NUORTA LEMPEÄ

Meitä yli kuusi kymppisiä mollataan joskus ja turhankin usein muistihöperöiksi. Joskus se tietenkin voi pitää paikkansa, mutta vanheneminen voi merkitä huomattavaa elämän kehittymistä. Ainakin minulla muisti on kohentunut merkittävästi. Muutamat rypyt vain kaunistavat ulkoista olemustani. Jokseenkin on typerää, ettei Suomessa osata arvostaa vanhempia ihmisiä, heillä olisi paljon annettavaa nuoremmille.

Mutta minun piti kertoa nuoruuden lemmestä ja aikuisuuden rakkaudesta. Nythän rakkaus on luokiteltu mielisairaudeksi ja sitäkin se voi olla. Niin kutsutussa mielisairaudessa, jota se ei suinkaan ole, rakkauden kohde tulee jatkuvasti mieleen, eikä siitä pääse irti. Nuorena lempi leiskui ulkonäössä ja tavoissa. Mutta näin vanhempana olen saanut kokea rakkauden, jota kutsun Jumalan rakkaudeksi. Tunne syntyy ilman omaa tahtoa ja halua. Se koskettaa niin syvältä, että sen huomaa erilaiseksi kuin oman tahdon tuomat rakkaudet. Se antaa elämää, joka on vahvaa, uutta ja voimistavaa.

Ensirakkauteni oli naapurikylän poikaan ja se jätti kuin unelmia vaalean punaiseen ruusutarhaan, nuppuna odottamaan ruusun aukeamista kukkaan. Kun ruusu aukeaa täyteen kukkaansa, sen kauneutta ei voi muuta kuin ihmetellä. Sen suuruus ja voima aukaisee silmät näkemään oikein, jäsentämään arvot uusille mitoille ja ykseys on saavutettavissa. Sitä ihailee, sille on uskollinen, se tekee nöyräksi.

Aina näitä Jumalan kosketuksia ei kunnioiteta. Kuinka hyvin voin nähdä sen elämänkaaren, jossa rakkauteen on oppinut. En olisi ollut valmis keski-ikäisenä, en nuoruudessa, vasta nyt kypsällä iällä voin kohdata korkeamman rakkaustason, ja ottaa se autuutena. Nähdä ja kuulla sen kunnioituksen voiman, jonka se antaa, kun on valmis tällaiseen rakkauteen. Nuorena sen voima olisi pelottanut.

Kohdatkaa hyvät ihmiset vanhukset viisauden lähteenä, sillä heidän kehityksensä voi olla huimaa ylistystä arvoille, joita ei nuorena koe, ei kestä eikä näe.

Raija

VALLANHIMO

Kaikissa niissä työpaikoissa, joissa olen ollut, on käytetty demokraattista eli joukkovoimaan perustuvaa valtajärjestelmää. Tämä on jokseenkin harhaan johtava tie, jossa enemmänkin, joukossa tyhmyys tiivistyy. Uskomus yhteisen näkemyksen syntymään on vahva. Jos tieto on yhteneväinen ja kyetään luomaan kokonaisuudesta osia ja osista kokonaisuuksia, se on hyvä tie. Mutta jos valtajärjestelmiin pesiytyy tiedon sijaan tunnelähtöiset ja mielivaltaiset näkemykset, alkaa korttitalo horjua ja syntyä valtajärjestelmä, jossa nokitaan toisia, ja se kiihottaa taas uusiin mielen reaktioihin.

Syntyvätkö valtajärjestelmät automaattisesti vai ovatko ne vältettävissä. Luonnontieteiden mukaan ihminen on laumaeläin. Yksilöityminen ei olekaan itsestään selvää. Joukosta erottautuminen ja sitä vastaan taistelu onnistuu erittäin harvoin.( psykologian professori Risto Vuorinen, Persoonallisuus ja minuus, Helsingin yliopisto). Kehitys on siis pakko lähteä joukon yhteisestä voimasta ja sen on ruokittava yksilöllisyyttä niin, että se synnyttää vuorovaikutteisen demokratian.

Vallanjako ja vallanhimo eivät ole helposti estettävissä. Johtamisessa voidaan panostaa tunteiden sijaan asioihin. Mitä sitten tehdä, jos tunteet syöksyvät pintaa vähän väliä, kateus kumpuaa, vähättely ryöppyää ja mikä milloinkin nousee pintaan vallassa, joka sitten kehittää vastakkainasettelua.

Kun yhteisöt korostavat liikaa kilpailua, hyväksyntä vähenee. Voi sano, että on tervettä ja epätervettä kilpailua. Negatiiviset tunteet nousevat pintaan paremmuudesta taistellessa. Moni kaunis nainen on kokenut työyhteisössään salakavalan kateuden. Suru nousee sydämeeni aina, kun muistan kolmekymmentä vuotiaan työkaverini itsemurhan. Valtataistelua on vastustettava, se ei ole hyve. Ammattiosaaminen suojaa mielivaltaistumista, siihen työelämässä tulee panostaa.

Hyvä tunteiden hoito vaatii tosi rautaista ammattilaista kohtaamaan ja selkiyttämään tunteet, jotka vaurioittavat yhteisöä. usein olen nähnyt sellaista tunteiden hoitoa, jossa valitaan vaan puolueellisesti hyväksytyt ja hylätyt, eivätkä asiat johda. Hylkäämiseen johtaa juuri asenteet, jotka on negatiivisina syövytetty ihmisten mieliin.

Valta ja siitä syntyvä vallanhimo, on enemmän annettua kuin otettua, ja siltä löytyy takaa huono johtaminen, mikä ruokkii negatiivisuutta.

Raija

SUOMEN IHMISOIKEUSTILANNE

Olemme tottuneet näkemään ihmisoikeudet ongelmallisina Venäjällä, Pohjois-Koreassa tai Kuubassa. On selvää, että ihmisoikeudet ovat mitattavissa herkimmin näkyviksi, kun ihmiset joutuvat tapetuksi, tulevat eristetyiksi, vangitaan ideologian vuoksi tmv. Mutta nähdäänkö ne ihmisoikeuksien puutteet, joita Suomessa on. Minusta tuntuu, että tämän päivän ristiin naulitseminen on lääkkeillä turruttaminen. Ongelmat yhteisöissä tulkitaan yksilön persoonatasolle, oirehtivaan yksilöön. Monen oirehtivan yksilön tasolla on kaltoin kohtelu yhteisöissä. Sosiaalinen käytänne on monessa paikassa se, että ihmiset projisoivat omia syyllisyyden tuntojaan toisiin. Nämä sitten tulkitaan oirehtivan ongelmiksi.

Jokseenkin ajattelen, että ihmisoikeuksien riisto on yhtä helvettiä yksilöille, jos ryhmillekin. Suomessa taas kätevästi piilotetaan ihmisoikeuksien riisto. He pääsevät järjestelmään ikään kuin autettavana ja jäävät niihin vangiksi. On yllättävää, kuinka pieni on prosentti, jossa apu menee perille. Mielestäni ongelman ydin on siinä, että psykiatria etsii syitä persoonallisuudesta, ei väkivallasta, kohtelusta tai ympäristön teoista, Tämä on korjaava hoidon villakoira. Hyvä johtajuus ja hyvät työnkuvat ovat parhaimpia ennalta ehkäisyistä Ja tuntuu kyllä siltä, että suomalaiset tarvitsivat moraalin oppitunteja.

Ennalta ehkäisevästi ajatellen, yksi vaikeimmin hoidettavissa oleva asia on tunteiden hoitamattomuus. Tunteet yksinkertaisesti jätetään sivuun yksilön kehityksestä, kiirehditään sanakieleen tai kuvakieleen. Tunteet piiloutuvat, jäävät alitajuisesti vaikuttamaan, ja nämä piilotunteet nousevat pintaan vapaassa tilanteessa, jolloin kontrolli on vähentynyt, kukaan ei näe eikä huomaa. Sitä on vaikea todistaa. Kiusaajat voivat kerätä itselleen kannustusjoukon, jotka kertovat yhdessä valheellisen tarinan tapahtumista, usein myös sen, mitä auktoriteetti odottaa.

Piilotunteet ovat usein negatiivisia tunteita, kateutta, ahneutta, vihaa jne. Kun ne on ohitettu varhaislapsuudessa, ihminen ei ole oppinut käsittelemään omia tunteita, vaan heijastaa ne toiseen ihmiseen aikuisenakin. Hän antaa kateutensa kasvaa tuhoasteelle. Tämä on hyvin yleistä esim. naisten keskuudessa, juorutaan ja panetellaan selän takana, ja valtatilanteessa ne syöksyvät voimalla vainottuun asenteina, kehonkielenä, sanoina ja jopa fyysisenä tuhoamisena.

Hyvä varhaiskasvatus on mahdollista kehittää niin, että lapset kyetään huomioimaan tunnetasolla, siihen ei vain ole poliittista tahtoa, sillä kilpailevat ja toisiaan nylkevät ihmiset ovat helposti johdettavista.

Raija

RIISTETÄÄNKÖ LAPSUUS?

Tapasin kesätorilla vanhan työkaverini. Muistelimme tietysti vanhoja hyviä aikoja. hän kertoi kuinka digitaalinen aika on tullut päiväkotiin, tekniikan ihmeet. Jo kahden vuoden ikäiset kulkevat taulukoneiden kautta etsimässä omaa paikkaa päiväkodin tarjonnasta. No, mitä tuosta voi oppia, kilpailun ja vuorottelun, pakkososiaalistamisen perusjuttu. Sopiiko se kahden vuoden ikäiselle, onko hänellä valintakykyä tietoisena tai tiedostamattomana kokemuksessaan. Väitän, ettei ole.

Tuntuu aivan käsittämättömältä, kuinka päiväkodin henkilöstä toimii vastoin perustavan laatuista tietoa lapsen kehitystarpeista.

Alle kolmen vuoden ikäiset ovat täysin tunnereaktioiden ja aistimusvirtojen kokemuksen kerääjiä. Ja tämän syntymiseen tarvitaan läheistä turvallista vuorovaikutusta, muiden lasten ja aikuisten kanssa. Se luo pohjan itseluottamukseen, tasapainottaa mielen ja tunteiden kokemukset, yhdistää sanakieleen ja toiminnallisuuteen. Tämän kehitysvaiheen tarkoitus on luoda pohja ajattelulle, jossa yksilö hallitsee omia reaktioitaan, säätelee niitä ja ottaa vastuun itsestään ja saa itsenäistymisen alkuun.

Mielikuvien syntymässä tarvitaan vuorovaikutteita turvallisesti. Omat sisäiset kehohahmot ovat ihmisyyteen kohdistuvia, niistä alkaa samaistumisen kokemukset. Nyt kun koneiden kautta luodaan tilanne, jossa lapset valitsevat, he joutuvat tapahtumaketjujen kierteeseen, tapahtumat kuljettavat eteenpäin, eikä sisäistä prosessia tapahdu mielikuvien syntymään. Lapset ikään kuin juoksevat muistikuvien perässä etuaivolohkolla, ja limbinen tunnekeskuksen tunnekehitys jää kehittymättä. On kuin kiire pakottaisi aina uusiin kokemuksiin ja lapsi ei ehdi ajan kanssa tutkia kokemustaan.

Valitettavasti lasten varhaiskasvatussuunnitelmiin ei ole saatu riittävästi lasten oikeuksia.

Raija

LASTEN OIKEUDET

Olen ollut iloinen siitä, että nykyinen sosiaali- ja terveysministeri ajaa lapsen oikeuksia. Lukemattomien asiantuntijoiden mielestä lapsia ei tulisi viedä alle kolmen vuoden ikää päiväkotiin. Kunnioitan äitiyttä, mutta en sokeasti, kunnioitan isyyttä, mutta en sokeasti. Yhtälailla kuin päiväkodeissa, myös lapsen kotihoidossa saattaa lapsen osaksi tulla pelot, jotka alkavat johtaa lapsen kehitystä. 

Yhäkin meillä vallitsee näkemys, että ”Herran pelko on viisauden alku”. Päiväkodissa ei ole riittävästi asiantuntemusta, eikä aikaa lapselle. Mutta kotona voi olla myös äiti tai isä, joka uhkaillen ja pelotellen alistaa lapsen helvettiin.

Kasvatus on useimmiten kulttuurillista, pelkoihin sidottua ja tapoihin kiinnitetty. Kasvatuksen asiantuntijoiden kuten sivistysideologiaan nojaavien mielestä, kasvatuksen lähtökohta on arvot ja ihanteet, johon lasta johdatetaan itsenäistäen ja tukien lapsen omaa ratkaisukeskeisyyttä.

Toivon ministerillemme rohkeutta ajaa lapsen etua.

Raija

MIELEN MUSTAT AUKOT

Ihmisten havainnointi on yllättävän epätodellista. Tulkitsemme ja havaitsemme toista väärin, omien arvojen puitteissa. Tutkimuksia tehdään useimmiten sanakielen kautta, kyselyin. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että havaintokykymme on hyvin rajallinen. Toiset voivat olla erittäin tarkkoja havainnoidessaan, toiset epäluulon valloittamia, jotkin asenteiden valossa tarkastelevia, ja moni havainnoi kuulemaansa, kuten näkemäänsäkin ja niihin voi liittyä kovin vaillinaisia näkemyksiä, valikointia. Toisella on tietoa paljon, tunnen vielä paljon ihmisiä, joiden näkemykset nojaavat mysteerioihin, myytteihin ja taikauskoon, mitkä ovat tärkeitä kehitysprosesseissa. Loppujen lopuksi tietoa on vähän ja se on sirpaloitunutta, eikä kokonaisuuksien hahmottajia löydy paljon.

Vaikka en ole tutkija, mielelläni tutkin maailmaa, toivottavasti avoimin silmin. Nojaan paljon kokemustietoon, tosin teoriat vaeltavat joukossa luultavasti usein, kun ne joskus on sinne sisäistänyt. Ja toisaalta, teoriat antavat sen rakenteen, jonka sisällä leikaten, ulkoistaen ja viilaten voi havainnoida. Havainnointi muodostuu loogisemmaksi, eivätkä satunnaiset ulottuvuudet sitä väännä minne sattuu, irrationaaliseen avaruuteen.

Mielen tutkiminen on tullut minulle tärkeäksi. Olen havainnut, että ihminen julkiminuudessa kertoo havaintonsa opitun sanakielen kautta, usein ihanteellisesti. En pidä sitä luotettavana keinona saada tositietoa ihmisten elämästä. Olen havainnut, että ihmiset mielellään näkevät suurennuslasien kautta toista ihmistä, suhteettomasti vääristäen. On kuin mieli olisi sokea, joka peilaa kauneuden ja rumuuden heijastaen, ja nähden siinä vastakkaisuuden ilmiön. Kun hän näkee toisessa rehellisyyttä, hänellä on tarve todistaa toinen epärehelliseksi. Kauneudessa hän hakee rumuutta, vilpittömyydessä vilpillisyyttä jne. Mieli on kuin vastakkaisen puoliskojen käänteisyys. No näistä on taide puhunut paljon, mutta se ei tunnu kelpaavan tieteelle. Mieltä tulisi tutkia arvojen kautta.

Tiede on sanakielen vankilassa, jossa se tuijottelee putkien läpi. Siten elämän todellisuudesta syntyy toisenlainen kuva kuin todellisuus on.

Raija