Minä jos
kuka tiedän, mitä on unohtaa menneisyytensä. Yleisenä nimittäjänä sille voisi
käyttää häpeää, muitakin syitä on aina ihanteista rikollisuuteen. Sillä ei ole
merkitystä, kuka tai mikä häpeän aiheuttaa, itse vain toinen, vauriot ovat samat.
Sanonta, ”jos ei muista menneisyyttään, on tuomittu toistamaan sitä”, pitää
mielestäni hyvin paikkansa. Suomalainen sanonta, ”minkä taakseen jättää, sen
edestään löytää”, kuvaa mainiosti menneisyyden kohtaamisen ongelmaa.
Itselläni
kesti 32 vuotta ennen kuin tuli tarpeeksi tilaa ja turvallisuutta käsitellä
menneisyyttä ja saatoin ottaa asian käsittelyyn, sekä muistaa niitä tapahtumia,
mitä oli tapahtunut. Kokonaan ne eivät koskaan muistista kaikonneet, vaan
sisäinen kauhuni näkyi vihana ja ahdistuksena, eikä muistikuvia pystynyt
rakentamaan. Vihan ja ahdistuksen tuloksena syntyi yliaktiivisuutta, ja
yliaistillisuutta. Psykiatrit sanovat, että traumojen käsittely ja muistaminen
vie vuosikymmeniä, niitä ei saa pois ja anteeksiantoon toteamalla ääneen,
traumojen juuret ovat syvällä sielussa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen
voinut käsitellä traumaani, koska olen löytänyt sisäisen eheyden ja anteeksiannon
voiman henkiseen kehitykseen. Minuuteeni on tulleet syvätunteet takaisin, olen
saanut luovuuteni ja muistini on alkanut toimia huomattavasti paremmin.
Menneisyyden
löytäminen voi avata herkän ja vahvan lapsiminän, joka tuo elämään voimaa, rehellisyyttä,
kunnioitusta, intoa ja rakastamisen kykyä.
Joskus joku
kaverini teki rikoksen minulle ja tuomitsi sekä rankaisi minua näkemästään
rikoksesta, mikä ei ollut oikeastaan edes meidän rikos, vaan ulkopuolisen.
Mutta hän tuomitsi minut, koska olin paljastanut rikoksen ja hän oli osallisena
tapahtumassa, vaikka ei päättämässä eikä toteuttamassa, vaan sivusta katsojana,
jutun lukijana. Usein ihmiset sanovat, että on parempi unohtaa mennyt, ja elää
tätä päivää, tai tulevaisuutta. Jos on tapahtunut rikoksia, jossa on uhrattu
henkilöitä, tuo rikos ei jätä ihmisen psyykeä rauhaan. Helppoa se ei ole, ja
joskus aikaa tarvitaan enemmän, mutta aika ei ole paras ratkaisija, se voi
viedä koko elämän. Looginen tieto auttaa enemmän, esim. kun tietää, miksi
tunteet nousevat kauhuna vastaan, kun asia tulee esille, se ei ole paljastajan
syy, tunteet syntyvät jokaisesta itsestä, taustalta löytyy ristiriita asiassa,
eikä rehellisyys ole ollut mahdollista, vaan ihminen on joutunut korvaamaan totuuden mielikuvituksella. Totuus auttaa taas kummasti.
Käsittelemättömänä
tunteitaan, uhraajat alkaa käyttäytyä oudosti uhriaan kohtaan, ja häneen
kohdistuu tuomitsevia asenteita, hylkäämistä, eristämistä, hyväksi kuvitellun
ihmisen kehumista ja puolustamista vertailun vuoksi, syyttämistä ja jos jonkinmoisia
keinoja satuttaa uhriaan. Välit voivat olla näennäisesti hyvät, mutta suhteesta
muodostuu kulissisuhde. Uhria tuomitaan
ja estetään, hän ei saa ilmaista itseään, ja puhutut aiheet on hyvin rajattuja.
Uhraajat pakenevat uskontoihin, Jeesukseen ja Jumalaan ja jos jonkinmoiseen keinoelämään.
He selittävät uhrille, kuinka hän on tehnyt aina väärin, ja jos uhri tuo esille,
että tekin teette tällä tavalla, hänelle sanotaan, että teit sen väärässä
kohdassa, väärän aikaan ja väärässä paikassa, aina on vika uhrissa. Uhrin asema
ei parane, ennen kuin uhraaja kohtaa omat rikoksensa. Uhraajat sisäistävät
tuomarin roolin vahvasti ja asettuvat uhrin yläpuolelle.
Uhria
yritetään hyvitellä, kuten esimerkiksi tavaralahjoja antamalla. Mutta
todellista tunnustusta ei tehdä rikoksesta, ja niin uhri saa kantaa
syyllisyyttä ja uhrin ahdistus lisääntyy jatkuvien pienien huomautusten myötä?
Myös rikoksen salailu tuo ahdistuksen ja hallitsemattomia tunteita, vaikka ei
ole ollut tekemässä rikosta. Jo Jumalakin
sanoi, ”miksi peität ja häpeät alastomuuttasi”. Miksi siis pakenet rehellisyyttä?
Häpeästä muodostuu painava taakka, joka tuo ahdistusta ja aggressiota, ylimielisyyttä
ja kontrollia, valtaa ja ylivoimaisuutta, sen sijaan, että häpeä toimisi omantunnon
katalysaattorina ja pitäisi ihmistä rehellisenä. Taakat ja tuska vähenisi, ja ihmisellä
olisi puhtaampi omatunto, hän voisi nauttia elämästään, olla hyvässä vuorovaikutuksessa. Mutta se ei ole helppoa, jos häpeää tuotetaan lisää tai
rehellisyydestä rangaistaan, kuten minua.
On turha
kuvitella, että unohtamalla asiat ja elämällä tätä päivää kuin se olisi
viimeinen asiat korjaantuvat. Rikos jatkaa elämää vuosikymmeniä pieninä
rikoksina uhria kohtaan, syyttelyinä, syrjintänä, ylikohteliaisuutena, mutta ei
koskaan todellisena kunnioittamisena ja arvonantona.
Näyttää
siltä, että vallan saatuaan ihminen jakautuu ikään kuin kahdeksi, jossa
toiselle puolen ovat ihanteet, joissa vaellellaan arvostettujen ihmisten kanssa,
liitytään niihin. Ja sitten tunne-elämän pettymykset siirretään arvottomiin,
kun ei uskalleta mennä sisälle omaan menneisyyteen, jossa elää lapsi, joka
tunnistaa omat tunteensa rehellisesti ja vilpittömästi, eikä projisoi niitä
toisiin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti