UNOHDETTU MENNEISYYS

Minä jos kuka tiedän, mitä on unohtaa menneisyytensä. Yleisenä nimittäjänä sille voisi käyttää häpeää, muitakin syitä on aina ihanteista rikollisuuteen. Sillä ei ole merkitystä, kuka tai mikä häpeän aiheuttaa, itse vain toinen, vauriot ovat samat. Sanonta, ”jos ei muista menneisyyttään, on tuomittu toistamaan sitä”, pitää mielestäni hyvin paikkansa. Suomalainen sanonta, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, kuvaa mainiosti menneisyyden kohtaamisen ongelmaa.

Itselläni kesti 32 vuotta ennen kuin tuli tarpeeksi tilaa ja turvallisuutta käsitellä menneisyyttä ja saatoin ottaa asian käsittelyyn, sekä muistaa niitä tapahtumia, mitä oli tapahtunut. Kokonaan ne eivät koskaan muistista kaikonneet, vaan sisäinen kauhuni näkyi vihana ja ahdistuksena, eikä muistikuvia pystynyt rakentamaan. Vihan ja ahdistuksen tuloksena syntyi yliaktiivisuutta, ja yliaistillisuutta. Psykiatrit sanovat, että traumojen käsittely ja muistaminen vie vuosikymmeniä, niitä ei saa pois ja anteeksiantoon toteamalla ääneen, traumojen juuret ovat syvällä sielussa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen voinut käsitellä traumaani, koska olen löytänyt sisäisen eheyden ja anteeksiannon voiman henkiseen kehitykseen. Minuuteeni on tulleet syvätunteet takaisin, olen saanut luovuuteni ja muistini on alkanut toimia huomattavasti paremmin.

Menneisyyden löytäminen voi avata herkän ja vahvan lapsiminän, joka tuo elämään voimaa, rehellisyyttä, kunnioitusta, intoa ja rakastamisen kykyä.

Joskus joku kaverini teki rikoksen minulle ja tuomitsi sekä rankaisi minua näkemästään rikoksesta, mikä ei ollut oikeastaan edes meidän rikos, vaan ulkopuolisen. Mutta hän tuomitsi minut, koska olin paljastanut rikoksen ja hän oli osallisena tapahtumassa, vaikka ei päättämässä eikä toteuttamassa, vaan sivusta katsojana, jutun lukijana. Usein ihmiset sanovat, että on parempi unohtaa mennyt, ja elää tätä päivää, tai tulevaisuutta. Jos on tapahtunut rikoksia, jossa on uhrattu henkilöitä, tuo rikos ei jätä ihmisen psyykeä rauhaan. Helppoa se ei ole, ja joskus aikaa tarvitaan enemmän, mutta aika ei ole paras ratkaisija, se voi viedä koko elämän. Looginen tieto auttaa enemmän, esim. kun tietää, miksi tunteet nousevat kauhuna vastaan, kun asia tulee esille, se ei ole paljastajan syy, tunteet syntyvät jokaisesta itsestä, taustalta löytyy ristiriita asiassa, eikä rehellisyys ole ollut mahdollista,  vaan ihminen on joutunut korvaamaan totuuden mielikuvituksella. Totuus auttaa taas kummasti.

Käsittelemättömänä tunteitaan, uhraajat alkaa käyttäytyä oudosti uhriaan kohtaan, ja häneen kohdistuu tuomitsevia asenteita, hylkäämistä, eristämistä, hyväksi kuvitellun ihmisen kehumista ja puolustamista vertailun vuoksi, syyttämistä ja jos jonkinmoisia keinoja satuttaa uhriaan. Välit voivat olla näennäisesti hyvät, mutta suhteesta muodostuu kulissisuhde.  Uhria tuomitaan ja estetään, hän ei saa ilmaista itseään, ja puhutut aiheet on hyvin rajattuja. Uhraajat pakenevat uskontoihin, Jeesukseen ja Jumalaan ja jos jonkinmoiseen keinoelämään. He selittävät uhrille, kuinka hän on tehnyt aina väärin, ja jos uhri tuo esille, että tekin teette tällä tavalla, hänelle sanotaan, että teit sen väärässä kohdassa, väärän aikaan ja väärässä paikassa, aina on vika uhrissa. Uhrin asema ei parane, ennen kuin uhraaja kohtaa omat rikoksensa. Uhraajat sisäistävät tuomarin roolin vahvasti ja asettuvat uhrin yläpuolelle.

Uhria yritetään hyvitellä, kuten esimerkiksi tavaralahjoja antamalla. Mutta todellista tunnustusta ei tehdä rikoksesta, ja niin uhri saa kantaa syyllisyyttä ja uhrin ahdistus lisääntyy jatkuvien pienien huomautusten myötä? Myös rikoksen salailu tuo ahdistuksen ja hallitsemattomia tunteita, vaikka ei ole ollut tekemässä rikosta.  Jo Jumalakin sanoi, ”miksi peität ja häpeät alastomuuttasi”. Miksi siis pakenet rehellisyyttä? Häpeästä muodostuu painava taakka, joka tuo ahdistusta ja aggressiota, ylimielisyyttä ja kontrollia, valtaa ja ylivoimaisuutta, sen sijaan, että häpeä toimisi omantunnon katalysaattorina ja pitäisi ihmistä rehellisenä. Taakat ja tuska vähenisi, ja ihmisellä olisi puhtaampi omatunto, hän voisi nauttia elämästään, olla hyvässä vuorovaikutuksessa. Mutta se ei ole helppoa, jos häpeää tuotetaan lisää tai rehellisyydestä rangaistaan, kuten minua.

On turha kuvitella, että unohtamalla asiat ja elämällä tätä päivää kuin se olisi viimeinen asiat korjaantuvat. Rikos jatkaa elämää vuosikymmeniä pieninä rikoksina uhria kohtaan, syyttelyinä, syrjintänä, ylikohteliaisuutena, mutta ei koskaan todellisena kunnioittamisena ja arvonantona.

Näyttää siltä, että vallan saatuaan ihminen jakautuu ikään kuin kahdeksi, jossa toiselle puolen ovat ihanteet, joissa vaellellaan arvostettujen ihmisten kanssa, liitytään niihin. Ja sitten tunne-elämän pettymykset siirretään arvottomiin, kun ei uskalleta mennä sisälle omaan menneisyyteen, jossa elää lapsi, joka tunnistaa omat tunteensa rehellisesti ja vilpittömästi, eikä projisoi niitä toisiin.

Raija