolista hyvä esimerkki on uskontoon liittyvä huivin pitäminen, jota naiset sanovat vapaavalinnaksi, mutta eivät huomioi, että miehet ja naiset kontrolloivat heitä, ja rankaisevat, jos huivia ei käytetä, heidän valinta on pakon alla, ja silti puheissa kerrotaan itsevalinnasta.

Mikä se panta on? Minulle se tuli nuoruudessa pahan päälle hyökkäyksen vuoksi, minkä jälkeen minulta riistettiin itsemääräämisoikeus, enkä saanut puhua, vaan puheeni mitätöitiin ympäristön ihmisten taholta. Väkivaltainen hyökkäys toi kehoon vapinan ja pelon ja mieleen hajoamisen kauhun vuoksi, mikä vaan lisääntyi hyökkäysten jatkuessa pilkkana, jolloin itseä ei voinut hallita, puhe takelteli ja muisti ei toiminut. Viktor E. Frankl on puhunut kauhun ja kidutuksen kestämisestä ihmisen mielessä, hän ei ole huomioinut, ettei sitä ajattelun taitoa ja keinoa ole harjoiteltu riittävästi. Psyyke oli vienyt minut kauhutapahtuman torjuntaan, mielen keinoon suojautua, mikä oli selviytymisen keino rangaistusten vuoksi. Psyykellä on mielikuvitus keinonaan, mutta hermosto vaurioituu, ellei oma tahto ja halu pääse vaikuttamaan. Kun ihminen joutuu hylkäämään sisäisen itsensä ja keskittymään selviytymiseen, tahdosta riippumaton hermosto aktivoituu, ja se panta tulee pään ympärille, koska ääreishermosto on yliaktivaatiossa ja liikaa jännitteessä fyysisenä puolustuksena, ja se tuo pelon ja vapinan, niin ettei hallitse kehoaan ja ajatuksiaan. Keskittyminen johtuu siitä tuntoaistin tuomasta ongelmasta, jossa tuntee hermoston yliaktivaation, kuin muurahaisia kulkisi pantana ympäri päätä, verenkierron esiintymänä, hirveä hallitsemattomuuden tunne. Usein kehotetaan keskittymään, jolloin kuvitellaan, että keskittymistä syntyy ajatuksessa, mutta sen voi saavuttaa vasta, jos sisäinen itseys voi toimia, eikä keskittymistä ohjaa kehoärsytys, minkä voi ajatella olevan kuin kipua.

Yliärsytyksessä/aistimuksessa pelon alla kuuleminen estyy, mielikuvat hyppivät sekaisin päässä, ja itsehallinnantunne häviää ja mielikuvien tulvimisen vuoksi tulkitaan toisten sanoja. On tehtävä kaikkensa, että pysyy koossa. Näitä on selitetty valikoivaksi kuuloksi, yksilön tahdonalaiseksi toiminnaksi, mutta se on mahdollista vasta kun itseys on olemassa, ja yksilö voi käyttää valtaa itseensä nähden valiten. Kun ympäristön ihmiset antaa julmia rangaistuksia yksilön kuvitelluista aikeista, teoista ja sanoista, yksilön suojautumisessa keskittyminen on ei tahdonalaisen toiminnon alla, ääreishermoston alueella.

Menetettyään itsensä, sisäisen minuutensa, tunteensa ja itsensä hallinnan, keho alkaa oirehtia. Levottomuus ja hermostuneisuus on usein päällepäin näkyvää, mutta joskus kovaa kilpeä, ettei ihmiset enää huomaisi heikkoutta, on jo oppinut, milloin voidaan lyödä. Niissä yhteisöissä, joissa asuin ja elin, se tulkittiin valehtelijan ja ymmärtämättömän ihmisen merkiksi. Kun epävarmuus oli päälle päin näkyvää, ja sisäinen itse yritti nousta välillä pintaan, keho oli hyökkäävä, ja vahvasti esiintyvä, oireena oli särkyvä puhe, katkonaisuus ja muistin rakoilu, mikä sitten lopulta kehittyi vaikeaksi esiintymispeloksi häpeän myötä. Kun ympäristö havainnoi ja teki kuvaa minusta, tuo ”itsekkyyden” ilmentymä, sen esiin tuleminen oli asia, mikä havaittiin minussa, ei sitä hiljaista, joka vaipui yhä syvemmälle taantumaa kohti, itsen täydelliseen hajoamiseen. Hiljainen, mikä pääsääntöisesti olin, ja tekoni suuntautui toimintaan, siivoamiseen ja ruuanlaittoon ei tullut huomioiduksi. Hyvä havaitsija olisi nähnyt, kuinka päivä päivältä kulkeuduin kohti sikiöasentoa kumaruuteen yhä enemmän kehostani.

Kun ajattelen, että olen koko ajan pyytänyt apua lääkäreiltä vaivoihini, huutanut kuulemista ja asian näkemistä, lääkärit eivät ole siihen kyenneet, laihduttamista ja liikuntaa on tarjottu hoidoksi. Kehossani on ollut itsekkyyden merkkejä itsen pyrkiessä esiin ja se on ollut ihmiskuvaa, mitä kulttuuri on tuonut asenteena ihmisille. Mutta hylkääminen ja kuulemattomuus oli tuonut vihan, mitä ei saanut tuoda esiin tunteina, niin se lukittui kehoon, jäykkyytenä, kehon hallitsemattomuutena, ja puhe oli välillä kimeää, välillä ahdistuneen karhun huutoa.

Kun ajattelen tänä päivänä koulukiusattuja, sama ongelma näkyy kaikkialla asenteina. Kiusatun oireita ei osata lukea. Niitä on sekä kiusaajalla, että kiusatulla. Kiusaajat ovat hyökkäysvaiheessa, ja kiusatut usein vetäytyjän roolissa. Näistä pitäisi oppia puhumaan ja luottamaan, kuulemaan asianomaista ja opettaa tiedostamaan omaa käyttäytymistään, sen syitä.

Nuoruudessa psykologiystäväni ilmoitti, että olen maanisdepressiivinen. Pahimmillaan näistä kehittyy kaksisuuntainen mielialahäiriö, onneksi minulla oli niin vahva itsetunto varhaislapsuuden hyvästä hoivasta, ettei sitä kehittynyt. Kun ajattelen, että en saanut kuin yhdeltä psykiatrilta apua, mielenterveyden työntekijät eivät kyenneet havainnoimaan ja havaitsemaan asiaa, asia on vakava. Mutta onneksi yksikin riittää, vai oliko se sittenkin monen asian summa, opiskelu, näytteleminen, kirjoittaminen, itsensä analysoiminen, ja monien harjoittelujen summa. Nk. tavalliselta ihmiseltä sain vain yhden ihmisen osalta kuulemisen, satojen joukosta.

Raija

  

SANANVAPAUDEN RIISTO

 

Sananvapaudesta väännetään peistä tänä päivänä. Mielestäni sanavapauteen liittyy oleellisesti myös uskonnonvapaus, ja vapaus ylipäätänsä koko ihmisyydessä. Nyt konservatiivit vaativat sananvapauden nimiin omiin näkemyksiin uskomista. Suomessa tätä on vaatinut Päivi Räsänen, Raamatun sanan toisto-oikeutta, ja uskon pakkoa julistuksena. Tämä on Raamatulla päähän lyöntiä ja todellisuudessa sananvapauden riistoa ja uskon ottamista omien näkemysten kautta toisten pakoksi. Se on syyllisyydellä pelaamista ja alistamista, hyväksymättömyyttä, mikä voi luhistaa yksilön elämän aina itsemurhaan saakka. Raamatussa sanotaan sekin, että vain Jumala voi antaa uskon. Raamatusta tulisi oppia erottamaan Jumalan sana kansan tavoista, joissa sanat esiintyvät. Päivi saa itse uskoa miten haluaa, mutta ei siihen toisia voi pakottaa.

Kun konservatiivit kertovat liiallisen hekuman synniksi, katson asian taakse. Yliaistillisuus ja yliseksuaalisuus johtuvat mielestäni opetuksesta, jossa ainoastaan sanan kautta pakotetaan uskomaan, ja ihmisen mieli sekä tunteet on kielletty, ja kapeassa ihmiskuvassa rankaisevassa kohtelussa mieli nousee aggressioon, vihaan ja itsensä hallitsemattomuuteen. On väärin syyttää yksilöä ympäristön rikoksista. Konservatiivit vaativat henkisen kehityksen mahdollisuutta, mutta tuhoavat sen omilla opeillaan ymmärtämättä ihmisyyttä monipuolisesti, vaan vaativat oman ihmiskuvan mukaista ihmisyyttä. Vapaa valinta vaatii vapaan mielen, kielen ja tunteet, mitkä ovat oppimisen kautta saavutettavissa, ja edellyttää varhaislapsuudessa leikin oikeutta, mikä on viety lapsilta pääosin pakottamalla sanan kautta uskomiseen, eikä ajattelun synnyttäminen onnistu, kun vapaus on viety pakkonormeilla. Väkivalta on ratkaisevin vaikute yliaistillisuuteen. Jeesus opetti väkivallattomuuteen.

Sokea usko ja totteleminen tuhoaa vapauden muodostaa omat ajatuksensa. Määritelty usko vain Raamatun sanaan estää uskon syntymää Jumalasta. Totuus on aina tutkimista, monialaisesti, monin ulottuvuuksin ja laajoja sekä syviä tietoisuuden rakenteita nähden, ei vain tottelemista ja toistoa. Sokea usko vain sanoina tukahduttaa ihmisen tunteet, mikä on tie rakkauteen. Sokea usko palvoo auktoriteetteja. Kun usko on muutettu vaan Jeesuksen sanoihin uskomisena, ihmiseltä riistetään oikeus kasvaa henkisesti. Minulle Jeesuksen sanat, minä ole tie, totuus ja elämä, on opetus minuudesta, jossa sitä tietä on etsittävä noiden määritelmien luo syventäen oppimista eri tasoilla kohti henkisyyttä sanakielen avulla, tunteita ja mieltä huomioiden, eikä ruokkien liikaa aistillisuutta, mikä johtaa yliseksuaalisuuteen, jopa sisäisen minuuden ja kehon erillisinä toimimiseen. Sokea totteleminen on autoritäärisen kulttuurin tulosta, jossa oppiminen on yksipuolista. Muistan ajan, jolloin opittiin enemmän opettajaa kuulemalla, kansakoulussa -50 luvulla. Kun koulutuksessa sitten aikuisena opin käyttämään monia aistikanavia ja vapauduin yksipuolisesta oppimisesta kuulemalla, korvani aivan raksuivat vapautuessaan. Yksilönoikeuksiin kuuluu muodostaa itse ajatuksensa, ja tuntea omat tunteensa.

Raamatun tulkitseminen siten, että kirjoitetut sanat olisivat ainoastaan totta, on totuuden halveksuntaa. Ainoastaan se, että siellä edellytetään kolmen joukkoa tutkimisessa, voi viedä henkisellä puolella valheen todistamiseen, kuin myös totuuden. Mutta se sisältää valtaa, Jeesus sanoi, minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, mikä on henkisen kasvun ulottuvuus oppia syventävästi. Moni asia aistihavaitsemisessa tuo näön kautta totuutta, kuten kirurgeille, mutta henkisessä kasvussa se voi viedä sen, valheen avulla. Jos ihmiselle ei anneta havainnoinnin ja havaitsemisen oikeutta, vaan hänen on vain uskottava asia, kasvu on tyrehdytetty. Enkä tällä tarkoita, että yksilöt kulkisivat aina totuuden polkua, mutta olen nähnyt valheita enemmän joukoissa ja yhteisövallassa.

Luottamukseen ja turvallisuuteen kuuluu pysyvyyttä, mutta myös uuden syntymää ja luovuutta. Ne ovat monen kehitystapahtuman jälkiä, ne voivat tuhoutua väkivallan alla, ne ovat osin myös synnynnäisiä. Harjoittelulla ja oppimisen avulla voimme saavuttaa mielen ja tunteiden vapauden jatkuvana oppimisena, ja vanhan toistaminen on sitten muisto ja muistissa, joka luo ulottuvuuden menneisyyteen. Vapautta täytyy käyttää vastuullisesti, hyvän tiedon kautta, ei omiin uskomuksiin tukeutuen. Menneisyydessä on myös uuden syntymä, sisäisessä lapsessamme.

Pakkomielteisyys ja pakottaminen tuovat aina vahinkoa. Tervettä tottelemista on ja se luo turvaa, viisautta ja pysyvyyttä. Konservatismia esiintyy niin vasemmistojen kuin oikeistolaisten piirissä, eri asioissa, on kysymys siitä, että ihminen on uskossaan mennyt sokeuteen, eikä näe kokonaisuutta, eikä erillisyyttä eri asioissa yhteen liittyneenä.

Suurimmaksi osaksi uskonnoissa on kysymys siitä, että ihmisen pelkoja käytetään hyväksi, kun yksilö ei opi missään vaiheessa hallitsemaan mielikuviaan, ne ovat otollisia uskomuksille, ja ehdollistuvat johtajien tuomiin näkemyksiin, koska järjettömästi pelkäävä ihminen ei voi luottaa itseensä. Syntiseksi tuomitseminen on pahimpia yksilön tuhoamisessa, syyttömänä syyttäminen, kun ympäristö tekee rikoksen.

 

Raija

 

ARMOTTOMAN ARMO

 

Syntyykö armo arvottomalle uskosta, luottamuksesta Jumalaan? Antaako omatunto armon? Antaako yhteisön ihmiset armon, järjestelmä, kuningas, naapuri, aviopuoliso, ystävä, oppi, uskonnot, pappi, perhe, läheiset jne. Minä en usko, että kukaan tai mikään antaa armoa, ellei opita enemmän ihmisyydestä, pois vallasta hallita muiden mieltä ja sielua, sanojakaan unohtamatta. Elämä on täynnä oppeja siitä, kuinka meidän tulisi käyttäytyä toisia kohtaan. Ystäväni Annukka saa minut iloiseksi, kun hän tuo arkipäivän haasteita ihanteista, joihin olisi hyvä pyrkiä. Joskus ne ovat yleviä, mutta niissä on ajatuksen ytimessä kuitenkin ihmisen fyysiset kyvyt, kuulo, näkö, kosketus, sanakieli, tavat ja kunnioitus.

Arvottomia on turha syyttää itsetunnon ja/tai hyvän käytöksen puutteesta. Arvottomaksi joutuu niin monen asian seurauksena, ettei sitä jaksa aina ymmärtää, vaikka kuinka yrittäisi. Esim. Suomessa transihmiset ovat joutuneet arvottomien joukkoon, laki ei suojaa heidän ihmisoikeuksiaan, jopa Euroopan neuvosto on huomauttanut Suomea siitä. Onko sukupuolisuus itsestään selvää? Miten voit tuomita ihmisen, jolla on kahdet sukuelimet, naisen ja miehen, millä oikeudella sinä viet häneltä ihmisoikeudet. Kalojen kohdalla on todettu koiraiden muuttuvan sukupolvien ajan kemiallisia aineita käyttäessä naaraiksi. Tuomitsetko miehen, joka saa nk. naisellisia piirteitä kehoonsa henkisen ja/tai ruumiillisen väkivallan seurauksena, sosiaalisesta painostuksesta syntyen, alistamisesta ja/tai ylistämisestä, muottiin asettamisesta. Vapaus on ihanne, ei tosiasia ihmisten vallan vuoksi, se voi olla este todelliselle vapaudelle, kun valtarakenteet jylläävät. Vapaus on mahdollista saavuttaa mieleen, mutta se vaatii itsemääräämisoikeuden ja monia oppimisen mahdollisuuksia.

Katsoin eilen kokonaan Yle Areenasta sarjan ”Rauhantekijä”. Jos et ole katsonut sitä vielä loppuun, lopeta lukeminen tähän, sillä paljastan lopputuloksesta rauhaa estävän asian. Kurdistanin valtiota vaativan terroristijärjestön johtaja ei voi hyväksyä oman valtion perustamista ja valtio-oikeuksia YK- toimesta ja sopimuksesta, koska ajatus ei ole tullut heidän kansan parista, ruohonjuuritasolta, alhaalta päin. Hän ei kestä sitä, että se tulee ylhäältä päin. Ihanne kansan hyvyydestä tuhoaa mahdollisuudet heikon johtajan vuoksi. Niin monia valtioita tuhotaan hullujen johtajien toimesta, kuvitelmista ihmisten hyvyyteen, rahan mahdilla, öljyvaltiot ovat pelin keskiössä, joita sitten poliittisesti pelataan järjestelmien ja ideologioiden hyväksi, voittamisen ja hallitsemisen kiimassa. Sarjassa Irina Björklund tekee loistavan roolin hymyttömänä.

En usko järjestelmien pyhyyteen, enkä ihmisten hyvyyteen, mutta en halua myöskään terrorisoida pahuuskuvan avulla terrorisoiden ja selitellen, vaikka haluan nähdä ne, en uskoa sokeasti mihinkään. Suunnattomat määrät ihmisiä on vailla ihmisoikeuksia, ne on estetty uskonnoissa, valtioissa, demokratiassa, kapitalismissa, kommunismissa, ja ylipäätänsä autoritäärisissä systeemeissä. Uskokaan ei ole vapaa, koska se on vaadittu ja alistettu tietynlaisille persoonallisuuksille yhteisövallan kautta.

Jokainen päivä huudan yksin elämäni helvettiä, en mielen paineessa, vaan ihmisoikeuksien puutteesta, koska minulla ei ole sosiaalisia oikeuksia, koska valta, joka ihmisille annetaan ja/tai jonka he ottavat, riistää minulta jatkuvasti sitä. Se on niitä tärkeimpiä asioita, mikä minulla on ollut ihanteena lapsuudessa sieluuni piirtyneenä, ilo toisesta, ihmissuhteet ja niiden kautta oppiminen ja iloitseminen. Viimeinen tuomioni oli, kun joskus menneisyydessä purin traumasta syntyneen paineeni toiseen ihmiseen, traumani nousi pintaan, kun puutuin lapsen pahoinpitelyyn ja sain siitä julman häpäisyn ja tuomion. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen sain tuomion, emme voi olla kanssasi, koska sinä teit sen. Kestän normaalisti syyllisyyttä, vaan en sitä, että minulla ei ole puheoikeuksia, vaan tuomareiksi ryhtyneet ihmiset päättävät, mitä minä saan olla, tuntea ja ajatella. He vaativat virheettömyyttä, mihin en pysty, eikä tarvitse, en edes halua olla sellainen, minusta on ihanaa olla rosoinen, kasvava ihminen, yrittää antaa anteeksi ja kehittyä, sitä mitä sain olla lapsena, ja mikä oli tervettä itsensä hyväksymistä rikkinäisenä. Mutta tuomariksi en halua.

Raija

POJAN TARINA

 

 

Joskus elämää ihmettelee monelta kantilta, joskus vähemmän huomioiden. Useimmiten päällimmäiseksi takertuu keskustelu, joihin ihmiset kiinnittävät huomion näkemättä ihmisen koko elämänkaarta. Tämä on tietenkin aika luonnollista, sillä emmehän tunne useinkaan ihmisen elämänkaarta.

Eräs perhe, jossa isä oli pahasti alkoholisoitunut, joutui kokemaan merkittäviä ongelmia, ristiriitoja ja totuuden välttelyä. Aikojen kuluessa ja jo aikuiseksi kasvaneina lasten elämän kokemusten historia alkoi nostaa päätään, ja pinnalle nousi ne sanomiset, jotka oli matkalla kohdattu. Poika oli unohtanut melkein kokonaan lapsuutensa, jossa isä eli alkoholin huuruisessa maailmassaan ja hylkäsi jatkuvasti poikansa tarpeet, ja torjui hänet apua pyydettäessä. Pojasta kehittyi kiltti ja alistuvainen, hän alkoi uskoa tarinoihin, mitä isä kertoi.

Äiti oli hyvin huolestunut poikansa alistumisesta ja haastoi tätä älyllisellä tasolla pohtimaan ihmisyyttä, ja sitä kautta toivoi pojan pohtivan omaa elämää, valintoja ja käyttäytymistä, jossa tottelevaisuus oli ottanut liian suuren vallan. Isän teot olivat kuitenkin kuin punainen vaate, niitä hän ei halunnut käsitellä. Kaunis tarina, jonka isä oli antanut, kasvoi kiinni hänen persoonallisuuteen, kauneuteen, jossa ei ollut säröjä, ja hän jäi tarinan kahleisiin. Se oli yhä aikuisuudessa kaipuuna isän huomiosta ja isän rakkaudesta, mistä hän oli jäänyt vaille. Hän halusi kuulla vain kauniita asioita, mikä heijasti hänen ongelmaansa. Hän hakeutui sellaisten ihmisten pariin, joilla oli elämässään onnistumisia. Nämä ruokkivat hänen uskoaan kauniiseen mielen kokemukseen, syväkaipuuseen rakkaudesta.

Sen sijaan henkilöt, jotka kertoivat myös negatiivisia asioita, hän hylkäsi häirikköinä. Hänen vaimonsa joutui sanasodissa törkeisiin hyökkäyksiin ja vaimon leimaamiseen hirviöksi. Avioliitto päättyi ja perheen lapset sai kuulla, mikä hirviö äiti oli ja suhteet alkoivat kärsiä yhä pahemmin. ”Minä kostan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen”.

Tuo todellisuudenvastainen tarina, jonka isä oli luonut poikaan, rakensi narsistisen persoonallisuushäiriön ja sokaisee häntä näkemästä todellisuutta itsessä ja ympäristöstään, ja hän käy jatkuvaa taistelu keskusteluissa siihen piilotettuun osaansa itsessä, jossa torjuttu totuus asuu, hylkääminen ja kaltoin kohtelu, se iskeytyy voimalla kavereihin, vaimoon ja ystäviin, keskusteluissa syntynyt kuva. Niin tuo kaunis tarina on luonut hänen todellisuutensa, jossa vain kauneus saa sijaa, ja ruma suljetaan ulkopuolelle.

On hyvä kysyä kauneuden tuomista ongelmista, tavallinen arki hyvine ja huonoine puolineen auttaa itsen näkemisessä ja peilauksessa ympäristöön ja rakentaa mahdollisuutta nähdä totuutta ja todellisuutta, vaikka niissä ei koskaan päästä täydellisyyteen.

 

Raija

 

ISÄN MURHAAJAT

 

Psyykkiset murhat ovat aikojen saatossa jääneet liian vähäisen tutkimuksen alle. Psyykkisellä murhalla tarkoitan ainoastaan tunne-elämään liittyvää tuhon puolta. Erikseen ovat nk. sovitut, kehitetyt, opitut ja tapoihin liittyvät murhat sekä toivottaman elämän tuomat itsemurhat, kuten vakavien sairauksien tuskasta syntyneet.

Psyykkisten murhien takaa löytyy vallan väärinkäyttöä, julmuutta, väkivaltaa, alistamista, jonka vuoksi henkinen kärsimys tuhoaa elämän, jollei itsemurhana niin vähintään mielen murtumisena. Monta kertaa olen pohtinut, tekikö Jeesus itsemurhan, kun kollektiivinen syyttämisoperaatio tuhosi häneltä itseyden. Kansa julisti hänet Jumalan pojaksi, ei Jeesus itse, sitä ei ole Raamatussa. Tässä ihmisten syyllisyydestä pakeneminen ja ylimielinen luonteenpiirre yhdistyvät, Jeesus nostetaan alustalle ja synninkantajaksi, ja hänen kauttaan luodaan oppi, jossa syyllisyydestä vapaudutaan. Käytännössä ihmiset menevät vain rooliin, jossa he eivät tiedosta tekojaan, teot irtaantuvat tietoisuudesta ja ihmisiä uhrataan oman syyllisyyden tähden, eikä tunnusteta omia tekoja, vaan ryhdytään tuomariksi ja asiaa ylä- tai ulkopuolelta katsoen kohteena tapahtuvaa, sisäistämättä omaa kokemustaan, ettei omia tunteita tarvitsisi kohdata.

Psyykkistä murhaa on kuvattu ainakin minun lukemissani kirjoissa enemmän kasvamisen kautta sankaritarinana itsenäistymisprosessissa ja jossa valtarakenteet rooleineen ovat alistavia ja/tai ylistäviä. Vähemmän asiaa on kuvattu kohtelun tuomana loukkauksena, jossa ihminen menettää itsestään sielun. ”Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta saa sielulleen vahingon”.

Alkuperä tunne-elämässä on suhde omiin vanhempiin tai lähihoivaajaan ja nuo tunteet siirtyvät osittain toisiin ihmissuhteisiin, tai vähintäänkin vaikuttavat niihin. Murhan kohteeksi voi joutua äiti, sisar, koulukaveri, opettaja, jos he toistavat vanhempien kovan kohtelun, tai myös sijaiskärsijöinä, kun omaa vanhempaa ei uskalla vastustaa.

Ihminen ei joko itse pysty kohtaamaan omia tunteitaan vaan ulkoistaa ne, tai yhteisö ei anna lupaa tunteille, vaan alistaa yksilön vallan alle monin eri keinoin vieden itseilmaisuoikeudet, jolloin on mielikuvien vietävissä. Yhteiskunnan arvojen vuoksi meillä on tarinat, jotka pitävät yllä mielikuvia, ja yksilö ei pääse itsetuntemukseen, tutkimaan syviä tuntojaan loukkauksissa ja/tai hyvissä kohtaamisissa. Kohtaamisista tulee pintapuolista, eikä keskusteluun tule monipuolista sanavalintaa, mikä edesauttaisi oppimista. Pidän tätä yhteiskunnan arvomenetelmää rikollisena, jossa ihmisoikeudet eivät toteudu. Ihmiset kulkevat tarinoiden ja mielikuvien näkemysten alla, eivätkä kohtaa sisintään. Siksi pidän todella pahana ihmisoikeuksien loukkaamisena ja hyväksikäyttönä sitä, ettei psykoanalyyttistä teoriaa opeteta koulutuksissa. Moni on katsonut elokuvan, ”Olemisen sietämätön keveys”, jossa psykoanalyyttistä lääkäriä vainotaan oppinsa vuoksi. Tämä on sosialismin oppia, jossa yksilönoikeudet eivät toteudu. Psykoanalyysissä yksilö oppii tunnistamaan ja tiedostamaan omat mielikuvansa ja tunteensa sekä niiden vaikutuksen ja osaa hallita ajatuksiaan, ja jäsentää asiat itsensä kautta. On lupa myös olla myös toistava ja uskoa muidenkin tuomat näkemykset, ei kaikki mene tunteisiin, mielen tai kieleen puhuttelevaksi, mutta se ei saa viedä itseyttä. Sosialismissa tarinat kuljettavat ajatuksia tietyn suuntaisina, eikä yksilö pääse kiinni omiin syvällisiin kokemuksiinsa.

Huomiotta jätetty, tunteensa sulkemaan joutunut on valmis murhaamaan, niin aikuisen itsensä ja sen toiseen siirtäen, kuin oman pienen sisäisen lapsen, lapsen, jonka olemus on ollut rankaisujen kohteena. Uskonnoissa tätä lasta kutsutaan riivaajaksi, mikä on tuhottava, sillä sen olemassaolo, vaikka se olisi aivan normaalilla tavalla innostuva, iloinen, oppiva, leikkivä ja nauttiva, se on kurjan ja alistavan kohtelun kulttuurissa hirviö.

On aina muistettava, että on olemassa jo niin pitkälle kehittyneitä ihmisiä, etteivät he alistu psyyken orjuuteen, tunnistavat tunteensa, havaitsevat ja havainnoivat hyvin, ja osaavat eritellä mielen, tunteet ja kielen toisistaan ja näkevät havaitsemisessa oman todellisuuden ja ympäröivän todellisuuden erilaisuuden. Tämä on jo lapsuudessa mahdollista leikin myötä kehittyä, kyky on vain kadonnut kasvatuksen ja opetuksen myötä.

 

Raija

 

VUOROVAIKUTUKSEN VAIKUTTEITA

 

Tänä päivänä puhutaan paljon tunteista, niiden vaikutuksesta, itsensä löytämisestä ja muiden vaikutuksesta itseen, koko tunteiden skaalan väreissä.

Jos katsomme Raamatun oppeja, seitsemän kuolemansyntiä sisältää tunteita, kateus, viha, ylpeys, ahneus, himo, laiskuus ja ylensyönti. Ne ovat ehkä enemmän opittuja ja laittaisin ne kehollisiin yhteyksiin, mutta ei niitä voi aina erotella lähtökohdistaan. On jokseenkin arveluttavaa, että tunteet olisivat syntiä. Tunteet tulevat tahdommepa sitä tai emme, olkoonpa niiden alkulähde mikä hyvänsä. Tunteet on vain hyväksyttävä, piilottaminen ja kieltäminen vahvistaa tunteita usein negatiiviseksi, eikä niiden tarvitse antaa johtaa. Nykyään osataan erottaa kehotunteet, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta peilautuvat, ja syvätunteet. Kun ajatellaan, että kateus olisi syvätunne, siis alkujaan jo sikiökaudella kehittynyt valmius, on vaikea uskoa, että siinä olisi selitys synnynnäiselle pahuudelle. Paremminkin uskon, että ne ovat vertailun ja kilpailun myötä syntyneitä ja vahvistuneita, roolien ja aseman vaikutuksesta tulleita loukkauksia ihmisarvoa kohtaan olla oma itsensä, vallan alla syntyneitä.

Arvojen ali- tai yliarvioiminen jäsentämisessä, ihmisyyden eri puolien ymmärtäminen ja niiden vaikutus käyttäytymiseen, sekä tunteiden ja mielen ylilyönnit tuovat niin paljon ongelmia vuorovaikutukseen, etteivät ihmiset osaa aina niitä säädellä keskustelun eteenpäin viemiseksi, kompromissien rakentamiseksi ja toistemme ymmärtämiseksi, vaan usein ryhdymme tuomareiksi ja rankaisijoiksi. On vaikeaa arvioida sitä, onko jonkin luonteenpiirre sellainen, ettei siihen kannata reagoida, paras ratkaisu on, että ihminen itse huomaa ongelmansa, apuja voi antaa esim. taiteen kautta. Joskus on niin, että yksilö ei oivalla, ja menee rikoksen puolelle, tällöin on oikeus puuttua tekoihin. Joku aika sitten heitin vitsin vahvalle vitsinheittäjälle twitterissä, joka vähän ilkkui jokaista, mutta hän ei sietänyt vitsiä muilta, ja bloggi tuli. Tässä näkyy juuri se ihmisen persoonallisuuteen liittyvä oman ylimielisyytensä vuoksi toisen uhraaminen, jossa voi olla taustalla psyykkinen ja persoonallisuuden puolustusmekanismi, huumorista on tullut väline selviytymiseen ehkä kovaa todellisuutta vastaan. Itseäni loukkaa puheoikeuden riisto, koska olen menettänyt niin paljon elämääni sen vuoksi, mutta sitä pidetään yllä yhä. Joustavuus olisi paikallaan ja tuomarointi jätettävä. Puheoikeuden olen menettänyt, kun olen puhunut kielletyistä asioista, yhteisö on laittanut syyllisen rooliin ja pilkannut. Kun olen sitten suuttunut siitä, olen saanut rangaistukseksi puhekiellon ja sulkemisen yhteisön ulkopuolelle. Aliarvostettu ei saa tehdä yhtään virhettä, vankeusrangaistus langetetaan koko elämän ajaksi.

Elämässä monesti tulee esiin se, että yritetään luoda kaikki positiiviseksi, mikä on tarpeellista voimien ylläpitämiseksi, mutta vahvuuden ja tasapainon tuo sekä hyvän että pahan näkeminen. Ihmiset reagoivat eri tavoin eri ihmisiin, siksi tunteet ja sanakieli ovat aina erilaisia kunkin kohdalla. On parempi kuunnella kaikkia, eikä tulkita toisten kautta tai roolittaa itseään ylemmäksi.

Joskus on vain vaikeaa saada viestejämme sillä tavalla esiin, että ne auttaisivat. Toinen tarvitsee jatkuvaa pään silitystä, toinen on arka ottamaan vastaan toisen mielipidettä, jo pelkästään ajattelun kehittäminen on jo niin vaativaa, ettei siihen päästä ilman opetusta.

Vuorovaikutuksen estäjiä ovat ylivaltaroolit ja asema yhteisöissä ilman inhimillisyyden ja ihmisyyden oikeuksia. Yhteisöillä on oma tarinansa, johon se luottaa, ja jäsenet tukevat toisiaan tarinan kautta, silloin yksilöllinen sanakielen käyttö heikkenee. Tarinoilla on taipumus olla valheellisia, ja valhe tuo niin paljon pahaa mieltä, että siihen on löydettävä syyllinen, ja se on usein sellainen yksilö, jolla on jotain erilaisuutta. Valheellisuus voi olla sekä itseä että toista kohtaan, asioiden ja tunteiden suhteen.

Kun työtehtävässä on selkeä työnkuva ja tieto perustuu loogiseen näkemykseen toiminnassa, se vähentää yhteisöongelmia. Ihmisyyden suhteen henkisyydessä on nykyään tietoa paljon ja se on loogista kuten on sydämen toiminta lääketieteessä. Hyvä johtajuus tietotaitona on avain moneen ongelmaan. Koulutusta ei vaan ole riittävästi, siksi uskomukset jylläävät. Ehkä koulutukseen voisi lisätä jo peruskoulussa oppia elämän terveellisyydestä, kuinka virukset tarttuvat, kuinka mieli käyttäytyy ja oppii. Elämisen taito-oppi säästäisi paljon terveydenhoito menoja.

Jokseenkin ajattelen, ettei yleistieto aina riitä yksilölliseen kehitykseen, tarvitaan todellista vuorovaikutusta, kuulemista, näkemistä ja huomioimista yksilönä. Juuri eilen huomasin, kuinka ihanaa oli kuulla analyysiä kirjan lukemisen nauttimisesta, kuinka ne eroavat toisistaan eri yksilöillä. Ainakin yksi on nyt maailmassa sellainen, joka nauttii samalla tavalla kuin minä.

 

Raija