SIETÄMÄTÖN IHMINEN

Katselin keskusteluohjelmaa Flinkkilä&Tastula, jossa oli haastateltavana Leea Klemola. Tunnen harvoin kiukkua ihmisten mielipiteitä tai näkemyksiä kohtaan, mutta jos siinä ei enää ole arvoa ihmisyyteen, ei oikeuksia eikä selitystä, en pidä siitä. On vain harhailua asian ympärillä. Taide voi ja onkin sellaista, että katsojalle annetaan vajaita mielikuvia, että he voivat itse oivaltaa asian merkityksen ja se on arvokasta, ettei syötetä totuutta päähän. Nyt oli kuitenkin kyse keskusteluohjelmasta, mikä on erilainen merkitykseltään, ihminen on kutsuttu sinne puhumaan viisautta. Klemola sanoi, että on sietämättömiä ihmisiä, joita yhteisö rankaisee ja vertasi ihmistä koiraan. Klemola ei huomioinut vallan väärin käyttöä. Yhden Klemolan trilogia sarjasta olen katsonut, siinä näkyi vasta tuska, mutta ei vapautta. Onneksi Tastula toi esiin rankaisun hirvittävyyden.

No, minä olen tällainen sietämätön ihminen, puhun väkivallasta ja taistelen sitä vastaan, en suinkaan joka paikassa, teen sitä erittäin harvoin, mutta silti saan rangaistuksen. Väkivalta on tabu.  Mutta jos menettää elämänsä, sitä haluaa ratkaista ongelmaa ja ”parantaa maailmaa”, ja jotkin ihmiset luopuvat kokonaan ja hylkäävät elämänsä. Totuudesta ei saa puhua ja se on minusta raskasta.

Totuus joko nähdään sellaisena kuin se on, tai sitten se hajotetaan uudeksi mielikuvaksi taiteen ja/tai valheen avulla. On ymmärrettävää, ettei ihminen aina jaksa kestää totuutta, se on inhimillistä, mutta jatkuvasti valheessa eläminen on rankkaa, onko se sitten ihmiselle, jolla ei ole omaatuntoa, sitä kysyisin. Olen väsynyt valehtelijoihin. Valehtelijalle ei merkitse mitään, jos toinen menettää elämän, valhetta suojellaan oman vallan ja maineen vuoksi.

Olen pohtinut elämääni kuuluvia kahta naista ja heidän luonnettaan. He eivät voi sietää, että heissä olisi mitään virheellistä. Toinen oli kampaajani, joka teki erittäin hyvää työtä, ja siksi kävin hänen luonaan vuosia. Mutta hänellä oli kausia, ettei hän ollut nk. tässä maailmassa vaan harhaili ajatuksissaan. Silloin hän teki virheitä, piti permanentti ainetta ylisuuren ajan, eikä noteerannut, kun sanoin siitä. Pidemmän päälle huomasin, ettei hän ylipäätänsä kestänyt minun näkemystä. Ja kuuntelinkin häntä koko ajan. Ja sieltä se putkahti esiin, uskonnon alistama nainen, jolla ei ollut oikeuksia elämässään. Toinen samanlainen henkilö kuului läheisiini, hänen miehensä alisti hänet, ja lapsetkin olivat oppineet sen, ja hän siirsi tuskansa toiseen ihmiseen, ja suuttui silmittömästi, jos epäiltiin häntä, hän oli aina oikeassa.

Ketkä ne ovat niitä sietämättömiä ihmisiä, luonneongelmaiset, itseään tutkimattomat, vai jo periaatteensa löytäneet, jotka haluavat kunnioituksen, kuuntelemisen ja arvostuksen jokaiselle, eikä valtataistelua, jossa toisen totuus on arvokkaampi ja oikein ja toinen voidaan uhrata oikeudestaan ajatteluun ja tunteisiin?

Raija