AJATTELEN, KUULEN, OLENKO SIIS OLEMASSA!

Elämä on suuria kysymyksiä täynnä. Minun sydänkäpyseni on vuorovaikutus, miten löydän omat ajatukseni, miten ymmärrän toisten ajatuksia. Voin kuunnella, mutta en kuule, en ehkä saa kiinni toisen ajatuksista, ehkä hän ilmaisee vajavaisesti itseään, eikä minun muistilokeroistani löydy muistikuvia, jotka voisin ajatteluuni ottaa ja luoda näkemyksen. Amerikkalainen psykologi tutki kykyä nk. sisäisiin ääniin, siis dialogia omien ajatusten kanssa, keskustelua, piirtää kuvaa ajatuksestaan, onko siinä loogisuutta, ja tutkija huomasi, ettei ihmiset suinkaan aina kykene siihen, jopa 13 % ei ollenkaan.

Tähtitieteilijä ja aivokirurgi keskustelivat keskenään. Tähtitieteilijä sanoi, kuvasin koko avaruuden, enkä nähnyt Jumalaa, aivokirurgi vastasi, leikkasin satoja aivoja, enkä löytänyt ajatusta.

Kehityspsykologiasta voi lukea ajatusrakenteiden kehittymisestä, joskin olen sitä mieltä, etteivät ne rakenteet mitään auta, jos ajatusten sisältö on puuta heinää, valheita ja epätosia. Kuuleminen on asia, jota tänä päivänä opetetaan ja on kai opetettu iät ajat meille, kuinka tärkeää se on. Kyllä se on tärkeää, mutta ihminen ei kuule, jos hänellä ei ole asiaan liittyviä muistikuvia, ei johdonmukaisuutta, pahimmassa tapauksessa kuuleminen estyy, jos ihminen on kauhun vallassa, aistit ovat yliaktivoituneet olemaan liiallisesti keskittyneenä pelon alla, ja aistit käyvät ylikierroksilla, sanoja ei saa kiinni, ne vilahtelevat ohi. Jatkuva psyykkinen puolustus aiheuttaa sen, ettei ihminen kykene luomaan ajatuksia ymmärrettävään muotoon, ja silloin kysely on hyvä apu hienovaraisesti. Jos ihminen ei taas ollenkaan käsittele tunteitaan, ja jonkun sanat tai teot nostavat pintaan tunteen, he siirtävät tuon sanan tuojalle vastuun.

Tarvitsemme yllättävän paljon harjoitusta uusien mielikuvien kentällä ajatusten aallokossa, ennen kuin ajattelun käsittelytaidot kehittyvät sellaisiksi, ettei niitä sekoita omiin mielikuviin tunnetasolla, ja osaa käsitellä omat tunteet erillisenä, kuulee toista. Monipuolinen havaitseminen tilanteista persoonallisuuteen tarvitaan ristiriitojen näkemiseksi ja loogisuuden löytämiseksi.

Usein lähdetään valtataisteluun, yritetään murtaa toisen ajatus ja pyritään muuttamaan toisen arvoja kunnioittamatta toista. Miksi kertojien joukko on enemmistössä, ja kuuntelijoiden osuus vakio yhteisökäyttäytymisessä, luennoilla onneksi toisin ? Sosiologiassa opin, että syrjäytyneiden joukko on ollut vakio 10 – 20 prosenttia vuosisatoja. Eikö sen pitäisi olla enemmän fifty fifty. Olemme kuitenkin kaikki erilaisissa mielentiloissa, joku avoimena, jollakin ahdistus, joku haluaa sulkeutua hiljaisuuteen, joku on aggression valtaama, joku pelkää niin paljon muita, ettei uskalla ajatella ollenkaan. Emme ole ihanteellisessa olemisessa, mutta ympäristöolosuhteet rakentavat meitä yllättävän paljon mielekkääseen olemiseen. Liialliset toiminnat tuovat kiireen, jossa mieli ei pysy mukana.

Ajatuksen saaminen persoonallisuuden (yksilöllisyys)yhteyteen on ratkaisevaa. Kun yksilö oppii itsen olossa/tilassa tarkkailemaan ajatustaan, (sisäinen ääni) hän ottaa haltuun mielikuvan, mikä on syntynyt ja rakentaa siitä mahdollisimman loogisen näkemyksen kuultavaksi. Jos ihminen on huonon kohtelun alla, hän ei saa hallintaan tätä mielikuvaa, vaan se karkaa kauhun ajamana tavoittamattomiin. Pelkkä ajattelu ei siis riitä, tarvitaan tuo taito luoda näkemys, kuuleminen voi tuoda vanhoja tarinoita, kuultuja kertomuksia, mitkä voivat olla myös valhetta asenteineen. Yksilöllisen kyvyn myötä, kun hän kuulee toista, hän osaa luoda kuulemastaan näkemyksen etuotsalohkolla lyhytaikaisessa muistissa. Tässä ja nyt puhumisessa avautuu parhaassa tilanteessa kokonaisempi näkemys, vallankin jos kuullaan kaikkia osapuolia, pitkäaikaisessa vaeltavat arvot, periaatteet ja tieto asiaan liittyen.

Kuunteleminen on joskus yliarvostettua. Ihminen voi kuunnella, mutta hän ei kuule, hän ei tavoita toisen kokemusta ja ajatusta. Sinällään kuunteleminen on arvokasta, mutta auttajan roolia on hyvä kritisoida, ettei se mene vallan puolelle, toisen hallitsemiseen. Tästä löytyy hyvä kirja, Auttajan varjo, Martti Lindqvist, tyrkytämme omia arvoja, ajatuksia ja tunteita toisiin. Joskus kun olin tyhjiössä, eikä itseä, eikä tunteita syntynyt, toisten tarinat sinällään antoivat iloa, mutta sieluni ja mieleni rikkoutumiseen ne eivät auttaneet, ensin oli nähtävä kuva asiasta, samanlaisena, ehkä se johtui siitä, että olin taantunut kolmen vuoden tasolle ja mieli oli vienyt kokemuksen piiloon, koska siitä ei saanut puhua, ajattelua ja tunteita ei ollut, oli vain mykkyys ja tuijotus, kauhun huuto. Vasta myöhemmin opin iloitsemaan muiden tarinoista ja kokemaan empatiaa, sitä ei ollut kauhussa, koska se kuoli väliaikaisesti, kun itsekin kuoli.

On myös huomioitava se, ettemme voi vaatia jatkuvasti toisia valitsemaan aiheita, joista yksilö ei ole kiinnostunut, jokaista on kuultava hänen omien mielenkiintojensa pohjalta. Joskus on pakko valita myös vastoin omia kiinnostuksia yleisen hyvän vuoksi. Työssä on pakko olla kiinnostunut työnkuvan näköisestä, toivon mukaan saa valita työnsä ja koulutuksensa, usein ei.

Ajattelua voi pohtia rakenteelliselta tasolta, persoonalliselta, toiminalliselta ja tunteiden sekä mielen vaikutuksen seuraamuksena. Jos kuulo- tai näkömuistin kautta seikkailemme vain etuotsalohkolla, se ei vielä riitä tunnekokemuksiin ja empatiaan, ellei muistikuviin tule riittävän paljon sellaista mitä vastapuoli kokee, eikä yhteyttä ole omaan persoonallisuuteen. Kokemuksessa peilautuminen on ongelma, tulkitsemme toista omien mielikuvien kautta. Liian usein tuijotamme ulkoista käyttäytymistä, emmekä huomaa ihmisen sisäisiä kokemuksia.

Raija