ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN RIISTO

Pidän erittäin huolestuttavana sitä, että nykyisten lasten elämässä yksilöllisyys on uhattuna. Lapsia hoidetaan suurissa ryhmissä, yksilön kuuntelu ja huomioiminen on erittäin vähäistä, joskus ei ollenkaan. Siihen ei ole aikaa eikä resursseja hoitohenkilökunnalla, myös koulutus on puutteellista. Kun hoitaja tai opettaja ohjaa ja valvoo 23 lasta kerrallaan, hänen aikansa ja huomionsa menee lasten fyysisestä turvallisuudesta huolehtimiseen.

Itselläni yksilöllisyys oli huomioitu varhaislapsuudessa, vaikka lapsia oli paljon, silti äidillä riitti huomiota. Jotenkin aika oli silloin kunnioittavampi ihmisyyttä kohtaan kuin nykyaikana. Nykyään vaaditaan jatkuvaa oppimista ja muistamista, niin ettei aikaa jää ajattelulle ja tunteille. Elämä on suorittamista.

Itsemääräämisoikeus on joillekin pilkan kohde. Asia muutetaan absurdiksi. ”Pitääkö aina kaikki saada” tyyliin. Mutta pitääkö kaikki aina menettää, sitä ei kuule sanottavan. Elämäni olkoon todiste siitä, mitä tapahtuu, kun itsemääräämisoikeus riistetään.

Kuudentoista vuoden iässä kehooni tunkeuduttiin väkivalloin. Olin täysin kokematon ja koskematon. Tunkeutumista jatkettiin uhkauksin ja pelottein, menetät kaiken, jos et tottele. Hajosin mielestäni, aloin eriytyä siinä eri osiin. Katselin itseäni kuin vierasta ulkopuolelta, joka vain toimii mekaanisesti. Yhteys sisimpääni katkesi. Muisti katosi ja olin satunnaisiin ärsykkeisiin reagoiva.

Myöhemmin työnantaja uhkasi työn loppumisella, ellen lähde heidän suunnittelemaan koulutukseen. Jälleen minulta riistettiin oikeudet valita itse, menin psykoosiin kolmessa viikossa. Mielen murtuminen aiheutti sen, että työkaverit laitettiin tarkkailemaan minua. Trauma paheni, sillä juuri yhteisö oli yhteistuumin päättänyt, ettei minulle oltu tehty väkivaltaa, vaikka eivät olleet paikalla. Jälleen yhteisö alisti allensa. Siksi en kumarra yhteisövaltaa, se voi tuhota.

Kun riittävä turvallisuus tuli elämääni, kävin läpi traumaani kirjoittamalla sen kirjaksi, ja psyykkisen puolustuksen hoitava puoli kaunisti tositapahtuman uudeksi. Yhteisö oli kieltänyt tapauksen ja uskalsin ottaa sen käsittelyyn. Tarjosin kustantajalle, sain pakit. Psykologian asiantuntijan mukaan erinomainen kuvaus mielen murtumisesta, mutta äidinkielen opettajan mukaan toistava, mutta se juuri oli murtumisen jälkeinen mieli. Sinähän et puhu, oli hylkäyksen tuomio minulle. Ja minusta tuli suorittaja omaan elämääni. Olin oppinut, ettei itseä saa olla olemassa.

Elämäni romuttui itsemääräämisoikeuden puuttuessa, mieli hajosi. Uskon, että erittäin paljon nuoria on samassa jamassa nykyään. Heille ei ole olemassa yksilöllistä aikaa. Mielenterveysongelmat lisääntyvät huolestuttavissa määrin. Ohjeeksi tulee liian usein suorittaminen, toiminta ja liikunta. Ihmisen tunteet ja itse jää kiellettynä taakse, joka ehkä pulpahtaa pintaan sitten jossain ja sinne on jäänyt turhan paljon kuormaa menneisyydestä.

Raija