KIISTELTY JEESUS

Eräs läheiseni on uskovainen ja saamme helposti kiistaa Jeesuksesta ja Jumalasta. Hän pitää minua pakanana ja itseään todellisena uskovaisena. Hänelle Jeesus on sama asia kuin Jumala, eli ne ovat Jumalan persoonallisuuden puolia. Tällöin poika Jeesus rukoilee Jumalaansa vartiomaan hänen tekojaan.  Pyhä henki taas on yhteys vilpittömyyteen, näin olen tulkinnut häntä. Tässä näkyy kokonaisuus, joka on freudilainen. persoonallisten puolien tasapaino on oleellista kestävässä kehityksessä. Myös työnohjauksessa on tämä rakenne.

Minulle Jeesuksen teot ovat opetuksellisia. Maailma on tehnyt Jeesuksesta palvonnan kohteen, jonka Jeesus nimenomaan kielsi. Kun ihmiset alkavat palvoa, he eivät haasta sisimpäänsä kasvuun, ja erkanevat sanasta ja alkavat toistaa sanaa, kun sen tulisi olla elävä Jumala. Henkinen kasvu vaatii ponnistelua, se on ratkaisukeskeistä. Eri puolet persoonallisuudessa tarvitsevat vuorovaikutteisen elementin, jotta ihminen voisi elää tasapainoisesti.

Minä koen Jumalan lohduttajana ja rakkauden ilmentymänä. Minua ohjaa ensimmäinen käsky, rakasta Jumalaa yli kaiken. Jos pelko ohjaa, se vie toistavaan muistiin. Sen on opettanut minulle kokemukseni. Kun olen epätoivoinen, Jumala koskettaa minua silloin. Useimmiten ymmärrän vasta myöhemmin, kun Jumala on koskettanut. Silloin koen rakkauden voiman ja alun kasvulleni. Olen antanut tälle suuren arvon, ja ehkä en ole huomannut muita kosketuksia.

Ensimmäinen kosketus tuli viidentoista vuoden iässä. Kohtasin ensirakkauden, joka oli minulle kuin hunajaa. Sen syleilyn voimalla elän ehkä tänäkin päivänä, sillä se opetti vuorovaikutuksen aitouden ja vilpittömyyden syvästi ja avoimesti, ensin luonnollisesti äitini. Sitten pahuus tuli väliin ja seurasi kymmenen vuoden painajainen, mikä oli helvettiä. Neljännes vuosisadan eläneenä kohtasin uuden rakkauden, joka opetti mielen ja kehon aistillisuuden voiman. Tässä vaiheessa kirjoitin ensimmäisen kirjani, joka oli johdatusta minuuden eheytymiseen, mutta johti ympäristön pilkkaan.

 Ja vasta lähellä kuuttakymmentä, koin sisäisen lapsen voiman, joka vei jalat alta, isän ja ensirakkauden kopiossa. Eivätkä vieläkään loppuneet rakkauden opetukset. Ne tulivat aina yllättäen, niin erikoisesti, etten ollut valmistautunut. Aina sain sydämeeni voimaa ja tunteeni heräsivät eloon. Vielä eläkeläisenäkin sain kokea rakkauden hurman. Mutta siihen ei ollut valmis toinen osapuoli, vahvoihin tunteisiin, jotka ovat iäkkäämpänä erityisen vahvat, kun historia on rakentanut niihin säikeitä. Sitä vaan ihmettelen, miksi rakkaus otetaan minulta aina pois ja tilalle tulee epätoivo. Enkö koskaan ole oppinut ymmärtämään sitä?

Koko elämäntyöni, rakkaus lapsiin tuntuu kuin pakenevan pahuuden tieltä. Hyväksyntä, tukeminen, kunnioitus opettaminen, ne olivat periaatteeni kasvatukseen. Ja kuinka suuri ihme elämä onkaan ollut minulle, kuinka suuresti olen sitä kunnioittanut, iloinnut ja nauttinut. Siinäkö katosi filosofiani! Ei ole niin helppoa elää realistina, jakaa arkea ja pyhää, kun se sitten kuitenkin se muutetaan kuvitelmaksi.

Raija