LOUKKAUS

Loukkaantuminen verisesti on usein syynä siihen, että erkaneminen yhteisöstä on tosiasia, se on taustalla yhteisöstä sulkemiseen, ja vuorovaikutusongelmiin. Perussyynä tunteiden heijastumisessa toisiin on se, että tunteet minuudessa on käsittelemättä. Sitä ei osata, ei tunnisteta, ja se on pelottavaa. Olemme kulkeneet historiamme sanakielen yliotteessa, ja se on yhä vielä opetussuunnitelmien pääpaino. Tunteita ei arvosteta, vaikka niiden käsittelemättömyys on suurin ja vaikein syy ihmisten välisiin ongelmiin. Kyyneleet valuvat poskipäilleni, kun kuulen tai näen lapsen kertovan tunteistaan, kuinka onnellinen kokemus on hänelle tapahtunut elämässä, hän on oppinut sanoittamaan tunteitaan. Ehkä joskus opimme ymmärtämään tunteita.

Syyllisyys on vahva vaikuttaja loukkaantumisessa. Loukkaantuminen ja tunnereaktion syntyminen syntyy, vaikka syyllisyys on syntynyt syyttömänä tai syyllisenä. Ratkaisevaa on, onko kokemuksesta tuomittu, hyväksytty, vähätelty tai jätetty kokonaan huomiotta. Usein sanotaan, älä välitä, se on huonoimpia käsittelytapoja. Loukkaus jää vaivaamaan ja juuri se on yksi niistä tekijöistä, jotka aiheuttavat heijastumisen toisten tunteisiin. Loukkaantumisessa käy usein niin, että asian paljastaja tuomitaan, suljetaan yhteisöstä, ja loukkaava henkilö pelastetaan häpeältä, vaikka juuri häpeä on tervehdyttävä tekijä.

Arvostamattomuus toiseen ihmiseen tai asiaan estää loukkauksen käsittelyä. Jos ei arvosta tunteita, ei niitä myös huomioi. Kun loukkaannuin viimeksi ajatuksieni fiktioksi luokittelua, loukkaajaa alettiin suojella. Olin kertonut tuomioista, joita olin saanut yhteisössä, ja julmia rangaistuksia itseni ilmaisussa, joissa koin syvää loukkaantumista, ja jotka fiktioiksi luokiteltiin. Kerroin rikoksesta, mikä minulle tehtiin, mutta sitä pidettiin sopimattomana. Itseilmaisu ja mielipide ovat ihmisen perusoikeus, ihmisyyden toteutumisen perusta. Sen sijaan vähättely on toisen aliarvioimista, vallan väärin käyttöä. Kohdetta ei kuunnella, ei kuulla tai se mitätöidään ja tehdään oma tulkinta asiassa, kuten kohdallani, että loukkaannuin väärästä asiasta. Loukkaaja ja hänen tukijansa tiesivät hyvin, että olin nuoruudessa menettänyt itsemääräämisen ja itseilmaisun oikeuden ja avunpyyntöni pahassa rikoksessa oli luokiteltu fiktioksi, trauma uusiintui.

Tunteiden käsittelemättömyys voi johtaa jopa aivohalvaukseen. Ei riitä, että suree yksin, on käsiteltävä niin, että ymmärrys tulee tietoiseksi, pystyy antamaan anteeksi itselle ja toiselle ja lopulta hyväksyy tapahtuneen. Joskus kipu on niin suuri, ettei sitä pysty kohtaamaan, silloin on hyvä, että ympärillä on peilipintaa, samanlaisia tapahtumia, jotka auttavat katsomaan etäisyydeltä asiaa.

Tuomitsevassa kulttuurissa vähättely, pettäminen, hylkääminen, valehtelu ja salailu saavat suosiota, ylimielisyys toista ihmistä kohtaan. Vallanpitäjät haluavat, että uhri menettää ihmisarvonsa. Omat tunteet nostetaan arvokkaammaksi kuin toisen.

Ihminen on raadollinen ja petomainen heikkoutta kohtaan. Ehkä siitä osa tulee kilpailua korostavasta asenteesta, mutta sitä esiintyy eläinkunnassa, heikot jätetään kuolemaan. Valta ja voima antavat oikeutta toiseen ihmiseen nähden.

Raija

OLETKO VAPAA?

Vapaus on tila ihmisyydessä, mihin pitää pyrkiä, mutta sitä ei voi koskaan saavuttaa täydellisesti. @MiAbeck13 twitter viestissä, ”Never forget, freedom is not free”, älä koskaan unohda, että vapaus ei ole vapaa. Jollain tietyllä tapaa me olemme aina ihmisyytemme vankeja särkyvästi. Joku osa meidän kehostamme tempoo toimiessaan liian lujaa, joku sammuu, joku kuolee, tai alisuorittaa tai ylisuorittaa.

Kun katsomme ihmisyyttä toiminnallisuuden kannalta ja toiminnan kautta, olemme pakotettuja miettimään, mikä tuo vapauden ja milloin menetämme sen. En ole ihan piintynyt kaiken pyhittämiseen kiinnostuksen pohjalta, joskus jonkun viisaamman on nähtävä kokonaisuus, jossa menetämme jotain itsestämme kun valitsemme vajavaisesti ilman tietoa, emmekä huomioi tietoista ja tiedostamatonta. Jos pelkästään urheilemme ja treenaamme kehoamme, saattaa minuutemme kaventua, emme koe sisäisiä viestejä, emme tunnista tunteita, vaan kehoaistimukset ottavat vallan. Sydänkin voi joutua ylirasitukseen. Eräs kummallisimmista kertomuksista oli, jossa urheilua yli kaiken järjen toteuttava ihminen joutui sen tosiasian eteen, että sydän alkoi kääntää toimintansa päinvastaiseksi liiallisen urheilun vuoksi, ja se piti käydä kääntämässä takaisin normaaliksi säännöllisin välein keskussairaalassa. En ymmärtänyt koko asiaa varmaan oikein, näin se minulle kerrottiin. Yhtälailla tunteet voivat ottaa vallan itseyden johtamisessa.

Jokseenkin ajattelen, että kunnioittamalla ihmistä, autamme häntä vapauden tilaan etsimään mahdollisia ajatuksia, mielikuvia, sanoja, kuvia ja tuntoja. En voi sietää pakottamista tai tunkeutumista toisen ihmisen kehoon, mieleen, tunteisiin tai rikkomalla hänen kokemuksiaan.

On asioita, joissa tuntuu olevan mielivaltainen vapaus. Uskomukset pääsevät jylläämään ja sekoittamaan ihmisten ajatuksia mielin määrin. Monien uskontojen taustalla on mies, miksi mies pyrkii jumaluuteen, luo hierarkioita, ottaa valtaa ja määrittää ihmisyyden. Tieteessä on ainakin se hyvä puoli, että tutkitaan asioita, eri asia on sitten, kuinka hypoteesit ovat johdonmukaisia ja vievät totuuteen monipuolisesti. Minusta tiede on mieskulttuurinen, ja ihmiskuva sen mukainen.

Ihminen on tavallaan pakotettu itsensä hallintaan saamiseksi ottamaan haltuun itsensä pidättäytymisellä ja kontrolloimalla kehoaan, mikä ilkeästi joskus myös ilmenee toisten hallitsemisena. On tehtävä koko ajan työtä itsensä kanssa, ettei heijastele itseään muihin, oppii kunnioittamisen ja kuuntelemisen taidon. Olen aina ihmetellyt, miten eläinten elimistö toimii kuitenkin, mutta niille ei ole kehittynyt runsaammin älyllistä elämää.

Irwin Goodman lauloi aikoinaan hitiksi tuleen kappaleen, ”maailma on kaunis, ja hyvä elää sulle, vain mielen vapaus, vain mielen vapaus”. On niin monta tietä ihmisyydessä, jolla voi estää ihmistä vapautumasta, että on syytä kysyä, mitä asialle voisi tehdä.

Moniko seksityöläinen lopettaisi, jos heille luotaisiin mahdollisuus valita. Mitä valintoja me annamme ihmisille? Moniko valitsisi toisin, jos siihen olisi taloudelliset edellytykset. Maailma pyörii valtaa pitävien toimesta. Ihmisen annetaan valita makkaraa leivän päälle, mutta hän ei saa valita ajatuksiaan ja tunteitaan, ne on määritelty ja tulkittu toisten toimesta. Siksi juuri meillä on niin paljon mielenterveys- ja oppimisongelmia.

Raija

KUVITTELUN SALAT

Joku aika sitten kävimme keskustelua twitterissä todellisuudesta, mitä se on ja mitä siihen kuuluu. Ovatko aivoissa kuvat, ja mielessä todellisuus, vai onko se mitä havaitsemme ulkoapäin todellisuutta ja totta. Taitaa se totuus vaellella näissä kaikissa, mutta ehkä on hyvä joskus pohtia toimivuuden suuntaan ja mikä on ihmisen kokonaisuuden kannalta hyväksi. Liiallisella rajaamisella tai vapaudella viemme vapautta, mutta voimme käyttää myös mielivaltaa.

Omassa elämässä olen joutunut tai saanut miettiä mielen todellisuuden vaikutuksia. Kun nuoruudessa jouduin väkivallan uhriksi, ainoa elämää elvyttävä ja elämän tuntua tuova kokemus oli muistot, mitkä minulla oli ensirakkaudesta, vuorovaikutuksen virtuooseja, iloa itsestä ja toisesta, häivähtelevää kuvitelmaa seksuaalisuuden olemassaolosta, silkinohuita onnenväreitä. Mutta ne eivät kestäneet kauaa, vaan ruumiin kuolema tuli todellisuudeksi, aistimaton keho, jota ruumiiksi kutsun. Ympäröivä todellisuus oli niin rankkaa, että mielikuvitus loi kauniimman kestettävämmän todellisuuden ja opin ymmärtämään mielen toimintaa. Se ei ollut ollenkaan samanlainen, mitä sitten myöhemmin opinnoissani saatoin todeta. Mielessä oletetaan olevan tahtova itse ja kohde johon tahto kohdistaa tekonsa, tunteensa ja ajatuksensa. Mutta kun tahtoa ei ole, jäljelle jää vain kuvat.

Kaikkein oleellisin puuttui silloin elämästäni, osallisuuden oikeus ja tasavertaisuus. Näistä kokemuksista olen päätellyt, ettei myöskään nautinnollisia aistimuksia syntynyt, oli vain kuollut ruumis, kuin laho tukki. Olen varma siitä, että sanakieli on se kanava, jossa ihmisen aistimus saa kokemuksen nautinnosta, ja osallisuuden oikeus antaa siihen mahdollisuuden, jakaminen toisen kanssa. Ei niinkään persoonallisuus, ja siihen liittyvät himot tunneteorioineen, mikä ilmentää enemmän valtaa. Ihmisen luonnetta analysoivien ongelma on siinä, että käytöksestä kuvitellaan tahdon olevan, mutta se voi olla psyyken puolustus.

Tieteessä on pitkään ollut vallalla käsitys, että seksuaalisuus johtaa elämänhaluun. Kun katsomme eläinten maailmaa, huomaamme kuinka urokset kilpailevat jatkuvasti lisääntymisestä ja tuhoavat mahdollisen kilpailijan. Uskon, että kilpailuvietti on suurelta osin seksuaalilähtöinen. Uskon, että naisen seksuaalisuus on enemmän sosiaalinen, tunnelähtöinen ja jakamiseen perustuva, jossa toisesta koetaan iloa ja nauttimista, hänen olemassaolostaan. On eri asia nauttia seksuaalisuudesta omiin aisteihin perustuen itseen kohdistuen kuin kokea se jakamisessa, ja nauttia toisesta.

Jokseenkin ajattelen että mielellä on enemmän tehtävänä puolustaa itseä kestämään karua todellisuutta satunnaisesti, kuin olla se lähde, josta kuvitelmat syntyvät. Liiallinen psyykkinen puolustus tuhoaa aistimista tai kadottaa sen tyystin. Kuvittelua syntyy myös muistikuvien kautta, kun saamme leikkiä niiden kanssa etuaivolohkolla, ja sen synnyttäjinä on enemmän sanakieli kuin mieli.

Raija

SOINISMI

Eilen Suomen valtio näki härskin valtataistelun, jossa kierreltiin ja kaarreltiin vallan todellista käyttöä olemattomaksi. Siellä väisteltiin periaatteita, jossa todella käytettiin valtaa väärin. Timo Soinin abortti kielteisyys oli pääosassa, jonka puolestapuhujat väittivät taistelevansa vapauden ja uskonnonvapauden puolesta, jonka he katsoivat kuuluvan Timo Soinille. Muille se ei sitten kuulukaan. Uskonnonvapaus täytyisi kuulua myös Suomen valtiolle. Ehkä olisi kuitenkin parasta, että valtion virkoihin ja eduskuntaan ei saisi tuoda ollenkaan uskonnollisia vapauksia, valtion pitäisi olla ideologiavapaampi ja hoitaa vain ihmisten hyvinvointia tieteellisin perustein. Miksi evankelisluterilaisen enemmistön tulee alistua katolisten oppeihin?

Tosiasiassa on niin, että maailmassa kuljetaan kaksilla rattailla maailman johtamisessa. Kirkko ja valtio taistelevat vastakkain ideologioistaan. Kirkko kulkee valtion rinnalla taistellen demokratian nimissä valtaa, jossa alistetaan ihmisiä vallanpitäjien omien näkemysten ja tahdon alle. Se on täysin Kristinuskon vastaista. Näyttää siltä, että ihmisoikeuksien valossa juuri tämä kansalliseksi noussut aborttivastaisuus on nousussa kaikkialla maailmassa, josta tuli dokumentti viime viikolla YLE ykkösellä. Siihen en ota kantaa onko se oikein vai väärin, mutta siihen otan kantaa, että se ei ole Kristinuskon ytimessä. Jumala on hengellisen elämän ytimessä, eikä sukupuolisuuden. Niin miehen kuin naisenkin ylivalta on vastoin kristinuskon oppia.

Mistä tällaiset toisiaan valtansa alle vaativat ihmiset oikein sikiävät? Yksi on luonne, joka on enemmän fyysinen ulottuvuus ihmisessä, kehomme tekee sen mikä sille on mahdollista, mihin sillä on taipumus. Toinen merkittävä tekijä on roolit yhteisöissä, ja syvimmällä siellä ponnistaa sisarten välisissä yhteyksissä syntyneet. Ne ovat useimmiten epäoikeudenmukaisia, koska niiden taustalla on kateus, kilpailu, itsetunto ja osaaminen. Lapsen kengissä oleva persoonallisuus taistelee koko ajan vallan saamisesta, rajoittaa toisen oikeuksia, sulkee pois, alistaa kuin tyrannit kuunaan toisia tahtonsa alle.

Raija

VALLATTU ITSE

Tiede on tuonut mukanaan sen, että ihmistä havainnoidaan ulkopäin, ammatillisesti, tutkimuksellisesti ja muutoin vaan koko kulttuurin tapana, ja se on juurrutettu syvälle ihmisten mieliin. Pidän tätä hyvin vaarallisena tienä, jossa tuhotaan ihmisiä henkisesti kiduttaen, koska siinä on mahdollista käyttää valtaa väärin, mutta jos se tehdään objektiivisesti ja tulkitsematta, siitä voi olla hyötyä. Järjestelmässä yhtäkkiä ulkopuolinen tietää, mitä sinä tunnet ja ajattelet.

Joskus luin kirjan, Tunteiden anatomia, jonka kirjoittajaa en saanut enää mistään esiin ja sitä ei ole enää kirjastossakaan. Liekö vanhentunutta tietoa? Joka tapauksessa muistan sieltä kappaleen jossa puhuttiin kolmesta tekijästä, pettäminen, menettäminen ja hylkääminen, jotka määriteltiin ihmisen mielen murtajiksi, kun niitä on liikaa.

Otan esimerkiksi dementoituneen henkilön, jota arvioidaan käytöksen perusteella ulkopäin. Hänen käytöksessään ilmenee ylikorostunutta aistimusten tavoittelua, kaiken maistelua, korostunutta halua, ja yli-innostuneisuutta. Vanhassa ihmiskuvassa ja ulkoisesti havaiten tuo tulkitaan ahneudeksi, itsekkyydeksi ja himoksi. Käytös ja aistit näyttäisi kertovan niin, mutta miksi. Inhimillisessä tarkastelussa asian voi nähdä niin, että hän hakee hätäisesti sitä mitä hän on menettämässä, itsensä, sisäiset kokemuksensa.

Samaa tulkinnallista ongelmaa näkee kaikkien ihmisten tutkimisessa ulkopäin. Mielekkäästi ja kohteen kannalta ajattelevia on erittäin vähän.

Raija

SYYLLISTEN SYYNÄÄMINEN

En ole syyllisten syynäämisen kannalla, en halua ristiinnaulita, enkä halua leimata ihmisiä. Syyllisyys on raskas taakka, kuten häpeäkin, joka voi murskata ihmisen niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Mutta en myöskään voi hyväksyä sitä, että toisten tekojen vuoksi uhrataan toisia ihmisiä. Syyllistämällä toisen ihmisen rikoksen tekijä syyllistää itseään yhä enemmän ja siirtää oman syyllisyytensä muihin, koska ei kestä sitä enää. Sitten on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti halua kantaa syyllisyyttä ollenkaan, kieltävät tekonsa, ja ahdistuvat pienimmästäkin syyllisyydestä.

En ole myöskään orjallisten ja alistavien säännöillä terrorisoivien tapojen kannattaja. Kohtuullisuus kaikessa. Mutta sääntöjen poistaminen levittää koko ongelman taivaan tuuliin. Silloin tapahtuu irrationaalisuus, joka johtaa mielettömyyteen ja koko asian vesittymiseen. Kun asiaa ei käsitellä ollenkaan, tai se hoidetaan huonosti, häpeä ja syyllisyys ahdistaa ja vie kyvyttömyyteen kohdata rikoksen kohdetta tai itseään, myös valheelliseen elämään, jossa näennäisesti nautitaan elämästä, mutta niskassa on koko ajan oma syyllisyys. Kun kiinnitetään huomio persoonallisuuksiin, teko ei olekaan enää väärä. Tämä on juuri sitä medikalisoitumista ja psykologisointia.

Ihminen on vaan luotu vuorovaikutukseen, mutta ei toisen kyräilyyn, vainoon ja syyllistämiseen. Hyvään vuorovaikutukseen tarvitaan luottamus, kunnioitus, turvallisuus ja melko hyvä sanakielen osaaminen, että ymmärrystä voi syntyä.

Näyttää siltä, että yhteisöissä on moninaisia keinoja paeta tekojen seurauksia ja siirtää ongelma muihin asioihin uusien mielikuvien avulla tai ihmisiin. Rehellisyyttä ei osata etsiä, eikä osata analysoida sitä, mikä on villakoiran ydin. Useimmilla työpaikoilla ongelmien avaaminen ja niiden käsittely on täysin lasten kengissä. Lopputuloksena on jonkun syylliseksi leimaaminen, eikä asian periaatteita niiden toimivuuden kannalta ja poikkeuksia erilaisuuksineen kyetä käsittelemään ja joku henkilö joutuu lähtemään ulos ryhmästä ja häpeän alle. Kun esimerkiksi joku loukkaantuu, se on hänen henkilökohtaisen kokemuksen tulos, eikä sitä toiset voi määritellä vääräksi.

Nykyisten käytänteiden valossa on kuin tehtäisiin katharsista yhteisön enemmistölle ja yksilöitä uhrataan moraalin nimissä, pintapuolisen moraalin, jossa ihmisen oikeuksia hyvään elämään ei ole annettu ja kärsimystä tuotetaan vallan avulla.

Mediaseksikästä syyllisyyden etsimisessä on personoiminen ja psykologisoiminen. Käsitellään mitä merkillisin keinoin persoonallisuusongelmia, luonneominaisuuksia ja selitetään syytä ongelmiin niillä. Itse asia jää käsittelemättä, rehellisyys on tipotiessään. Koko asia hajoaa ihme perspektiiveihin, jossa ei ole mitään pelisääntöjä siitä mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun syylliseksi syynätään joku henkilö ilman että hän on syyllinen, hän joutuu häpeän alle, ja muiden syrjimäksi. Tämä edesauttaa syyllisyyden lisääntymistä kaikissa henkilöissä ja syntyy jatkuva kierre päälle uhrin taakan lisäämisessä. Tämä on yksi syrjinnän synnyttäjistä.

Raija

VIHAN KIERRE

Viha on syövyttävä, tappava, kiduttava ja elämää tuhoava voima. Sitä on ollut ammoisista ajoista saakka, ja sitä on tänä päivänä runsaasti. Se kestää vuosia, vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja ihmisten mielissä. Se näyttäisi olevan pahempi kuin aggressio, josta se kumpuaa, kuten tavoista ja opeistakin. Kun aggressio on äkkinäisesti syntyvä tunne, sen terve ilmiö on suuttuminen, mutta se ei näytä riittävän ihmisille, siitä kehitetään vihaa, joka ei unohdu, jolla lyödään, ja tuhotaan ihmisiä aina sotimiseen saakka.

On karmaisevaa kuulla, kuinka tänä päivänä koululaisilla on vuosikausia jatkuvaa kiusaamista. Minun aikana sellaista ei ollut kouluissa tässä määrin ja väitän, että se johtuu leikkimisen mahdollisuudesta omaehtoisesti. Vaikka oppilas muuttaisi koulua, paikkakuntaa, tai kiusaaja tekisi sen, se ei tunnu laantuvan. Ihmisen hylkimisen ja vihaamisen tunteet ovat syvemmällä. Heikko halutaan tuhota, ja liittyä vahvoihin. Se on nähtävissä eläinkunnassa lukuisissa tutkimuksissa. Mutta viimeaikaiset tutkimukset todistavat myös sen, että vaikka lapsi liittyy vahvoihin, hän puolustaa heikkoa ja kaltoin kohdeltua. Meissä on olemassa myötäelämisen tunteita, ne vain katoaa jonnekin. Helsingin sanomissa oli 11.9.2018 tiedeartikkeli, ” Jo pieni lapsi suosii vahvempaa, mutta vierastaa vääryydellä hankittua valtaa”.

Perustavanlaatuista vihan jatkumoa kannattelee epätasa-arvo.

Jokseenkin ihmisen tuhovimma on aina antiikin Kreikasta alkaen ollut puhuttu asia, hybris, joka selittää tuhovimmaa, ja se on sitä Kristinuskossa, sitä on työyhteisöissä, perheissä, ja sen lonkerot ulottuvat kaikkiin ihmissuhteisiin. Sen liittolainen on valta ja asema, jonka avulla sitä toteutetaan.

Maaret Kallio kirjoitti joku päivä sitten, artikkelin, ”Nainen on naiselle susi”, jossa hän mainitsee kateuden kääntöpuoleksi ihailun. Olemme kateellisia toiselle, koska ihailemme hänessä jotakin.

Onko vihaan ratkaisuna persoonien tutkiminen ja niihin puuttuminen, kun se näyttää olevan aina läsnä ja kaikkialla, uskon että kasvatus ja opettaminen oikealla tavalla on siihen vastaus?

Viha muuttaa muotoaan, siitä tulee salakavalaa, sillä kehitetään valtaa, ja järjestelmiä toisten alistamiseen. Olisiko meidän sukellettava enemmän arvoihin, joiden kautta sisäistäen löytäisimme pelisääntöjä, oikeuksia ja tekemisen oikeutta. Perusarvoina; hyvyys, kauneus ja totuus, ovat nekin erittäin vaikeaselkoisia, paha voi pukeutua hyväksi, totuus voi olla vallan taakse piilotettua, omien etujen kasvattamista, ja miten käy kauneudelle, se luo ihanteita, joista syntyy kateutta.

Ihanteiden ylistäminen ihmisessä näyttäisi olevan kateuden kanssakulkija. Jo Jeesuksen aikana ylentyminen Jumalan pojaksi oli raivoisan vihan aiheuttaja, sitä se oli antiikin aikana, sitä se on tänä päivänä. Onko auttanut se, että Jeesuksesta tehtiin synninkantaja ja anteeksiantaja, vai onko se lisännyt vihaa? Pääsääntöisesti kauniit puheet ja julkikuvat ovat esimerkillisiä ja kauniita tarinoita, mutta selän takana touhutaan syyllistäen ja häpäisten. Itsensä nostaminen toisen yläpuolelle nostaa halveksunnan esiin.

Jos ihmiselle ei anneta ihmisarvoa ja kunnioitusta, on turha odottaa häneltä yhteistyökykyä.

Raija

SYVÄTUNTEIDEN ILO

Syvätunteiksi luokittelen unien syntymän ja sitä kautta kehittyvän kyvyn etsiä ja löytää tai päästä siihen olotilaan, että se on mahdollista. En esimerkiksi pidä flow:ta sen ilmentymänä, kuin en myöskään lukemista ja niistä syntyviä muistikuvia. Syvätunteet syntyvät tiedostamattomasta mielen kokemuksessa.

Minulla oli nyt pari vuotta vaihe, että oli enemmän aistikuviin perustuvia pinnallisia kokemuksia arkipäivässäni. Jatkuva tapahtumien virta elämässä voi viedä pinnallisiin kokemuksiin, aistijuoksuihin, kuin myös sanakielivirtoihin. Syvät uneni katosi ja nukuin hyvin pinnallisesti, eikä kunnon rentoutumista syntynyt. Olen saanut takaisin syvät uneni, herään rentoutuneena, näen erikoisia unia, mielikuvia syntyy unen aikana. Viime yönä näin unen, että järjestimme vierailua Sauli Niinistön kanssa Putinille. Tyhjensimme yhdessä pakastinta. (kyllä me myös suudeltiin, mutta ei kerrota tätä Jennille) Nämä erikoiset unet synnyttävät iloa, koska ne useimmiten on hyvin kummallisia, hauskoja ja järjettömiä.

Mielikuvien syntymä kannattaa erotella muistikuvista, mielikuva syntyy mielestä, sen tiedostamattomasta osasta. Lukemista ei kannata arvostaa liian korkealle, vaikka ne ovat tärkeitä avustajia muistikuvien synnyttäjinä, ne voivat viedä pois syväkokemuksista. Liian tietoiseksi tuleminen ja itsensä hallitseminen ja jatkuva kontrolli voivat estää syväkokemuksia. Jo pienenä lapsena muistan sen kokemuksen, kuinka mielikuva ja syväkokemus synnyttivät tyytyväisyyden, kehollisen reaktion, jossa esimerkiksi sylki tuli suuhun, ne ovat myös kehollisen toiminnan hyviä eliksiirejä ja edesauttavat kehon toimintaa.

Sigmund Freudin näkemys tietoisesta ja tiedostamattoman olemassaolosta ihmiskuvassa on auttanut minua parhaiten ymmärtämään itseäni. Se näyttäisi olevan myös Kristinuskon ytimessä.

Raija

NAUTTIMISEN OLEELLISUUS

Olen elänyt kaksikymmentä vuotta aikaa, jolloin nautintoa ei ollut kehollisesti eikä psyykkisesti. Kun söin ruokaa, en maistanut sen makua. Olin tällöin syvässä masennuksessa. Sisäinen itse oli kuollut. Nautinnon oleellisin tekijä on itsen olemassaolo. Mielihyvää ei syntynyt, oli vain opitut tavat joita noudatettiin.

”Kroonistuva kärsimys johtuu virheestä maailmankuvassa. Kutsutaan tietämättömyydeksi tai synniksi. Ykseyden katoamista ja ristiriitaa maailman lain kanssa. Sitä ruokkii inho sitä kohtaan, mikä on muille hyväksi, ja himo sitä kohtaan, mikä pahaksi”. Tämä on Jari Sarasvuon sanomaa, kopioin Johanna Kukan twiitistä. Arvostan suuresti Jaria, sillä hän on symbolien ilotulittaja, mikä laittaa ihmiset ajattelemaan.

Jos ykseys on maailman laki ja sen voima on joukkovallassa, se tuhoaa yksilöä ottamalla oikeudet maailmankuvaan yksilöllisesti.

Kun alle kolmen vuoden iässä itseä ei vielä ole psykologisesti, ei myöskään nautintoa ole, ei lasta voi syyttää itsekkääksi nauttijaksi.  Ihmiskuvalla on tuhottu ihmisen sisäisen minuuden edellytykset kokea. On epälookista väittää, että lapsi on narsistinen ja itsekäs nautiskelija, kun hänellä ei ole vielä itseä. Kun itse puuttuu, nautintoa ei ole.

Kasvatustieteestä muistan maailmankuvan tarkoittavan ihmisen todellisuutta. Ihmisen todellisuuden sekä ihmisen kokevan totuuden ja itsen olemassaolon tärkeimpiä vaikutuksia on kokemuksessa syntyvä ilo ja mielihyvä. Jos niitä ei synny, alkaa masennus ja ihminen joutuu elämään kehoaistimusten varassa ilman sisäisiä tuntemuksia, kokemuksista syntyviä tunteita. Ihminen voi kuolla tähän mielihyvän puutteeseen, kuten dementiaan. Kokemuksesta tiedän, etteivät myöskään kehoaistimukset tuo nautintoa, ellei oma sisäinen kokemus ole yhdistynyt niihin, oma tahto ja halu. Mielihyvä voi aktivoitua ulkoisista ärsykkeistä, kuten musiikki, sanat, kuvat, mutta sen syntymä on itsestä tulevaa. Mielihyvän puute on liiallisesta ulkoisen ohjauksesta syntyvä ongelma, harvemmin fyysinen sairaus.

Ihmisen todellisuus maailmankuvaan syntyy psyykkisten prosessien kautta, psyykkinen todellisuus, ja ulkoisen havaitsemisen todellisuus havainnoista sisäisesti ja ulkoisesti, jotka voivat olla ristiriidassa, mutta silti psyyken todellisuutta on kunnioitettava, vaikka se ei aina ole totuus. Psyykkisen todellisuuden ytimessä on ilo ja mielihyvä, mielikuvan syntymässä aistimuksessa, ja se on tunnustettava ihmisyyden arvoksi ja elämän ehdoksi.

Jos ja kun masennuksen syntyminen on fyysisen puolustuksen tulosta (psyykkinenkin voi tuoda masennuksen, mutta se on erilainen, ja sitä pitää lähestyä eri tavalla), on kyllä aika outoa, jos se katsotaan ikään kuin terveyden takaajaksi ja henkisen kasvamisen takuuksi. Ikään kuin väkivalta hyväksytään ja annetaan sille vallan oikeutus joukkovoimalla, minä kutsuisin sitä alistamiseksi, jossa yksilön oikeudet tuhotaan ja kunnioitusta ei ole, eikä yksilö voi kokea mielihyvää ja iloa. Fyysinen puolustus on myös syntymässä syntyvää. Kun ajattelen itseäni, se on ainakin auttanut selviämään masennuksesta, mutta hoitoa on annettu psyykkiseen masennukseen tai ainakin yritetty, siksi en saanut siitä apua.

Maailmankuva on kiistanalainen käsite. Vallan antaminen joukolle tai yksilöille toiseen nähden on heikon sosiaalisen kehityksen tulos ja ilmentää vääristynyttä valtaa. Minut on kasvatettu muistamaan erityisesti ensimmäinen käsky.  Kuunteleminen ja toisen ihmisen näkeminen sellaisena kuin hän on, estää vallan väärin käyttöä. Ihmisen vääristynyt valta ei tuota oikeudenmukaisuutta, enemmänkin syyllisyyttä asioihin, joihin ihmisen ei pidä olla syyllinen. Ihmisellä on oikeus elämään, oikeudenmukaisuus kasvaa inhimillisestä kohtelusta.

Raija

Ilkka Niiniluodon mukaan henkilön maailmankuvalla tarkoitetaan henkilön hyväksymien, todellisuutta koskevien käsitysten joukkoa. Nämä käsitykset tyypillisesti koskevat sitä, millaisista olioista tai aineksista todellisuus muodostuu, miten todellisuus on syntynyt ja kehittynyt ja millaisia säännönmukaisuuksia ja lakeja siinä vallitsee.

Tarja Kallio-Tammisen mukaan maailmankuva tai todellisuuskäsitys sisältää perustavat käsitykset todellisuuden luonteesta sekä tiedosta. Todellisuuskäsitys on yksilön käsitys siitä, millaisessa ympäristössä hän elää ja mitä siinä on mahdollista tehdä. Laajimpana taustakäsityksenä todellisuuskäsitys läpäisee koko kulttuurin ja jättää jälkensä sen eri osa-alueita.

Erkki Hartikaisen mielestä todellisuuskäsitys on parempi sana kuin maailmankuva tai maailmankatsomus. Sana 'maailma' viittaa Hartikaisen mukaan maakeskeisyyteen ja 'kuva' näköaistikeskeisyyteen. Inhimillisten käsitysten kokonaisuus muodostaa todellisuuskäsityksen^. Käsitykset todellisuudesta ovat karkeistuksia ja usein virheellisiä. Koska elämä on todellisuuden osa, elämänkatsomus eli elämänkäsitys on osa todellisuuskäsitystä.

Lainaukset Wikipediasta.

OLE(TKO) OMA ITSESI

Tuo on tuttu lause meille, ole oma itsesi, kyllä kaikki järjestyy. On inhimillistä, että me käytämme yleisiä lauseita, mutta vielä inhimillisempää olisi, jos kohtaisimme yksilöitä omine persoonallisuuksineen, ja toisimme tilanteisiin yksilöllisen näkökulman. Mitä itsessäsi juuri nyt näkyy?

Entä jos itsen kadottaa? Psykologisesti ihmisen itsen katsotaan syntyvän noin 2 – 5 vuoden iässä, jolloin oma tahto ja halu ilmenevät. Kulttuurisesti itsen näkemykset ovat uskonnollisesti itsekkyyden painottamia, ja ihmiskuva on negatiivinen. Vallan näkökulmasta itsen kuva on mieskulttuurin tuottamaa. Minulle itsen olemassaolo ei ole itsestään selvää. Olen sen menettänyt.

Itseni menettäminen tapahtui kuudentoista ikävuoden alussa, kun minulta riistettiin itsemääräämisoikeus. Psyykeni puolustus murskaantui, kun näkemyksiäni ei otettu huomioon. Jäljelle jäi vain fyysinen puolustus, jolloin kehonkuva muuttui, minussa oli enää motorisesti suurten lihasten toimintaa. Kehonkuvani muuttui pienestä suureen. Tätä kuvaan kirjassani Kuoleman kädet. Olin vain juoksija kiitoradalla, kömpelö kompuroija, joka ei pysynyt ryhdissä kehon suhteen, heilahteli sinne tänne. Taannuin kolmevuotiaan tasolle, ja sekös oli ihmisistä hauskaa.

Minulla ei ollut heikko minä, itsetuntoni oli hyvä. Mutta ehkä juuri siksi kieltäydyin hyväksymästä vallitsevaa tilannetta. En voi kutsua sitä oman tahdon valinnaksi, sillä fyysinen puolustusmekanismi aivoissa pysäytti tahtotilan. Vain pienen ajan psyykeni sai voimaa ensirakkauden voiman turvin toivossa eläen. Aivoni olivat kuin jauhelihaa. Minä olin nähnyt kotona eläinten parissa reaalimaailmaa, väkivalta ei ollut uutta. En ollut herkkäsielu, joka ei kestänyt todellisuutta. Mutta en saanut puhua siitä todellisuudesta, minut suljettiin yhteisöstä. Olemattomuuteni ja itseni menetys syntyi vallan väärin käytöstä.

Aivot alkoivat tuntua lihamöykyltä, kun niistä katosi aktiivisuus. Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua tuo lihasmöykky oli muuttunut lyijymöykyksi, johon ei saanut yhteyttä, ulos ei tullut tavaraa, eikä sisään saanut mitään. Ja masennus oli valmis. Oli vain kuljettava kehoaistimusten varassa. Sielu oli kuollut, tuo sielu, jonka uskon syvätunteiden tyyssijaksi, josta mielestäni Raamatussa puhutaan.

Jälleen on elämässä tilanne, jossa puhumistani yritetään estää ja rangaistaan siitä. Nyt itseäni en menetä, mutta surua se tuo puseroon, toivottavasti ei masennusta. En pidä itseyden olemassaoloa aina mahdollisena, se on voinut olla, mutta se voidaan tuhota koska tahansa. Mieli, kieli ja sielu voidaan tuhota, ja jäljelle jää tyhjyys. Miesmaailman tiede on luonut teoriat minuudesta vallan kautta, kun sitä on heillä ollut, ja tuet ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilman vallan oikeutta olevien ihmisten maailmasta asia näkyy toisin. Todistuuko toisen tulkinnassa vain oman minän kuvat?

Mitä tapahtuu kun menettää nauttimisen tunteen, mitä se on kun vapaa valinta vie vapauden. Siitä seuraavissa blogeissa.

Raija

MENNEISYYDEN VARJOT

Moni sanoo, ettei menneisyydessä pidä elää. Minusta se on kevyesti sanottu, ei se ole menneisyydessä elämistä, jos muistaa menneisyytensä. Kun tutkin omaa menneisyyttäni, siellä on monia vaiheita, ja niissä on erityispiirteitä, jotka on pitänyt huomioida, tai olisi pitänyt huomioida paremmin. Miten menneisyyden edes voi unohtaa, jos se tuodaan usein esiin. Esiin tuominen ei tarkoita sitä, että sanallisesti julkistetaan asia, se voi esimerkiksi tulla esiin huonona kohteluna. Kun on kerran kohdeltu huonosti, sitä ei muuteta, vaikka mitään perusteita huonoon kohteluun ei ole olemassa, ovat vain ikävät asenteet. Paha kello kauas kuuluu.

Tulevaisuuden rakentaminen on vaikeaa, jos kokemukset vievät luottamuksen, kuinka voi luottaa ihmiseen, joka iskee koko ajan kirveellä. Miten saadaan ihmiset muuttamaan asenteitaan? Se lienee elämän vaikeimpia asioita, miten suhtautua toiseen ihmiseen, annanko hänelle saman arvon kuin itselleni. Kun luottamus on koko ajan vaakalaudalla, ihmisen voimavarat menevät itsesuojeluun, selviytymiseen iskuista. Tulevaisuutta ei uskalla rakentaa, koska koko ajan edessä vaanivat rankat rangaistukset. Eivät ne rangaistukset ole vain uhkia ja pelkoja, ne todentuvat käytännössä.

Menneisyytensä kohtaaminen voi olla vaikeaa. Kun jouduin rikoksen kohteeksi, yhteisö leimasi minut valehtelijaksi, ja rankaisi julmasti, jos puhuin asiasta, häpäisemällä minut. Niinpä mieleni suojautui ja vei koko asian muistista pois ja pääsin kohtaamaan asian vasta sitten kun minulla oli riittävän turvallinen ympäristö, joka ei rangaissut puhumisesta. Siihen kului vähän yli kaksikymmentä vuotta.  Mielen ja muistin aukaiseminen ei ollut helppoa. Ikään kuin kasaan kutistettu mieli alkoi hajota ja särkyä avautuessaan. Reagoin rajusti kun minua estettiin puhumasta, pakotettiin johonkin, tai vähäteltiin asiaani.

Minulla oli kuitenkin menneisyydessä myös positiiviset kokemukset. Ne kantoivat yli rajun kokemuksen, ja pitivät yllä sitä totuutta, jonka olin kokenut. Pakottaminen työnantajan määräämään koulutukseen ja kirjoituksieni hylkääminen veivät minut psykoosiin. Sisäinen lapseni eheytti minua kirjoittamisen kautta.

Menneisyydessä voi olla sekä positiivisia kokemuksia että negatiivisia. Minusta näyttää sitä, että yksilö itse kykenee parhaiten kohtaamaan sen, mutta jos asenteet yksilöä kohtaan on säännöllisesti tyrmääviä, hän voi jäädä loukkuun menneisyyteen. Itseäni yhteisö murskasi koko ajan, se oli hallinnollisesti ylhäältä johdettua. Yhteisö yritti estää opiskeluani monta kertaa, sillä tyhmän ei kuvitella osaavan oppia, menneisyyttäni murskattiin mitätöimällä, ja olin kuin asenteiden vanki, joka alistettiin joukkovallan alle.

Häpeä ja rankaisut ovat pahimpia menneisyyden ja muistin estoja. Häpeä on normaali suoja ihmiselle, mutta jos sillä peitetään totuutta, se tuhoaa ihmistä. Jos ihminen on kokenut rajun väkivallan, hänen on melkein mahdoton selviytyä. Ei normaalit moitteet ja paljastumiset ihmistä tuhoa.

Menneisyyden kohtaaminen ja muistin palautuminen on parasta kehitystä ihmiselle. Se rakentaa kokonaisuuden minuuteen, tuo luovuuden takaisin, tarkentaa muistista eri vivahteet, tuo miellyttävän minuuden käyttäytymiseen, inhimillisen otteen ja parantaa ihmissuhteita. Se antaa mahdollisuuden nähdä tulevaisuuden valoisana.

Raija

VÄÄRÄT TUNTEET

Maria Veitolan ja Sara Siepin haastattelu EVS ohjelmassa on nostanut hälyn sosiaalisessa mediassa. Voiko tunteet olla vääriä? Ei voi, tunteet ovat aina oikein, ne syntyvät jostakin. Jos on sovittu jotkin pelisäännöt, on sovittu kysymykset etukäteen, ja ne muuttuvat, on petetty luottamus, on horjutettu haastateltavan luottamusta itseensä. Sopimus on aina sopimus, sitä noudatetaan. Pelisäännöt ovat sitä varten, että niitä noudatetaan, muuten ajaudumme mielivaltaan, jossa pelejä pelataan ilman minkäänlaisia sääntöjä. Joskus, tosin perin harvoin, tunteet syntyvät siitä, että ne ovat ristiriidassa yksilön omiin ihanteisiin nähden, kuten esim. lasta lyödään ja yksilö ei pysty hyväksymään sitä. On tuhansia eri syitä, josta tunteet voivat nousta pintaan.

Viimeksi loukkaannuin siitä, että muistojani ei pidetty tosina, vaan fiktiona, ja ne haluttiin kumota ja kieltää.  Tässä rikottiin pelisääntöjä ihmisen oikeudesta itseilmaisuun. Koska loukkaantumiseni oli syvä ja raju, taustalla oli tapahtuma, joka sattui verisesti. Kun jouduin raiskauksen uhriksi, minua ei uskottu, sitä sanottiin mielikuvitukseksi. Pelisääntöjä ja sopimuksia ei tule rikkoa, on olemassa ihmisoikeudet, joita on noudatettava, on sopimukset palkanmaksusta, jota tulee noudattaa. Kun rikomme sovittuja sääntöjä, emme voi luottaa toisiimme, turvallisuus järkkyy ja mielemme reagoi.

Yksi sosiaalisten opintojen tärkeimmistä opeista oli se, kuinka kohtelen toista ihmistä, ovatko hänelle samat pelisäännöt kuin itselleni. Kun muistojeni todenperäisyyttä epäiltiin, taas kerran hämmästyin siitä, kuinka toiselle ihmiselle onkin erilaiset säännöt kuin itselle. Henkilö, joka lähti tukemaan loukkaajaa, oli itse kokenut nuoruudessa rajun loukkaamisen, ja hänen totuutensa oli hylätty vanhemman toimesta, ja kuinka monta kertaa hän kertoi minulle loukkaantumisestaan, ja syvästä viillosta sieluun. Mutta nyt kun sama tapahtui minulle, se olikin väärä loukkaantuminen. Kun kysymys on jo kuusikymppisestä ihmisestä, jotakin olisi luullut opittavan. Kaikkein tärkein asia sopimusten rikkomisesta, periaatteiden noudattamattomuudessa, on toisen arvostus, jos arvostusta ei ole, on helppo loukata toista, jättää huomiotta.

Joskus on tietenkin inhimillistä, että olemme ymmärtäneet väärin, puhuneet epäselvästi, sopineet hatarasti, mutta aikuisuudessa pitää pyrkiä selkeisiin sääntöihin ja kunnioitukseen, se on vähintä.

Raija

ERÄS CASE

Joku aika sitten laitoin kyselyn twitteriin, mistä vaalikeskusteluissa pitäisi puhua, vaihtoehtona, valtion talous, naisen asema, kansallissosialismi, kirkon asema. Ylivoimaisesti voiton vei valtion talous. Olemmeko oppineet vasta laskutaidon, ideologiat on liian vaikeita käsittää. Uskon, että nuoriso ymmärtää paremmin niitä, sillä koulutus on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin, vai onko? Onko sittenkin niin, että emme ymmärrä asioita, ennen kuin kohtaamme ne omassa todellisuudessa? Omasta kokemuksesta voi sanoa, että kokemukset ovat opettaneet enemmän kuin teoriat, mutta en olisi ymmärtänyt kokemuksia, ellei niihin olisi ollut teorioita. Vain joku aika sitten eräs ystäväni sanoi, ettei hän voi uskoa muuhun kuin omaan kokemukseen, koska hänen mielestään tiede oli vain jonkun keksimää.

Miksi emme pääse eteenpäin? Miksi emme ole oppineet? Tai ehkä me olemme hieman oppineet. Opettaminen ja kasvattaminen täytyy olla tietoista. Meillä on yhä kasvatus- ja oppimisnäkemys, mikä tulee paljon itäisestä naapuristamme, joka perustuu fyysiseen vahvuuteen ja keholliseen kilpailuun. Henkinen kehitys, tietoiseksi tuleminen ei ole suuren populaation vahvuus, ja juuri sitä vallanpitäjät ja politiikka käyttävät hyväkseen, vahvan, omistamisen ja vallan asemaa.

Yksi tämän näkemysten syntymiseen vaikuttava tekijä on juuri aistillisuuteen ja mieltymyksiin rakentuva tulkinta tapahtumista, näkemyksen vallan ottamisessa, se rakentaa päätöksen, jossa valtaa käytetään. Ikään kuin olemme aistimustemme vankeja, jotka kuljettavat näkemyksiä kuin pintaa pitkin, sillä ne eivät syvene mietintään, mikä tavoittaisi syvemmät arvot. Joku aika sitten kirjoitin ryhmästä, jossa muistelin ryhmässä tapahtuneita asioita. Joku suuttui, että muistoni ovat vääriä, ja ovat vain mielikuvitusta, fiktiota, johon ei voi uskoa, ja lisäksi hän ilmoitti, että ne loukkaavat hänen muistojaan, kun ovat erilaisia.

Seuraavaksi ryhmä päätti, että on sopimatonta tuoda muistojani esiin ryhmässä. Minut suljettiin ryhmästä ja lähdinkin siitä, koska koin syvää loukkausta ihmisoikeuksiani kohtaan, itseilmaisuvapauttani kohtaan. Ryhmän jäsenet menivät tukemaan tuomitsijaa, joka ilmoitti muistoni fiktioksi. Lopuksi ryhmän johtaja ilmoitti, että hän kärsii syyllisyyttä, kun on perustanut ryhmän, ja mahdollistanut, että minä olen voinut tuoda esiin muistoni.

Heikossa asioiden käsittelyissä käy juuri näin, kun syyllisyys tulee teoista, käperrytään omiin syyllisyyksiin, eikä osata nähdä sitä, että on olemassa jotkin pelisäännöt, mitä ovat meidän ihmisyyden oikeudet. Ryhmä menee syyllistäjän puolelle, vahvemman ja valtaapitävän. Edes anteeksipyyntöä en vaatinut ryhmältä, sillä se on joillekin liikaa. Olin vain odottanut, että jo kymmeniä vuosia vanhat kokemukset olisivat olleet niin kaukana, että niitä olisi voitu kokea ja katsoa. Mutta henkilö, joka leimasi muistoni fiktioksi, oli jo vuosia ilmaissut näkemyksiäni vääriksi, ettei sekään yllättänyt.  Tunteet aina jonkin verran tuovat esiin puolustusreaktiona asian kieltämistä, mutta jossain vaiheessa järki tulee esiin, ja ymmärretään perusasiat. Kun kysymys on vain valtataistelusta, yksilöitä alistetaan oman tahdon alle ja tilalle jää vain viha ja tuomitseminen.

Raija