JÄÄKÖ HYVÄÄ IHMISYYTEEN?

Päivä sitten uskonnon filosofian professori Sami Pihlström kirjasta, Ota elämä vakavasti – negatiivisen ajattelijan opas, mikä julkaistiin YLEN sivuilla, kysyy tämän päivän arvoja todella kriittisesti.

Kun tarkastelee koko elämää ja suhdetta siihen, olen Pihlströmin kanssa samoilla linjoilla. Elämällä on itseisarvo. On todella hyvä, että ravistellaan kunnolla tätä tämän päivän arvopolitiikkaa, jossa piilotetaan syvemmät arvot.  Ihmisyys ja kärsimys katoavat pinnalliseen pöhinään ja toimintaan, jossa ei enää elämää kunnioittavia arvoja olekaan.

On kuitenkin vaarallista ajatella, että kaikki positiivisuus on vaarallista. Jos tavallaan pahan annetaan johtaa pyrkimättä hyvään ja hyviin tekoihin, paha ottaa vallan. Minä ymmärrän pahuutta sekä konkreettisesti, että ideologisesti arvojen kautta, elämä on arvokasta, ja sitä on kunnioitettava, mutta löytyykö se kärsimyksen kautta. Juuri kärsimyksen kautta se löytyy, kun näemme pienen lapsen ahdistukset ja pelot, me pyrimme helpottamaan niitä.

Yksilöllisesti ihmisen hyvä täytyy löytää, ja antaa sille positiivinen voimavara, jossa yksilö kykenee luottamaan ja turvaamaan itseensä ja toisiin. Hyvä itsetunto ja hyvä minäkuva ovat tärkeimpiä asioita ihmisen kasvamisessa ja oppimisessa. Jos annamme lapsen kärsimykselle kestämisen vaatimuksella oikeuden, mielen ja sielun valtaa negatiivisuus, jossa negatiiviset tunteet voivat ottaa vallan ja epätoivo johtaa tekoja, tuska on jokapäiväistä ja tuhoaminen näkyy sekä itseä että muita kohtaan. Tuhoaminen ei välttämättä näy tekoina vaan tekemättömyytenä, hiljaisuutena ja ihmisen näkymättömäksi tekemisenä. Se on vallan teologiaa. Yksi oppi, mikä puhuttanut minua paljon, miksi Jeesus sanoo, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”. Ehkä se opettaa juuri siitä, ettei meidän tule ottaa valtaa, mihin ei ole kestäviä perusteita.

Raija

Lainauksia Ylen sivuilta kirja esittelyssä filosofisiin näkemyksiin:

”Kirjani on filosofisen jahkailun puolustus liioiteltua ratkaisukeskeisyyttä vastaan; siis sellaista ajattelua, jossa vain reippaasti tartutaan toimeen myönteisellä asenteella ja kääritään hihat, jotta päästään eteenpäin”.

”Moraali edellyttää vastakkaista lähestymistapaa. Pahuus horjuttaa ihmisen mahdollisuutta käsittää maailmaa, mutta pahuutta ei voi selittää pois. Jos niin yrittää tehdä, ei kunnioita pahuuden uhreja. Pahuus jää, ja on jätettävä, avoimeksi. Muuten uhrin kärsimys menettää merkityksensä ja katoaa”.

”Hyvien ja arvokkaiden asioiden välineellistämistä on syytä varoa, koska se uhkaa turmella niiden moraalisen arvon”.

”Pihlström korostaa, että maailmassa tapahtuvia pahoja asioita voi tietenkin tutkia ja selittää tieteellisesti. Mutta jos vääryyksille antaa kaiken kattavan selityksen, se lakaisee pahuuden maton alle ja jättää huomiotta uhrin kokemuksen kärsimyksen mielettömyydestä”.

”Pihlströmin mielestä on väärin mennä selittämään holokaustin uhrille, että hänen kärsimyksensä on hinta, joka pitää maksaa siitä, että Jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon”.

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan elämässä tärkeintä on moraali, ja juuri siinä jokainen epäonnistuu jatkuvasti. Jotta moraalinen toiminta ylipäätään olisi mahdollista, pitää katse kääntää negatiiviseen, elämän synkkiin puoliin. Siinä missä positiivinen ajattelu pohtii lätkäjoukkueen menestymistä, negatiivinen filosofia tutkii keskitysleirin kärsimyksiä.

Uskonnonfilosofian professorin Sami Pihlströmin uusi kirja on otsikkonsa mukaisesti käsky. Teoksen nimi on Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas (2018).

KATEUS

Kateus, on yksi kuolemansynneistä, ja näyttää kalvavan ihmisiä jatkuvasti, ja näyttää myös siltä, että ajatellaan, ettei sitä voi välttää, se on ikuista. Olen toista mieltä. On surullista, että jo lapset joutuvat tämän tunteen alle saamatta sitä hallintaan. Juuri Ylen ykkösellä haastateltiin tutkijaa, joka kertoi nk. brändikiusaamisesta, muodin kautta kiusaamisesta. Pelastakaa lapset ry teki tutkimuksen, jossa todettiin, että 70 % köyhistä kokee kiusaamista, ja vastaavasti 40 % rikkaimmista. Onko tämän asian korjaamiseen vastauksena tasa-arvo, kaikille lapsille samanlaiset kouluvaatteet? Okei, se voi hieman auttaa, mutta ei poista kateutta ja kiusaamista.

Minun lapsuuteni oli hyvin pitkään pelkojen ja kauhujen alla elämistä, ja tunteiden tulemista johtivat enemmän pelot kuin turvallisuus. Kun traaginen kohtalo vei vielä ikävuodet kuudestatoista aina kolmeenkymmeneen vuoteen, ei sellaista tunnetta kuin kateus, ollut tullut elämääni ja koska sain iloita riittävästi itsestäni vapaudessa leikkien, ja itsetuntoni oli hyvä. Aika ei silloin suosinut liiallista ohjausta, vaikka säännöt olivatkin selkeitä ja ehdottomia, me saimme leikkiä paljon.

Mutta sitten, jokin asia oli pudottanut itsetuntoani, ja kateus tuli kuin salaman kirkkaalta taivaalta. Olin melkein kolmenkymmenen. Huomasin, että oli rikkaampaakin elämää olemassa, ja mahdollisuuksia valintaan. Ensimmäisen kerran elämässäni pohdin, ettei minulle ollut mahdollistunut köyhyyden vuoksi peruskoulutus ja yhtäkkiä olin kateellinen sokealle ystävälleni, koska hänet valtio koulutti ilmaiseksi. Valitin asiasta ystävälleni, ja hän tokaisi, ”mitä siitä tulisi, jos kaikille annettaisiin mahdollisuus”. Sen jälkeen en voinut kunnioittaa tätä ystävää kovin korkealle. Pian kuitenkin ymmärsin kuinka typerää kateuteni oli, ja myötätuntoni sokean elämään kasvoi. Päätin etten anna koskaan kateuden turmella itseäni. Aloin nähdä ihmisten elämänkaaria kärsimyksineen ja mahdollisuuksineen.

Lapsen tunnemaailma on alkuun ahdistuksia ja pelkoja täynnä. Se, että tunteet pääsisivät esiin, tarvitsee turvallisen ja luottamuksellisen suhteen aikuiseen. Pelko värittää syvätunteita toiseksi. Vertailu on pahimpia negatiivisten tunteiden synnyttäjiä. Mutta on tie, jossa nämä negatiiviset tunteet voidaan laventaa niin, ettei niistä synny vahinkoa,  ja se on leikki. Lapsi leikkii etuaivolohkolla kuvien ja sanojen kanssa, eikä kokemus juutu tunnekeskukseen, jossa pelot ja ahdistus asuvat limbisen järjestelmän mantelitumakkeen yhteydessä.

Kun lapsi leikkii etuaivolohkolla, hän vapautuu tunnekeskuksen paineesta. Jos painetta on liikaa, syntyy myös jännitettä liikaa. Tässä kohtaa on hyvä erottaa intohimot ja niiden lähtökohdat. Kun leikki on lähtökohtana, motiivina on uteliaisuus, synnynnäinen oppimisen motiivi. Mutta jos lähteenä on mantelitumake, intohimo saattaa tulla liialliseksi, ja siihen voi syntyä riippuvuus, pelko luo kiinnikkeen, josta ei pääse irti, ja syntyy pakkomielle. Pieni lapsi leikkii luontaisesti, miksi ei anneta hänen leikkiä vaan syötämme kaikenlaisia oppejamme väliin sopivasta ihmisyydestä. Juuri tämän tunneriippuvuuden estämiseksi Pohjoismaissa ei kilpailuja suositella alle kaksitoistavuotiaille, koska riski tunnehäiriöön on olemassa. Meillä Suomessa kyllä kilpailu on rynninyt joka paikkaan.

Raija

KÄRSIMYKSILLÄ MANIPULOINTI

Tiedämme, että moni tuomitsee itsemurhan, koska se katsotaan elämän aliarvostamiseksi, elämä on lahja, mikä on Jumalalta saatu.  Itse en tuomitse, mutta en pidä sitä oikeana ja hyvänä, ja olen surullinen. Moralismi siitä, että itsemurhan tehnyt olisi itsekäs, on kaksinaismoralismia. Ensinnäkin tuomitsija ilmoittaa, että kärsimys kuuluu elämään, (niin se pienin osin kuuluu, mutta ei järkyttävinä elämänoikeuksien menettämisinä vallan väärinkäytössä) ja sitten hän vielä sinetöi sanomansa Jumalan tarkoitukseksi, kun ei itse ota vastuuta teoistaan ja kärsimyksen tuottamisesta. Itse asiassa, jos tuomitsijat itse arvostaisivat elämää, he kunnioittaisivat sitä toisissa ihmisissä.

Kärsimyksiä tulee aina esiin, vähemmän ja enemmän järkyttäviä. Jotkut niistä ovat luonnollisia, joille emme mahda mitään, mutta on myös paljon kärsimystä, mikä tuotetaan.

Ihminen oman kärsimyksen tuottajana on melkoinen epeli. Minusta kärsimyksen seuraukset ovat samat ja kärsimys yhtä suuri, tuottipa sen itse tai toiset. Työpaikoilla on mielenkiintoista seurata erilaisten ihmisten pelien pelaamista. Esimerkiksi työpaikan ilopilleri, jolle useimmiten kaiken pitää olla hauskaa, josta hän nauttii (nauttiiko loppujen lopuksi) ainakin päällepäin, klovnilla on surun sydän. Onko roolin antanut yhteisö, onko yksilö ottanut sen, vai onko peräti taustalle esimerkiksi psykologinen puolustusmekanismi, huumori, jolla yksilö on oppinut selviytymään elämässä. Se voi olla raskas kantaa.  Mutta jos hän vaatii oman kokemuksensa mukaista käytöstä muille, hän rajoittaa toisten elämää.

Itse olen tuonut esiin aika usein oman kärsimykseni, joillekin enemmän, jollekin vähemmän. Olen halunnut tuoda esiin vääryyden, jolla tuotetaan kärsimystä. Totta kai se on jollekin kärsimystä omantunnon tuskina. Sanat, sinä aina, koko ajan, jatkuvasti, useimmiten, ovat vaarallisia. Elämässä harvoin tapahtuu niin, että joku toistaa vaan samaa kuviota. Asia toistuu, kun yksilö ei saa siihen muutosta. Minä olen ruikuttanut kauan kunnioittamattomuuden puutteesta, valittanut ja tuonut asiaa esille, sillä se on elämän perusta, elämän suojelua.

Kun kärsimystä esiintyy, ratkaisevaa on minkä suhteen otamme sen tarkoituksesta elämässä. Käytämmekö esille tullutta asiaa kärsimyksen vähentämiseen vai oman vallan lisäämiseen.

Raija

TOINEN IHMINEN

Tarve toiseen ihmiseen on muuttunut niin kummalliseksi, ettei siinä ole enää mitään luonnollista. Näyttää siltä, että ainoa vetovoimaisin tekijä on seksuaalisuus, ja sekin muuntunut niin erikoiseksi, että on olemassa vain yhdenlaista seksuaalisuutta, yliaistillisuuden tuomaa, ei välittämisestä ja rakkaudesta syntyvää. Vuorovaikutuksesta on tullut valtataistelua, jossa vain omat itsekkäät tarpeet on huomiossa.

Yksi sosiaalisista teorioista on se, että ihmiselle toinen ihminen on peili. Jari Sarasvuo sanoi Kesäterassin haastattelussa, ”ainoa keino tutkia itseään on tutkia elämää eli toisia ihmisiä”. Tämä teoria on kerta toisensa jälkeen todennut, että ihminen näkee toisessa itsensä. Eikö olisi hyvä nähdä ja kuulla toista? Onko toinen ihminen vain ihmisen itsekkyyden vuoksi väline, jota hyväksikäytetään kasvamisessa? Kyllä itsetutkiskelu on parempi vaihtoehto, löytää omat tunteensa, etsiä oman ihanteensa ja tavoitteensa välinen ristiriita todellisuuteen nähden ja huomata kuinka paljon se aiheuttaa tunteita, jotka vaikuttavat toisiin ja itseen, ajatuksiin joista käsin tekoja tehdään.

Eikö riitä, että meillä on suu puhumista varten, sanat selityksinä, korvat kuulemista varten, ja silmät näkemistä varten, kosketuskin on sanoja. Mitä varten toista ihmistä täytyy käyttää hyväksi omiin tarkoituksiin, sillä loppujen lopuksi tuo peiliteoria on vallan teoriaa, joka ruokkii vaan vahvoja, heidän pyrkimyksiään, jossa tulkitaan toista ihmistä omien arvojen, ihanteiden ja kokemusten valossa. Teoria on totta, sen on luoneet ihmiset, mutta sen ei tarvitse olla tavoite. Ei siinä ole kysymys toisen ihmisen kunnioittamisesta. Pitääkö kulttuuriset tavat tuoda ihmisten välisiin suhteisiin, jossa on sitten vain hierarkkisia valtamekanismeja toisten alistamiseen, eikä todellista välittämistä ja rakkautta.

Me ihmiset kaikki olemme erilaisia ja kiinnostumme lapsuudessa hyvin epämääräisesti ja sattumanvaraisesti sekä olosuhteiden mahdollisuuksina asioihin. Muistan lapsuuden sisariani, jotka olivat kaikki hyvin erilaisia, ja se on ollut minulle rikkaus, josta olen oppinut paljon. Yksi oli hyvin toimelias, ja aina tekemässä jotakin, yksi lauloi jatkuvasti, yksi kertoi tarinoita, yksi oli vihainen, joku itki usein, joku käytti valtaa jo nuorena, erityisesti pojat, koska miesvalta kuului aikaan. Itse olin kovasti leikkiväinen, mikä on ajattelun viitekehys. Kasvatuksen ja opetuksen tarkoitus on tasapainottaa erilaisia osaamisalueita, ja suuressa perheessä siitä tuli mahdollisuus oppia, kun sitä oli kaikissa. Korkeampana tavoitteena ihmisyydessä on saada hyvyys, kauneus ja totuus kukkaan.

Raija

ITSESUOJELUVAISTO

Minä rakastan erilaisia mielipiteitä, iloitsen twitterin ihmisistä, jotka vaihtavat mielipiteitä, tuovat oman näkökulman asiaan ja keskustelevat. Laitoin twiitin seinälle; Jos ihmistä ahdistaa, en ymmärrä, miksi hän ei ota selvää siitä, mistä se tulee, ja uskottelee sitä muiden synnyttämäksi. @Saijaa8 kommentoi, ”Mää luulen, että ahdistus ja ittesuajeluvaisto o sukua toisilleen”. Tulin niin iloiseksi kommentista, että se synnytti hyvin monenlaisia näkökulmia asiaan, muistista nousi kokemuksia, jotka auttoivat jäsentämään; mitä, milloin, miksi, kuka, miten ja millä keinoin itsesuojeluvaisto toimii ja ei toimi. Kiitos Saijee.

Itsesuojeluvaisto on ihanne, jossa inhimillisissä olosuhteissa ihminen suojautuu vaaroja vastaan, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Psykiatriassa puhutaan realiteetti testauksesta, kun ihminen etsii rajojaan sallittuun käyttäytymiseen yhteisössä. ”Käsitys siitä, mikä on todellista ja mikä ei. 

Psykoottisissa häiriöissä (kuten skitsofreniassa) henkilön realiteettitestaus pettää, eikä hän enää aina pysty erottamaan todellisuutta ja omia harhoja toisistaan”. Mielenterveystalo.fi Jo sinällään tämä näkemys on vallan ilmentymää.

Koska en usko ainoastaan persoonallisuusteorioihin, jossa ongelman ydin on yksilön käyttäytymisessä persoonansa vuoksi, vaan uskon käyttäytymisen perustan syntyvän kohtelusta ja perustan näkemykseni enemmän siihen. Sitä ei ole tutkittu yhtä paljon, koska uskotaan, että yksilöllä on valtaa, jota hän käyttää, no sitä on ollut juuri miesvaltaisissa yhteisöissä. Itse en usko siihen, on ihmisiä, joilla on ylivaltaa ja muita alistetaan ja tästä syntyy suurin osa käyttäytymishäiriöistä. Pienen vauvan fyysinen käsittely aktivoi syväsyntyisen sisältä syntyvän puolustusreaktion, huudon raivon ja ulospäin suuntautuvan liikkeen, käyttäytymisen suojelu on aloitettava jo sikiökaudella.

Jos ihmistä kohdellaan väkivaltaisesti, fyysisesti, psyykkisesti tai henkisesti, hän on jatkuvassa puolustustilassa. Fyysisen väkivallan jälkeen on useimmiten fyysinen ja psyykkinen reaktio, hyökkäys ja puolustus. Se on jatkuvan stressin syy ja aiheuttaa paljon sekä fyysisiä, että psyykkisiä vaivoja. Terveydenhuollon tunneilla opetettiin, että hiljaisin on kaikkein vaikeimmin loukkaantunut. Fyysisesti se voi pitää paikkansa, mutta raivoava on psyykkisesti vaarassa tuhoamaan itsensä. Jos yksilöön kohdistetaan jatkuvasti fyysisiä, psyykkisiä ja henkisiä väkivallan tekoja, hän ei pysty itsesuojeluun. Kun tuloksena ei olekaan se inhimillisempi ahdistus, vaan jatkuva aggressio luontaisen eläimellisen fyysisen synnynnäisen reaktiomme mukaan, aggressio synnyttää vihaa, ja tuhoaa yksilöä. Ihanteena voisi sanoa, että tekijöille voi antaa anteeksi. Pahan vallassa ja ylimielisyydessä elävät ihmiset eivät lopeta toisten alistamista ja pakottamista, vaan se on jatkuvaa. Ei ole muuta tietä, kuin puuttua käyttäytymisessä tekoihin, persoonalliset tyylit eivät saa ottaa valtaa ja olla ainoa ohjeistus asian korjaamisessa. Ylivaltaa ei pidä suosia.

Realiteettitestaus ei onnistu yhteisöissä, jossa väkivalta on sallittua ja toiseen tunkeutuminen normi. Joskus vaan tuntuu, että nuo psykiatrit elävät kauniiden maailmoiden todellisuudessa, eivätkä näe, mitä yhteisössä todellisuudessa tapahtuu  ihmisten välillä ja etsivät syitä uhrissa. Pitääkö luokitella sairaaksi ihminen, joka ei alistu hirmuvallan alle? Useimmiten ainoa keino päästä pois väkivaltaisesta yhteisöstä, on jättää yhteisö.

Kun ihminen on vaarassa menettää maineensa yhteisössä, useimmiten hän vaikenee, mutta valitettavasti hänellä on suuria vaikeuksia pyytää anteeksi.  Itsekasvatus näyttää ainoalta keinolta saada kuriin  paha teot, joskin sen ehtona on inhimillinen kohtelu muilta.

Raija

(Anteeksi, että tuo kopioiminen aiheuttaa taustavärin muutoksia, enkä osaa sitä korjata)

ITSEARVOSTUKSESTA

Naisten keskusteluryhmässä itsearvostus on ehkä kaikkein puhutuin aihe, vaikka sitä ei sillä nimellä aina kutsutakaan. Varmin tapa tuhota avioliitto, on aliarvioida ja mitätöidä kumppani. Vaikka avioliitossa olisi melkein sataprosenttisesti kaikki asiat hyvin, toisen kunnioittamattomuus ottaa tosi rankasti itsetunnon ja itsearvostuksen päälle ja on se pisara, mikä vie eroon. ”Kysyin kymmenen avioliitto vuoden jälkeen mieheltäni, rakastatko minua, hän vastasi, rakastan Tuulaa. (siis ensirakkauttaan)”. Ensimmäinen vierailumme sukulaisista, ”sinä et sitten puhu siellä kaikista asioista”. Arvostamattomuus toisen kykyyn toimia oikein, johtaa valtaan, jossa pyritään kontrolloimaan toista.

Kun olen lukenut psykologisia näkemyksiä itsearvostuksesta, ne pureutuvat enimmäkseen oppimisen kautta siihen.

Olen sitä mieltä, että itsearvostus on syvästi kytköksissä kunnioitukseen ja vallan käyttöön. Syvimmillään juuri äidin ensimmäinen katse on merkittävin vaikuttaja koko elämään, sanoi jo Carl Jung. Itsetunto taas voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta ihminen voi romahtaa psyykkisesti, sanoi Freud. Lainaus Wikipedialta; ”Hybris, muinaiskreikaksi ”loukkaus” tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja itseluottamusta, joka johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jolla niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään”. Nykyään hyvä häpeä tunnustetaan terveen ihmisen kyvyksi kontrolloida itseään ja säädellä tunteitaan.

Kunnioituksen alla, päällä ja sisällä on tehty rikollisia asioita, se ei ole aitoa, se on järjestelmien ongelmaa, se on suurimmaksi osaksi vallan ongelmaa. Psykologia tieteenä etsii liikaa syitä persoonasta, kun on kysymys vallan väärin käytöstä, toiselle on annettu valta kontrolloida, arvioida ja määrittää toisen oikeudet. Kunnian kantamisesta on hyvä esimerkki uskonnoissa, joissa naisen katsotaan kantavan kunnian huntua muista ihmisistä, muiden arvosta ja olemassaolosta. Ellei nainen tätä tee, hänet voidaan murhata, kunniamurhana. No, joku voisi sanoa, että jos itsearvostus olisi kohdillaan, nainen suojautuisi, ja tottelisi vallan käyttäjiään, hierarkkista järjestelmää. Kunnioituksen perusteluissa ei voida ohittaa elämää perusarvona. Ei itsearvostus voi lähteä siitä, että elämää naisessa ei kunnioiteta. Silloin nainen menettää itsekunnioituksensa, koska elämä on yksi kunnioituksen lähde, se on ilo sielussa ja kehon elävyydessä, joka tuo elämänvoimaa.

Itsekunnioituksen viitekehys on yhteisön arvoissa. Jos voi tehdä niin kuin yhteisöissä katsotaan oikeaksi, voisi ajatella että itsekunnioitus säilyy. Mutta jos yhteisö tekee rikoksia, ja elää valheessa, löytääkö yksilö tällöin itsekunnioituksen, onko se elämänlahja? Jos tekee rikoksia ja silti kunnioittaa sitä, kuten mafiosot, kummallinen kunnioitus on sielläkin läsnä. Mutta se on vallan kunnioitusta, ei elämän, josta voisi olla kiitollinen, mikä syntyy itsestä riippumattomista syistä.

Raija

VILPITTÖMYYS

Tänä päivänä saa lukea paljon siitä kuinka vaikeita ovat ihmisen rehellisyys ja vilpittömyys. Mielemme valehtelee, aistimme himoitsevat ja kielemme kiertelee. Tuntuu siltä kuin totuutta ei kannattaisi enää etsiä.

Vilpittömyys on vahva näkemys ihmisyyden ytimessä. Synnymmekö viattomina, olemmeko rehellisiä, vai valheetko kuljettaa meitä kohti hullumpaa ja järjettömämpää maailmaa, missä mihinkään ei voi luottaa, mikään ei ole pysyvää, eikä mikään suojele meitä pahuudelta. Jos ideologioihin on uskominen, minulle ainakin vilpittömyyden lähtökohta ihmisyydessä on perustavanlaatuista ideologista valintaa, jonka eteen on tehtävä työtä. Jos emme luota ihmisen vilpittömyyteen, menetämme identiteettimme pysyvyyden, menetämme turvan ja luottamuksen itseemme ja toisiin. Se on minuuden ja olemassaolon ratkaiseva tekijä merkitsevyyden saavuttamiseksi ja tarkoituksen lähtökohdaksi tavoitteiden kautta ja eteenpäin menon kantava voima. Se on elämän peruskysymys, jatkammeko, luovutammeko ja kuljemme kohti vääjäämätöntä kuolemaa.

Kesäterassilla Jari Sarasvuo sanoi. ”Ainoa keino tutkia itseään on tutkia elämää eli toisia ihmisiä.” ”Tulokset tulee toipumisesta, ja toipuminen alkaa paljastumisesta.”( toisen tutkiminen tuo usein esiin vain itsen, minä) Hän sanoi, myös, ” että maailman kehitys on aina tullut negaatioiden kautta”. En usko tuohon mielen johtamaan menoon hyvän tuojana, koska siinä on valheeksi muuttava voima, mutta se on myös suoja, mikä on oltava. Jos mielen annetaan johtaa, se on vallanhimon polku, ahneuden ja kateuden silta. Mielen tehtävä ei ole johtaa, sen tehtävä on ihmisyyden suojaaminen terveydeksi.

Maailman psykologisointi näyttää vaaralliselta, uskonnot kuljettavat kohti järjettömyyttä, kun ihmisyyttä ei mahdollisteta muutoin kuin tieteen tulosten kautta, niissä näkyy ihmisen pahuus ja toiminnan tulokset järjestelmien kautta, miten on ohjattu ihmistä. Kun kehon aistimusten ja havaitsemisen annetaan himoita omien kokemusten kautta liikaa, siitä tulee vain kehon kulutusjuhlaa, emme kasva, nautimme vain aistimuksista yli tarpeen. On täysin mahdollista karsia pois mielen yliaistimukset ja tulla vapaaksi ylihavainnoinnista. Minä en osannut sitä itse kehittää, mutta maailma pakotti siihen minut antamatta ihmisoikeuksia. Se oli raskasta, mutta opetti paljon ihmisyydestä. No, onhan niitä ollut aistinautintojen aikojakin.

Lapsen vilpittömyys on olemassa, kasvatus ja opetus, toiminnat ja järjestelmät muokkaavat siitä valheen tyyssijan.

Raija

MIELENTERVEYSTYÖ KAIKKIALLE

Viime päivinä on tullut esille muutamia artikkeleita, mm. YLE:llä, että mielenterveystyö tulisi viedä kouluun. Ennen puhuttiin välittämisestä, nyt se on mielenterveystyötä. Mielenterveystyötä tulisi tehdä kaikkialla. Siitä tulisi tehdä tämän vuosisadan kehitystehtävä.

Rikoksen uhriksi jouduttuani mieleni murtui. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että mielenterveystyö olisi kohdillaan. Sain lääkettä ensiapuun, se helpotti fyysistä oloa. Liikuntaa olen harrastanut aina. Mutta mielen hallitsemisen saavutin vasta kun kävin työnohjaaja koulutuksen ja sitten menin näyttelemään kesäteatteriin. Tuo näytteleminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mielessä ja kielessä velloi pelot ja kauhut, ja niitä tuli koko ajan lisää, tunteet syöksyivät yli äyräiden, eikä niitä saanut hallintaan. Kun näyttelijä saa roolin ja harjoittelee toistaen repliikit, aivot oppivat työskentelemään hallitusti. Onnekseni sain vihaisen naisen roolin ensimmäiseen esitykseen, niin myös sisälläni riehunut viha pääsi ulos. Myös kirjan kirjoittamisella saavutin mielikuvien jäsentämistä, jossa mieli sai ensin tehdä suojaavan kuvan, uuden ahdistavan tilalle, ja näin pääsin irtaantumaan tuskasta.

Ammattiauttamisen ongelmaksi muodostui psykiatrien ja mielenterveyshoitajien kykenemättömyys hoitaa nimenomaan tunteita, jotka syöksivät tulta, ja sekoittivat ajatuksen juoksua niin, ettei siitä aina saanut selvää. Jos ammattiauttaja ei kykene kohtaamaan sitä ongelmaa, minkä potilas on kohdannut, vaan etsii vikaa persoonallisuudesta, ollaan pahasti hakoteillä. Minun tapauksessani raiskausta ei otettu käsittelyyn. Toin sitä esiin jonkin verran, mutta siihen ei tartuttu, ja siinä olisin juuri tarvinnut avun, asian jäsentämiseen ja syöksyvien tunteiden hallitsemiseen oppimisen, turvallisuuden, luottamuksen sekä tunnustamisen myötä, että minulle oli tehty väärin.

Mielenterveystyön ydinkysymys on, kuullaanko ihmistä. Jos kouluun viedään tukea mielenterveystyössä, näyttää pahalta siinä mielessä, että koulu on vertailujen ja kilpailujen temmellyskenttä. Tukea tarvitsevalle annetaan tukioppilas, joka on tarkkailija ja mallioppilas. Tällöin juuri asetetaan valta-asetelma, jossa toinen on toisen vartija. Ylipäätänsä pidän tätä lapselle mahdottomana tehtävänä. Myötäelämisen kyky on ratkaiseva, kuunteleminen ja kuuleminen, uskominen ja kunnioitus. Jos auttaja vain epäilee autettavaa, on luottamus menetetty, ja se lisää mielenterveyden murtumista.

Ennaltaehkäisyyn pitäisi päästä, oppia puhumisen taito, kuuntelemisen taito, ja kunnioittamisen taito. Ne ovat meillä suomalaisilla hukassa. Eikä niitä saada kehitettyä vain lukemalla, ne vaativat todellista harjoitusta.

Raija

ERIYTYMISESTÄ ERILLISYYTEEN

Minä toivon, että ihmisellä olisi oikeus kokonaisuuteen, mikä ei tarkoita täydellisyyttä. Varhaisessa minän kehityksessä katsotaan olevan hyväksi, että minän eri osa-alueet eriytyvät selkeiksi, että ihminen voi kuulla ja nähdä niitä itsessään. Jos ihminen ei tavallaan saa tätä minäkeskeisyyttä, hänen psykodynaaminen ja psykoseksuaalinen kehityksensä häiriintyy, ja eriytyvät osat voivat olla erillistä toimintaa itsetarkoituksellisesti, jopa fetissiksi jossain osaa tehtävää. Niinpä eriytymätön minuus voi tulla liian kokonaisvaltaiseksi, eli ihmisen minuus/itseys toimii aina kuin kahden vuoden iässä, kokonaisreflektoidun tavoin yhtenä mössönä, josta ei saa selkeyttä osien vaikutuksesta, samaistuen kuin tapahtumat heijastuisivat koko kehoon. Esimerkiksi niin kuin itse joskus lapsena samaistuin, leikkasin pahvia ja toistin suullani saksien liikkeen. Siis, nähty asia ei muodostukaan muistikuvaksi havainnossa, vaan toistuu kehossa. Tämä estää ajattelun kehittymistä, ja on siten kokonaisvaltaisen kehityksen ongelma. Kokonaisuus tarkoittaa minulle osien summaa, jossa osilla on tarkoitus rakentaa kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuus taas valtaa täydellisyyteen tai epätäydellisyyteen, jossa osia kumotaan.

En pidä siitä, että maailmaa pyöritetään vallan kautta, ja erityisesti vallan väärin käytön kautta. Ihmisillä on liikaa valtaa toisiinsa nähden, eivätkä ne palvele enää hyvää. Vaikka tarvitsemme toisiamme, emme tarvitse toista vain peiliksemme, jossa itse näkyisimme. Minua huolestuttaa se yksi syrjinnän apuväline, jossa omien tunteiden käsittelemättömyys johtaa tunnereaktioihin, jossa otetaan ihmisuhreja. Kun tunnereaktio syntyy erilaisesta mielipiteestä, se tulkitaan tuomion oikeudeksi reaktion synnyttäjää kohtaan. Nämä erillistäneet osat luovat sellaisia illuusioita, joissa on kuvitelma totuudesta, ja sen oikeudesta alistaa muita tahtonsa alle. Kuten sanakieli, mikä ei kehity ihmisen kehityksen myötä, pitää valtaa ja alistaa kehityksen mahdollisuuden ihmisessä. Millä oikeudella kirkko on esimerkiksi päättänyt, että Jumalan luomistyö ihmisyyden suhteen on valmis, ehkäpä se Jeesus ei olekaan vielä valmis, vaan Jumala tekee kohti valmiimpaa sekä kokonaisempaa ja kehittynyttä ihmistä. Tunne-elämän osalta Raamattu on kovin epäselvä, ja voisi ajatella että sen kehitystehtävä on tässä päivässä.  Ikään kuin sanakausi oli 2000 vuotta sitten, nyt tulee tunnekausi. Ne eivät sulje toisiaan pois.

Näyttää siltä, että vapauden nimissä luodaan rajat kehitykselle. Eriytyneistä minuuden osaamisalueista tulee erillistettyjä, jossa pahimmillaan kehoon aktivoitunut kokemus seksualisoituu, ja psykodynaaminen ihminen jää taakse, eikä kokonainen ihminen enää ole olemassa. Hylkäämällä ihmisen syvimmät minäkokemukset (mielikuva syntyy unessa tunnekokemuksesta, jossa alttius on syntynyt kehon liikkeestä) ja tarpeet, jossa alkulima on tunteiden synnyttämää, ei tietoista, niin silloin viemme ihmisen kokonaisuuden mahdollisuuden pois. Kun erillistämme ihmisen osien suorittajiksi, erillistämme myös minuuden irti kokonaisuudesta, jossa dynaamisuus ohjaisi minuutta ja suojelisi kokonaisuuden säilymistä kohtuullisesti kokoavana ihmisyydessä.

Raija

SALAISUUKSIEN VARJELU

Joillekin salaisuuksien varjelu voi olla kiva juttu, mutta minulle se on tuskaa tuottava, sillä olen joutunut olemaan hiljaa yhteisön pakottaessa salaamaan rikoksen, jonka se on tehnyt minulle. Rankaisut ovat julmia. Sitä on jatkunut 50 vuotta, ja eräiden taholta se jatkuu vieläkin. Muut eivät halua käsitellä sitä, koska kokevat sen niin raskaaksi, minullakin on ollut aika raskasta kantaa tämä syyllisyys toisten synneistä. Kyllä minusta ihminen saa pitää salaisuuksia, omat henkilökohtaiset asiat ja mitä nyt ei vaan muuten halua paljastaa itsestään ikäviä asioita, vaikka näin, piereskelen aika paljon ja kaivan nenääni.

Salaisuuden varjeluun liittyy oleellisesti pahansuopuus, mustamaalaaminen, valehtelu ja rikokset. Liiallinen avoimuus ei sekään ole hyvä, sillä siinä joudutaan helposti joukkovaltaan, jossa alistetaan yksilöt yhteisövallan ikeeseen. Asia- ja tunne-, ja mielipide erot on hyvä nähdä. Yhdessä päiväkodissa oli erityisen ikävä piirre puhua vanhemmista selän takana pahaa. Ilmaisin asian, että se estää rehellistä kunnioittamista, arvostamista ja asioiden käsittelyä. Kuka uskaltaa kertoa ongelmistaan luottamuksella kun vaistoaa epäluottamuksen ja arvostamattomuuden?

Salailuun liittyy myös läheisesti syyllisyys. Siivotessani papereitani viime päivinä löysin muistiinpanot yhden lapsen anafylaktisen shokin käsittelyssä, onneksi lapsi pelastui, kun lääkäri oli alakerrassa. Tunsin vahvaa syyllisyyttä tapauksesta ja vaadin toimenpiteitä sen ehkäisemiseksi, minusta se vahinko tapahtui, koska ei ollut ennaltaehkäisyä. Pyysin palaveria ennaltaehkäisyn saavuttamiseksi, mutta henkilökunta ei siihen suostunut, onneksi keittiön henkilökunta alkoi laittaa erikseen tarjottavan lapselle, ettei vahinkoa pääsisi syntymään. Mielenkiintoista tapauksessa oli se, että muistin monia vuosia itse syyllistyneeni makkaran antamiseen, jossa oli kananmunaa. Dokumentoitu paperini kertoikin työkaverini antaneen ruuan. Mutta minulla oli vuosia niin vahva syyllisyys, että olin tehnyt sen itse, koska minulla oli taustalla oma vahva syyllisyys ja häpeä tekemättömästä rikoksesta, ja koin niin paljon myötähäpeää.

Kun salaisuutta ja valehtelua varjellaan, silloin siirretään häpeä syntipukiksi leimattuun, joka katsotaan syylliseksi, kun tunnekuohu valtaa mielen epärehellisyydestä. Tapahtumasta halutaan julkisuuteen se satutarina, jossa olisi tehty oikein. Syntipukki voi paljastaa sanattomasti tai sanallisesti asian ja hänet eliminoidaan. Se kuvitelma, että suomalaiset olisivat rehellistä kansaa, ei ainakaan minun yhteisöissäni ole pitänyt paikkaansa. Ihmiset ovat valmiita tuhoamaan todisteet, että asiat eivät paljastu. Ja se kuvitelma, että olisimme ihmisenä jotenkin rehellisempiä kuin muut kansat, on ylpeyttä.

Raija

VALLAN JUURILLA

Kautta aikojen uskonnot ovat käyttäneet valtaa ja se näyttäisi olevan vahvin yhteisöjen vallan pitäjä, mikä vaikuttaa mieleen, tunteisiin oppeihin, tietoon, elämään, oikeuksiin ja voisi sanoa, että sen lonkerot ulottuvat kaikkiin elämän osiin. Tiede on pieni tekijä maailmanhistoriassa. Uskomukset ja mielivalta ovat johtava valintoihin vaikuttava tekijä.

Vaikka uskon Jumalaan, suhtauduin silti erittäin kriittisesti uskoon ja uskontoihin, koska se on vallan muoto, jota käytetään erittäin paljon väärin. Sanonta, missä on kolme koolla, on Jumala läsnä, on käytetty väärin joukkovallan tukemiseen. Se on ristiriidassa uskon kanssa, sillä Jumala pyytää uskomaan kaikessa ainoastaan Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Kolmen kokoontuminen on suoja ihmisen henkiselle kehitykselle, jossa tieto voi lisääntyä, kun useampi pohtisi asiaa. Kaiken keskiössä uskossa on rakkaus ja tieto, että ihminen tulisi tietoiseksi hyvästä ja pahasta. Joukkovalta ja demokratia vallan väärinkäytön muotona pahimmillaan ehkäisevät ihmisen kehitystä, mutta parhaimmillaan edesauttavat sitä oikein käyttämisenä.

Yksilön vallan väärinkäytössä tuhoisin on toisen alistaminen oman tahtonsa alle. Siinä estetään toista kehittymästä henkisesti syvästi kokien, syvätuntien ja monipuolisesti oppien. Ylivalta siinä ehkäisee myötätuntoa, ja siten sekin on Kristinopin rakkauden käskyn vastaista. Kristinopin mukaan meidän tulee olla alisteisia vain Jumalaan nähden.

Raija

@Vesa_Lund1 sanoo hyvin twitter-viestissään maailmapolitiikasta, mutta tämä sopii hyvin kaikkiin ihmissuhteisiin, vallan käytön muoto.

”Eikös tämä ole tänä päivänä perustoimintamalli joka puolella maailmaa. Sekaannutaan toisten asioihin mutta omiin ei saa sekaantua. Lukuisia esimerkkejä hybridivaikuttamisen tavoista.”

SOSIAALISIA ONGELMIA

Pasi Sillanpää kritisoi Uuden Suomen kolumnissaan; Hyvät professorit, Heikki Hiilamo ja Bengt Holmström, olette tulleet ulos ajatuksilla siitä, että ihmisten mahdollisuuksia vapaaseen keskusteluun tulee rajoittaa. Ensin Bengt Holmström valitti, että demokratia kärsii siitä, että keskeneräisiä asioita spekuloidaan julkisuudessa. Näkemys on sittemmin tuomittu muiden tieteentekijöiden toimesta. Tänään sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo esittää Verkkouutisten mukaan sitä, että sosiaalisen median populismia tulisi rajoittaa lainsäädännöllä. (Kannattaa lukea koko kirjoitus).

Minullakin on mennyt usko yhteisöiden rakentaviin ja uudistaviin vaikutuksiin. Olen nähnyt paljon enemmän pahoja vaikutuksia kuin hyviä, en silti tuhoaisi demokratiaa ja vuorovaikutuksia. Asiaa voi tarkastella kulttuurista käsin. Minkälaisia sosiaalisia käytänteitä kulttuurit tuottavat. Suomi on käskytysvallan alaisuudessa saanut tavallaan kansanluonteen piirteekseen käskyttämisen kyvyn. Tällöin hierarkkiset käytänteet vahvistuvat, ja luokkaerot kasvavat. Sosiaalisuus rakentuu valtaan, jota yhteisön antaman aseman kautta tuotetaan ja uusitaan. Tämä on siis tasavaltaisen yhteiskunnan normia, jossa ihanteet ei niinkään täyty, vaan kansanluonne muokkaa ne vallan kautta.

Mutta katsotaanpa samaa asiaa kuningaskunnan hierarkkisuuden kautta. Jos kuningaskunta on kehittynyt kunnioituksen pariaatteella, se todennäköisemmin tuottaa hyvää sosiaalisella kanssakäymiselle esimerkin kautta, mutta jos kuningas on diktatuurinen, se tuottaa samaa käskytysvaltaa kuin tasavallan systeemit. Kunnioittamisen elkeitä voi joiltakin osin nähdä nykyisen Englannin kuningattaren kaudella. Molemmissa negatiivisissa skenaarioissa on taustalla vallan väärinkäyttö ja ihmisen ylivalta toiseen nähden. Siksi minä uskon tuohon Kristinuskon Jumala käsitykseen, jossa yksilö saa ja joutuu tutkimaan itseänsä ja vallankäyttöään.

Tuossa uidessa pohdin alamainen sanan käyttöä, josta joskus keskusteltiin kiivaasti ja tuli mieleeni alivaltainen. Ihminen tarvitsee valtaa itsensä hallitsemiseen itseyden säilyttämiseksi, mutta ei muiden, kun itsenäistyminen on tapahtunut. Hallinnalliset järjestelmät eivät voi olla itsetarkoituksellisia, ne on tarkasti priorisoitava. Tähän mielestäni Kristinusko myös opettaa, Jumala laittoi ihmisen valitsemaan. Kunnioittamisen kautta kehittyy positiivisia vuorovaikutuksia, jossa erilaisuudet tuottavat iloa.

Raija

UNOHDETTU MENNEISYYS

Minä jos kuka tiedän, mitä on unohtaa menneisyytensä. Yleisenä nimittäjänä sille voisi käyttää häpeää, muitakin syitä on aina ihanteista rikollisuuteen. Sillä ei ole merkitystä, kuka tai mikä häpeän aiheuttaa, itse vain toinen, vauriot ovat samat. Sanonta, ”jos ei muista menneisyyttään, on tuomittu toistamaan sitä”, pitää mielestäni hyvin paikkansa. Suomalainen sanonta, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, kuvaa mainiosti menneisyyden kohtaamisen ongelmaa.

Itselläni kesti 32 vuotta ennen kuin tuli tarpeeksi tilaa ja turvallisuutta käsitellä menneisyyttä ja saatoin ottaa asian käsittelyyn, sekä muistaa niitä tapahtumia, mitä oli tapahtunut. Kokonaan ne eivät koskaan muistista kaikonneet, vaan sisäinen kauhuni näkyi vihana ja ahdistuksena, eikä muistikuvia pystynyt rakentamaan. Vihan ja ahdistuksen tuloksena syntyi yliaktiivisuutta, ja yliaistillisuutta. Psykiatrit sanovat, että traumojen käsittely ja muistaminen vie vuosikymmeniä, niitä ei saa pois ja anteeksiantoon toteamalla ääneen, traumojen juuret ovat syvällä sielussa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen voinut käsitellä traumaani, koska olen löytänyt sisäisen eheyden ja anteeksiannon voiman henkiseen kehitykseen. Minuuteeni on tulleet syvätunteet takaisin, olen saanut luovuuteni ja muistini on alkanut toimia huomattavasti paremmin.

Menneisyyden löytäminen voi avata herkän ja vahvan lapsiminän, joka tuo elämään voimaa, rehellisyyttä, kunnioitusta, intoa ja rakastamisen kykyä.

Joskus joku kaverini teki rikoksen minulle ja tuomitsi sekä rankaisi minua näkemästään rikoksesta, mikä ei ollut oikeastaan edes meidän rikos, vaan ulkopuolisen. Mutta hän tuomitsi minut, koska olin paljastanut rikoksen ja hän oli osallisena tapahtumassa, vaikka ei päättämässä eikä toteuttamassa, vaan sivusta katsojana, jutun lukijana. Usein ihmiset sanovat, että on parempi unohtaa mennyt, ja elää tätä päivää, tai tulevaisuutta. Jos on tapahtunut rikoksia, jossa on uhrattu henkilöitä, tuo rikos ei jätä ihmisen psyykeä rauhaan. Helppoa se ei ole, ja joskus aikaa tarvitaan enemmän, mutta aika ei ole paras ratkaisija, se voi viedä koko elämän. Looginen tieto auttaa enemmän, esim. kun tietää, miksi tunteet nousevat kauhuna vastaan, kun asia tulee esille, se ei ole paljastajan syy, tunteet syntyvät jokaisesta itsestä, taustalta löytyy ristiriita asiassa, eikä rehellisyys ole ollut mahdollista,  vaan ihminen on joutunut korvaamaan totuuden mielikuvituksella. Totuus auttaa taas kummasti.

Käsittelemättömänä tunteitaan, uhraajat alkaa käyttäytyä oudosti uhriaan kohtaan, ja häneen kohdistuu tuomitsevia asenteita, hylkäämistä, eristämistä, hyväksi kuvitellun ihmisen kehumista ja puolustamista vertailun vuoksi, syyttämistä ja jos jonkinmoisia keinoja satuttaa uhriaan. Välit voivat olla näennäisesti hyvät, mutta suhteesta muodostuu kulissisuhde.  Uhria tuomitaan ja estetään, hän ei saa ilmaista itseään, ja puhutut aiheet on hyvin rajattuja. Uhraajat pakenevat uskontoihin, Jeesukseen ja Jumalaan ja jos jonkinmoiseen keinoelämään. He selittävät uhrille, kuinka hän on tehnyt aina väärin, ja jos uhri tuo esille, että tekin teette tällä tavalla, hänelle sanotaan, että teit sen väärässä kohdassa, väärän aikaan ja väärässä paikassa, aina on vika uhrissa. Uhrin asema ei parane, ennen kuin uhraaja kohtaa omat rikoksensa. Uhraajat sisäistävät tuomarin roolin vahvasti ja asettuvat uhrin yläpuolelle.

Uhria yritetään hyvitellä, kuten esimerkiksi tavaralahjoja antamalla. Mutta todellista tunnustusta ei tehdä rikoksesta, ja niin uhri saa kantaa syyllisyyttä ja uhrin ahdistus lisääntyy jatkuvien pienien huomautusten myötä? Myös rikoksen salailu tuo ahdistuksen ja hallitsemattomia tunteita, vaikka ei ole ollut tekemässä rikosta.  Jo Jumalakin sanoi, ”miksi peität ja häpeät alastomuuttasi”. Miksi siis pakenet rehellisyyttä? Häpeästä muodostuu painava taakka, joka tuo ahdistusta ja aggressiota, ylimielisyyttä ja kontrollia, valtaa ja ylivoimaisuutta, sen sijaan, että häpeä toimisi omantunnon katalysaattorina ja pitäisi ihmistä rehellisenä. Taakat ja tuska vähenisi, ja ihmisellä olisi puhtaampi omatunto, hän voisi nauttia elämästään, olla hyvässä vuorovaikutuksessa. Mutta se ei ole helppoa, jos häpeää tuotetaan lisää tai rehellisyydestä rangaistaan, kuten minua.

On turha kuvitella, että unohtamalla asiat ja elämällä tätä päivää kuin se olisi viimeinen asiat korjaantuvat. Rikos jatkaa elämää vuosikymmeniä pieninä rikoksina uhria kohtaan, syyttelyinä, syrjintänä, ylikohteliaisuutena, mutta ei koskaan todellisena kunnioittamisena ja arvonantona.

Näyttää siltä, että vallan saatuaan ihminen jakautuu ikään kuin kahdeksi, jossa toiselle puolen ovat ihanteet, joissa vaellellaan arvostettujen ihmisten kanssa, liitytään niihin. Ja sitten tunne-elämän pettymykset siirretään arvottomiin, kun ei uskalleta mennä sisälle omaan menneisyyteen, jossa elää lapsi, joka tunnistaa omat tunteensa rehellisesti ja vilpittömästi, eikä projisoi niitä toisiin.

Raija