UNOHDETTU MENNEISYYS

Lapsuuskodissani oli fyysinen rankaiseminen vanhempieni taholta tietoisesti kiellettyä. Vain yhden tapauksen muistan, kun äitini ajoi minua ison pirttipöydän takaa leipälapiolla. Rankaisuksi riitti katse, auktoriteettiasema oli vanhemmilla vahva ja se perustui luottamukseen ja kunnioitukseen, aitouteen, selkeisiin rajoihin, sääntöihin, leikin oikeuteen, itseilmaisun vapauteen ja työhön, jota ei ollut liikaa. Vasta yhteiskunnan kohdattuani elämän käännekohdissa ja työelämässä, ymmärsin, että sellaista ei harrastettu julkisen vallan puitteissa. Se on edellyttänyt myös omien kokemusten kohtaamista, väkivallan näkemistä myöhemmin, mikä tuli ulkopuolisilta. Se oli minulle mahdollista, realiteetin kohtaaminen, koska olin nähnyt niin paljon maatalossa kuolemaa ja syntymää, taistelua leivästä.

Ehkä juuri siksi olen oppinut havaitsemista tarkasti, masennuskautta huomioimatta. Eräs tuttavani tuttava on kovin uskonnon ilmiöissä pyörivä, hän elää toivon ja ihastuksen maastossa ja usko on hänelle voimanlähde, mitä hän uskoo tarvitsevansa, se hänelle suotakoon. Hän jo eläkkeellä, mutta ihmettelen silti, miksi hän ei kohtaa menneisyyttään. Onko se ollut niin kauheaa? Kyllä se on ollut, vaikkei hän välttämättä sitä tiedosta, eikä hän pysty sitä kohtaamaan. Kuuntelin hänen lapsuuskodissaan työskennellyttä renkiä. Paljon olen pahan tekoa nähnyt, mutta ehkä nämä olivat rajuimpia. Perheen äiti oli usein hakattuna, tiiliseinään lennätetty, veri oli roiskunut runsaastikin ja lapset olivat olleet kovin usein naapurissa paossa isän hulluutta. Isän, jonka lapsuus oli väkivaltaa täynnä omien vanhempien taholta.

Miksi tämä edellä mainittu ihminen takertuu toivoon ja on kuin hengittäminen olisi siitä kiinni, saako hän tuottaa sanoissaan ja teoissaan kauniita asioita ja hylkiä negatiivista todellisuutta? Ehkä sen ydin onkin siinä! Hengityksen syveneminen tuottaa kipua, kun psyyket kivut liittyvät fyysisessä kokemuksessa tunnistettaviksi, hengitys leikkaa keskeltä rintakehää. Hän ei uskalla mennä kohti psyykkistä kipuaan, kohti totuutta omista kokemuksistaan, sillä se on todella useimmiten ahdistavaa. Mutta tuossa se ihme tapahtuu, kohtaamalla omat tunteensa, keskustelun saatteena on sen alla olevat kokemukset tunteineen ja kun nämä kohtaa, ihminen löytää oman totuutensa ja vapautuu ahdistuksesta, oppii ehkä vähän anteeksiantoa ja kun menneisyyttä ei voi muuttaa, oppii ehkä hyväksymään sen. No, kyllä siinä voi hieman katkeruuttakin syntyä ja sekin on minusta hyväksyttävää, kohtuudella.

Näiden ongelmien näkeminen on useimmiten kiinni siitä, muistavatko uhrit, joskus se on mahdotonta. Onneksi nykyään puhutaan jo asioista joskus, vaikenevat yhteisöt elävät vielä monin paikoin vahvasti. Kun uhrit eivät muista, asiaa ei ole olemassa ja se ei tule tutkimuksen piiriin. Psykiatrit voivat vain uumoilla oireista ongelman olemassaolosta.

Itseasiassa osittain ajattelen, että ammattiosaaminen on ollut heikkoa yhteiskunnassa ja tiede ei ole pystynyt näkemään totuutta, yhteiskunnat vallan käyttäjänä tavallaan, jos ei nyt luo, niin ainakin tukevat uskonnollisuutta ja populismia heikon avun vuoksi, koska eivät näe vallan tuomaa ongelmaa ja ihmisen pahuutta. Heikko taloudellinen, sosiaalinen, ja psyykkinen turvallisuus on omiaan ruokkimaan vahvojen valtaa, jossa alistettu ripustautuu oljenkorsiin.

4.1.2020 artikkeli Helsingin Sanomissa. ”Media ja poliitikot suoltavat tarinoita huomiosta kilpaillessaan, ja siinä on vaaransa – vaikka kuinka oltaisiin ”hyvien puolella”, sitaatti päättyy. Ihmisellä tulee olla oikeus tarinaan, omaan tarinaan, sillä se on väylä etsiä omaa totuutta, sitä voi avustaa toisten tarinoilla, mutta se ei saa olla ainoa totuus ja ei ole aina yleistettävissä, vaikka kokemuksillakin on tietyt ehtonsa toteutuessaan, hallintakeinot ja puolustusmekanismit. Omasta elämästäni tiedän, kuinka suuri kärsimys on tullut siitä, ettei minun kertomustani ole kuunneltu, vaan nk. viisaat ovat luoneet tieteellisen näkemyksen, jossa ei ole tarkasteltu muuta kuin käyttäytymistäni, mitä toiset ovat arvioineet, eivätkä suinkaan nähneet omia tekojaan, kun ihmisoikeudet on viety minulta puheineen ja psyyke on tulvinut ulos aggressiivisuudesta syvään taantumukseen puheoikeuksien puutteessa. Ihmisoikeudet yksilönoikeuksineen ovat perusta, jolla myös terveyden vaaliminen on pohjana. Jos ihmisyys on vain palveluita, systeemeitä ja tiedon rajaamista ammattivallan kautta, menetämme yksilöt.

Sitä vaan tänään ihmettelen, kuinka loppujen lopuksi apua pyytäessäni kirjoittamani sanat ovat osuneet kummasti kohdalleen, ihmistä ei voi opettaa (ei voi alistaa vasten tahtoaan), Jumala on hyvä psykiatri, (muut eivät auttaneet), ihmiset eivät osaa puhua, (puhua ei annettu eikä puhuttu, vallan väärin käyttö). Kaikki on näytetty toteen.

Raija